Part 40

"Minä olen ollut täällä -- ikuisuuden! Minä lähetin palvelijattaren viemään hänelle kirjelmän, mutta hän ei vastannut mitään."

Vasta silloin Rafael muisti nähneensä, että heidän keskustellessaan oli Hypatialle tuotu kirjelmä.

"Näin hänen saavan kirjelmän. Hän heitti sen pois. Kerro minulle asiasi. Jos se ansaitsee huomiota, niin otan sen itse toimittaakseni. Mistä häntä pitää varoittaa?"

"Salajuonesta -- minä tiedän että munkit ja parabolaanit ovat virittäneet salajuonen häntä vastaan. Kun minä tänä aamuna makasin vuoteellani Arseniuksen huoneessa -- ne luulivat minun nukkuvan --"

"Arseniuksenko? Onko siis tuo kunnianarvoisa kiihkoilija joutunut samalle tolalle kuin muutkin munkinkaapua kantavat inehmot ja ruvennut kiduttajaksi?"

"Jumala varjelkoon! Minä kuulin hänen koettavan saada Pietari Esilukijaa luopumaan jostakin, en tiedä mistä; mutta minä kuulin Hypatian nimen... minä kuulin Pietarin sanovan: 'Hän, joka on esteenä, estää niin kauan kuin hänet lakaistaan tieltä pois.' Ja kun hän poistui käytävään, niin kuulin hänen sanovan jollekin toiselle: 'Tee pian minkä teet!'"...

"Nämä ovat hyvin häilyviä perusteita, ystäväni."

"Oi, -- etkö tiedä mitä niiltä miehiltä voi odottaa?"

"Ettenkö tiedä? Missähän me viimeksi toisemme tapasimme?"

Filammon punastui ja jatkoi:

"Se riitti minulle. Minä tiedän, millä tavalla he häntä vihaavat, tiedän ne rikokset, joista he häntä syyttävät. Viime yönä olisi hyökätty hänen kotiinsa, jollei Kyrillos olisi estänyt... Ja minä käsitin sävyn Pietarin äänessä. Pietari puheli niin nöyrästi ja lempeästi, ettei voi epäilläkään hänellä olleen mielessä jotain pirullista. Minä vaanin koko aamun tilaisuutta päästäkseni pujahtamaan ulos, ja täällä nyt olen! -- Otatko asiani toimittaaksesi, vai jätätkö hänet --"

"Mihin?"

"Jumala vain tiennee, ja perkele, jota he Jumalan asemesta palvelevat."

Rafael kiiruhti takaisin sisään -- "Saisiko hän tavata Hypatiaa?" Tämä oli sulkeutunut yksityiskammioonsa ja ankarasti kieltänyt laskemasta ketään vierasta sisälle... "Missä sitte Theon oli?" Tämä oli puolisen tuntia sitte mennyt ulos kanavaportista, pinkka matemaatillisia papereja kainalossaan, eikä kukaan tiennyt minne hän oli aikonut... "Kelvoton hölmö!" ja Rafael kirjoitti kiireisesti seuraavan kirjelmän --

"Elä ylenkatso nuoren munkin varoitusta. Minä uskon hänen puhuvan totta. Jos rakastat itseäsi ja isääsi, Hypatia, niin elä mene ulos tänään."

Rafael lahjoi orjattaren viemään sanoman perille, ja kulutti odottaessaan aikansa eteisessä palvelijoita varoitellen. Mutta nämä eivät ottaneet uskoakseen häntä. Oli kyllä totta, että myymälät oli useissa kaupunginosissa sulettu ja museon puisto tyhjä; ihmiset olivat peloissaan eilisen johdosta. Mutta Kyrillos oli, sen he varmoista lähteistä tiesivät, vielä eilisiltana uhannut kirkonkirouksilla jokaista kristittyä, joka rauhaa häiritsee, eikä koko aamuna ollut ainoatakaan munkkia näkynyt kaduilla. Ja heidän emännälleenkö sitte jotain pahaa tapahtuisi? -- "Mahdotonta! Eivät edes villit pedotkaan häntä repisi", selitti jättimäinen portinvartija neekeri, "vaikka hänet arenalle heitettäisiin".

