Part 39

"Minkälaista jumalaa, Hypatia? Sellaistako jumalaa, joka muodostuu järkiperäisistä käsitteistämme, tai paremmin niiden kieltämisestä -- rajoittamattomuudesta, ikiaikaisuudesta, näkymättömyydestä, tunnottomuudesta ja miksei myöskin siveyskäsitteistä riippumattomuudesta? Muistan näet meidän olleen yhtämieltä siitä, että samalla kuin me omistaisimme tuolle Korkeimmalle Ykseydelle niin perin inhimillisen ominaisuuden kuin hyve on, me alentaisimme sen lihallisuuteen."

Hypatia ei vastannut.

"Nyt minä aina olen kuvitellut jotain siihen suuntaan, että me tuolla Absoluuttisella Ykseydellämme halusimme ensi sijaan sellaista ominaisuutta, ettei Se olisi ainoastaan ääretön Jumala -- pelkään, ettemme aivan selvästi tajunneet tämän käsitteen täyttä merkitystä -- eikä vain iankaikkinen Jumala, taikka kaikkivaltias, taikka edes yksi ainoa Jumala -- jotka ominaisuudet, pelkään mä, eivät olleet meille sen selvemmät kuin ensinmainittukaan -- vaan että Se olisi vanhurskas Jumala taikka paremmin -- koskapa meillä oli tapana selittää ettei Sillä saanut olla mitään ominaisuuksia -- itse Vanhurskaus. Ja näitä seikkoja mietiskellessäni minä en voinut olla muistamatta, että minun pyhät heprealaiset kirjanihan puhuivat juuri sellaisesta Jumalasta; ja tuntien, että niillä ehkä oli minulle jotain sanottavana, jota --"

"Jota minä en sanonut sinulle! Ja tästä siis johtui tuo pidättyväisyytesi ja salavihkainen ylemmyytesi siihen naiseen nähden, jota sinä pilkkasit oppilaaksesi nimittämällä! Enpä toden totta epäillyt sinussa niin perin juutalaista kateutta piilevän! Miksi, oi miksi et sanonut minulle tätä?"

"Siksi että minusta oli tullut älytön elukka; siksi että olin täydellisesti unhoittanut mitä tuo vanhurskaus oikeastaan oli, ja pelkäsin sen selville saamista, koska epäilin sen minut tuomitsevan. Siksi että minusta oli tullut paholainen ja minä vihasin vanhurskautta enkä suonut sinun olevan vanhurskaan, enkä Jumalankaan, sillä muutoin ette te kumpikaan olisi olleet minun kaltaisiani. Jumala armahtakoon minua syntistä!"

Hypatia katsahti hänen kasvoihinsa. Rafael oli muuttunut kuin taikaiskusta -- eikä sittekään muuttunut. Jälellä oli tuo entinen uljas tietoisuus omasta voimasta, sama älykäs ja ilkamoiva ilme noissa voimakkaissa täyteläisissä juutalaiskasvoissa ja säkenöivissä silmissä. Ja kuitenkin oli jokainen kasvonpiirre pehmeämpi, lempeämpi, ja tyhjäntoimittajan virnistelevä naamari oli kadonnut ja liikuttava hellyys ja vakavuus säteili koko hänen ulkomuodostaan. Kotelon kuori oli varissut pois ja paljastanut sen peitosta perhosen. Hypatia istui häntä tarkastellen ja peitti silmänsä hetkeksi kädellään aivankuin koettaakseen eikö näky häviäisi. Hänkö, tuo älyniekka, tuo ivailija, Aleksandrian Lucianus -- hänkö, jonka syvämielisyys ja voimakkuus oli Hypatiaa peloittanut alennuksenkin päivinä?... Ja tähän hän päättyi...

"Tämä on vain pelkurimaisesta taikauskosta johtuva oikku... Nuo kristityt ovat peloitelleet häntä synneillä ja Tartaruksellaan."

