Part 35

"Hänen rahojaan?... Noita rahoja? Antakoon Jumala hänelle anteeksi!" Filammon sanoi. "Luuletko minun olevan niin viheliäinen, että tahtoisin koskea niihin sormellakaan. Olen nyt tehnyt päätökseni. Sano minulle mitä on tehtävä; minä tahdon sen tehdä."

"Tiedäthän sen kujan, joka vie alas kanavalle pitkin talon läntistä seinää?"

"Kyllä."

"Saavu sinne huomenna tunti auringonlaskun jälkeen, mukanasi tusina tukevakätisiä munkkeja, ja ota vastaan mitä sinulle annamme. Sitte asia koskee sinua eikä meitä."

"Munkkejako?" Filammon sanoi. "Olenhan julki riidassa kaikkien munkin nimellisten kanssa."

"Sovi sitte heidän kanssaan", ehdotti Smid vallan lyhyeen.

Filammon tuskistui mielessään.

"Luulenpa teistä olevan samantekevää, ketä minulla on muassani?"

"Niin, ja se on meille myös samantekevää, vaikka tytön saatuasi nakkaat hänet kanavaan ja panet korin hänen päähänsä. Niin gootti tekisi sinun sijassasi."

"Elä kiusaa poikaparkaa, ystäväni! Jos hän luulee voivansa parantaa hänet sen sijaan että rankaisisi, niin koettakoon hän sitä Freijan nimessä. Siis sinä tulet? Huomaa että pidän sinusta. Pidin sinusta, kun taistelit sen ison virtahevon kanssa, ja nyt pidän sinusta vielä enemmän kuin ennen, sillä sinä olet tänään puhunut kuin viisas mies ja taistellut kuin sankari. Kuule sen vuoksi mitä nyt sanon: jollet huomenillalla saavu tarpeellisen vartiojoukon kanssa, niin on henkesi vaarassa. Koko kaupunki on silloin liikkeellä, ja vain Odin tietää mitä tulee tapahtumaan ja ken seuraavan kahdeksanviidettä tunnin kuluttua on hengissä. Valmista itsesi siihen, että roskaväki tulee suorittamaan merkillisiä asioita, mutta sepä saanee nähdä vieläkin merkillisempiä tapahtuvan. Jos olet tullut tänne takaisin, niin seisahdu sinne missä olet, jos oma tai sisaresi henki on sinulle kallis. Ja jos tahdot menetellä viisaasti, niin laita että ne miehet, jotka sinulla on tullessasi, ovat munkkeja, vaikka se maksaisikin sinulle ylpeytesi."

"Se on väärin Wulf. Sinä puhut aivan liian paljon", keskeytti Smid.

Mutta Filammon kukisti ylpeytensä ja vastasi:

"Se tapahtuu."

"Olen voittanut vetoni", Smid, vanhus riemuitsevasti sanoi, molempien ukkojen astuessa ulos kadulle kaikkien naapurien suureksi hämmästykseksi ja kauhuksi. Lapset taputtivat heille käsiään, ja koirat katsoivat velvollisuudekseen haukkua vahvasti noita merkillisiä vieraita.

"Ei maksusta puhetta, ennenkuin peli on lopussa, Wulf. Saamme nähdä huomenna."

"Tiesin että hän kestäisi koetuksen. Tiesin että hänellä oli sydän oikealla paikallaan."

"Missään tapauksessa ei ole vaaraa, että hän pahoin pitelee tuota tyttöletukkaa jos hän pitää hänestä siksi paljon että hänen tähtensä nöyristyy pahinten vihollistensa edessä."

"Sitäpä en juuri tiedä", vastasi Wulf päätään pudistaen. "Nämä munkit uskovat, mikäli olen kuullut että heidän Jumalansa pitää heistä sitä enemmän mitä onnettomampia he ovat. Ehkäpä he myöskin uskovat, että Hän pitää heistä sitä enemmän mitä onnettomammiksi he toiset tekevät. Olipa miten oli, se ei liikuta meitä."

