Part 36

Hän ei uskaltanut ajatella, hän ei uskaltanut toivoa, hän ei uskaltanut iloita, peläten murtavansa lumouksen... Useammin kuin kerran hän oli juuri tässä kohdassa murtanut sen antautumalla jonkun äkillisen ja rajun ilon tai pelon valtaan; mutta nyt oli hänen tahtonsa luja... Hän ei tuntenut omia jäseniään, hän ei kuullut omaa hengitystään... Kepeä, kirkas sumu, ääretön kimaltelevista suomuksista kudottu verkko, joka vuoroon läheni ja poistui hänestä, esiytyi ja jälleen katosi, näkyi hänen yläpuolellaan ja ympärillään... Oliko hän ruumiissaan vaiko sen ulkopuolella?...

* * * * *

Verkko muuttui rajattomaksi avaruudeksi tyyntä, kirkasta valoa... Levollinen, lämmin ilma ympäröi hänet... Hän hengitti tätä valoa ja häilyi siinä kuni tomuhiukkanen päivänpaisteessa... Ja kuitenkin kesti hänen tahtonsa lujana.

* * * * *

Kaukana, äärettömän kaukana, häämötti tuon mittaamattoman kirkkauden syvyyksissä tumma, varjomainen piste. Se läheni ja kasvoi... Musta pallo, sateenkaarien ympäröimänä... Mikähän se mahtoi olla? Hän ei tohtinut toivoakaan... Se läheni lähenemistään, vielä likemmäksi, kosketti häntä... Sen keskus värähti, vapisi, muodostui viimein ihmiskasvoiksi --... Jumalanko? Ei -- Pelagian!

Se oli Pelagia, kauniina, suruisena, nuhtelevana, närkästyneenä, kauheana... Hypatia ei voinut kestää enää kauvempaa; hän hypähti parahtaen pystyyn ja tunsi koko sen hirvittävän tointumisen katkeruuden, jota mystikko tuntee, kun inhimillinen järki ja inhimillinen tahto, joita hän on ylenkatsonut, jälleen saavuttavat jumalalliset oikeutensa ja kuvausvoima hurjasta lennostaan hervahtaa jokapäiväisyyteen.

Tämäkö siis oli jumalien vastaus. Sen olennon kuva, jonka hän oli halveksien jättänyt kiusauksille alttiiksi, työntänyt luotaan! "Ei, se ei ole jumalien vastaus -- se on oman sieluni vastaus! Mikä houkkio olenkaan ollut! Olen jännittänyt tahtoni mitä voimakkaimpaan toimintaan, vaikka luulin sen toimettomimmaksi herpaisevani! Olen ollut kaikkien mielihalujeni orja, vaikka luulin ne tykkänään tukahuttaneeni. Entäpä jos tämäkin valokudos, tämä hohde, tämä pimeä pallo, samatenkuin Pelagian kasvotkin, olivat vain kuvausvoimani ehkäpä aistienikin mielikuvia! Entä jos pidinkin omaa minuuttani jumalana! Entäpä jos olinkin omassa valossani, omassa äärettömyydessäni! Enkö olekin oma äärettömyyteni, oma valoni, oma pimeyteni!" Näin sanoessaan hän hymähti katkerasti, viskautui pitkäkseen lepovuoteeseen ja kätki kasvot käsiinsä, ruumiin ja sielun puolesta kokonaan uupuneena.

