Part 38

Mutta Kyrillos ei ollut unhottanut päällikkyyttään. Niin vähän kuin hän kammoikin, kuten tämän yön tapaukset osottivat, herättää alamaistensa intohimoja ilmi liekkiin, oli hän kuitenkin liian viisas uskaltaakseen mitään harmia herättävää yöllistä hyökkäystä, joka, vaikka se onnistuisikin, maksaisi satoja ihmishenkiä. Hän tunsi sangen hyvin vihollisen lukumäärän ja niiden urhoollisuuden; hän oli varma, ettei kamppauksen synnyttyä armoa annettaisi eikä pyydettäisi kummallakaan taholla! Sitäpaitsi jos taistelu syntyisi -- ja niin täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua -- niin se ei saanut syttyä hänen läsnäollessaan eikä hänen suostumuksestaan. Nyt oli hän oikeassa ja Orestes väärässä, ja Kyrillos tahtoi edelleenkin olla oikeuden puolella, ainakin kunnes hänen sanansaattajansa oli palannut Bysantiumista ja Orestes oli joko karkotettu maanpakoon tai erotettu virastaan. Sen vuoksipa tuo viisas ylipappi, joka oli ajatellut moisen taistelun kaikkia mahdollisuuksia, oli antanut ohjeita ajutanteilleen, kaupungin diakooneille, ja astui nyt itse Cæsareumin portaita ylöspäin, ollen varma että hänen apulaisensa kykenivät ylläpitämään järjestystä ulkona.

He tekivätkin varsin hyvin tehtävänsä. Ennenkun yhtään iskua oli annettu tai loukkausta lausuttu kummallakaan puolella, olivat diakoonit tunkeutuneet väkijoukon eturivien lävitse. Siellä he rohkeasti uhaten pannaa pakottivat joukon pysymään rauhallisena, vieläpä täysin vaikenemaankin, kunnes vietettävä pyhä juhla olisi lopussa. Käskyilleen voimaa he hankkivat käyskentelemällä edes takaisin vihollisrivien väliä kahden kokonaisen pitkän tunnin ajan, kunnes sotilaatkin puhkesivat ihastuksen osotuksiin, ja joukon päällikkö, joka ei erityisesti vältellyt mutta ei myöskään sanottavasti toivonut tappelua, ylisteli imartelevin sanoin diakooneja näiden kiitettävistä ponnistuksista yleisen järjestyken ylläpitämiseksi. Vastaukseksi hän sai sangen epäselvät sanat: "Meidän sota-aseemme eivät ole lihasta, emmekä me sodi lihaa ja verta vastaan, vaan herruuksia ja valtoja vastaan..." Mutta kun päällikkö oli hieman uninen, arveli hän olevan parasta jättää vastauksen selvittämättä.

Sillä välin oli noussut ylös portaita temppeliin muhkea pappisaattue ja muhkeimpana kaikista loisti patriarkan komea vartalo. Heitä seurasi tuhansittain munkkeja ei ainoastaan Aleksandriasta ja Nitriasta, vaan myös kaikista läheisistä kaupungeista ja luostareista. -- Filammon, joka puoleen tuntiin ei saanut raivanneeksi itselleen tietä kirkkoon, katseli loppumatonta virtaa ja näki nyt todeksi Aleksandriassa niin usein kuulemansa ylväilyn, että puolet Egyptin asujamistoa nyt kuului hengellisiin veljeskuntiin.

Munkkien jälestä alkoivat maallikot työntyä sisään. Mutta heidänkin lukunsa oli niin suuri ja tungos portailla niin tavaton, että Kyrillos jo oli alkanut saarnansa, ennenkuin Filammon oli päässyt tunkeutumaan kirkkoon.