"Meillä on nyt aivan kylliksi hoitaessamme omaa osaamme. Mutta muista, ei maksusta puhetta, ennenkuin peli on lopussa!"

"Se on selvää. Miten kadut ovat kansaa täynnä! Jos roistoväkeä tuppautuu kokoon vielä vähän, niin emme pääse sotilaitten luo tänä iltana."

"Saamme kenties tarpeeksi tekemistä puolustaessamme itseämme. Kuuletko mitä ne huutavat. Alas kaikki pakanat! Alas barbaarit! Se tarkoittaa meitä, ymmärrätkös?"

"Luuletko ettei kukaan muu kuin sinä ymmärrä kreikkaa? Anna niiden tulla -- se saattaa antaa meille tekosyyn, ja me voimme kyllä puolustaa taloa viikon verran."

"Mutta miten pääsemme puhumaan henkivartijain kanssa?"

"Hiivimme sinne kanavatietä. Sitäpaitsi käy paremmin päinsä taivuttaa heidät teoilla kuin sanoilla. Heidän on pakko taistella samalla puolella kuin me, ja he tulevat mitä todennäköisimmin iloisiksi avustamme, sillä jos roskaväki ahdistaa jotakuta, niin alkaa se kai prefektistä."

"Ja jos vain -- kuulehan miten se kirottu roistojoukko ulvoo! -- jos vain sotilaat kerran ovat saaneet amaalin johtajakseen, niin seuraavat he kyllä häntä peninkulman, vaikka aikoivatkin vain kyynärän verran seurata..."

"Niin, gootit, markomannit ja nuo dakialaiset ja trakialaiset -- vai miksi nyt roomalaiset heitä sanovatkaan -- mutta minä tuskin luotan hunneihin!"

"Horna periköön niiden leveät naamat ja porsaansilmät! Niiden ja meidän välillä ei totisesti ole suurta ystävyyttä!"

"Mutta täällä ei ole pariakymmentäkään hunnia, ja ne ovat jakautuneet eri joukkoihin; yksi meistä voi ruoskia kolme niistä, ja ne pitävät varmasti voittajain puolta. Sitäpaitsi, toveri, ryöstämistä, ryöstämistä! Milloin olet nähnyt hunnin kääntävän selkänsä, kun on ollut puhetta ryöstämisestä, vaikkei hän olisi vainunnutkaan muuta kuin palasen talia?"

"Mitä galleihin ja latinalaisiin tulee", Wulf miettiväisesti jatkoi, "niin kuuluvat ne jokaiselle, ken voi maksaa niille."

"Jonka me kuten kaikki viisaat päälliköt voimme tehdä ottamalla kolikon omasta ja yhdeksän vihollisen taskusta. Ja Amaaliin voi luottaa?"

"Hän on luotettava kuten joku omista koiristaan nyt, kun jotain äkkipikaista on tekeillä. Hänellä on aina sydän oikealla paikalla; sen olen tiennyt koko ajan. Mutta hän ei ikinä ole voinut nähdä neljääkolmatta tuntia eteensä. Nytkin voi tapahtua, että jos tuo Pelagia saa hänet valtaansa, hän viskaa miekkansa nurkkaan ja nukahtaa yhtä sikeästi kuin ennenkin."

"Siitä ei vaaraa! Mitä siihen asiaan tulee, niin olemmehan ratkaisseet hänen kohtalonsa. -- Mutta katsos vain tuota väkijoukkoa portin ulkopuolella! Meidän täytyy käydä sisään takaoven kautta."

"Mitä puhut? Mennäkö raosta, aivan kuin rotta! Ei toki! Vedä miekkasi, vanha seppä-äijä, tai sitten juokse!"

"En tällä kertaa!"

Miekka kädessä molemmat ukot astuivat suoraan joukkoon, joka lammaslauman tavoin väistyi syrjään.