Viimein hän kohottautui istualleen ja hajallaan olevia kiharoitaan ajattelematta jäi tuijottamaan avaruuteen. "Voi, jospa saisin yhdenkin ilmestyksen, yhdenkin ennuksen! Voi, jospa palaisivat nuo runoilijoiden laulamat kultaiset ajat, jolloin jumalat vaelsivat ihmisten parissa ja taistelivat ystävinä heidän rinnallaan. Ja kuitenkin -- ovatko nämä vanhat tarut luotettavia, hurskaita tai edes säädyllisiäkään? Eikö sydämeni nouse niitä vastaan? Ken on enemmän kuin minä Platonin kera halveksinut niitä kehnoja tekoja, riitä alentavia muodonvaihdoksia, joita Homeros kertoo Kreikan jumalista? Täytyykö minun nyt niihin uskoa? Täytyykö minun alentua ajattelemaan, että jumalat, jotka elävät aistimailmamme yläpuolella, tahtoisivat tehdä itsensä havaittaviksi meidän aistimillemme, jotka ovat äärettömän pitkiä kehitysjaksoja heitä alhaisemmat -- että he tahtoisivat alistua aineen alhaisten sattumien alaisiksi? Täytyy. Mieluummin sellainenkin usko, kuin ei mitään! Olkoon niin! Paljon, paljon parempi on uskoa että Ares haavoitettuna ja huutaen pakeni kuolevaista ihmistä -- parempi uskoa Zeuksen avioliittorikoksia ja Hermeen varasteluita, kuin uskoa, etteivät jumalat milloinkaan ole puhuneet kasvoista kasvoihin ihmisten kanssa. Minä tahdon ajatella -- jotten tulisi hulluksi -- että olennot siitä näkymättömästä maailmasta, jota isoan ja janoan, ovat ilmestyneet ja seurustelleet ihmislasten kanssa tavalla, jota ei järki eikä aistit voi kieltää -- vaikkakin nämä olennot olisivat oikullisempia ja alhaisempia kuin konsanaan me itse! Onko tosiaan sitte olemassa mitään näkymätöntä maailmaa? Oh, jospa saisin ennuksen, saisin merkin!"

Uupuneena ja mieli hämmennyksissä hän meni "jumalten huoneeseen", jossa oli kokoelma muinaisajan taideteoksia, joita hän säilytti pikemmin taideaarteina kuin palveluksen esineinä. Ylt'ympäriinsä seisoi näitä manalle menneiden sukupolvien kylmiä mielikuvituksen tuotteita liikkumattomassa ja elottomassa kauneudessaan, tuijottaen valkeilla, sieluttomilla silmillään avaruuteen. Voi jospa ne olisivat kyenneet puhumaan ja rauhoittamaan hänen sydäntään! Huoneen perällä seisoi Minerva, täydessä sota-asussa kypärineen, keihäineen ja kilpineen; se oli ateenalaisen kuvanveistotaiteen helmi, jonka hän oli ostanut muutamilta kaupustelijoilta, sittenkun gootit olivat ryöstäneet ja hävittäneet Ateenan. Siinä seisoi jumalatar ankaran kauniina; mutta voi, oikea käsi puuttui ja typistetty käsivarsi oli yhä ojossa aivan kuin olisi se tahtonut ilkeästi ivata sitä uskoa, josta muoto vielä oli jälellä, voima oli kuollut ja hävinnyt.

Hän katseli kauvan ja kiihkeästi lempijumalatartaan, sitä ihannetta, jonka kaltaiseksi hän vuosikausien kuluessa oli ikävöinyt tulevansa; hän katseli, kunnes -- oliko se vain unta, päivän viimeisten säteitten leikkiä, vai vetäytyivätkö todellakin jumalattaren huulet hymyyn?

Mahdotonta! Ei, se ei ollut mahdotonta. Eikö muutamia vuosia sitte Hekateen kuva ollut hymyillyt eräälle filosoofille? Eikö kerrottu liikkuvista kuvapatsaista, silmääiskevistä muotokuvista ja kaikista niistä ilmeisistä ihmeistä, joiden avulla kuoleva usko epätoivoisesti koettaa -- ei pettää toisia, vaan uskotella itselleen olevansa järjellinen? Sellaista oli tapahtunut -- sellaista voi tapahtua -- sellainen oli todellista!