* * * * *

-- "Mitä te tulette katsomaan? Pehmoisiin vaatteisiin puettua miestäkö? Ei, sellaisia on kuninkaitten linnoissa ja senkaltaisten prefektien, jotka pyrkivät pääsemään keisariksi ja heittämään luotansa sen Herran siteen, josta on kirjoitettu, että Hän istuu taivaassa ja nauraa heille heidän vihassaan ja vangitsee jumalattomat omiin pauloihinsa ja tekee ruhtinasten neuvot tyhjiksi. Niin, kuningasten linnoissa, ja myöskin teatterissa missä tämän maailman rikkaat, uskosta köyhät, rikkovat liittonsa ja tahraavat kastevaatteensa kunnioittaakseen tämän maailman hävittäjiä. Voi niitä, jotka luulevat voivansa samalla nauttia Herran kalkista ja paholaisen kalkista! Voi niitä, jotka samalla suulla tahtovat ylistää Afroditea, vihollista, ja Häntä, josta kirjoitettu on että Hän syntyi puhtaasta Neitsyestä! Sellaiset karkotettakoon pois Herran kalkin äärestä ja Herran seurakunnasta, kunnes he ovat puhdistautuneet synneistään parannuksella ja almuilla. Mutta te köyhät tässä maailmassa, vaikka uskosta rikkaat, te, joita rikkaat katsovat ylön, vetävät tuomioistuinten eteen, ja häpäisevät sen pyhän nimen tähden, jonka mukaan teitä nimitetään -- mitä te tulitte erämaahan katsomaan? Profeettaa? -- Niin, enempääkin kuin profeettaa, enempää kuin kuningasta, enempää kuin prefektiä -- marttyyria! Hänen teatterinsa oli erämaanhieta, hänen valtaistuimensa oli risti, kruunuansa hän ei saanut pakanallisilta filosofeilta taikka saatanan tyttäriltä, jotka pettävät ihmisiä isiensä töillä, vaan enkeleiltä ja pääenkeleiltä, kunnian kruunun, voittajan seppeleen, joka iäti kukoistaa korkeimman taivaan paratiisissa. Elköön hänen nimensä enää olko Ammonius vaan Thumasius, ihmeteltävä. Ihmeteltävä köyhyydessään, ihmeteltävä innossaan, ihmeteltävä uskossaan, ihmeteltävä uljuudessaan, ihmeteltävä kuolossaan, ihmeteltävä kuolontavassaan! Oi, kolmasti siunattu hän, joka on ansainnut itse ristin kunnian! Mitä muuta siitä voi seurata kuin että se, jota niin on kunnioitettu lihassa, myöskin kunnioitetaan siinä elämässä, jota hän nyt elää ja että kolminkertaisesti pyhän ruumiin voiman vaikutuksesta spitaaliset parannetaan, kuurot saavat kuulonsa ja kuolleet nousevat ylös? Tosiaan olisi jumalatonta epäillä tätä. Ristin kautta pyhitettynä ei tämä liha ole yksistään lepäävä toivossa, vaan vaikuttava voimassa. Lähestykää ja saakaa parannus! Tulkaa katsomaan pyhien kirkkautta, köyhän kunniaa! Tulkaa katsomaan, kuinka Jumala suuresti on kunnioittanut sitä, jota ihmiset ylönkatsovat, kuinka Jumala on sen nostanut ylös, jonka ihmiset olivat hyljänneet, kuinka Jumala on palkinnut sitä, jota ihmiset ovat rangaisseet. Tulkaa katsomaan, kuinka Jumala on valinnut tämän maailman tyhmiä eksyttääkseen viisaita ja tämän maailman heikkoja, eksyttääkseen väkeviä. Ihminen pakenee ristiä; Jumalan Poika nöyrtyi sitä kärsimään! Ihmiset polkevat köyhää; Jumalan Pojalla ei ollut, mihin hän olisi päänsä kallistanut! Ihmiset käyvät sairasten ohi sanoen niitä hyödyttömiksi; Jumalan poika on valinnut heidät osallisiksi kärsimyksiinsä, niin että Jumalan kirkkaus ilmestyisi heissä. Ihmiset tuomitsevat publikaania, vaikka antavat hänen täyttää arkkunsa sillä, mikä on ryöstetty köyhiltä; Jumalan Poika kutsuu hänet veronkantajasta apostoliksi, korkeammaksi kuin maan kuninkaat. Ihmiset heittävät pois porton kuin kuihtuneen kukan, kun he ovat vietelleet hänet joksikin ajaksi synnin orjaksi; Jumalan Poika kutsuu luokseen hänet, tahratun, hyljätyn, ylenannetun, ottaa vastaan hänen kyyneleensä, siunaa hänen uhriansa ja vakuuttaa, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut koska hän on paljon rakastanut; sillä se jolle vähän anteeksiannetaan, on vähän rakastanut."