"Ne tuntevat jo tulevat herransa", sanoi Smid.

Mutta siinä hetkessä kuin väkijoukko näki heidän aikovan astua sisään taloon, kuului huutoja:

"Gootteja! Pakanoita! Barbaareja!" ja heidän kimppuunsa käytiin takaapäin.

"Te tahdotte itse asian käyvän näin", virkkoi Wulf. Ja molempain goottien päitten päällä välähti kaksi pitkää kirkasta miekkaa, jotka kävivät yhä punaisemmiksi joka kerta kuin ne heilahtivat. Ukot astuivat tyvenesti eteenpäin seisahtumatta kertaakaan; he kolkuttivat portille ja menivät sisään jättäen useamman kuin yhden hengettömän ruumiin ulkopuolelle.

"Nyt olemme me ainakin panneet hiiliä olkikatolle", Smid virkkoi kun he sisässä kuivailivat miekkojaan.

"Totta tosiaan. Hankippas minulle vene ja puolitusinaa miehiä, niin lähden Goderickin kera kanavaa myöten palatsille sopimaan sotilasten kanssa eräistä asioista."

"Miks'ei amaali itse voi lähteä sinne ja tarjota prefektille apuamme?"

"Mitä, tahdotko että hän niin tekisi, sittekun asia on saanut tämän käänteen? Oman kuntonsa ja kunniansa takia hänen nyt täytyy pysytellä hiljaa."

"Voit olla varma, että hän siihen suostuukin. Mutta elä unohda poppamies Rahapussia, parasta kaunopuhujaa!" huusi Smid nauraen hänen peräänsä mennessään panemaan venettä kuntoon.

10 Luku.

HYPATIA ETSII ENNUSTA.

"Isä, mitä hän vastasi?" Hypatia kysyi, kun Theon jälleen astui hänen huoneeseensa jätettyään tuon onnettoman kirjeen Filammonille.

"Se hävytön! Hän repi kirjeen kappaleiksi ja syöksyi pois sanaakaan sanomatta."

"Menköön hän vain ja jättäköön kuten kaikki muutkin meidät onnettomuuteemme!"

"Onpa meillä ainakin jalokivet jälellä."

"Jalokivet? Lähetä ne omistajalleen takaisin. Alentuisimmeko ottamaan niitä vastaan palkkana jostakin jota emme ole tehneet?"

"Mutta, lapseni, ne annettiin meille vapaaehtoisesti. Hän pyysi minua pitämään ne, ja totta puhuen minun täytyy pitää ne. Voit olla varma siitä, että jok'ikinen velkojistamme tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen vaatii takaisin saatavansa."

"Ottakoot ne sitte talomme ja tavaramme ja myykööt meidät orjiksi. Ottakoot ne meiltä kaikki, kunhan vain säilytämme sisällisen arvomme."

"Myydä meidät orjiksi? Oletko hullu?"

"En, isä, en vielä ole oikein hullu", Hypatia vastasi surumielisesti hymyillen. "Mutta olisimmeko silloin onnettomampia kuin nyt olemme? Rafael Aben-Ezra sanoi minulle silloin, kun hän lähti ulos maailmaan kodittomana kerjäläisenä, että hän seurasi minun ohjeitani; eikö minulla itselläni silloin olisi rohkeutta niitä noudattaa jos niin tarvittaisiin? Ajatellessani hänen kieltäymystään olen monina kuukausina hävennyt omaa ylellisyyttäni. Mitä filosoofi oikeastaan tarvitsee muuta kuin vettä ja leipää sekä kirkkaan puron pestäkseen ne tahrat, jotka hänen maalliseen vankilaansa päivittäin tarttuvat. Tapahtukoon se, minkä kohtalo on päättänyt? Hypatia ei enää taistele virtaa vastaan."