Hypatia katsahti jälleen hänen kirkkaihin, vilpittömiin ja pelottomiin kasvoihinsa ja häpesi omaa panetteluaan. Ja tähän siis päätyi hän -- Synesius -- Augustinus -- oppineet ja oppimattomat, gootit ja roomalaiset... Se väkevä virta vyöryi siis eteenpäin... Voisiko hän yksin taistella sitä vastaan?

Hän tahtoi! Taipuisiko hän? -- Hän? Hänen tahtonsa pysyy kyllä lujana, hänen järkensä vapaana, viimeiseen asti -- kuolemaankin asti, jos niikseen tulisi... Ja sittenkin eilisiltana! -- eilisiltana!

Viimein hän puhui, katsettaan kohottamatta.

"Vaikkapa nyt olisitkin löytänyt ristiinnaulitussa ihmisen -- oletko löytänyt hänessä Jumalankin?"

"Muistatko Hypatia miten Glaucon määrittelee täydellisesti vanhurskaan ihmisen?... Miten tämän, vaikkei ole vikapää yhteen ainoaankaan väärämieliseen tekoon, täytyy läpi elämänsä kantaa aiheetonta väärämielisen nimeä, että hänen puolueettomuutensa tulisi täydelleen todistetuksi, ja miten hänen sellaisissa olosuhteissa täytyy ehdottomasti joutua, kuten Glaucon sanoo, ei vain vanhassa Atheenassa taikka vanhassa Juutaanmaassa, vaan myös, kuten sinä itsekin myöntänet, tänä hetkenä kristityssä Aleksandriassakin -- kai muistat, Hypatia? -- kahleisiin, ruoskittavaksi ja lopulta ristille... Jos kerran Platonin mielestä vanhurskaan ihmisen perikuva on ristiinnaulittu ihminen, niin miksi ei minunkin? Jos me molemmat -- ja piispa Clemens vanhus myöskin -- joka, muistanet, on yhtä hyvä platonilainen kuin mekin -- ja itse Augustinus myönnämme, että Platon näitä omituisia sanoja lausuessaan ei puhunut omasta alotteestaan, vaan Jumalan Hengen vaikutuksesta, niin miksi eivät muutkin, samat sanat lausuessaan, olisi puhuneet saman Hengen vaikutuksesta?"

"Ristiinnaulittu ihminen... Kyllä. Mutta ristiinnaulittu Jumala, Rafael! Minua puistattaa sellainen häväistys."

"Aivan kuin minun hyviä kansalaisianikin. Ovatko he jokapäiväisessä elämässään sen vanhurskaampia, Hypatia, vaikka luulottelevatkin niin visusti arvossapitävänsä tuon Ykseyden kunniata, joka arvatenkin itse parhaiten tietää, miten Hänen kunniansa tulee suojelluksi ja julistetuksi? Mutta myönnätkö sinä määritelmän päteväksi? Pidä varasi!" puhui hän huulillaan entinen veitikkamainen hymynsä. "Minä olen otellut Augustinuksen kanssa ja minusta on tullut peloittava dialektikko. Myönnätkö sen päteväksi?"

"Tietysti -- nehän ovat Platonin sanoja."

"Mutta myönnätkö sen vain siksi että se on kirjoitettu tuossa kirjassa, jota Platoniksi nimitetään, vai siksikö, että sinun järkesi vakuuttaa sen todeksi?... Et vastaa. Vastaa sitte ainakin tähän kysymykseen: Eikö täydellisesti vanhurskas ihminen ole ihmisistä korkein?"

"Tietenkin", Hypatia vastasi vähän välinpitämättömästi. Sillä hän, filosofi ja kreikkalainen kun oli, ei suinkaan ollut haluton antautumaan kaikkeen, joka vähänkin sanasodalta maistui, karkoittaakseen siten edes hetkeksi mielestään raskaat ajatukset.

"Eikö silloin Antanthropoon, tuon perikuvan, ihanneihmisen, joka on täydellisempi kuin ainoakaan yksityinen yksilö, täydy myöskin olla täysin vanhurskas?"