Filammon ei kuullut enempää. Kiihkeän, haaveksivan kreikkalaisluonteensa pakottamana hän murtautui tungoksen läpi portaille, jotka veivät kuoriin, missä alttarin edessä Ammoniuksen ruumis makasi lasisessa arkussa loistavan katoksen alla. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli saapunut aivan saarnatuolin eteen, jossa Kyrillos seisoi. Siinä hän heittäytyi kasvoilleen kivilaattialle, ojensi kätensä ristin muotoon ja makasi äänettömänä ja liikkumattomana kuulijakunnan jalkojen edessä.

Seurakunnassa syntyi kuisketta ja kuhinaa, mutta Kyrillos jatkoi silmänräpäyksen vaiettuaan:

"Ihminen, ylpeydessään ja omahyväisyydessään, halveksii nöyryytystä ja katumuksen harjoitusta ja särkynyttä, murtunutta sydäntä; hän sanoo, että niin kauan, kuin olet uskollinen itsellesi, hän puhuu sinusta hyvää; mutta Jumalan Poika sanoo, että joka itsensä alentaa, kuten tämä parannusta tekevä veljemmekin, niin hän on se, joka ylennetään. Hän on se, josta kirjoitettu on, että hänen isänsä näki hänet kaukaa ja kiiruhti häntä vastaan ja vaatetti hänet parhaisiin vaatteisiin ja antoi sormuksen hänen sormeensa ja kengät hänen jalkaansa ja iloitsi enkelein kanssa, jotka riemuitsevat, kun syntinen kääntyy ja tekee parannuksen. Nouse ylös, poikani, ken lienet, ja mene rauhaan tänä yönä ja muista, että hän joka sanoi: 'minun ruumiini on kiinni maassa' on myöskin sanonut: 'elä iloitse saatana, minun viholliseni, sillä langetessani minä nousen'."

Jyrisevä suosionosotus, joka epäilemättä oli yhtä anteeksiannettava kuin joku muukin Aleksandrian kirkoissa esiintynyt mielenliikutus, seurasi tätä viekasta ja kuitenkin aivan oikeata käännettä patriarkan saarnassa. Mutta Filammon kohousi hitaasti ja pelokkaana polvilleen ja karahtaen tulipunaiseksi kesti kymmenentuhannen silmän tutkivat katseet.

Äkkiä hyppäsi saarnatuolin sivulta esiin vanha mies ja syleili häntä kiihkeästi. Se oli Arsenius.

"Minun poikani, minun poikani!" nyyhkytti hän miltei ääneen.

"Sinun orjasi yhtä hyvin kuin sinun poikasi!" kuiskasi Filammon. "Suosionosotus patriarkalta ja sitte kotiin Lauraan iäksi."

"Oi, kaksin kerroin siunattu yö," kaikui ylhäältä Kyrilloksen värikäs ja syvä ääni, "joka samalla kertaa näkee marttyyrin kruunauksen ja syntisen kääntymyksen; joka lisää samalla kertaa voittavan ja taistelevan kirkon rivejä ja valtaa taivaallisia tuoksuja kaksinkertaisen kiitoksen riemuun, joka tervehtii voittajaa korkeudessa ja maassa katuvaa veljeä!"

