Part 37

Ken on jumaloinut naista vaikkapa vasten tahtoaan ja omaatuntoaankin, tietää että myrskyn täytyy seurata myrskyä, maanjäristyksen toista, ennenkuin hänen epäjumalansa on kokonaan kukistettu. Tämän älysi Filammon sinä iltana istuessaan ja ajatellessaan päivän merkillisiä tapahtumia, sillä hänen mietiskellessään rupesivat hänen vanhat tunteensa Hypatiaa kohtaan, kaikista omantunnon ja järjen vastaväitteistä huolimatta, jälleen heräämään. Ei se ollut tuo erehtymätön vaisto, joka käskee meitä sekä miehessä että naisessa ihailemaan ja kunnioittamaan kauneutta jonakin todella arvokkaana, jonakin jumalallisena, taivaallisena, jopa eräässä syvällisessä, jonakin meille käsittämättömässä merkityksessä, iankaikkisena ominaisuutena -- tuo vaisto, joka saa meidän järkemme valheina hylkimään siveysintoilijan kaikkia rikki viisaita ja tunteellisia laverruksia "tämän maalatun tomumajamme katoavaisista väreistä", ja joka vanhain hebrealaisten kirjain tavalla sanoo meille, että ruumiillinen kauneus on täydellisin vertauskuva henkisestä kauneudesta, sekä että vaikka kauneus ilman häveliäisyyttä onkin kuin kultainen ketju sian kärsässä, se sittenkin on kultainen ketju, pantti sisäisestä kauneudesta, jonka pitäisi esiytyä hengessä ja totuudessa, ja joka ehkä jolloinkin niin tekeekin. Häntä ei kiehtonut Hypatiaan vain tämä vaisto, joka kuiskasi hänelle -- ja kenpä voi väittää että tämä kuiskaus oli peruisin maasta tai alemmasta maailmasta? -- "Hän on liian kaunis ollakseen tykkänään paha"; vaan juuri tuo aukko Hypatian uskossa, jonka hän äsken oli keksinyt veti häntä jälleen neitoon. Tällä ei ollut mitään Magdaleenalle julistettua evankeliumia, koska hän oli pakana. Se oli siis pakanuuden vika eikä hänen. Hän oli tuntenut sääliä Pelagiaa kohtaan, mutta vaikkei hän olisi sitä tuntenutkaan, niin eikö sekin johtunut vain hänen pakanuudestaan. Ja kenen oli syy, että hän oli pakana? Hänenkö?... Voikohan Filammon väittää sitä? Eikö hän itse ollut nähnyt niin paljon pahuutta, niin paljon hulluutta ja raakuutta, että se oli järkyttänyt hänenkin uskoansa, vaikka hän olikin kasvatettu kristityksi? Miten paljon enemmän pitikään antaa Hypatialle anteeksi, joka oli hienotunteisempi, terävä-älyisempi, ylevämielisempi kuin hän ja sitäpaitsi pakanallisen isän lapsi? Eikö hänen täydellisyytensä ollut hänen omaansa, mutta hänen virheensä olosuhteiden aiheuttamat?... Ja eikö Hypatia ollut ottanut hänet, Filammonin vastaan, suojellut häntä, opettanut ja kunnioittanut häntä?... Voiko hän nyt yhtyä tuon saman neidon vihollisiin etenkin nyt kun neito oli hädässä -- kun häntä vaarakin ehkä uhkaisi? Eikö hän ennen muita ollut velvoitettu uskomaan, että Hypatian vain tarvitsi käännyttää oikeaan uskoon jotta hän tulisi täydelliseksi?... Ja jälleen helotti melkein yhtä valoisana kuin ennenkin hänen ensimäinen unelmansa Hypatian käännyttämisestä... Mutta samassa hänen rohkeutensa lannistui kun hän muisti, miten perin huonosti hän oli siinä onnistunut ensi kerralla... Mutta jollei hän voinutkaan käännyttää filosofia, niin voi hän ainakin rakastaa häntä ja rukoilla hänen puolestaan... Ei, ei edes sitäkään hän voinut tehdä, sillä kenen puoleen hän rukouksellaan kääntyisi? Hänen täytyi katua, saada anteeksiantamus, ehkäpä vuosikausia nöyryyttää itseään parannuksenteolla, ennenkun hän voi toivoa, että hänen rukouksensa omasta puolestaankin kuultaisiin, ja miten silloin hänen rukouksensa toisen olennon puolesta?... Siten horjuivat hänen toiveensa ja suunnitelmansa edes ja takaisin, kunnes hänet herätti ajatuksistaan pieni kantaja, joka kutsui hänet illalliselle. Silloin vasta hän muisti, ettei hän koko päivänä ollut maistanut ruokaa, ja hän meni puolittain vastenmielisesti alas syömään.