Näistä sanoistaan neekeri sai eräältä orjattarelta korvapuustin, jota anteeksi pyytääkseen tämä taas vakuutti varmaan tietävänsä, että hänen hallitsijattarensa kykeni pään nyökäyksellä kääntämään pitkäisen tulen muuanne ja kutsumaan legionittain henkiä taistelemaan puolestaan... Mitä sellaisille epäjumalan palvelijoille mahtoi? Ja sittekin, eivätkö sen vuoksi sitä enemmän miellyttäneet?

Vihoviimein tuli tutulla, miellyttävällä, harkitulla ja itsetietoisella käsialalla kirjoitettu vastaus.

"Kummallinen on keinosi minut uuteen uskoosi taivuttaaksesi, kun ensimäisenä saarnapäivänäsi pyydät minua varomaan niiden pahuutta, jotka tuota uskoa tunnustavat. Kiitän sinua; mutta huolenpitosi minusta tekee sinut kiusalliseksi. Minä en pelkää mitään. He eivät uskalla. Jos he nyt uskaltaisivat, niin olisivat he jo kauvan sitte uskaltaneet. Mitä tuohon nuorukaiseen tulee -- niin olisi minulle tästä puoleen häpeäksi, jos hänen sanojaan tottelisin tai uskoisin, taikka edes osoittaisin huomaavani hänen olemassaolonsa. Koska hän on niin häpeämätön, että varoittaa minua, niin juuri sen vuoksi minä menen. Elä pelkää minun vuokseni. Sinun ei pitäisi toivoa minun nytkään olevan peloissani itseni vuoksi. Minun täytyy täyttää tehtäväni. Minun täytyy puhua sanat, jotka minun on puhuttava. Ja ennen kaikkea, minä en saa antaa kellekään kristitylle aihetta sanoa, että filosofi uskalsi vähemmän kuin uskonkiihkoilija. Jos minun Jumalani ovat Jumalia, niin he suojelevat minua; ja jos ne eivät ole, niin täyttäköön sinun Jumalasi tahtonsa tavalla, jonka hän parhaaksi näkee."

Rafael repi kirjeen palasiksi... Henkivartijat eivät ainakaan olisi muun maailman mukana hulluiksi herenneet.

Oli vielä aikaa puoli tuntia ennenkuin Hypatian luennon piti alkaa. Sillä välin hän kyllä ennättäisi koota sotavoimia vaikka koko Aleksandrian taltuttamiseksi. Ja Rafael pyörähti äkkiä ulos huoneesta kadulle juostakseen.

"_Quem Deus vult perdere_!" hän huudahti Filammonille, tehden kädellään epätoivoisen liikkeen. "Jää tänne pidättääksesi hänet! -- koeta vielä viimeisen kerran saada hänet taipumaan! Tartu hevosten suitsiin, jos voit! Minä tulen takaisin kymmenessä minuutissa." Ja hän läksi juoksemaan likimmälle puiston portille.

Museon puiston toisella puolen oli palatsin pihamaa. Niiden välillä oli useita portteja. Jos hän saisi tavata Oresteen taikka edes henkivartijat ajoissa hälyytetyiksi!...

Ja hän kiiruhti pitkin puistokäytäviä ja lehtokujia, jotka pelästyneet kaupunkilaiset olivat nyt jättäneet, autioiksi, lähimmälle portille. Se oli suljettu ja ulkoapäin vahvasti teljetty.