Kyrilloksen viittauksesta astui esiin Pietari esilukija ja hyvin hellästi talutti pois molemmat itkevät, joille Nitriankin rajut haaveksijat kyynelsilmin lausuivat kiitoksia ja rukouksia. Menipä itse Pietarikin niin pitkälle, että kääntyessään pois sakaristosta, jonne oli heidät saattanut, ojensi kätensä Filammonille.

"Minä pyydän sinulta anteeksi!" sanoi Filammon, joka kiihkeästi ja ilomielin heittäysi jokaiseen nöyryytykseen.

"Minä annan anteeksi!" vastasi Pietari ja palasi kirkkoon näyttäen, ja arvattavasti tuntienkin olevansa paljon paremmalla mielellä kuin tavallisesti.

12 Luku.

TUHLAAJAPOIKA PALAA.

Kello kymmenen seuduilla seuraavana aamuna, kun Hypatia, huoliensa vuoksi unettoman yön vietettyään, koetti perin väsyneenä selvitellä ajatuksiaan jäähyväisluennon varalle, ilmoitti orjatar että Synesiuksen lähetti odotti alhalla. Kirje Synesiukselta? Toivon kipinä välähti hänen mielessään. Siltä mieheltä hän varmaankin saisi jotain lohdutusta, jonkun neuvon. Jospa Synesius vain tietäisi miten kipeästi hän apua kaipasi!

"Lähettäköön kirjeen tänne."

"Hän kieltäytyy antamasta sitä kenellekään muulle kuin teille itsellenne. Ja minä luulin -- lisäsi tyttö, jonka kukkaro suoraan sanoen sinä hetkenä antoi riittävän aiheen sellaiseen luuloon -- minä luulen, että hänen vastaanottaminen maksaisi neidille vaivan."

Hypatia pudisti kärsimättömästi päätään.

"Hän kuulostaa hyvin tuntevan teidät neiti, vaikka kieltäytyy nimeään ilmoittamasta. Mutta hän pyysi minua muistuttamaan teitä jostain mustasta agaatista -- en tiedä mitä hän sillä tarkoitti -- mustasta agaatista ja hengestä, joka sitä hieroessa muka ilmestyisi."

Hypatia valahti kalmankalpeaksi. Oliko Filammon siellä jälleen? Hän tapasi talismania -- se oli poissa! Varmaankin hän kadotti sen viime yönä Mirjamin luona. Nyt hän älysi, mikä sen vanhan noidan juonen päätarkoituksena oli ollut. -- Hänet oli petetty, peijattu, kaksinkertaisesti peijattu! Mikähän uusi juoni tässä piili?

"Käske häntä antamaan kirje ja menemään tiehensä... Isäni? Mitä? Ken hän on? Kenen tuot luokseni tällaisena hetkenä?"

Vielä hänen puhuessa Theon tyrkki sisään vierasta, joka ei ollut kukaan muu kuin Rafael Aben-Ezra.

Rafael läheni hitaasti Hypatiaa, taivutti toisen polvensa ja laski Synesiuksen kirjeen hänen käteensä.

Hypatia hätkähti koko ruumiiltaan odottamattoman tulijan tuntiessaan... No niin; ei hän ainakaan tienne viimeöisestä häpeästäni. Hän ei kuitenkaan uskaltanut katsoa Rafaelia silmiin, otti vain kirjeen ja avasi sen...

Jos hän oli toivonut saavansa siitä lohdutusta, niin se toivo petti hänet.

Synesius filosofittarelle:

"Vaikka kohtalo ei voikaan viedä minulta kaikkea, niin vie se kuitenkin kaikki minkä voi. Mutta ainakaan kahta se ei voi minulta riistää -- vapautta valita mikä parasta on, ja auttaa sorrettuja. Taivas varjelkoon minua siitä, että se riistäisi minulta arvostelukykynikin, kuten kaiken muunkin! Senvuoksi minä vihaan vääryyttä: sillä vihata minä voin; ja minun haluni olisi vääryyttä estää; mutta voima sen estämiseen kuuluu niihin, jotka se on minulta ryöstänyt -- ryöstänyt jo ennenkuin ryösti lapseni...