Mutta kun nyt sekä Filammon, kantaja ja tämän musta vaimo istuivat pöydässä, sangen alakuloisina ja äänettöminä, astui sisään Mirjam, joka oli menossa omiin huoneisiinsa yläkerrassa, silminnähtävästi varsin hyvätuulisena.

"Ohoo, vai illalliselleko? Eikä mitään muuta pöydässä kuin palkoja ja vesimelooneja, vaikka Egyptin lihapadat olivat kuuluisat jo kaksituhatta vuotta sitte! Ah, ajat ovat muuttuneet siitä lähtien!... Te olette väärinkäyttäneet hebrealaisten vanhoja oppeja, te surkuteltavat pakanat, ja hankkineet itsellenne Cesarin Joosefin sijaan. Kuulkaas, te nassikat siellä ylhäällä!" hän huusi tytöille yläkertaan ja taputti käsiään. "Tuokaa tänne yksi niistä paistetuista kananpojista ja pullo viinien viiniä -- se vihreäsinettinen pullo, te kevytmieliset Midianin tyttäret! Tietysti te olette vain miehiä ajatelleet koko ajan kuin olen ollut ulkosalla! Saatte kyllä vielä kärsiä siitä jonain kauniina päivänä -- varmasti saatte, te Aadamin ensimäisen vaimon tyttäret!"

Muuan syyrialaisista orjattarista toi alas kananpojan ja viinin.

"Kas niin, nyt syömme illallista yhdessä. Viini, joka ilahuttaa ihmisen sydämen -- nuorukainen, sinähän olit kerran munkki, ja olet siis lukenut kaikesta tästä -- vai? -- ja siitä parhaasta viinistä, joka menee suloisesti alas ja panee nukkuvan huulet puhumaan. Ja mainiota viiniä se olikin, jota siunatulla Salomolla oli pienessä kellarissaan Libanonin rinteellä, sen takaan. Mutta koetelkaamme kuitenkin, eikö tämä voi varsin hyvin korvata sitä. Kas tässä, sinä piskuinen apinaihmiseksi, juo ja unhota murheesi! Lupaanpa sinulle, että sinusta kerran tulee Belsebubin temppelipalvelija. Katsohan vain miten se helmeilee, miten se vaahtoo ja hyrrää kuin kissa, ajatellessaankin vain saada koskettaa ihmishuulia! Se on makeaa kuin hunaja, väkevää kuin tuli, kirkasta kuin merenkulta. Juokaa, te Gehennan lapset, ja käyttäkää hyvin sitä lyhyttä aikaa, mikä vielä erottaa teidät sammumattomasta tulesta!"

Hän tyhjensi maljallisen viiniä, kuin olisi se ollut silkkaa vettä, ja katseli sitte merkitseväisesti pöytänaapureitaan näiden juodessa.

Pieni kantaja seurasi rohkeasti hänen esimerkkiään, Filammon katseli viiniään, himo heräsi ja hän maisteli punastuen ja hämillään; sitte hän koetti luulotella itselleen, ettei hän siitä välittänyt, mutta maistoi uudelleen sillä hänkin oli sangen halukas hetkeksi unohtamaan surunsa. Neekerivaimo taas kieltäysi peläten ja vapisten. -- "Hän oli tehnyt lupauksen."

"Saatana periköön sinut lupauksinesi! Juo, sinä Tophetin kekäle! Luuletko viinin olevan myrkytettyä? Sinä olet ainoa olento maailmassa, jota minulla ei ole halua kiusata, koska kaikki muut kiusaavat sinua ilman minuakin! Juo, sanon minä, tai muuten muutan sinut herneen vihreäksi kiireestä kantapäähän!"

Neekerivaimo vei maljan huulilleen, mutta eräistä syistä tyhjensi huomaamatta sen sisällön maahan.