"Tyttäreni, oletko jo kadottanut kaiken toivon? Niinkö pian rohkeutesi lannistui? Pitääkö tämän pikku onnettomuuden tuhota kaikki suunnitelmat, joita vuosien kuluessa olet noudattanut? Orestes on meille vielä uskollinen. Hän on käskenyt sotilaansa suojelemaan taloamme niin kauvan kuin niitä tarvitsemme."

"Lähetä sitte pois ne! En ole tehnyt mitään pahaa enkä pelkää mitään rangaistusta."

"Sinä et tiedä miten raivostunut roskaväki on; kadulla huudetaan jo sinun nimeäsi Pelagian nimen yhteydessä."

Hypatiaa puistatti. Hänenkö nimeään Pelagian nimen yhteydessä! Ja niin pitkälle oli hän itse saattanut asiat!

"Minä olen sen ansainnut. Möinhän itseni valheelle ja häpeälle. Alennuin kuuntelemaan imarteluja ja juonia. Sidoin itseni kurjaan petturiin. Isä, elä enää milloinkaan lausu minulle hänen nimeään! Tein liiton nautinnonhimoisen tyrannin kanssa, ja olen saanut siitä palkkani. Tästä hetkestä lähtien Hypatia ottaa jäähyväiset valtiotaidosta, esitelmistään ja luennoistaan; hän ei milloinkaan enää viskaa jumalallisen viisauden päärlyjä sioille. Tein syntiä paljastaessani roskaväelle kuolemattomien salaisuuksia. Seuratkoon roskaväki luontoaan! Minä houkkio, joka luulottelin sanoillani ja teoillani voivani nostaa sen siitä loasta, johon jumalat olivat sen vajottaneet!"

"Tahdotko siis lakata luennoimasta? Yhä pahempaa vain! Silloin olemme vallan hukassa."

"Olemme jo nyt hukassa. Oresteelta emme saa mitään apua. Tunnen sen miehen liiaksi hyvin, jotten epäilekään, etteikö hän huomenna anna meitä alttiiksi kristittyjen raivolle, jos hänen oma kurja henkensä -- vaikkapa vain hänen kurja virkansakin olisi vaaranalaisena."

"Se on liiankin totta -- vain liian totta!" ukkoparka huokasi, väännellen epätoivoisasti käsiään. "Mitä meistä tulee, tai oikeammin sanoen sinusta. Mitäpä merkitsee miten poloisen hyödyttömän vanhan tähtientutkijan käy? Kuolkoon hän vain -- huomenna tai ensi vuonna, se on hänelle vallan sama. Mutta sinä -- mutta sinä! Paetkaamme kanavaa pitkin! Voimme hyvin raapustaa kokoon -- ilman noita jalokiviäkin, joita hyljit -- tarpeeksi rahoja maksaaksemme matkan meren poikki Ateenaan, ja siellä, Plutarkoon luona, olemme täysin turvassa. Hän, jopa koko Ateena, lausuu sinut tervetulleeksi. Me kokoamme ympärillemme uuden koulun, ja sinusta tulee Ateenan kuningatar niinkuin olet ollut Aleksandrian."

"Ei, isäni! Mitä tiedän, sen tästä lähin pidän omana salaisuutenani. Hypatia on tästä päivästä lähtien oleva yksinään kuolemattomien jumalien seurassa."

"Ethän toki tahdo jättää minua?" huudahti ukkoparka säikähtyneenä.

"En ikinä!" Hypatia vastasi, ja purskahtaen oikeaan inhimilliseen itkuun, hän heittäytyi isänsä rinnalle. "En ikinä, en ikinä, sinä niin hyvin henkeni kuin ruumiillisen olentoni isä -- sinä, joka olet kasvattanut ja opettanut minua -- sinä, joka hennosta lapsuudestani lähtien olet kehittänyt sieluani, jotta se kykenisi käyttämään siipiään, -- sinä ainoa ihminen, joka ei koskaan ole väärinkäsittänyt, ei koskaan estänyt, ei koskaan pettänyt minua!"

"Lapseni, kalleimpani! Ja minä, joka olen sinun turmiosi syy!"