"'Kävivät arvosta sankarin, muinoin miehet Mileton.'

"Ja oli aika, jolloin minäkin olin ystäväni lohdutus, ja jolloin sinulla oli tapana sanoa minua kaikkien muiden kuin itseni siunaukseksi, kun minä avoimin käsin jakelin toisten hyväksi sen suosion, jota mahtavat minulle osoittivat... He olivat minun välikappaleitani -- siihen aikaan... Mutta nyt ovat kaikki jättäneet minut: ellei sinulla ole vielä voimaa. Sillä sinut ja hyveen minä luen niihin, joita ei kukaan voi minulta riistää. Mutta voimaa sinulla aina on, ja on varmaankin nytkin -- kun sinä alati käytät sitä niin jalolla tavalla.

"Mitä tulee noihin kahteen jaloon nuorukaiseen Nicaeukseen ja Filolaukseen, minun sukulaisiini, niin anna kaikkien niiden huoleksi, jotka sinua kunnioittavat, olivatpa he yksityisiä tai virkamiehiä, että nuorukaiset pääsevät takaisin entisiin heille kuuluviin oikeuksiinsa."

"Kaikkien, jotka minua kunnioittavat!" Hypatia katkeralla mielellä huokasi. Sitte hän katsahti Rafaeliin aivan kuin olisi pelännyt ilmaisseensa salaisuutensa. Hän valahti kuolonkalpeaksi. Rafaelin silmissä oli vakava, säälivä katse, joka sanoi Hypatialle, että hän tiesi -- eihän kaikkea? -- ei kai toki kaikkea?

"Oletko tavannut -- Mirjamia?" Hypatia hätäisesti kysäsi, käyden epätoivossaan käsiksi juuri siihen asiaan, jota eniten pelkäsi.

"En vielä. Saavuin tänne vasta tunti sitte; ja Hypatian onni on vieläkin minulle tärkeämpi kuin omani."

"Minun onneniko? Se on mennyttä!"

"Sen parempi. Minäkään en onneani löytänyt ennenkuin olin sen kadottanut."

Rafael viivytteli vastausta mutta ei kuitenkaan kääntänyt pois katsettaan Hypatiasta. Näytti siltä kuin olisi hänellä ollut sanottavana jotain tärkeätä, jonka hän halusi mutta jota hän sittekin samalla pelkäsi pukea sanoiksi. Viimein hän virkkoi:

"Myöntänet ainakin, että minä nyt olen paremmin puettu kuin viimein tavatessamme. Minä olen palannut puettuna, näethän kuten sekin pirunriivaama gadarolainen, josta tapamme ennen oli väitellä -- ja ehkäpä mieleltänikin ojentuneena... Jumala tiesi!"

"Rafael! Oletko tullut tänne minua pilkkaamaan? Sinä tiedät -- et ole voinut oleskella täällä tuntikautta saamatta tietää -- että vielä eilispäivänä minä uneksin pääseväni --" Hypatia painoi katseensa alas -- "keisarinnaksi, että minä tänään olen kukistettu, huomenna ehkä maanpakolainen. Eikö sinulla ole minulle mitään muuta sanottavana kuin vanhoja ivapuheita ja kaksimielisyyksiä?"

Rafael seisoi ääneti ja liikahtamatta.

"Miksi et puhu? Mitä tarkoittaa tuo surullinen, vakava katseesi, joka niin suuresti eroaa sinun entisestä käytöksestäsi? Sinulla on jotain tavatonta ilmaistavana!"

"Niin onkin", Rafael vastasi hyvin verkkaan. "Mitähän -- mitähän vastaisi Hypatia jos Aben-Ezra kaikesta huolimatta Julianuksen lailla sanoisi, että Galilealainen on voittanut?"