"Pitipä Hypatia tässä eräänä päivänä kerrassaan mainion luennon Helenan nepenthestä", sanoi pieni kantaja, joka tuli filosoofilliseksi heti kun viinihöyryt alkoivat nousta hänelle päähän. "En ole koskaan ennen kuullut mokomata kykyä ammentaa filosofian raikasta vettä myyttien pohjattomasta syvyydestä. Vai mitä sinä sanot, Filammon?"

"Ahaa, juuri siitä asiasta puhelimme Hypatia ja minä puolituntinen sitte", Mirjam virkkoi.

"Oletko siis tavannut hänet?" kysyi Filammon sykkivin sydämin.

"Tarkotatko että puhuiko hän sinusta -- no niin, sitä hän kyllä teki."

"Mitä -- mitä hän sanoi?"

"Hän puheli eräästä nuoresta Foibos Apollosta, tosin mainitsematta mitään nimeä, mutta mitä järkevimmällä, käytännöllisimmällä ja toivehikkaimmalla tavalla. Se oli viisainta mitä olen kuullut hänen suustaan koko tänä vuonna."

Filammon karahti vallan purppuranpunaiseksi.

"Ja tämä", hän ajatteli, "huolimatta kaikesta mitä tänä aamuna on tapahtunut! -- Mutta mikä isäntäämme vaivaa?"

"Hän on seurannut Salomonin neuvoa ja unohtanut surunsa."

Sen hän todella oli tehnytkin, sillä hän veteli silmät auki makeata unta kiilloton katse kattoon tähdättynä ja huulilla älytön hymy. Neekeritär, jolta pää oli painunut rinnalle, näytti olevan yhtä tiedoton toisten läsnäolosta.

"Koetetaanpa", Mirjam virkkoi, ja ottaen lampun käteensä hän muitta mutkitta kuumensi sen liekillä kummankin nukkuvan käsivartta. Mutta ei kumpikaan liikahtanut.

"Eihän viiniisi vain ole sekotettu mitään unijuomaa?" Filammon hämmästyneenä kysyi.

"Miksikäs ei? Mikä heistä teki eläimiä, tehnee meistä enkeleitä. Sinä et siltä näytä vähemmän valppaalta. Entä minä sitte?"

"Mutta unijuomaa viinissä?"

"Miksikä ei? Ken viinin on luonut, on myöskin luonut unikonmehun. Molemmat tekevät, ihmisen onnelliseksi. Miksi ei silloin käytettäisi molempia?"

"Mutta sehän on myrkkyä?"

"Se on, kuten tänään Hypatialle sanoin, nepenthe, josta hän tuonaan laverteli mystillisiä asioita. Juo, lapsi, juo! Minua ei lainkaan haluta nukuttaa sinua tänä iltana. Minä tahdon tehdä sinusta miehen, tai oikeammin sanoen, tahdon koettaa onko sinussa miestä."

Hän tyhjensi vielä maljallisen ja jatkoi sitte, puolittain itsekseen puhuen:

"Niin, se on myrkkyä, ja soitto on myrkkyä, ja nainen on myrkkyä uuden uskon -- niin hyvin kristityn kuin pakanallisenkin -- mukaan; jonakin päivänä tulee kai viinistä ja lihastakin myrkkyä, ja maailma tulee täyteen Nebukadnesarin tapaisia hulluja, jotka syövät ruohoa kuin härät. On myrkyllistä, raakaa ja pirullista olla mies eikä munkki, tai eunukki, tai kuivettunut oksa. Te olette kaikki joutuneet samaan hairaukseen, kristityt ja filosoofit, Kyrillos ja Hypatia. Elä keskeytä minua, vaan juo sinä nuori houkkio! Ainoa mies, joka säilyttää ihmisyytensä, ainoa, joka ei häpeä olla sitä miksi Jumala on luonut hänet, on juutalainen. Jonakin kauniina päivänä te, sokaistut pakanat, tarvitsette häntä johdattamaan teitä jälleen terveeseen järkeen ja terveeseen miehuuteen. Te tarvitsette häntä ja hänen suuremmoisia vanhoja kirjojaan, joita halveksitte vaikka teette niistä itsellenne epäjumalia -- noita kirjoja Abrahamista, Jaakobista, Mooseksesta, Daavidista ja Salomosta, joita te, kurjat kerskailijat, sanotte pyhimyksiksi, vaikka he tekivät mitä te olette liian hienot tekemään, ottivat itselleen vaimoja, saivat lapsia ja kiittivät Jumalaa kauniista naisesta kuten Aadam teki ennen heitä ja hänen poikansa tekevät heidän jälkeensä -- juo, sanon minä -- ja uskoivat että Jumala eikä perkele on totisesti luonut maailman, ja että Hän on lahjoittanut heille herruuden maailman yli kuten jonakin päivänä vahingoksenne olette huomaava."