Kauhistuneena hän juoksi seuraavalle; sekin oli teljetty. Hän käsitti syyn siihen silmänräpäyksessä ja mieletön pelko valtasi hänet. Henkivartijat eivät nähtävästi välittäneet museosta, taikka eivät pelänneet minkään vaaran uhkaavan tätä kaupungin kunniaa ja ihmettä Aleksandrian asukkaitten puolelta, taikka ehkä tahtoivat, älykkäästi kyllä, keskittää voimansa mahdollisimman pienelle alalle. Siksipä he olivat tyytyneet sulkemaan kaikki puutarhaan vievät tiet ja siten muodostamaan korkeasta rajamuurista marmorisen linnoituksensa ulomman valliaidan. Mutta itse museosta ulos johtavat ovet lienevät ainakin auki! Hän tunsi ne jok'ikisen, tunsi jokaisen hallin, käytävän, patsaan, kuvataulun, melkeinpä jokaisen kirjankin tuossa muinaisen sivistyksen suunnattomassa aarre-aitassa... Hän pääsi sisään; kiiruhti tuttuja käytäviä pitkin eräälle taka-ovelle, josta hän ja Orestes olivat sadat kerrat kulkeneet ladellen huonoja sanoja ja hautoen vielä huonompia ajatuksia, jotka olivat kirjoitetut hänen entisten pahojen töittensä luetteloon... Se oli suljettu. Hän ryskytti sitä; mutta ei kukaan vastannut. Hän juoksi edelleen ja koetti toista ovea. Ei sielläkään kukaan vastannut. Vielä muuatta -- sama hiljaisuus ja epätoivo!... Hän juoksi ylös rappusia toivoen yläkerran ikkunoista voivansa huutaa vartijoille. Varovaiset soturit olivat lukinneet ja teljenneet kaikki aukot koko oikeanpuolisen sivustan yläkertaan, ettei sieltä päästäisi palatsin kimppuun. Minne nyt? Takaisin -- ja minne sitte? Takaisin, pitkin loppumattomia käytäviä, kaarikattoisia halleja, portaita, ovikäytäviä, joista toiset olivat avonaiset, toiset teljetyt, ylös ja alas, tietä jos mitä, toisinaan eksyssissäkin tuossa äärettömässä, äänettömässä labyrintissä! Ja henkeä ahdisti, kurkkua karvasteli, polvet notkuivat ja poskia poltti kuin samum-tuulen tuivertaessa. Hänen mielenmalttinsa, joka tavallisesti oli niin järkkymätön, jätti nyt hänet armotta pulaan. Jok'ainoa yritys epäonnistui, hän oli kuin vangittu, noiduttu. Oliko tämä unta? Oliko tämä painajainen, tuollainen unikuva, jossa pilareja ilmestyy pilarien perästä, portaita portaitten perästä, huoneita huoneitten perästä, jotka uneksijan edessä muuttuvat, vaihtuvat, jatkuvat ikuisesti ja sitte taas lyhenevät, lähestyvät, puristavat? Oliko tämä unta? Oliko hänet tuomittu ikuisesti vaeltamaan jossain autiossa linnassa, sovittaakseen syntinsä, jotka hän siellä oli oppinut, ja joita hän siellä oli harjoittanut? Ensi kerran elämässään huimasi nyt hänen päätänsä. Hän ei saanut selville muuta kuin että jotain kamalaa oli tapahtumassa -- ja että hänen piti se estää, eikä voinut... Missä hän nyt oli? Pienessä sivukammiossa... Lukemattomat kerrat hän oli tässä puhellut Hypatian kanssa ja katsellut yli Faroksen kauas siniselle Välimerelle... Mikä melu alhaalta kuului?... Kokonainen meri huojuvia päitä, tuhansia ja taas tuhansia, aina meren rantaan saakka; ja niiden lukemattomista kurkuista kohosi yksi ainoa valtava sotahuuto -- "Jumala ja Jumalan äiti!" -- Kyrillon koirat olivat irti... Hän horjahti ulommas ikkunasta ja läksi taas mielettömänä juoksemaan... minne, sitä hän ei tiennyt eikä saanut koskaan tietää.

Ja Filammon?... Mutta riittäköön kullekin luvulle, kuten kullekin päivälle oma vaivansa.

13 Luku.

NAISEN RAKKAUS.