"Kyllä."

"Oletahan nyt, kuten ennen hupaisissa sanasodissamme teimme, että hän tahtoo julkisesti todistaa maailmalle vanhurskautensa... Ainoana keinona hänelle silloin kai olisi Platonin mukaan tuo Glauconin esittämä muoto; panettelu, kidutus ja ristinkuolema?"

"Mitä puhetta tämä on, Rafael? Aineelliset ruoskat ja ristinpuut ikuisen ja henkisen aatteen välikappaleina?"

"Oletkohan, Hypatia, vielä koskaan tarkemmin miettinyt, millainen tuo ihmisen perikuva oikeastaan olisi?"

Hypatia säpsähti, aivan kuin olisi uusi ajatus mieleen iskenyt, ja tunnusti -- kuten jokainen uusplatonilainen olisi tunnustanut -- ettei hän ollut koskaan sitä ajatellut.

"Ja kuitenkin meidän oppi-isämme Platon opetti, että jok'ainoalla ilmiöllä, kukasta kansakuntaan asti, on taivaissa ikuinen, täydellinen perikuva. Ehkäpä me emme tähän asti ole olleetkaan kyllin tarkkoja platonilaisia, arvoisin opettajani. Ehkäpä me filosofeina, ja vähän farisealaisina kaupan päälliseksi, olemmekin aloittaneet kaikki tutkistelemisemme, samoin kuin rukouksemmekin, kiittäen Jumalaa siitä, ettemme olleet muiden ihmisten kaltaisia, ja siten väärinkäsittäneet toisenkin kohdan Platonin 'Tasavallassa', johon me entisinä kultaisina aikoina niin mielellämme viittasimme."

"Mikä kohta se oli?" kysäsi Hypatia, joka yhä enemmän kiintyi keskusteluun.

"Että filosofit olisivat ihmisiä."

"Teetkö pilkkaa minusta? Platonhan määrittelee filosofin ihmiseksi, joka etsii tiedon kohteita, jotavastoin muut etsivät mielipiteen kohteita."

"Aivan oikein. Mutta mitähän jos me, tahtoessamme välttämättä saada selvitetyksi, missä filosofi eroaa muista ihmisistä olisimmekin jättäneet huomioonottamatta missä hän on toisten ihmisten kaltainen ja samalla sittenkin unhoittaneet että ihminen on suku, josta filosofi on vain yksi laji?"

Hypatia huokasi.

"Etköhän siis ole kanssani yhtä mieltä siinä, että koska pienempi sisältyy suurempaan ja lajin perikuva suvun perikuvaan, me olisimme menetelleet viisaammin, jos olisimme vähän enemmän tutkistelleet ihmisen perikuvaa ihmisenä, ennenkuin kävimme käsiksi tuon perikuvan osaan -- filosofin perikuvaan?... Aivan varmaan se olisi ollut helpompi tie, sillä ihmisiä on enemmän kuin filosofeja, Hypatia, ja jokainen ihminen on todellinen ihminen ja sopiva tutkistelun esine, jota vastoin jokainen filosofi ei ole todellinen filosofi -- esimerkiksi ystävämme akademikot taikka yksi ja toinen uusplatonilainenkin, jonka tunnemme? Sinä näytät kärsimättömältä. Lopetanko?"

"Ymmärsit väärin kärsimättömyyteni aiheen", Hypatia vastasi katsahtaen Rafaeliin suurilla, surullisilla silmillään. "Jatka."

"No niin -- minä aion ruveta kauhean skolastiseksi -- eikö se ole aivan oikea määritelmä ihmisestä, että hän yksin kaikista tunnetuista olioista on henki, joka on ajaksi yhdistetty eläimelliseen ruumiiseen?"

"Sano ennemmin: siihen loihduttu kuin vankilaan", Hypatia huoaten vastasi.