Filammon kuunteli kykenemättä vastaamaan; ja eukko jatkoi:

"Entä soitto sitte! Meidän pappimme eivät pelänneet Herran huoneessa käyttää pasuunaa ja harppua, sillä he tiesivät ken heille oli antanut niiden valmistamisen taidon. Meidän profeettamme eivät aristelleet antaa soittaa edessään, kun tahtoivat ennustaa, he antoivat lepyttää ja kohottaa sieluansa sävelten kautta, jotta saivat sisäiset silmänsä avoimiksi ja voivat katsella asioitten ja ilmiöitten sopusointuun ja nähdä nykyisyydestä tulevaisuuden. He tiesivät ken oli sävelen ja sopusoinnun luonut ja tehnyt niistä sen sisäisen laulun ulkonaiset vertauskuvat, joka auringossa ja tähdissä, pitkäisessä ja myrskyssä Hänen sanaansa täyttäen kaikuu. Tässä kohdassa ovat pakanain filosoofit kristittyjen munkkeja viisaammat. Koeta sitä -- koeta! Tule mukaani. Jätä makaajat tänne ja tule minun huoneisiini! Sinä haluat tulla viisaaksi kuin Salomo. Etsi silloin viisautta samalla tapaa kuin hän ja käännä ensin sydämesi tuntemaan hulluutta... Olethan lukenut hänen Saarnaajansa?"

Filammon parka! Hän ei enää ollut oman itsensä herra. Viini, eukon houkuttelevat sanat, äänen ja katseen mahtava taikavoima, kaikki pakottivat nuorukaisen vastoin tahtoaan tottelemaan. Aivan kuin unessa hän seurasi Mirjamia portaita ylös.

"Kas niin, heitä nyt pois tuo tyhmä, ruma, muodoton filosofin vaippasi! Kas niin! Sinulla on päälläsi se valkoinen tunikka, jonka sinulle annoin, näen mä. Nyt näytät siltä kuin ihmisen tulee näyttääkin. Olethan kylpenyt tänään? Silloin on sinulla ilo tuntea itsesi vallan toiseksi ihmiseksi; olet jälleen saanut sen alabasterin valkean ihon, joka sinulla oli syntyissäsi, etkä enää ole ruskettunut kuin eläin. Juo, sanon minä! Miksikähän nuo kasvot, tuo vartalo ovat luodutkaan? Tuo peili tänne, sen naasikka! Katso nyt ja päätä itse! Ovatkohan uhkuvat huulesi tarkotuksetta saaneet tuon pyöreän muotonsa? Miksi olet saanut nämä kauniit silmäsi, jotka säihkyvät kuin jalokivet ja ovat suloiset kuin vuorten hunaja? Miksi ovat kiharasi valmiit kiertymään pehmeitten sormien ympäri, jotka hohtaisivat vielä valkeammilta niiden loistavan mustissa kiehkuroissa? Arvostele itse!"

Voi Filammon poloista!

"Eikö tämä", mietiskeli hän, "ole sittekin sekä totta että mielyttävää puhetta?"

"Laulakaa poikaparalle, tytöt, laulakaa hänelle ja opettakaa hänelle, tietämättömälle, ensi kertaa hänen elämässään vanha tie autuuteen."

Eräs orjattarista istui matalalle sohvalle ja rupesi puhaltamaan n.s. kaksoishuilua. Toinen nousi seisaalleen ja säesti alakuloisen haaveellisia säveliä hitaalla tanssilla. Hän liihotteli miellyttävästi ympäri huonetta, hopearenkaiden hiljaa kilahdellessa hänen käsivarsiensa ja nilkkojensa ympärillä, ja lyöden tahtia symbaalilla, jota piti kädessään, lauloi hän:

"Hedelmät kypsyvät pu'otakseen Ihminen kypsyvi rakkauteen. Lemmen kun ääni soi, Usko ei auttaa voi. Päivä ja sade on kaikkia varten.

Huulet ne suuteloon luotu on. Hyväilemään käsi vallaton. Silmäsi loistamaan, Lempeä nostamaan, Kiehtoen, viehtoen leikkiä lyömään."