Pelagia oli viettänyt yön yksinäisyydessä surren, eikä hänen mielensä seuraavana aamuna suinkaan kevennyt, kun hän huomasi olevansa vanki omassa talossaan. Orjattaret selittivät, että he olivat saaneet määräyksen -- he eivät ilmaisseet ken määräyksen oli antanut -- estää häntä poistumasta huoneistaan. Ja vaikka jotkut heistä ilmoittivat tämän osanottavaisesti huokaillen ja itkua tuhertaen, niin huomasi Pelagia, että sangen moni heistä mielellään antoi hänen tuntea, että hänen valtansa oli mennyttä ja että oli toisia, jotka voivat toivoa kohoavansa vallitsevan suosikin kunniaan.

Välipä sillä! Kuiskailut, pilkkanaurut ja kopeat vastaukset eivät koskeneet Pelagiaan. Hänellä oli vain yksi epäjumala ja sen hän oli kadottanut, vain yksi voima ja se oli hänet nyt pulaan jättänyt. Ylhäällä taivaassa ja alhaalla maassa ei ollut rauhaa ei apua eikä toivoa; ei mitään muuta kuin synkkää, ilotonta ja älytöntä pelkoa ja epätoivoa. Pieni, heikko lapsensielu, joka juuri oli hänessä eloon herätetty, oli heti syntymähetkenä masennettu ja muserrettu, ja Pelagia vetäytyi vaistomaisesti sen tornin kattoparvekkeelle, jossa hänen huoneustonsa oli, itkeäkseen siellä yksinäisyydessä.

Siellä hän tunnin toisensa jälkeen istui suuren kangaskatoksen varjossa, jota kaikissa Aleksandrian taloissa käytettiin sekä suojana auringolta että myöskin allaolevien huoneiden vilvoittajana. Hänen katseensa harhaili yli lukemattomien kattojen ja tornien, mastojen ja kimaltelevien kanavien ja keinuvien venheiden; mutta hän ei nähnyt niitä -- hänen edessään päilyivät vain rakkaat kasvot, jotka hän ainaiseksi oli kadottanut.

Viimein hiljainen vihellys herätti hänet unelmistaan. Hän kohotti katseensa. Kapean kujan toiselta puolelta, vastapäisen katon rintasuojuksen aukosta terävä silmäpari tarkasteli häntä. Pelagia vetäytyi närkästyneenä syrjään.

Vihellys uusiutui ja pää kohosi varovaisesti rintasuojuksen takaa... Se oli Mirjamin. Vilkaisten tarkkaavaisesti ympärilleen Pelagia astui esiin. Mitähän asiaa tuolla vanhalla naisella hänelle oli?

Mirjam teki kysyviä merkkejä, joiden Pelagia ymmärsi tiedustelevan oliko hän yksin. Heti kun myöntävä vastaus oli annettu, Mirjam kohousi pystyyn, heitti Pelagialle kirjeen, johon piikivi oli painoksi suljettu, ja hävisi jälleen.

"Minä olen vahtinut täällä koko päivän. He, eivät laskeneet minua sisään. Varo Wulfia ja kaikkia muita. Elä lähde minnekään huoneestasi. He ovat sommitelleet juonen viedäkseen sinut pois ja luovuttaakseen sinut veljellesi, munkille; sinut on petetty; ole rohkea!"

Pelagia luki nämä sanat ihmeissään ja kalpeana, ja otti huomioonsa ainakin viimeisen Mirjamin neuvon. Hän näet laskeutui huoneisiinsa, asteli ylpeästi niiden läpi ja käskien esteleviä orjattaria väistymään niin mahtipontisesti, että nämä vallan hölmistyivät, hän meni kirje kädessään suoraan huoneeseen, jossa Amaali tavallisesti vietti keskipäivän hetket.

Ovea lähestyessään hän kuuli sisällä äänekästä puhelua... _Hänen_ äänensä!... mutta Wulfin myöskin. Pelagian rohkeus petti ja hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan... Hän kuuli Hypatian nimen ja mielettömän uteliaisuuden valtaamana hän kumartui avaimenreikään ja kuunteli tarkkaavaisesti.