Ei! Nuo huulet olivat, kuten alkuaankin olivat olleet, suletut, ja niillä lepäsi kylmä rauha, joka miltei läheni ivahymyä. Ihme -- jos se sellainen oli ollut -- oli lakannut. Mutta oliko tuo vain näköhäiriö? Eivätkö käärmeet kiemurrelleet kilvessä olevan Medusanpään ympärillä? Eivätkö ne irvistelleet, eivätkö tirkistelleet häneen kivisilmillään muuttaakseen hänetkin kauhun voimalla kiveksi?

Ei, sekin taukosi. Ah, jospa sitä vain olisi kestänyt, olisihan sekin ollut elonmerkki! Vielä kerran hän katsahti ylös jumalattaren kasvoihin, mutta turhaan; kivi pysyi kivenä. Tietämättä itsekään mitä teki hän äkkiä kiihkeästi syleili marmoripatsaan polvia.

"Athene! Pallas! Ikuinen neitsyt! Sinä absoluuttinen järki, joka syntymättä putkahdit nimettömästä Ykseydestä! Kuule minua, Athene! Armahda minua! Puhu, vaikkapa vain kiroaisitkin minua! Sinä, joka yksin vallitset isäsi ukontulia, kuoleta minut niillä jos tahdot; tee vain jotakin! -- jotakin mikä todistaa olemassaolosi -- jotakin mikä voi vakuuttaa minua siitä, että on olemassa jotakin muuta kuin tämä kurja, karkea aine ja minun oma viheliäinen sieluni! Minä seison yksinäni kaikkeuden keskipisteessä. Minä vajoan ja riudun tietämättömyyden, epäilyksen, rajattoman tyhjyyden ja pimeyden kuiluun. Oi, armahda minua! Tiedän ettei tämä patsas ole sinä. Sinä olet kaikkialla ja joka paikassa. Mutta minä tiedän että tämä on hahmo, joka sinua miellyttää, joka vertauskuvallisesti esittää sinun suuruuttasi. Minä tiedän että olet suvainnut puhua niille, jotka --. Oh, mitä minä tietäisinkään? En mitään, en yhtään mitään!"

Ja hän virui maassa ja kasteli polttavin kyynelin kuvan kylmiä jalkoja, muttei mitään ääntä eikä vastausta kuulunut.

Yht'äkkiä hän säpsähti kuullessaan kahinaa likeltään; hän katsahti taakseen ja näki vanhan juutalaiseukon seisovan vieressään.

"Huuda lujaa!" sähisi akka katkerasti ivaten. "Huuda lujaa, sillä hän on jumalatar. Ehkäpä hän puhelee muiden kanssa tai on vajonnut mietteisiinsä tai on matkalla; ehkäpä hän on tullut vanhaksi -- kuten me kaikki kerran tulemme, sorea neito -- ja on liian laiska ja ynseä liikahtaakseen. Ohoo, tuo ilkeä eukko ei tahdo puhua sinulle vai? -- eikä hän tahdo edes avata silmiään koska teräslangat ovat ruostuneet? Noh, me hankimme sinulle uuden nuken, jos tahdot."

"Pois, noita! Mikä on mielessäsi, kun tänne tunkeudut?" Hypatia huudahti kavahtaen pystyyn.

Mutta eukko jatkoi kylmästi:

"Mikset koetteeksi käänny tuon kauniin nuoren miehen puoleen tuolla ylhäällä?" Hän osotti näin sanoen Apollon patsasta, jota nykyään nimitämme belvedereläiseksi. -- "Mikä hänen nimensä on? Vanhat piiat ovat, kuten tiedät, aina kalseita ja kateellisia. Mutta hän -- hän ei ainakaan voi olla julma noin kauniita kasvoja kohtaan! Koetahan vain tuota nuorta herraa! Taikka ehkä vanha juutalaiseukko tekee sen sinun puolestasi, jos olet liian ujo?"