Filammon, Filammon parka! Mutta ei! Myrkky itse toi mukanaan vastamyrkyn. Hän vapautti voimakkaalla tahdonponnistuksella itsensä soiton ja viinin vaikutuksesta ja kavahti pystyyn...

"En ikinä! Jos rakkaus ei ole muuta kuin tätä -- jos se on vain hienostunutta nautinnonhimoa, alempaa kuin eläinten, koska se vaatii jalompain ominaisuuksien halventamista -- jos se vain on itsekkäisyyttä, sitä mukaa suurempaa kuin se sielu on suuri, joka sen kautta menee turmioon niin totisesti minä en halua päästä siitä osalliseksi. Minullakin oli unelmani, mutta se kohdistui erääseen, joka yhdellä haavaa olisi opettajani ja oppilaani, velkamieheni ja. kuningattareni -- erääseen, jolle minusta olisi tukea mutta jota minä kuitenkin tukisin -- joka täydentäisi puutteeni, vaikkei niin häikäisevästi kuin kuun valoisa osa täydentää sen pimeän pinnan -- joka toimisi rinnallani jalossa työssä ja kohoisi ikuisesti samassa määrässä kuin minäkin kohoisin. Ja tämänkö ottaisin vastaan viheliäiseksi korvaukseksi? En ikinä?"

Joko muodostuivat nämä Filammonin ajatukset hänen tunteittensa kiihkeyden johdosta sanoiksi, tahi vanha juutalaiseukko kuuli tai oli kuulevinaan askeleita portailta -- oli miten oli, äkkiä hän kavahti ylös.

"Hsst! Hiljaa, tytöt! Kuulen jonkun tulevan. Mikähän hupsu tyttö tähän aikaan päivästä tulee pyytämään vanhalta noidalta lempijuomaa? Tai ovatkohan nuo kristityt verikoirat vihdoinkin vainunneet vanhan juutalaisen naarasleijonan pesän? Saammepa nähdä!"

Näin sanoen hän veti tikarin vyöstään ja meni rohkeasti ovelle.

Ulos mennessään hän vielä virkkoi:

"Vai niin, uljas nuori Apolloni! Sinä et ihaile tavallista naista? Sinulle pitää olla jotakin enemmän oppinutta, nerokasta, ja korkealentoista ja niin poispäin. Ihmettelenpä tokko Eevalla, kun hän paratiisin yrttitarhassa astui Aadamin eteen, oli mukanaan todistuksia taidostaan tieteissä. No, niin, vakka kantensa etsii. Ehkäpä sittenkin saan sinut tyytyväiseksi. Kadotkaa, te Midianin tyttäret."

Tytöt katosivat supisten ja naureskellen, ja Filammon jäi yksin. Vaikka hän oli hiukan rauhoittunut eukon viime sanoista, sai kuitenkin aavistus uhkaavasta vaarasta ja kiusauksesta hänet jäämään seisaalleen. Hän katseli varovaisesti ympärilleen huoneessa, peljäten uuden sireenin esiytyvän pimeästä jonkun verhon tai patjakummun takaa.

Huoneen toisella sivulla hän huomasi harsoesiripulla peitetyn oviaukon, jonka takaa kuului kuiskaavia ääniä. Hänen pelkonsa, joka kasvoi hänen kiihtyneen mielentilansa johdosta, muuttui vihaksi, kun hän rupesi epäilemään jotakin salavehjettä. Hän kääntyi esirippuun päin ja seisoi kuin ärsytetty villipeto, valmiina kohotetuin nyrkin kohtamaan kaikkia pahoja henkiä, mies- tai naispuolisia.

"Näyttäytyykö hän? Miten pitää minun puhutella häntä?" kuiskasi tuttu ääni -- voiko se olla Hypatian?

Siihen vastasi eukko juutalaisella kurkkuäänellään.