"Hän ei suostu kosintaani, Wulf."

"Jos hän ei suostu, niin saa hän kokea kovempaa. Sitäpaitsi, hän on perin ahtaalla. Tämä on hänellä viimeisenä pelastumisen mahdollisuutena ja hän turvautuu mielelläänkin siihen. Kristityt ovat raivoissaan hänelle ja jos myrsky puhkeaa, niin ei hänen hengellään ole arvoa tuon vertaa!"

"Vahinko, ettemme jo ole tuoneet häntä tänne."

"Niin onkin; mutta me emme ole voineet. Me emme saa rikkoa välejä Oresteen kanssa ennenkuin palatsi on käsissämme."

"Mutta saammeko sitä koskaan käsiimme, toveri?"

"Aivan varmaan. Me puhuttelimme jokaista vartiojoukkoa viime yönä ja kun huomautimme, että he saisivat Amaalin johtajakseen, niin he jo siitä niin innostuivat, että meidän täytyi paremminkin lahjoa heidät pysymään aloillaan kuin nousemaan kapinaan."

"Oi Odin! Kunpa olisinkin nyt heidän parissaan! Odota siksi kun kaupunki on kapinassa. Jos päivä kuluu mellakoitta, niin olen minä hölmö. Ovathan kaikki aarteet venheissä?"

"Ovat ja itse alukset ovat myös lähtövalmiit. Minä olen rehkinyt kuin hevonen koko aamun niiden ääressä, kun et sallinut minun muuta toimittaa. Ja Godericko ei palaa palatsista ennen yön tuloa?"

"Jos meidän kimppuumme ensiksi hyökätään, niin annamme me hänelle merkin tulella ja hän tulee tänne tuoden kerallaan kaikki gootit, jotka hän mukaansa saa. Jos taas palatsia ensiksi ahdistetaan, niin on meidän soudettava sinne avuksi. Sillä välin hän juottaa sen kreikkalaisen prefekti-koiran niin perinpohjaiseen humalaan kuin vain voi."

"Kyllä se kreikkalainen juo hänet pöydän alle! Sillä on rohdoksia -- kuten kaikilla muillakin roomalaisilla roistoilla -- joiden avulla hän selvittää päänsä milloin haluaa, ja sitte hän on taas valmis jatkamaan juominkeja. Lähetä Smid ukko sinne ja anna hänen koettaa kammeta se asekauppias."

"Erinomainen tuuma!" Wulf virkkoi ja läksi huoneesta pannakseen sen täytäntöön.

Pelagia ehti parhaiksi vetäytyä viereisen oven suojaan. Mutta hän oli kuullut kylliksi; ja kun Wulf kulki ohitse, niin juoksi hän tämän luo ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Oi, tule tänne! Puhele kanssani hetkinen, armahda minua ja puhu minulle!" Hän veti soturin puolittain vastoin tämän tahtoa kammioon ja heittäytyen Wulfin jalkojen juureen ratkesi lapsen lailla haikeihin valituksiin.

Wulf seisoi äänettömänä, tästä odottamattomasta nöyryydestä aivan ällistyneenä. Hänestä tuntui kuin olisi hänen pitänyt hävetä, kun hän katseli noita kauniita, rukoilevia kasvoja, joita nyt vavahutteli viaton suru aivan kuin lasta, jonka leikkikalu on särkynyt... Viimein Pelagia puhui:

"Oi, mitä minä olen tehnyt -- mitä olen tehnyt? Miksi teidän täytyy ottaa hänet minulta pois? Enkö ole vain rakastanut, kunnioittanut, jumaloinut häntä? Minä tiedän, että sinä rakastat häntä; ja minä rakastan sinua sen vuoksi -- minä rakastan sinua! Mutta sinä -- mitäpä onkaan sinun rakkautesi minun rakkauteni rinnalla? Oi, minä kuolisin hänen vuoksensa -- minut saisi vaikka repiä kappaleiksi hänen vuoksensa -- nyt, heti!..."