"Et, tuhat kertaa et! Vain minua on moittiminen. Minä rupesin tekemisiin maailmallisen valtiotaidon kanssa."

"Minä houkuttelin sinut uskomaan, jotta kykenin suorittamaan sen mihin niin ajattelemattomasti olin ryhtynyt. Elä syytä itseäsi, jollet tahdo murtaa sydäntäni! Voimme jälleen tulla onnellisiksi yhdessä. Munkki rohkenee olla ypöyksin ulkona korvessa, asuntonaan palmunlehdistä kyhätty maja, lähteen vesi ja lehdon taatelit ravintonaan -- emmekö me sitte rohkenisi sellaisessa asunnossa olla onnellisia yhdessä?"

"Aijotko siis paeta?"

"En tänään. Olisi pelkurimaista paeta, ennenkun mikään vaara uhkaa. Meidän täytyy pysyä paikallamme viime hetkeen saakka, vaikkei meillä olisikaan rohkeutta kuolla sankareina paikallamme. Huomenna lähden viimeisen kerran luentosaliin, rakkaaseen museooni, sanoakseni oppilailleni jäähyväiset. Miten kehnoja he ovatkin, olen itselleni ja filosofialle velkapää sanomaan, miksi heidät jätän."

"Se on liian vaarallista, totisesti se on liian vaarallista."

"Voinhan sitte ottaa henkivartijat mukaani. Mutta -- ei, elköön kukaan saako aihetta syyttää filosofia pelkuruudesta. Nähkööt kaikki minun lähtevän tavalliseen toimeeni, vahvana omasta viattomuudestani, turvallisena jumalien suojeluksessa. Ehkäpä tuntevat jotkut sitte vihdoin pyhää kunnioitusta, aavistusta filosofian jumalallisuudesta."

"Minun täytyy saattaa sinua."

"Ei, minä lähden yksin. Sinä voisit joutua vaaraan, vaikka minä voin käydä turvallisena. Olenhan joka tapauksessa nainen, ja miten hurjapäisiä ne ovatkin, eivät ne uskalla tehdä minulle mitään pahaa."

Vanhus pudisti päätään.

"Katselehan minua", sanoi tytär, laskien kätensä isän olkapäälle ja silmäten häntä hymyillen kasvoihin. "Sinähän sanot että minä olen kaunis, ja kauneus kesyttää leijonan. Etkö luule, että nämä kasvot voivat riistää aseet, yksin munkinkin kädestä?"

Hän hymyili ja punastui niin suloisesti, että vanhus, kuten hän oli tarkoittanutkin, kerrassaan unohti pelkonsa. Sitte isä suuteli tytärtään ja poistui hetkeksi käskeäkseen palvelijoitaan osottamaan kaikkea mahdollista kunnioitusta sotilaille, jotka hän varovaisesti päätti pitää talossaan niin kauvan kuin voi. Tässä viisaassa tarkotuksessa hän ummisti silmänsä kaikenlaiselle pikku kuhertelulle urheain puolustajainsa ja Hypatian neitosten välillä, jotka viimemainitut eivät suinkaan olleet niin ankaran säädyllisiä kuin heidän emäntänsä, vaan pitivät harvinaisena taivaan laupeutena että saivat kuluttaa aikaa rupattelemalla kahdenkymmenen komean soturin kanssa.

Siten pilailtiin ja naureskeltiin alhaalla, ja vanha Theon toi esiin parhaan vanhan viininsä ja esitti itse, mielialaa korottaakseen, Afrikan keisarin maljan.

Sitte hän sulkeutui kirjastoon ja lohdutti levotonta sieluaan aprikoimalla muuatta sitkeää tähtitieteellistä probleemia, joka oli vaivannut hänen aivojaan koko päivän, yksinpä teatterissakin. Mutta Hypatia istui edelleen huoneessaan, kasvot käsien varassa, sydän täynnä monenlaisia ajatuksia ja silmät täynnä kyyneliä, joita hän ennen oli koettanut salata hymyilyllä.