"Sitä ei ole Julianus koskaan sanonut. Se on vain munkkien juoruja!"

"Mutta minä sanon sen."

"Mahdotonta."

"Minä sanon sen!"

"Viimeisenä sananasiko? Oikea Rafael Aben-Ezra ei siis elä enää!"

"Mutta voi syntyä jälleen."

"Kuolla filosofialle, uudelleen syntyäkseen barbariseen taikauskoon! Mikä ylentävä sielunvaellus! Hyvästi herrani!"

Ja Hypatia nousi poistuakseen.

"Kuule minua! -- kuule minua kärsivällisesti vielä tämä kerta, jalo, rakastettu Hypatia! Vähänkin lisää pilkkaa sinulta, niin minusta voi jälleen tulla sama paatunut piru, joka ennen olin -- ainakin kaikkia muita kuin sinua kohtaan. Oi, elä pidä minua kiittämättömänä, välinpitämättömänä! Miten suuressa velassa minä olenkaan sinulle, sinulle, jonka puhtaat ja ylevät sanat yksistään pitivät minussa vireillä hämärää muistoa siitä, että löytyi sittenkin joku Oikeus, Totuus, joku näkymätön henkimaailma, jonka kaltaiseksi ihmisen pitäisi pyrkiä elämässään kohoutumaan?"

Hypatia viivähti ja jäi kummastuneena kuuntelemaan. Oliko hänellä itsellään mitään uskoa? Hän tahtoi ainakin kuulla mitä Rafael oli löytänyt...

"Hypatia, minä olen sinua vanhempi... viisaampi, jos viisaus kerran on tiedonpuun hedelmä. Sinä tunnet vain toisen puolen mitalista, Hypatia, kauniimman puolen. Minä olen nähnyt sekä sen kauniin että rumankin puolen. Vuosien kuluessa olen tutkistellut ihmisajatuksen ja ihmistekojen kaikkia muotoja, kokenut kaikkia inehmojen syntyjä ja hulluuksia, mutta rauhaa en ole löytänyt -- en viisaudessa enkä hulluudessa, en spiritualistisissa unelmissa enkä raa'assa aistillisuudessa. Minä en voinut tyytyä sinun platonilaisuuteesi -- syyn sanon piakkoin. Minä etenin stoalaisuuteen, epikurilaisuuteen, kyyniläisyyteen, skeptiläisyyteen ja tässä syvimmässä kuilussa minä löysin vielä syvemmän kuilun, skeptiläisyydenkin epäilemisen."

"On se vieläkin syvempi kuilu olemassa", Hypatia ajatteli muistaessaan eiliset taikomiset. Mutta hän ei ilmaissut ajatustaan.

"Äärimmäisessä alennustilassani minä sitte tunnustin olevani eläintäkin alempana, sillä olihan eläimellä laki, jota se totteli, jotavastoin minä olin oma laiton Jumalani, piru, turilas, tuulispää... Oman koirani täytyi minussa herättää eläimellinen tietoisuus omasta olemassaolostani ja kaikesta muustakin mikä on ulkopuolella minua. Minä otin sen, koirani, opettajakseni ja tottelin sitä, sillä se oli minua viisaampi. Ja se johdatti minut -- se mykkä eläinparka -- kuin Jumalan lähettämä ja Jumalaa totteleva enkeli takaisin ihmisluonteeseen, armeliaisuuteen, uhrautuvaisuuteen, uskoon, kunnioitukseen -- puhtaaseen ja aviolliseen rakkauteen."

Hypatia hätkähti... ja koettaessaan peittää hämmästystään hän melkein tietämättään virkkoi:

"Aviolliseen rakkauteen?... Aviolliseen rakkauteen? Selvä sitte oli se halpa syötti, joka vietteli Rafael Aben-Ezran hylkäämään filosofian?"