"Vaikkapa niinkin. Mutta eikö meidän täydy myöntää, että tuo perikuva -- oikea ihminen -- että jos hän kerran on perikuva, niin hänenkin täytyy tai on ainakin kerran täytynyt olla loihduttu eläimelliseen ruumiiseen?... Sinä vaikenet. En tahdo pahoittaa sinua... Minä vain pyydän sinua tarkoin miettimään, eikö Platon hiukan vähennä galilealaisen kalastajan luonnottomuutta, kun tämä sanoo, että Hän, jonka kuvaksi ihminen on luotu, tuli lihaksi ja seurusteli ruumiillisessa muodossa ihmisten kanssa Tiberian meren rannalla, ja että he näkivät Hänen kunniansa, Isän ainokaisen Pojan kunnian."

"Tuo viimeinen kysymys on kokonaan toista. Lihaksi tullut Jumala! Järkeni nousee kapinaan sellaista ajatusta vastaan!"

"Homeros vanhuksen järki ei noussut."

Hypatia säpsähti, sillä hän muisti miten hän eilen oli kaivannut noita vanhoja, käsin tunnettavia, inhimillisiä jumaluuksia. -- "Jatka!" huudahti hän malttamattomasti.

"Sano nyt minulle -- eikö tuon ihmisen perikuvan, jos sitä missään on olemassa, täydy ikuisesti elää Jumalan hengessä? Eikö ainakin Platon olisi sitä väittänyt?"

"Kyllä."

"Ja johtaa olemassaolonsa suorastaan Hänestä?"

"Kyllä."

"Mutta ihminenhän on yksi, tahdolla varustettu persoona, kaikista muista eroava."

"On."

"Tuon perikuvankin täytyy siis olla sellainen."

"Arvatenkin."

"Mutta omata kaikkien ihmisten ominaisuudet ja avut täydellisimmässä muodossa."

"Luonnollisesti."

"Miten suosiollisesti ja kuuliaisesti entinen opettajani muuttuukin oppilaakseni!"

Hypatia katsahti häneen silmät kyynelissä.

"En koskaan sinulle mitään opettanut, Rafael."

"Sinä opetit minulle enimmän, armas neito, kun vähimmän sitä aavistit. Mutta sano minulle vielä yksi asia. Eikö jokaisen ihmisen ominaisuus ole olla poika. Sillä voithan ajatella ihmisen, joka ei ole isä, mutta et ihmistä, joka ei ole poika."

"Myönnettäköön."

"Silloin tuon perikuvan täytyy olla poika."

"Kenen poika, Rafael?"

"Miksei Zeun, jumalien ja ihmisten isän? Mehän sovimme siitä, että -- nimittäkäämme sitä nyt _häneksi_, koska olemme päässeet selville siitä, että se on henkilö -- ei voi kiittää olemassa olostaan ketään muuta kuin itse Jumalaa."

"Mitä siitä seuraa?" Hypatia kysäsi luoden ihanat silmänsä Rafaeliin. Niissä kuvastui kiihkeä epäilys, mutta samalla, kuten Rafael kuolinhetkeensä saakka väitti, myöskin toivo ja ilo.

"Eikö nyt, Hypatia, pojan täydy olla samaa lajia kuin isäkin? Kotkat eivät synnytä kyyhkysiä, sanoo runoilija. Eikö pojan nimi ole vain tyhjä ja petollinen vertaussana, ellei poika ole isänsä täydellinen ja yhtäläinen kuva?"

"Uroot siittävät poikia pahempia kuin he itse ovat, sanoo runoilija."

"Me emme nyt puhu ihmisistä sellaisina kuin ne ovat, joita Homeron Zeus sanoo kurjimmiksi kaikista kedon eläimistä. Mehän puhumme -- vai kuinka? -- täydellisestä ja perikuvallisesta pojasta ja täydellisestä ja perikuvallisesta isästä täydellisessä ja ikuisessa maailmassa, jossa ei ole kehitystä, taantumusta eikä muutosta. Mehän puhumme täydellisestä ja perikuvallisesta suvun jatkumisesta, jonka ainoana määritelmänä voi olla, että yhtäläinen synnyttää itsensä kanssa täydellisesti yhtäläisiä olioita... Sinä vaikenet. Vaikene vaan, Hypatia... Me olemme joutuneet liian kauas äärettömyyteen..."