Hän tunsi -- miksi, sitä hän tuskin tiesi -- mutta hän tunsi niin selvästi, kuin olisi joku jumala sen kuuluvasti hänelle sanonut, että ratkaiseva ajankohta hänen elämässään oli tullut, että hänen valtiollinen ja toimiva osansa oli päättynyt, ja että hänen nyt täytyi tyytyä olemaan itselleen ja itsessään se, mikä hän oli tai miksi hän voi tulla. Maailma ehkä syntyisi uudesta, mutta ei hänen aikanaan -- jumalten palvelus tulisi ehkä uudelleen elähytetyksi, mutta ei hänen kauttaan Se oli hirvittävä keksintö, mutta kuitenkaan se tuskin oli keksintö. Hänen sydämensä oli jo monina vuosina sanonut hänelle että hän toivoi, missä ei mitään toivoa ollut, että hän taisteli virtaa vastaan, joka oli häntä väkevämpi. Ja nyt oli se silmänräpäys käsissä, jolloin hän joko taistelutta joutuisi virran vietäväksi, tai myöskin epätoivoisella ponnistuksella saavuttaisi kiinteän maan, sitte antaakseen ajan virran kulkea omaa tietään eteenpäin. Omaa tietään? Ainakaan ei se ollut jumalien tie, sillä tämä virta pyyhkäsi niiden nimet maan päältä. Mutta entä jos ne eivät välittäneetkään siitä että niitä tunnetaan? Entä jos ne olivat väsyneitä kuolevaisten palveisiin, jos ne -- ollen itse itsellensä kylliksi -- rajattomassa autuudessaan välinpitämättömästi katselivat maan kohtaloita? Eikö niin täytynyt ollakin? Eikö tämä käynyt esiin kaikesta mitä hän näki? Mitä Isis välitti Aleksandriastaan? Mitä Athene Ateenastaan?... Mutta Homeros, Hesiodos ja vanhat orfeilaiset laulajat olivat kuitenkin toista mieltä... Mistähän he lienevätkään saaneet tuon merkillisen käsityksen jumalista, jotka pitivät neuvoa keskenään, sotivat keskenään, naivat ihmisten lapsia, aivan kuin nämä olisivat olleet heidän sukuaan?

"Zeus, jumalten ja ihmisten isä"... Olivathan nämä sanat täynnä toivoa ja lohtua... Mutta olivatkohan ne tosiakin? Ihmisten isä? Mahdotonta -- ainakaan ei hän ollut Pelagian isä. Ei hän ollut itsensä halventaneiden, saastutettujen, tietämättömäin isä... Vain ylevien sielujen isä olivat runoilijat kai tarkoittaneet.

Mutta missäpä nyt löysi yleviä sieluja? Oliko hänen sielunsa ylevä? Ja jos niin oli, niin miksi nuo korkeammat voimat olivat hyljänneet hänet äärimmäisessä hädässään? Oliko ylevien sielujen suku todellakin kuollut? Ehkä hän vain itsekylläisyydessään omisti itselleen kunnian, johon hänellä ei ollut mitään oikeutta? Vaan oliko tämä kaikki vanhojen runoilijain haaveilua? Olivatko he -- kuten muutamat rohkeat filosoofit väittivät -- luoneet jumalia oman mielensä mukaan ja asettaneet omat ihanat haavekuvansa ihmisten ihailtaviksi?... Niin sen täytyi olla. Vaan jos kerran jumalia löytyi niin täytyi niiden tuntemisen olla ihmisten suurin autuus. Eivätkö he silloin ilmestyisi ihmisille, paljastaisi kauneuttansa muutamille valituille, -- oman kunniansa tähden, vaikkeivät -- kuten hän kerran oli uneksinut -- tekisikään sitä rakkaudesta niitä kohtaan, joiden sielut olivat samaa jumalallista syntyperää kuin heidänkin?... Mutta mitähän, jos jumalia ei olisikaan olemassa? Mitähän, jos tuo kohtalon virta, joka nyt nieli jumalien nimet, olisi ainoa todellinen voima? Mitähän jos tuo vanha pyrrhonilainen oppi sisältäisikin kaikkeuskysymyksen oikean ratkaisun? Mitähän, jos keskipistettä, järjestystä, lepoa ja päämäärää ei olisikaan olemassa, vaan ainoastaan ikuista juoksua, alas-syöksevää vaihtelua? Ja hämmentyneet ajatukset loihtivat hänen eteensä Lucretiuksen kamalan näyn: kodittoman kaikkeuden, joka aina ja ikuisesti vajoamistaan vajosi tyhjyydestä tyhjyyteen aiheettoman ja aina vaikuttavan painolain pakotuksesta, kaikkeuden, jossa kuolevaisten muutokset ja pyrkimykset olivat vain tomuhiukkasten pyörimistä ikiaikaisessa myrskyssä.