Wulf oli ääneti.

"Olenko muuta tehnyt kuin rakastanut häntä? Onko minulla muuta halua kuin tehdä hänet onnelliseksi? Minä olin rikas, minua ylisteltiin, hemmoiteltiin... ja sitte tuli hän... ihanana kuten aina, jumalana ihmisten parissa -- taikka paremmin apinoiden parissa -- ja minä jumaloin häntä: teinkö siinä väärin? Minä luovuin kaikesta hänen vuoksensa: teinkö siinä väärin? Minä annoin itseni hänelle: voinko muuta tehdä? Hän suostui pitämään minusta -- hän, sankari! Voinko muuta tehdä kuin antautua? Minä rakastin häntä: mitä sille voin? Teinkö siinä väärin? Julma, julma Wulf!"

Wulfin täytyi pakoittautua ankaraksi, sillä muutoin hän heti olisi heltynyt.

"Mutta minkä arvoinen sinun rakkautesi oli hänelle? Mitä se on hänessä vaikuttanut? Se on tehnyt hänestä juoppolallin, tyhjäntoimittajan, noiden kreikkalaisten koirain pilan esineen, joiden hallitsija, kukistaja hänen olisi pitänyt olla. Älytön nainen, kun et huomaa, että sinun rakkautesi on ollut hänen kirouksensa, hänen perikatonsa! Hänen, jonka nyt pitäisi istua Ptolemaiojen valtaistuimella, koko Välimeren eteläpuolen herrana -- joka hänestä vielä on tuleva!"

Pelagia tuijotti puhujaan silmät selällään, aivan kuin olisi hänen aivoissaan vähitellen selvinnyt uusi ajatus, joka oli hänelle liian valtava. Sitte hän hitaasti kohottausi lattialta.

"Hänestä siis voisi tulla Afrikan keisari?"

"Se hänestä pitää tuleman; mutta ei --"

"Ei minun rinnallani!" Pelagia melkein parahti. "Ei, ei minun kurjan, älyttömän, tahraisen rinnalla! Minä käsitän -- voi, Jumala, minä käsitän kaikki! Ja sen vuoksi te tahdotte hänen naivan tuon -- tuon -- toisen!"

Hän ei rohjennut lausua tuota pelättyä nimeä.

Wulf ei luottanut itseensä niin paljon, että olisi uskaltanut vastata. Hän vain nyökäytti myöntäen päätään.

* * * * *

"Niin, niin -- minä lähden -- kauas erämaahan -- Filammonin kera -- ja sinun ei tarvitse enää kuulla minusta. Ja minä rupean nunnaksi ja rukoilen hänen puolestaan, että hänestä tulisi suuri kuningas, koko maailman valloittaja. Kerrothan sinä hänelle, miksi minä poistuin, kerrothan? Niin, niin, minä lähden nyt, heti --" Hän pyörähti kiireisesti pois aivankuin täyttääkseen heti lupauksensa, mutta sitte hän, äkkiä hätkähtäen, juoksi takaisin Wulfin luo.

"Minä en voi, Wulf -- minä en voi jättää häntä! Järkeni menetän jos sen teen! Elä vihastu; -- minä lupaan sinulle mitä tahansa -- vannota minua, jos tahdot, kun vain sallit minun jäädä tänne. Vain orjana - minä tahansa -- kunhan vain saan joskus nähdä hänet. Ei -- en sitäkään -- kunhan vain saan olla saman katon alla kuin hänkin! Oi, salli minun olla vaikka orjana keittiössä! Minä lahjoitan kaiken omaisuuteni hänelle -- sinulle -- kelle tahansa! Ja sinä sanot hänelle, että minä olen lähtenyt pois -- olen kuollut, jos tahdot. Kunhan vain sallit minun jäädä! Minä pukeudun ryysyihin, väännän myllyä... Olisihan sekin suloista, kun tietäisin, että hän syö leipää, jota olen valmistanut! Ja jos minä kerrankaan rohkenen puhutella häntä -- tai edes lähestyä häntä -- niin anna kokin ripustaa minut nilkoistani riippumaan ja ruoskia minua kuten orjaa, jota parempi en olekaan!... Ja sitte minusta suru pian tekee vanhan ja ruman, ja sitte, rakas Wulf, ei tarvitse enää, eihän Wulf, pelätä näitä minun kirottuja kasvojani? Lupaa se, vain sen verran, ja -- kas niin! Hän kutsuu sinua! Elä laske häntä tänne tapaamaan minua! -- Minä en kestä sitä! Mene hänen luokseen, pian, ja sano hänelle kaikki. -- Ei, elä vielä!..."