Viime sanat hän lausui niin merkitsevällä tavalla, että Hypatia, kaikesta vastenmielisyydestään huolimatta, omaksi ihmeekseen kysyi eukolta, mitä tämä tarkotti. Kotvaan Mirjam ei vastannut mitään, tähysti vain hänen silmiinsä tavalla, joka nyt kuten kerta ennenkin vallan masensi ylpeän Hypatiankin; niin läpitunkeva, niin sitkeän päättäväinen, niin peloton oli se tulinen katse, joka loisti noista sisäänpainuneista silmistä.

"Pitääkö vanhan noita-akan manata esiin korea nuori Apollo koko hänen kukoistavassa kauneudessaan? Hän tulee, usko pois, hän tulee! Lupaanpa että hän tuleekin vallan auliisti, jos vain vanha Mirjam kohottaa sormensa."

"Tuleeko hän sinun tykösi? Tottelisiko Apollo, valon jumala, juutalaiseukkoa?"

"Juutalaiseukkoko?" kirkui akka. "Ja mikä sinä sitte olet, joka niin kysyt? Sinä kreikatarko? Mitä ovat teidän jumalanne, teidän sankarinne, teidän perkeleenne, teidän, jotka meidän suhteemme olette vain eilispäivän lapsia? Te olitte vain kourallinen puolialastornia raakalaisia, jotka riitelivät Troijasta siihen aikaan jolloin meidän Salomomme, sellaisen loiston ympäröimänä, jommoista Rooma ja Konstantinopoli eivät koskaan ole nähneet, lausumattoman nimen voimalla hallitsi demooneja ja henkiä, enkeleitä ja pääenkeleitä, valtoja ja herruuksia. Mitä tietoja teillä on, joita ette olisi varastaneet egyptiläisiltä ja kaldealaisilta? Ja mitä tiesivät egyptiläiset, jota eivät olleet oppineet Moosekselta? Ja mitä kaldealaiset, jota eivät olleet oppineet Danielilta? Mitä tietää maailma, jota se ei ole oppinut meiltä, maagillisuuden isiltä ja mestareilta-maailman sisimpien salaisuuksien herroilta? Tule, kreikkalainen lapsi -- te kreikkalaiset olette, kuten Egyptin papit muinoin sanoivat teidän isistänne, alati lapsia, jotka halajavat uutta leikkikalua, heittääkseen seuraavana päivänä sen jälleen pois -- tule koko teidän viheliäisen viisautenne lähteelle! Sano, mitä tahdot nähdä, ja sen olet saava nähdä!"

Hypatia oli voitettu; ei ollut epäilemistäkään, etteikö eukko itse täydellisesti uskonut omiin sanoihinsa, ja se oli sellainen sieluntila, jota Hypatia oli nähnyt niin harvoin, ettei käynyt ihmetteleminenkään jos se vaikutti häneen sillä salaperäisellä ja valtaavalla voimalla, jolla se tavallisesti vaikuttaa -- ja jolla sen ehkä pitäisikin vaikuttaa -- ihmissydämeen. Sitäpaitsi oli se koulukunta, johon hän kuului, aina koettanut Itämaiden ikivanhojen kansojen keskuudesta etsiä jumalallisen innoituksen alkulähteitä ja niitä salaperäisiä oppeja, jotka periytyivät jo ammoin sitte kuolleilta kansakunnilta. Olikohan hän ehkä nyt löytänyt kaiken tämän?

Juutalaiseukko huomasi heti olevansa voitolla ja jatkoi, antamatta Hypatialle aikaa vastata:

"Millä tavalla tahdot sen sitte tapahtuvan? Peilin ja vedenkö avulla, kuutamon loisteella seinälle, taikka seulanko vaiko aterian avulla? Taikka ehkä symbaalien tai tähtien voimalla, vaiko niiden neljänkolmatta alkuaineen avulla, joiden kautta valtakunta luvattiin Teodosius Suurelle? -- tai assyrialaisten pyhillä numeroillako taikka hekatisen taivaanpallon safiirin avulla? Pitääkö minun, kuten muinen egyptiläisten pappien, uhata jälleen repiväni Osiris kappaleiksi tai paljastavani Isiksen salaisuudet? Sen kyllä voisin tehdä jos tahtoisin, sillä minä tiedän kaiken tämän ja vielä paljon enemmänkin. Vai käyttäisinkö Salomon sinettiin kaiverrettua lausumatonta nimeä, jonka kaikista maan kansoista me yksin tunnemme? Ei, se olisi vahinko, sillä onhan kysymys vain pakanasta. Sen täytyy tapahtua pyhän happamattoman leivän avulla. Katsos tänne, tässä ovat ihmeitä tekevät jyväset! Syö tänään joka kolmas hetki yksi näistä eläkä mitään muuta! Tule sitte tänä iltana tyköni kantaja Euclaimonin asuntoon ja tuo se musta agaatti mukaasi; silloin saat nähdä mitä haluat nähdäksesi."

Hypatia otti jyväset, mutta kysyi epäröiden:

"Mutta mitä nämä ovat?"

"Ja sinäkö väität osaavasi tulkita Homerosta? Kukahan se oli, jonka tässä eräänä aamuna kuulin puhuvan niin kauniisti siitä 'nepenthestä', jonka Helena antoi sankareille, herättääkseen heissä iloa ja rakkautta? Kukahan se oli joka väitti nepenthen olevan tunnuskuvan siitä sielun huimauksesta, joka virtaa henkisestä kauneudesta, ja niin edespäin? -- Se oli sangen kauniisti sanottu, mutta kysymys, mitä nepenthe oikeastaan oli, jäi vastaamatta. Minä sanon sinulle että tämä on nepenthe. Ota se ja koeta, ja myönnä sitte että voit kyllä puhua Helenasta, mutta että minä voin näytellä hänen osaansa ja että minä kumminkin tunnen hiukan enemmän Homerosta kuin sinä."

"En voi uskoa sinua. Anna minulle joku merkki voimastasi; miten muuten voisinkaan uskoa sinua?"

"Merkki -- merkki? Polvistu tuohon kasvot kohti pohjoista! Sinä olet aivan liian pitkä sellaiselle kumaraiselle eukkorähjälle kuin minä olen."

"En ole ikinä notkistanut polvea kenenkään ihmisen edessä."

"Kuvittele sitte polvistuvasi tuon kauniin epäjumalan edessä -- polvistu vain!"

Eukon kiiluvien silmien pakottamana Hypatia polvistui hänen eteensä.

"Uskotko sinä? Haluatko sinä? Tahdotko alistua? Tahdotko totella? Itsepäisyys ja kopeus ei saa mitään nähdä eikä tietää mitään. Jollet luovu omasta minuudestasi, ei Jumala eikä perkele lähesty sinua. Tahdotko nöyrtyä?"

"Kyllä, kyllä!" Hypatia parka huudahti, kokonaan uteliaisuuden ja itse-epäilyn valtaamana. Hänen silmissään hämärsi, hänen jäsenensä raukesivat yhä enemmän juutalaiseukon katseille sietämättömän taikavoiman vaikutuksesta.

Vanhus otti povestaan kristallin ja asetti sen kärjen Hypatian rintaa vasten. Kylmä väristys kävi koko hänen ruumiinsa läpi... Noita teki käsillään salaperäisiä, liikkeitä hänen päänsä ympärillä mutisten tavan takaa: "Alas, alas, ylväs henki!" Sitte hän kuivettuneilla sormenpäillään kosketti uhrinsa otsaa. Vähitellen kävivät Hypatian silmäluomet raskaiksi; hän yritti moneen kertaan kohottaa niitä, mutta painoi ne jälleen eukon tuijottavan katseen edessä... Ja sitte hän kadotti tajuntansa...

Kun hän heräsi, makasi hän polvillaan toisessa huoneen kolkassa, hiukset hajallaan ja vaatteet epäjärjestyksessä. Mitä kylmää hän sulkikaan syliinsä? Apollon jalat? Mirjam seisoi hänen vieressään ja taputti voitonriemuisena käsiään.