Ja sitte he molemmat olivat tuokion vaiti. Rafaelin mielessä liikkuivat juhlalliset ajatukset Viktoriasta ja Esaijan vanhoista ennusmerkeistä, joiden merkitystä hänelle ennustuksina löytämäänsä Ihmiseen nähden ei suinkaan vähentänyt se seikka, että hän toivoi ja uskoi, että samat ennusmerkit hänenkin osakseen suotaisiin ja hänkin saisi lapsen merkiksi siitä että kaikesta hänen syntisyydestään huolimatta "Jumala oli hänen kanssansa".

Mutta hän oli juutalainen ja mies; Hypatia oli kreikkalainen ja nainen -- vaikka toisekseen eivät Hypatian koulun miehetkään olleet toisella kannalla tässä asiassa. Hänelle ei yleisinhimillisillä suhteilla ja velvollisuuksilla ollut niin korkeata ja jumalallista merkitystä kuin tuolle käännytetylle juutalaiselle, joka vasta nyt oli oppinut ymmärtämään omien pyhien kirjojensa sisällön ja tullut oikeaksi israelilaiseksi. Eikä Rafaelin todistelukaan voinut saada häntä vakuutetuksi, vaikka saikin hänet sanattomaksi. Hypatian, kuten hänen hengenheimolaistensakin, usko perustui enemmän mielikuvitukseen ja uskonnolliseen tunteeseen kuin järkeen ja siveelliseen tietoisuuteen. Ja koko tuo loistava utumaailma, jossa hän oli vuosikaudet juhlinut -- sen maailmansyntyopit, virtaukset, sukulaisuudet, vertauskuvallisuudet, pappisvaltaisuudet, äärettömyydet, ikuisuudet ja sen semmoiset -- kaikki tuo oli liian kiehtovaa ainaiseksi hyljättäväksi, vaikka hän ei löytänytkään siinä lepoa eikä edes voinut siihen empimättä uskoa, ja vaikka se olikin hävinnyt näkymättömiin juuri kun hän sitä kipeimmin tarvitsi. Ja taistellen järjen yhä enemmän varmentuvaa vakuutusta vastaan hän viimein virkkoi:

"Sinä siis tahtoisit minun hylkäävän, kuten itse näyt tehneen, tuon ihanan ja taivaallisen, noiden kuivien ja laihojen järkisyiden hyväksi, joiden vastustamiseksi minä, mikäli minusta tuntuu, en -- kaikesta huolimatta -- voi ryhtyä sinun kanssasi sanasotaan, Rafael -- sillä olenhan minä nainen -- heikko nainen!"

Hän kätki kasvonsa käsiinsä.

"Mikäli sinusta tuntuu, mikä?" Rafael kysyi lempeästi.

"Olethan voinut huonommalle asialle antaa järjellisemmän värityksen."