"Siten, kuin eilen häntä kuvasit --"

"Ah! Minä tahdon sanoa hänelle kaikki, ja hänen täytyy -- hänen täytyy armahtaa minua! Mutta hän hän on niin kunnioitusta herättävä, niin ihana!" --

Filammon ei voinut erottaa vastausta; mutta seuraavana silmänräpäyksenä huone täyttyi väkevällä hyvän hajuisella ja huumaavalla suitsutuksella -- hän kuuli manaussanoja mutistavan -- sitte hän näki kirkkaan valonhohteen; esirippu katosi, ja hänen hämmästyneet silmänsä näkivät Mirjamin, joka seisoi kolmijalan vieressä, vaalean savupilven ympäröimänä. Hänen vieressään polvistui itse Hypatia, puettuna lumivalkoiseen kullalla ja timanteilla koristettuun pukuun, huulet raollaan, pää taaksepäin taivutettuna ja käsivarret kiihkeän odottavaisesti eteenpäin kurotettuina.

Samassa tuokiossa, ennenkun Filammon sai aikaa liikahtaakaan, syöksyi Hypatia polvilleen hänen jalkoihinsa.

"Foibos, ihana, suuri, ijäti nuori! Kuule minua vain silmänräpäys, vain tämä ainoa kerta!"

Hänen pukuunsa oli tarttunut tuli kolmijalasta, mutta sitä hän ei huomannut. Filammon sulki hänet vaistomaisesti syliinsä ja sammutti valkean, sill'aikaa kun Hypatia huusi:

"Sääli minua! Ilmaise minulle salaisuus! Minä tahdon totella sinua! Minulla ei ole enää mitään omaa minuutta -- olen orjattaresi! Tapa minut jos tahdot, mutta puhu!"

Liekki kolmijalalla pieneni ja levitti huoneeseen vain suloista, lämmintä, hurmaavaa hohdetta -- mutta mikä se oli, joka ilmestyi tämän hohteen taa?

Neekerivaimo seisoi siellä sormi huulilla ja kurotti rukoilevasti, miltei epätoivoisasti pientä ristiinnaulitunkuvaa Filammonia kohden.

Tämä näki sen. En sano mitkä ajatukset nuolen nopeudella täyttivät hänen sielunsa kun hän näki tämän äärettömän itseuhrautuvaisuuden pyhän tunnuskuvan; ne jotka sellaista ovat kokeneet, päättäkööt itse. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän sysäsi luotaan petetyn Hypatia paran, jonka epäjumaloiva hurmaus -- sen hän heti tajusi -- ei ollut aijottu hänelle. Sitte hän syöksihe kiivaasti huoneen poikki etsien ulospääsyä.

Hän löysi pimeässä oven -- huoneen -- akkunan. Seuraavassa tuokiossa hän hyppäsi ainakin kahdenkymmenen jalan korkeudelta alas kadulle, kaatui ja makasi siellä verta vuotaen, mutta nousi sitte taas pystyyn uusin voimin kuin uusi Antaios ja riensi vinhaa vauhtia arkkipiispan asuntoa kohti.

Poloinen Hypatia jäi miltei tiedotonna makaamaan lattialle, ja juutalaiseukko näki hänen vuodattavan katkeria kyyneliä ei vain pelkästä pettymyksestä, vaan myöskin mitä syvimmästä häpeästä. Sillä Filammonin paetessa oli hän tuntenut tämän tutut kasvonpiirteet. Side putosi hänen silmiltään, ja Theonin tytär kadotti ijäksi kaiken itsekunnioituksen ja kaiken toivon.

Hänen oikeutettu vihansa oli liian syvä jotta hän olisi voinut purkaa sitä nuhteisiin. Hän kohosi hitaasti pystyyn, kääriytyi huolellisesti vaippaansa ja lähti äänettömänä huoneesta, luotuaan Mirjamiin ylpeää ja syvää ylenkatsetta ilmaisevan katseen.

"Tänään voin kyllä kestää joitakin happamia naamoja", puheli eukko itsekseen, nostaen hymyillen lattialta aarteen, jota hän niin kauvan viekkaudella oli kokenut anastaa itselleen -- Rafaelin puoliskon mustasta agaatista.

"Tahtoisinpa tietää kaipaako hän tätä! Ehkäpä hän ei enää olekaan niin halukas kantamaan agaattiani, keksittyään mitä perin visusti havaittavia pääenkeleitä voidaan manata esiin sitä hieromalla. Mutta jos hän koettaa saada sitä jälleen haltuunsa... niin -- koettakoon mitellä voimiaan minun kanssani -- tai pikemmin kristityn roskaväen kanssa!"