"Luojan kiitos!" Rafael itsekseen virkkoi. "Hän ei siis välitä minusta! Jos hänellä olisi ollut tunteita minua kohtaan niin olisi ylpeys estänyt häntä ivaamasta!" "Niin rakas neitiseni", hän vastasi sitte ääneen, "hylkäämään filosofian, etsimään viisautta; sillä viisaus itse etsi minua ja löysi minut. Mutta toisekseen, minä melkein toivoin, että sinä olisit hyväksynyt menettelyni, kun kerrankin koetin seurata esimerkkiäsi ja päätin kuten sinäkin, astua aviosäätyyn."

"Elä pilkkaa minua!" Hypatia vuorostaan huudahti silmissään niin syvä kauhun ja häpeän ilme, että Rafael katui sanojaan. "Jos et vielä tiedä -- niin pian, liiankin pian saat tietää! Elä koskaan enää viittaa tuohon inhottavaan unelmaani, jos kauemmin haluat kanssani puhella!"

Katumus kouristi Rafaelin sydäntä. Eikö hän itse ollut tämän huonon naimistuuman alkuunpanija? Mutta Hypatia ei antanut hänelle tilaisuutta vastaamiseen, vaan jatkoi hätäisesti --

"Kerro minulle mieluummin itsestäsi. Miten tuo kummallinen ja äkkinäinen avioliitto on syntynyt? Mitä yhteyttä sillä on kristillisyyden kanssa? Minä olen luullut, että galilealaiset paremminkin houkuttelevat luokseen luopioita aviottomuutta ylistämällä -- vaikka he kehuvatkin sitä sangen karkealla ja taikauskoisella tavalla."

"Niin minäkin olin kuvitellut, neitiseni", vastasi Rafael, joka puheenaineen vaihdoksesta ilostuneena ja ehkäpä myös Hypatian halveksivasta äänensävystä närkästyneenä sai osittain takaisin entisen terävän ja huolettoman puhetapansa. "Mutta -- turhaa on aprikoida ihmisen mieluisia epäjohdonmukaisuuksia -- eräänä aamuna huomasin olevan kahden piispan käsissä ja kihlattu, tahdoinpa tai en muutamalle nuorelle neidolle, joka vielä muutamaa päivää aikaisemmin oli määrätty luostariin."

"Kahden piispanko?"

"Puhun silkkaa totta. Toinen oli tietysti Synesius -- se epäjohdonmukaisin ja hyväntahtoisin kiusanhenki suvaitsi kavaltaa minut selkäni takana; -- mutta en tahdo sinua väsyttää juttuni tällä osalla. Varsinainen ihme on, että toinen piispallinen naittaja oli -- itse Hippon Augustinus!"

"Mitäpä ei koetettaisikaan, kun on kysymyksessä luopioksi viekotteleminen", Hypatia ylenkatseellisesti virkkoi.

"Minä vakuutan, ettei niin ollut asianlaita. Hän sanoi minulle ja neidollekin, vieläpä sangen suoraan ja kaunistelematta, että hänen mielestään meitä oli syvästi surkuteltava niin suuresta lankeemuksesta... -- Mutta kun ei meillä kummallakaan tuntunut olevan erikoista kutsumusta korkea-arvoisempaan aviottomuuteen, niin ei hän tahtonut meitä siihen säätyyn pakoittaa..."

"Meillä tulisi olemaan murhetta lihassa. Mutta jos me menemme naimisiin, niin emme tee syntiä. Johon minä vastasin, että minä kainoudessani kylläkin tyydyn halvimpaan paikkaan Abrahamin, Isakin ja Jakobin parissa... Hän vastasi neitseyttä ylistämällä, jolloin minä olin jälleen kuulevinani itse Hypatian äänen."

"Ja sinä kuuntelit sitä ivahymy huulillasi kuten ennenkin."

"Sinä hetkenä minä, toden totta en ollut ivailutuulella; ja olisivatpa vastaukseksi aikomani sanat olleet mitkä tahansa, niin oli hän siksi ystävällinen, että vastasi seuraavassa tuokiossa sekä minun, että omasta puolestaan."