"Niin sanoi Aristofaneskin Sokrateesta. Mutta kuule minua vielä hetkinen, rakastettu Hypatia. Sinä kieltäydyt hylkäämästä tuota ihanaa, ylevää, taivaallista? Mitähän jos ei ainakaan Rafael Aben-Ezra olisi löytänyt sitä ennenkuin nyt? Muista mitä äsken sanoin -- mitähän jos tuo meidän entinen Ihana, Jalo ja Taivaallinen olisikin ollut vain paljasta aineellisuutta, käsitteitä, jotka meidän omat aivomme punoivat meidän ruumiillisten silmiemme näkemistä mieluisista tai korkeista tai alhaisista tai ylevistä asioista? Mitähän jos minä olisinkin huomannut, että henkinen ei olekaan älyllistä, vaan siveellistä, ja että henkinen maailma ei olekaan, kuten me tahdoimme, meidän omista älyllisistä erittelyistämme taikka fyysillisistä, uskonnollisista tai muista mielentiloistamme muodostuva maailma, vaan oikeamielisten tai väärämielisten henkilöiden maailma. Mitähän jos olisin huomannut, että henkisen maailman ainoa laki, johon kaikki muut lait sisältyvät, oli oikeamielisyys, ja että tämän lain kanssa ristiriitaiset, joita me nimitimme maailmallismielisiksi, eivät olleetkaan raakoja, tai typeriä, tai oppimattomia, tai tomppeleja, vaan yksinkertaisesti väärämielisiä? Mitähän jos olisin huomannut, että oikeamielisyys, ja yksistään oikeamielisyys olikin ihanaa, ylevää, taivaallista, jumalallista -- niin, itse Jumala? Ja mitähän jos minulle olisi selvinnyt, aivan kuin kirkkaaseen päivänvaloon ilmestynyt, mitä tuo oikeamielisyys oikeastaan oli? Mitähän jos minä olisin nähnyt ihmisolennon, naisen, ja lisäksi nuoren, heikon naisen julistavan Jumalan kunniaa ja ihanuutta, osoittavan minulle, että ihanaa oli se kun pelkäämättä, vain velvollisuuden täyttääkseen, oli avulias vastenmielisimmillekin olennoille, että jaloa oli se kun alentui mitä halvimmat orjan toimet suorittamaan ja ulkonaisesti mitä alentavimpaan alttiiksi-antavaisuuteen mukautumaan, että taivaallista oli tietoisuus siitä, että halvimmat maalliset suhteet ja velvollisuudet olivat Jumalan käskyjä, jotka voi oikealla tavalla täyttää vain sen hengen avulla, jonka kautta Hän Kaikkeutta hallitsee; että vanhurskasta oli rakastaa, auttaa niitä ja kärsiä -- kuollakin, jos niin vaadittiin -- niiden puolesta, jotka semmoisenaan eivät näyttäneet voivan herättää muita kuin vastenmielisyyden ja inhon tunteita? Mitähän jos minä näin tämän näyn ensi kerran eläissäni, ja jos minun silmäni silloin aukenivat ja minä käsitin näyn Jumalan kunnian kuvaksi? Mitähän jos minä, platonilainen, Johannes galilealaisen ja Paulus tarsolaisen lailla, ja hebrealaisena, kuten hekin, olisin itsekseni tunnustanut: Jos luotu voi noin rakastaa, niin miten mittaamaton onkaan sen perikuvan rakkaus? Jos heikko nainen voi noin paljon kestää, niin mihin kykeneekään Jumalan Poika? Jos ihmisellä on voimaa osaksi uhrautua toisten hyväksi, niin on Jumalalla voimaa uhrautua kokonaan. Jollei Hän ole sitä tehnyt, niin tekee Hän sen; sillä muutoin Hän olisi vähemmän ihana, vähemmän jalo, vähemmän taivaallinen, vähemmän vanhurskas kuin se puutteellinen kuva, joka minulla Hänestä on, -- kuin tuo heikko, elämänhaluinen neito! Miksi en uskoisi niitä, jotka kertovat minulle, että Hän on jo sen tehnyt? Mutta ehkä heidän todistuksensa sittekin nojautuvat vain olettamuksiin? Minulle ei tarvitse matemaatillisesti todistella sitä, että kun lapsi oli vaarassa niin isä hänet pelasti -- eikä tätäkään. Järkeni, sydämeni, kaikki hengenlahjani -- lukuunottamatta tuota typerää, aistillista kokemustani, jonka huomaan alati minua pettävän ja jonka avulla en edes olemassa-oloani kykene toteennäyttämään -- hyväksyvät tuon Golgatan tarinan maallisista tapahtumista luonnollisimpana, uskottavimpana ja välttämättömimpänä, edellyttäin ainoastaan, että Jumala on vanhurskas Persoona eikä mikään kaikki läpitunkevan, välttämättömän hengen unikuva, -- hölynpöly, joka jo oman määrityksensä kautta osoittautuu aineelliseksi."