Ja hän vaipui takaisin lattialle, kun Wulf poistui mutisten itseksensä. --

"Lapsi parka, lapsi parka! Parempi olisi sinulle, jos sinä olisit kuollut ja Helan syvyyksissä!"

Ja Pelagia kuuli hänen sanansa.

Vähitellen, kesken huokauksia ja kyyneleitä ja mahdottomien toiveitten ja suunnitelmien villiä sekasortoa, nuo sanat painuivat hänen mieleensä, kasvoivat ja lopulta valtasivat hänen aivonsa ja sydämensä.

"Parempi olisi minulle, jos olisin kuollut?"

Ja hän nousi hitaasti pystyyn.

"Parempiko minulle jos olisin kuollut? Miksikäs ei? Silloinhan kaikki selviäisi. Silloin ei mikään vaara uhkaisi pikkuisen Pelagia-raukan takia..."

Hän meni hitaasti, varmoin askelin, ylpeänä, tuohon tuttuun huoneeseen... Hän heittäytyi vuoteelle ja peitti patjan suuteloilla. Hänen katseensa sattui Amaalin miekkaan, jonka tämä goottilaisten soturien tapaan oli ripustanut sängyn päädyn yläpuolelle. Hän tarttui siihen ja väristen otti sen seinältä.

"Niin juuri!... Tapahtukoon se tällä, jos sen täytyy tapahtua. Ja sen täytyy tapahtua. Minä en jaksa kestää sitä! Ennemmin mikä muu tahansa kuin häpeä! Minä hullu, kun aina vain kuvittelin, että kaikki rakastivat, ihailivat minua, ja nyt huomaankin, että he kaikki halveksivat, vihasivat minua, jok'ikinen! Nuo oppilaat siellä luentosalin ovella ilmaisivat, että minua halveksittiin. -- Se munkki vanhus puhui samaan suuntaan. -- Minua mieletöntä! Minä unehutin sen seuraavana päivänä! -- Sillä hän -- hän rakasti minua vielä! -- Ah -- enhän minä voinut heitä uskoa ennenkuin hänen omat huulensa sen sanoivat!... Sietämätöntä!... Mutta sittekin, onhan naisia, yhtä huonoja kuin minäkin, kunnioitettu -- heidän kuoltuaan! Olihan tapanani laulaa jotain laulua, Epichariista, joka hirttäytyi kantotuolissaan, ja Leainasta, joka puri kielensä poikki, ettei kidutuspenkilläkään tulisi ilmaisseeksi rakastajaansa. Kerrotaanhan, että Ateenassa oli Leainan kuvapatsas -- kieletön naarasleijona... Ja joka kerta, kun sitä laulua lauloin, niin yleisö teatterissa nousi seisaalleen ja huusi ja sanoi noita naisia jaloiksi ja siunatuiksi... Silloin en ymmärtänyt syytä, mutta nyt ymmärrän! -- Nyt ymmärrän! Ehkä he sittekin sanovat minua jaloksi. He sanovat ainakin että 'hän oli -- niitä -- mutta hän uskalsi kuolla sen tähden, jota hän rakasti!...' Mutta Jumalahan myöskin hylkii minua, ja vihaa minua. Hän lähettää minut ikuiseen tuleen. Filammon sen sanoi -- vaikka onkin veljeni. Se vanha munkki sen sanoi -- vaikka sanoikin sen itkien... Helvetin liekkeihin ikuisiksi ajoiksi! Oh, ei ikuisiksi! Suuri, kauhea Jumala! Ei ikuisiksi! Minä en toden totta tiennyt mitä tein! Ei kukaan opettanut minulle mikä on