"Mitä tarkoitat?"

"Hän näet sanomattomaksi hämmästyksekseni jatkoi pitämällä aviosäädyn ylistykseksi puheen sellaisen, jota en vielä konsaan ole kuullut en juutalaisen enkä pakanan huulilta. Ja lopuksi hän antoi nuorikoille niin erinomaisia ja naulanpäähän osuvia neuvoja, että minä en puheen loputtua voinut olla julkituomatta suruani siitä, ettei hän itse ollut mennyt naimisiin ja tehnyt jotain hyvää naista onnelliseksi sovelluttamalla ohjeensa käytäntöön... Ja silloin, Hypatia, minä näin ilmeen hänen kasvoillaan, joka sai minut toivomaan, että olisin puraissut poikki hävyttömän kieleni, ennenkuin menin niin ajattelemattomasti koskettamaan vanhoihin haavoihin... Se mies on aikansa itkenyt katkeria kyyneleitä... Mutta hienosti sivistyneenä miehenä hän heti käänsi keskustelun toisaalle ja miellyttävimmin hymyillen huomautti, ettei hän koskaan olisi sivullisena avioliittoja rakennettaessa, niin oli tässä tapauksessa taivas niin selvästi määrännyt meidät toisillemme j.n.e., j.n.e., ettei hän voinut kieltää itseltään huvia... ja lopuksi hän antoi meille siunauksensa niin lämpimin sanoin, että moista ihmishuulet tuskin ovat vielä lausuneet."

"Tuo hippolainen sofisti näyttää sinua vallan ihmeellisesti kiehtovan", Hypatia kärsimättömästi virkkoi, "sinä ehkä unhotat, että hänen mielipiteensä, etenkin kun ne ovat kuten myönnät varsin ristiriitaiset, eivät ole aivan yhtä tärkeät minulle kuin miksi ne näyttävät sinulle tulleen."

"En välitä siitä ovatko hänen mielipiteensä avioliitosta ristiriitaiset vai eivätkö", Rafael vastasi vähän ylpeästi. "En mennyt hänen luoksensa kuullakseni hänen puhuvan sukupuolisuhteista sillä siinä asiassa minä ehkä olen aivan yhtä hyvä tuomari kuin hänkin -- mutta kuullakseni Jumalasta. Ja siitä hän puhui minulle tarpeeksi päättääkseni lähteä takaisin Aleksandriaan, jotta minä, jos se on mahdollista, saisin vielä tekemättömäksi osan siitä vääryydestä, jonka olen tehnyt Hypatialle?"

"Mitä vääryyttä sinä olet minulle tehnyt?... Sinä vaikenet? Ole ainakin vakuutettu, että mitä ikinä se lieneekin, et sitä voi pyyhkiä pois koettamalla tehdä minusta luopion."

"Elä ole liian varma siitä. Minä olen löytänyt liian suuren aarteen, etten haluaisi jakaa sitä Theonin tyttären kanssa."

"Aarteenko?" Hypatia virkkoi puolittain ivallisesti.

"Niin, todellakin. Muistat kai viimeiset sanani, jotka lausuin sinulle muutama kuukausi sitte erotessamme?"

Hypatia vaikeni. Eräs peloittava mahdollisuus, johon Rafael oli viitannut, välähti nyt ensi kerran hänen muistissaan... Mutta ylpeästi hän torjui luotansa taivaan lähettämän varoituksen.

"Minä sanoin sinulle lähteväni Diogeneen lailla etsimään ihmistä. Enkö luvannut sinulle, että heti hänet löydettyäni minä ensiksi sinulle hänestä ilmoittaisin? Ja minä olen ihmisen löytänyt?"

Hypatia heilautti kaunista kättään.

"Tiedän, kenen aijot ilmoittaa... sen ristiinnaulitun. Olkoon niin. Minä en tarvitse ihmistä, vaan jumalaa."