Hypatia vastasi väkinäisesti hymyillen:

"Rafael Aben-Ezra on vaihtanut terävän todistelun rakastuneen kukkaiskieleen."

"En vallan kokonaan sentään", Rafael vastasi vuorostaan hymyillen. "Oletahan, että minä sanoin itsekseni: me platonilaiset myönnämme, että Jumalan näkeminen on korkeinta hyvää."

Hypatiaa värisytti vielä kerran viime yön muisto.

"Ja jos Hän on vanhurskas ja jos vanhurskaus on -- kuten tiedän sen olevan -- samaa kuin rakkaus, niin silloin täytyy Hänen toivoa tätä korkeinta hyvää ihmisille paljon enemmän kuin nämä itse voivat sitä itselleen toivoa... Silloin haluaa Hän ilmaista ihmisille Itsensä ja oman vanhurskautensa... Tahdotko vastata, Hypatia, vai vastaanko minä?... tai onko vaiteliaisuutesi myönnytyksen merkki? Salli ainakin minun vielä sanoa, että jos Jumala tahtoo ilmaista vanhurskautensa ihmisille, niin voi Hän, Platonin mukaan, tehdä sen täydellisesti ainoastaan suostuen pilkattavaksi, kidutettavaksi ja ristiinnaulittavaksi, että Häntä ei voitaisi, kuten ei Glaucokaan vanhurskasta ihmistä koskaan epäillä itsekkäistä pyyteistä tai heikkoudesta kärsimyksissä... Olenko nyt vaihtanut todistelut, Hypatia?... Sinä yhä vaikenet? Sinä et tahdo kuulla minua, huomaan ma... Jolloinkin vastaisuudessa filosofi ehkä mieluummin kuuntelee suurimman velallisensa sanoja... Taikka; paremmin sanoen, hän ehkä suostuu mieluummin kuuntelemaan omassa sydämessään tuon Perikuvallisen Ihmisen sanoja, joka on häntä rakastanut, ohjannut, ammentanut hänen osakseen kaikki ruumiin ja sielun täydellisyydet, herättänyt hänessä puhtaat ja jalot pyrkimykset, ja pyytää häntä vain kuuntelemaan omaa järkeänsä, omaa filosofiaansa, kun ne julistavat Hänet niiden antajaksi, ja jakamaan niitä vapaaehtoisesti ja nöyrällä mielellä, kuten Hänkin ne filosofille antoi, köyhille ja typerille ja syntisille, joita Hän rakastaa samoin kuin tuota filosofiakin... Jää hyvästi!"

"Viivy!" Hypatia huudahti ponnahtaen seisaalleen. "Minne olet menossa?"

"Tekemään rahtusen hyvää ennenkuin kuolen; sillä minä olen tehnyt paljon pahaa. Menen viljelemään maata, istuttamaan ja rakentamaan, pelastamaan pienen palan Ormuzdin maasta Ahrimanin vallasta, kuten persialaiset sanoisivat. Menen taistelemaan ausurialaisia rosvoja vastaan, ruokkimaan trakilaisia palkkasotureita, pelastamaan muutamia orpoja orjuudesta... jättääkseni ehkä jälkeeni pojan Davidin huoneesta, josta on tuleva parempi juutalainen kuin isästä, siksi että hän on tätä parempi kristitty... Meillä on oleva murhetta lihassa, sanoo Augustinus meille... Mutta minulla on ollut, kuten jo Augustinukselle vastasin, sitä tähän asti niin vähän, että runsas annos tuota murhetta onkin ehkä kasvatuksekseni parempi kuin päinvastoin. Jää hyvästi!"

"Odota!" Hypatia virkkoi! "Tule takaisin -- tule jälleen! Ja hänet... Tuo hänet kerallasi... Minun täytyy saada tavata häntä! Hän on varmaan todella jalo, ollakseen kyllin arvokas sinulle!"