oikeaa ja mikä väärää, enkä edes tiennyt että minut oli kastettu -- en tosiaankaan tiennyt! Ja oli viehättävää -- niin viehättävää, kun sain olla onnellinen, kun minua ylistettiin, rakastettiin, kun näin onnellisia kasvoja ympärilläni. Minkä sille voin? Nuo linnut, jotka laulavat tuolla rakkaassa pihatossa -- ne seuraavat mielihalujaan, etkä Sinä toki liene niille vihainen sen vuoksi? Ethän toki tahtone olla minulle ankarampi kuin niillekään, oi suuri Jumala -- sillä eihän minulla ollut älyä enempää kuin niilläkään? Sinä, joka olet luonut ihanan auringonvalon ja tämän viehättävän, kovin viehättävän maailman ja kukat ja linnut -- ethän Sinä tahdo lähettää minua ikuisesti palamaan? Eikö sata vuotta riittäisi rangaistuksekseni -- taikka tuhat vuotta? Oi Jumala, eikö jo se riitä rangaistuksekseni, kun minun täytyy erota hänestä, juuri kun alan haluta tulla hyväksi -- hänen arvoisekseen?... Oi, ole armelias -- armahda -- armahda -- ja päästä minut käsistäsi rangaistukseni kärsittyäni! Miksi en saisi muuttua linnuksi, taikka vain madoksi, ja päästä pois siitä kammottavasta paikasta jälleen nähdäkseni auringon paistavan ja kukkien kukoistavan? Oi, enkö jo itse rankaise itseäni? Eikö se edes hituista auta?... Niin, niin -- minä tahdon kuolla! -- Ehkä Jumala silloin minua säälii!"

Vapisevin käsin veti hän miekan huotrasta ja peitti sen terän suuteloilla.

"Niin juuri -- tähän miekkaan -- jolla hän voittonsa voitti. Näin on oikein -- hänen viimeiseen asti! Miten terävältä ja kylmältä se näyttääkään! Koskeekohan se kovasti?... Ei -- en koeta kärkeä, ettei rohkeuteni pettäisi. Minä heittäydyn siihen heti, koskipa se kuinka kovasti tahansa; myöhäistä on sitte peräytyminen. Ja onhan se sittekin hänen miekkansa, -- ei se raski minua kovin paljon kiduttaa. Mutta sittekin, hän itse löi minua tänä aamuna!"

Kun tämä muisto välähti hänen mieleensä, pusertui hänen huuliltaan hurja tuskanhuuto, joka kaikui koko talon läpi. Kiireisesti hän sitaisi miekan pystyyn sängyn jalkaan ja repäsi auki tunikkansa... "Tänne -- tähän -- lesken rintaan, johon hänen päänsä ei enää koskaan nojaa! Joku tulee käytävässä! Joudu, Pelagia! Nyt --"

Ja hän heitti mielettömänä ylös kätensä heittäytyäkseen...

"Hänen askeleensa ne ovat! Ja hän löytää minut, eikä saa koskaan tietää, että minä kuolen hänen tähtensä!"

Amaali koetti ovea. Se oli lukittu. Yhdellä ainoalla iskulla mursi hän sen auki ja kysyi käskevästi:

"Mikä huuto se oli? Mitä tämä tarkoittaa? Pelagia!"

Pelagia, aivan kuin lapsi, joka on tavattu leikkimässä kielletyllä leikkikalulla, peitti kasvot käsiinsä ja tuupertui lattialle.

"Mitä tämä on?" Amaali huudahti nostaen hänet ylös.