Hän otti povestaan esiin taikakalun toisen puoliskon, sovitteli molempia paloja useampia kertoja toisiinsa, tunnusteli niitä ja katseli niitä kyyneltynein silmin, kunnes oli varma että ne täydellisesti sopivat yhteen. Koko ajan hän muisti itsekseen -- "Ah, jospa hän olisi täällä! Ah, jospa hän palaisi juuri nyt! Huomenna se voi olla liian myöhäistä. Odotas -- tahdonpa mennä kysymään neuvoa teraafilta; ehkäpä se voi sanoa minulle, missä hän on."

Ja hän meni toimittamaan manauksiaan samaan aikaan kuin Hypatia kotonaan viskautui vuoteelleen ja puhkesi, kuin tuskissaan itkevä lapsi, hiljaiseen valitukseen, jota jatkui siksi kuin aamunkajastus jo valoi ilotonta valoansa tuohon häpeän ja epätoivon asuntoon.

Silloin hän nousi ja voimakkaalla tahdonponnistuksella pakottautui levollisesti valmistamaan viimeistä puhettaan, jossa hän aikoi lausua jäähyväiset ijäiseksi Aleksandrialle ja oppilailleen.

Tällä välin Filammon hurjaa vauhtia kiiruhti pitkin sitä leveää katua, joka vei Serapeioniin. Mutta hänen ei sallittu päästä sinne, niin pian kuin hän oli toivonut. Sillä ennenkun hän oli puolta mailia kulkenut, kohtasi hän kansanjoukon, joka sulki koko kadun.

Joukko näytti päättymättömältä. Tuhannet soihdut leimusivat eteenpäin pyrkivien päitten päällä, ja juhlakulkueen keskeltä kuului harrasta laulua, jonka Filammon pian tunsi erääksi katoliseksi hymniksi. Hän aikoi väistyä jollekin sivukadulle, jottei hänen olisi tarvinnut kohdata saattuetta. Mutta koettaessaan välttää sitä, hän huomasi että jok'ikinen katu oli yhtä täynnä kansaa, ja ennenkuin hän tiesikään oli hän keskellä valtavan ihmisparven etujoukkoa.

"Päästäkää minut ohitse", hän rukoilevasti huudahti.

"Vai ohitse, sinä pakana?"

Turhaan hän vakuutti olevansa kristitty.

"Sinä Origeneen oppilas, sinä donatolainen, sinä kerettiläinen! Minnekähän hyvä katolilainen tänä yönä menisikään, jollei Cæsareumiin?"

"Ystävät, hyvät ystävät, minulla ei ole mitään tekemistä Cæsareumissa!" hän vallan epätoivoisena huudahti. "Aijon tärkeäin asiain vuoksi pyytää patriarkkaa yksityiseen keskusteluun."

"Sen valehtelija, joka väität tuntevasi patriarkan etkä tiedä, että hän tänä yönä kulkee marttyyri Ammoniusen pyhälle ruumiille Cæsareumissa!"

"Mitä, onko Kyrillos mukana?"

"On kyllä, ja kaikki hänen pappinsa."

"Sen parempi -- parasta on että se tapahtuu julkisesti", sanoi Filammon itsekseen, ja yhtyi joukkoon.

Eteenpäin he kulkivat hautausvirsiä veisaten auringonportin kautta satamapuistikkoon ja sieltä oikealle satamaa pitkin. Soihtujen punainen, leimuava loiste valaisi Cæsareumin komean päädyn, edessä seisovat korkeat obeliskit ja vasemmalla satamassa seisovien tuhansien laivojen mastot, ja viimein -- sen mahtavan, epäselvänä häämöttävän palatsin edustalla, joka päätti puistikon -- pitkän rivin kypärejä ja haarniskoita, jotka kimaltelivat rannalta museon nurkkaan vedetyn köysiaidan takaa.

Kansanjoukko pysähtyi äkisti. Kuului pahaa ennustavaa murinaa ja taaempana seisovat rupesivat painamaan eteenpäin, kunnes joukko oli ahtautunut melkein aitaukseen asti. Soturit laskivat keihäänsä tanaan, ja seisoivat järkähtämättöminä. Joukko perääntyi, mutta tunki sitte taas eteenpäin. Kiukkuisia huutoja kajahteli, jotkut rohkeimmat kumartuivat kiviä temmatakseen, mutta onneksi oli katu kivetty liian lujaksi... Hetkinen vielä ja Aleksandrian koko varusväki oli taistellut elämästä ja kuolemasta viidenkymmenen tuhannen kristityn kanssa...