"Hän on täältä satojen peninkulmien päässä."

"Vai niin! Hän olisi ehkä voinut opettaa minulle jotakin -- minulle, filosofille! Sinun ei olisi tarvinnut pelätä minua... Mieleni ei nyt tee käännyttämään ihmisiä... Oi, Rafael Aben-Ezra, miksi taitat runnellun ruo'on? Suunnitelmani ovat hajonneet kuin tuhka tuuleen, oppilaani ovat arvottomia, puhdas maineeni on tahrattu, omaatuntoani oma julmuuteni raskaana painaa... Jos sinä et vielä kaikkea tiedä, niin saat sen liiankin pian tietää... Viimeinen toivoni, Synesius, rukoilee itselleen samaa toivoa, jota minä häneltä tarvitsen... Ja lisäksi ja kaiken lopuksi... Sinä!... Sinäkin Brutus! Miksi en nyt entisen Juliuksen lailla kietoisi vaippaa ympärilleni ja kuolisi!"

Rafael seisoi hänen edessään ja näki surumielin miten hänen kasvoilleen levisi täydellisen toivottomuuden ja alakuloisuuden ilme.

* * * * *

"Niin, niin -- tule -- Galilealainen... Jos hän kerran voimakkaat miehet kukistaa, niin voiko heikko neito häntä vastustaa? Tule pian... Tänä iltana... Sydämeni murtuu."

"Kello kahdeksanko tänä iltana?"

"Niin... Puolipäivän aikaan minä luennoitsen... taikka paremmin, sanon ikuisiksi ajoiksi hyvästit oppilailleni... Jumalat! Mitä minä heille puhun?... Tule sitte kertomaan minulle siitä Natsarealaisesta. Jää hyvästi!"

"Jää hyvästi, rakastettu neito! Yhdeksännellä tunnilla sinä olet kuuleva Natsarealaisesta."

Miksihän nämä hänen omat sanansa kaikuivat Rafaelin korvissa niin paljon merkitseviltä miltei pahaa ennustavilta? Hänestä melkein tuntui siltä kuin ei hän itse olisi niitä lausunut, vaan joku kolmas henkilö. Hän suuteli Hypatian kättä. Se oli jääkylmä; ja vaikka Rafael tunsikin itsensä onnelliseksi, oli hänen sydämensä kylmä ja raskas, kun hän huoneesta poistui.

Kun Rafael oli päässyt alas kadulle, hyökkäsi muuan nuorukainen esiin erään pilarin varjosta ja tarttui hänen käsivarteensa.

"Ahaa, sinä hurskasten ryövärien urhea johtaja. Mitä minulta nyt tahdot?"

Filammon, sillä hän se oli, tuijotti hetkisen Rafaeliin ja tunsi hänet.

"Pelasta hänet! Jumalan rakkauden nimessä pelasta hänet!"

"Ken?"

"Hypatia!"

"Kuinka kauan hänen pelastumisensa on sinun sydämelläsi ollut, nuori ystäväni?"

"Jumalan nimessä", Filammon puhui, "mene takaisin ja varoita häntä! Hän uskoo sinua -- sinä olet rikas -- sinä olit ennen hänen ystävänsä -- minä tunnen sinut olen kuullut sinusta puhuttavan... Oi, jos koskaan olet hänestä välittänyt -- jos konsaan olet tuntenut tuhannetta osaa niistä tunteista, joita minä tunnen häntä kohtaan -- niin mene varoittamaan häntä lähtemästä kotoaan!"

"Minun täytyy saada tietää enemmän tästä", virkkoi Rafael, joka huomasi, että nuorukaisella oli painavat syyt pyyntöihinsä. "Mennään yhdessä, sisään, niin saat puhua hänen isälleen."

"En, en siihen taloon! En koskaan enää mene siihen taloon! Elä kysy syytä kieltooni, vaan mene itse. Hän ei usko minua. Estitkö -- estitkö sinä jotenkin häntä uskomasta?"

"Mitä tarkoitat?"