Mahdotonta! Oli olemassa totuus, hyve, kauneus, jalous, joka ei koskaan voinut muuttua, vaan joka oli ikuisesti pysyvä, ijäti sama. Hänen naissydämensä jumalallinen vaisto nousi järkeä vastaan kieltäen Jumalan nimessä sen valheelliset johtopäätökset. Ei, -- hyve ja kauneus, ne olivat olemassa. Mutta sittekin -- eivätköhän nekin voineet olla satunnaisia ilmiöitä, siinä lumotilassa, jota nimitetään kuolevaiseksi elämäksi, tietoisuuden satunnaisia ja muuttuvia vaikutelmia, loistavia kipunoita, jotka tomuhiukkasten yhteentörmäyksessä olivat singahtaneet. Kenpä sen tiesi?

Oli kuitenkin kerran löytynyt ihmisiä, jotka sen tiesivät. Eikö Plotinus puhunut, välittömästä, salaperäisestä jumaluuden näkemisestä, sielun intohimottomasta innoituksesta ja hiljaisesta hurmauksesta, jossa ollen tämä kohosi elämän, ajatuksen, järjen ja oman olemuksensa yläpuolelle sen tykö jota katseli, absoluuttisen Alkuykseyden tykö, ja yhdistyi tähän Ykseyteen, tai oikeammin sanoen, oppi tuntemaan sen yhdistyksen, mikä oli vallinnut niiden välillä aina siitä lähtien, jolloin sielu oli lähtenyt Ykseydestä? Kuusi kertaa oli Plotinus kuusikymmentä vuotta kestäneen elämänsä ajalla kohonnut tähän salaperäiseen yhtymykseen ja tuntenut olevansa osa Jumalasta. Kerran oli Porfyriuskin nauttinut samasta ihanasta onnesta. Miten usein Hypatia oli koettanutkin, ei hänen ollut koskaan onnistunut näyssä selvään nähdä yhtään ainoata hänen ulkopuolellaan olevaa oliota, vaikka harjotus, luja tahto ja voimakas mielikuvitus olivatkin opettaneet häntä miltei mielensä mukaan synnyttämään itsessään sitä salaperäistä innoitusta, joka oli valmistuksena yliluonnolliseen näkyyn. Mutta hänen iloaan siitä hurmaavasta ja hänen ajatuksensa mukaan jumalallisesta tilasta, josta hän sellaisissa tilaisuuksissa nautti, oli aina vähentänyt ja kylmentänyt tietoisuus siitä, että sadat ihmiset -- ja, mikä surullisinta, niiden joukossa kristityt munkit ja nunnat, -- jotka olivat häntä ala-arvoisempia sekä lahjojen että opin puolesta, kehuivat vallan samoja keinoja käyttämällä päässeensä yhtä pitkälle, -- jopa, jos voi uskoa heidän omaa kuvaustaan näyistään, vielä pitemmällekin kuin hän. Sillä munkit ja nunnat väittivät myöskin, että he siveästi eläen, ankarasti paastoten, ruumiin ollessa täydellisessä levossa ja mielen herkeämättä miettiessä yhtä ainoata ajatusta, voivat kohota ruumiillisen olemuksensa yläpuolelle taivaisiin, missä saivat nähdä sanoin kertomattomia ihmeitä -- vaikka näitä kuten useimpia muitakin sanoin kuvaamattomia asioita hyvin seikkaperäisesti kuvattiin ja toitoteltiin. Ja hän tunsi melkein kuin häpeävänsä, kun hän valmistelihe sinä iltana vielä kerran -- ehkäpä viimeisen -- taivaita tavoittelemaan, ja kun hän tuli ajatelleeksi, että moni oppimaton munkki ja nunna Konstantinopelista hamaan Thebaidiin saakka ehkä samaan aikaan saattoi olla samanlaisissa hankkeissa. Mutta sittekin, hänen täytyi yrittää. Tässä epäilyksen hirvittävässä kuilussa hänellä täytyi olla jotakin käsin kosketeltavaa ja todellista, hänellä täytyi olla jotakin muuta tukea heikolle uskolleen, väsyneelle sydämelleen, kuin omat ajatuksensa, toiveensa ja unelmansa... Ehkäpä ainakin tällä kertaa hänen suurimmassa hädässään joku jumala suvaitsisi näyttää hänelle vilahduksen kauneudestaan... Ehkäpä Athene vihdoinkin armahtaisi... Tai jollei Athene, niin joku alkuolento, enkeli tai demooni... Häntä kyllä puistatti ajatellessaan niitä pahoja ja petollisia henkiä, joiden ilona oli valkeuden enkelien hahmossa viekotella ja kietoa jumalien palvelijoita. Mutta tästä vaarasta huolimatta hänen sittenkin täytyi vielä kerran yrittää. Eikö hän ollut puhdas ja saastaton kuin Athene itse? Eikö hänen luontainen puhtautensa auttaisi häntä vaistomaisen vastenmielisyyden avulla tuntemaan nuo pahat olennot soreimmankin pinnan alta? Hänen täytyi ainakin yrittää...