"Kuinka tulin tänne? Mitä olenkaan tehnyt?"

"Olet puhunut niin kauniisti! -- lausunut niin koreita kohteliaisuuksia tälle kauniille nuorukaiselle, ettei hän suinkaan voi olla niin paha ja unhottaa ne, tullessaan luoksesi tänä iltana. Sepä vasta oli suloinen hurmaustila! Hoh hoo, sinä et ole ainoa nainen, joka on viisaampi nukkuessaan kuin valveillaan. Sinusta tulee hyvin kaunis Kassandra -- tai Klytia -- jos sinulla vain on tarpeeksi ymmärrystä... Se riippuu sinusta itsestäsi, sorja neito. Oletko tyytyväinen nyt, vai tahdotko vielä enemmän merkkejä? Pitääkö vanhan juutalaisakan lyödä nuo kauniit sinisilmät sokeudella näyttääkseen sinulle, että hän tietää enemmän kuin pakanat?"

"Minä uskon sinua -- minä uskon", huudahti väsynyt tyttöparka. "Minä tahdon tulla, mutta..."

"Kas niin! Mitä vielä? Parasta on että ensin määräät, missä hahmossa hänen on ilmestyttävä."

"Tapahtukoon kuten hän itse tahtoo. Kunhan hän vain tulee! Kunhan vain saan tajuta, että hän on jumala! Abamnon sanoi, että jumalat näyttäytyivät kirkkaassa, väkevässä, sietämättömässä hohteessa, kaikkien niiden alempain jumaluuksien, pääenkelien, valtojen ja sankarien ympäröimänä, jotka heistä polveutuvat."

"Abamnon puhui kuin vanha houkkio ainakin. Uskotko että nuori Foibos ajoi Dafnea takaa sellainen liuta kintereillään, tai että Jupiteria uidessaan Ledan luo seurasi kokonainen lauma sorsia, hyyppiä ja kuovia? Ei, hän tulee yksinään -- ja yksin sinun luoksesi; sitte voit itse valita tahdotko tulla Kassandraksi vaiko Klytiaksi... Jää hyvästi! Elä unohda jyväsiä, eläkä mustaa agaattiakaan, eläkä puhele kenenkään kanssa ennenkuin aurinko on laskenut! Ja sitte, kaunis neito --"

Vanha noita hiipi, salavihkaa nauraen, hiljaa ulos huoneesta.

Hypatia istui paikallaan, vapisten pelosta ja häpeästä. Hän, joka kuului Porfyrioksen puhtaampaan spiritualistiseen kouluun, oli aina inhoten, milteipä halveksien silmäillyt niitä taikatemppuja, joita niin suurella menestyksellä harjoittivat Iamblikus, Abamnon ja muut, jotka erityisellä rakkaudella omistivat egyptiläisten ja kaldealaisten pappien vanhat menot. Ne olivat tuntuneet hänestä kömpelöltä pilanteolta, silmänkääntäjän tempuilta, jotka kykenivät herättämään vain roskaväessä ihmetystä... Hän rupesi nyt suotuisammin niitä ajattelemaan. Mistä hän tiesi, ettei rahvas tarvinnut merkkejä ja ihmeitä uskonsa vahvistukseksi?... Mistäpä tosiaankin? Eikö hänellä itsellään ollut samanlainen kaipuu? Hän avasi Abamnonin kuuluisan kirjeen Porfyrolle, luki, ainakin kahdennenkymmenennen kerran, hänen ylevät sanansa taikuuden puolustukseksi, ja tunsi, että ne olivat kumoamattomat. Taikuus? Mikähän sitte ei ollut taikuutta? Koko maailmankaikkeus, alkaen hänen päänsä päällä liikkuvista kiertotähdistä aina pienimpään piikiveen hänen jalkainsa juuressa, oli perin salaperäinen, käsittämätön, ja ihmeellinen, yhtä odottamattoman ja selittämättömän pakoisuus- tai heimolaisuusvoiman alainen kuin se voima, mikä Abamnonin väitteen mukaan veti jumalia niiden äänien tai esineiden puoleen, jotka joko muotonsa, värinsä tai kemiallisten ominaisuuksiensa kautta olivat heidän itsensä muotoisia tai sukua heille. Mitä ihmeellistä siinä oikeastaan olikaan? Eikö rakkaus ja viha, sympatia ja antipatia ollut maailmankaikkeuden laki? Selittämällä luonnonilmiöitä mekaanisesti eivät filosoofit tulleet sen lähemmäksi niiden todellista selitystä. Salaperäinen "miksi?" oli aina jälellä... Kaikki heidän selvittelynsä oli vain omiaan suurilla sanoilla sumentamaan sitä yksinkertaista totuutta, että vesi vihaa öljyä, jonka kanssa se kieltäytyy sekaantumasta, tai että kalkki rakastaa sitä happoa, jonka se himokkaasti imee itseensä, ja rakastajan lailla kuumenee lempensä hurmauksessa. Miksikäs ei? Mitä oikeutta meillä on kieltää näiltä olioilta enemmän kuin itseltämmekään tunne ja mielenliikutus? Eikö niissä ja meissä liiku sama kaikkeudenhenki? Emmekö me juuri tämän hengen voimasta ajattele, tunne ja rakasta? Miksi ei siis niittenkin laita olisi sama? Jos sama henki tunkee kaiken läpi, jos sen kaikki elähyttävä läsnäolo yhdistää kukan kristalliin samoinkuin demooniin tai jumalaankin, niin eikö sen silloin täydy myöskin yhdistää molemmat äärimmäiset renkaat olevaisuuden ketjussa ja sitoa yksin nimettömän Ykseydenkin kaikkein pienimpään olentoon, joka on sen käsialaa? Onko se, että maalliset suitsutukset, vertauskuvat ja manaukset vetävät puoleensa jumalaa tai enkeliä, suurempi kumma kuin se, että inhimillisen äänen maallinen sointu vetää toista sielua toisen puoleen? Olisiko siinä piilevä hengen ja aineen yhdistys ihmeellisempi kuin ruumiin ja sielun välinen yhteys? Onko se ihmeellisempää, kuin että sielu pysytetään ruumiissa hengittämällä maan ilmaa ja syömällä maan ruokaa? Ja vaikkapa luonnontieteilijät olisivatkin oikeassa, sielu olisi vain hermojen aineellinen tuote tai energia ja aineen lait olisivat ainoat lait maailmankaikkisuudessa, niin eikö silloin taikuus olisi vielä todenperäisempi ja järjenmukaisempi. Eikö kaiken verrannollisuuden mukaan ole otaksuttavaa, että on toisia, meitä korkeampia olentoja, jotka myöskin ovat aineen lakien alaisia ja sen vuoksi inhimillisten olentojen tavalla alttiita maallisten näkyjen ja maallisten äänien vaikutuksille?... Jos henki läpitunkee kaiken, silloin on taikuus todennäköinen; jos ei ole olemassa mitään muuta kuin aine, niin silloin on taikuus moraalinen varmuus. Ainoa, mikä kummassakin tapauksessa puuttuu, on kokemuksen todistus... Ja eikö kaikkina aikoina ole tätä todistusta koeteltu sekä väitetty sen menestyneen? Mikäpä olisikaan sen järkiperäisempää ja filosoofillisempaa kuin että hän itse koettaa noita menetelmiä ja menoja, jotka kaikkien vakuutusten mukaan olivat pettäneet ainoastaan silloin kun kokelas oli typerä ja sopimaton?... Abamnonin täytyi olla oikeassa... Hypatia ei rohjennut uskoa että hän oli väärässä; sillä jos tämä hänen viimeinenkin toiveensa petti, niin oliko hänellä silloin enää muuta jälellä kuin: syökäämme ja juokaamme sillä huomenna kuolemme?

11 Luku.

MIRJAMIN JUONI.