Ja niinpä hän, kasvoillaan mitä syvimmän nöyryyden ilme, rupesi riisumaan jalokiviään ja ylempätä pukuaan. Sitte hän paljastaen polvet ja jalat ja irroittaen kultakutrit valloilleen, laskeutui lepovuoteelle, pani kädet ristiin rinnalleen ja suunnaten kiihoituksesta jännittyneen katseensa ylöspäin odotti mitä tuleman piti.

Siinä makasi hän tunnin toisensa perästä. Hänen silmänsä rupesivat loistamaan, rinta kohoili ja hengitys kävi kiihkeäksi; mutta noissa ojennetuissa jäsenissä, liikkumattomissa käsissä ja jaloissa ei ollut enempää elonmerkkiä kuin Pygmalionin norsunluumorsiamessa, ennenkun se oli muuttunut inhimilliseksi lihaksi ja vereksi. Aurinko vaipui mailleen; suurkaupungin pauhu ulkona koveni kovenemistaan; sotilaat alhaalla melusivat ja nauroivat; mutta kaikki nämä äänet menivät huomaamatta, kuulumatta hänen korviensa ohi. Usko, toivo, jopa järkikin riippui siitä onnistuiko tämä hänen uskalias yrityksensä tavoitella korkeinta taivasta. Herkeämättä ponnistaen hyvin harjotettua tahtoansa, joka mystikoiden mukaan itsensäkuolettamisella osottaa suurimman voimansa, poisti hän aistimistaan jokaisen äänen ja jokaisen kuvan sekä sielustaan jokaisen ajatuksen. Hän makasi vallan tahdottomana ja oman itsensäkin unohtaen, kunnes kaikki tietoisuus ajasta ja paikasta oli hälvennyt, ja hän luuli olevansa aivan yksin äärettömyydessä.