Part 34

"Mene, oh mene! Sanon sinulle että se oli vasten hänen tahtoaan. Hän tunsi sääliä minua kohtaan -- näinhän sen itse -- silloin kun minä en tuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Minä vihasin häntä, koska hän näytti ylenkatsovan minun turhamaista voitonriemuani. Hän ei voi ylenkatsoa minua nyt kurjuudessani. Mene, mene, muuten pakoitat minut tuskissani itse sinne menemään."

Filammonilla ei ollut valitsemisen varaa.

"Odotathan sinä täällä? Ethän vain mene pois?"

"En, mutta sinun pitää kiirehtiä. Jos Amaali huomaa minun olevan poissa, voi hän luulotella... Oi taivas, tappakoon hän minut, mutta elköön koskaan tulko mustasukkaiseksi tähteni! Mene nyt heti. Ota tämä käsirahaksi -- tämä vyö, jota kannan päälläni. Minua kammottaa katsellakin tuota inhoittavaa esinettä. Mutta otin sen tahallani mukaani; muuten olisin varmaan viskannut sen kanavaan. Katsos, sano että se on käsiraha -- ainoastaan käsiraha -- siitä mitä tahdon antaa hänelle!"

Kymmenen minuutin kuluttua Filammon oli Hypatian etehisessä. Koko talo näytti olevan kauhistuksen ja hämmennyksen vallassa; etehinen oli täynnä sotilaita. Vihdoin Hypatian mielipalvelijatar kävi ohitse ja tunsi Filammonin. Hänen valtiattarensa ei voinut ottaa ketään puheilleen. Missä sitte Theon oli? Hänkin oli sulkeutunut huoneeseensa. Se oli samantekevää, Filammon tahtoi ja hänen täytyi puhua hänen kanssaan. Hän pyyteli niin innokkaasti ja taivuttavasti, ettei tuo helläsydäminen tyttö voinut vastustaa niin kauniin nuorukaisen rukouksia, vaan suostuen hänen pyyntöönsä saatti hänet kirjastoon, missä Theon kuolonkalpeana käveli edes takaisin ilmeisesti vallan suunniltaan pelosta.

Filammonin hätäiset sanat kaikuivat aluksi kuuroille korville.

"Uusi oppilasko! Onko nyt aikaa ottaa uusia oppilaita, kun kotini, tyttäreni henki on vaarassa? Minä onneton, minä hänet olen houkutellut ansaan hullulla kunnianhimollani ja rahanahneudellani! Oi lapseni, lapseni, minun ainoa aarteeni! Oi, mikä kaksinkertainen kirous minua kohtaakaan, jos..."

"Hän pyytää vain saada keskustella hänen kanssaan."

"Pelagiako pyytää keskustella minun tyttäreni kanssa, sanot sinä? Pelagia? Tahdotko loukata minua? Luuletko että minä sallisin Hypatian siihen määrään saastuttaa puhtauttaan, vaikka hän omasta säälistään tahtoisikin niin syvästi alentua?"

"Sinun pelkosi olkoon puolustuksena epäkohteliaisuudestasi."

"Epäkohteliaisuudestasi? Epäkohtelias olet sinä, joka tällaisena hetkenä tunkeudut luoksemme."

"Silloin voi ehkä tämä, ainakin sinun silmissäsi, puolustaa minua", sanoi Filammon ja otti esiin kauneuden vyön. "Sinä voit paremmin kuin minä arvostella sen hinnan. Mutta minä olen myöskin saanut toimekseni sanoa, että se on vain pantti siitä, että hän tahtoo uhrata vaikka puolenkin omaisuudestaan siitä kunniasta että pääsee tyttäresi oppilaaksi."

Hän laski jalokivistä säihkyvän vyön pöydälle.

Vanhus pysähtyi kulussaan. Smaragdit ja helmet kimaltelivat kuin tähdet linnunradassa. Hän katseli niitä ja rupesi jälleen hitaasti kävelemään. Minkähän arvoisia ne olivatkaan? Niillähän ainakin voisi maksaa kaikki velkansa. Vielä hetken käveltyään edes takaisin houkuttelevan syötin ohitse kääntyi hän Filammonin puoleen. "Jos tahdot luvata, ettet puhu asiasta kenellekään..."

"Sen lupaan."

"Ja jos tyttäreni, kuten on syytä otaksua, kieltäytyisi..."

"Niin pitäköön hän jalokivet! Niiden omistaja on, Jumalan kiitos, oppinut vihaamaan ja halveksimaan niitä. Pitäköön hän jalokivet ja -- minun kiroukseni! Sillä Jumala rangaiskoon minua, jos sen perästä tulen hänen näkyviinsä."

Vanhus ei ollut kuullut Filammonin viimeisiä sanoja. Hän oli krokotiilin ahneudella siepannut syötin ja kiiruhtanut se mukanaan Hypatian huoneeseen. Filammon seisoi ja odotti, ja hänet valtasi uusi, hirvittävä epäilys. Alentua, saastuttaa puhtautensa! Entä jos tämä teeskentely olikin hänen filosofiansa koko hedelmä! Entäpä jos filosofia synnyttikin vain itsekkäisyyttä, ylpeyttä, farisealaisuutta! Ja oliko se kantanutkaan muuta hedelmää? Milloin hän oli nähnyt Hypatian avittavan tai edes säälivänkään köyhiä ja hyljättyjä? Milloin hän oli häneltä kuullut ainoatakaan todellisen myötätuntoisuuden sanaa surevia ja syntisiä kohtaan. Hän oli vielä näihin ajatuksiin vaipuneena, kun Theon palasi tuoden kirjeen.

'Hypatia hyvin rakastetulle oppilaalleen!

Minä surkuttelen sinua -- mitäpä muuta voisinkaan? Vielä enemmän -- minä kiitän sinua tästä pyynnöstäsi, sillä se osottaa minulle, ettei vastentahtoinen läsnäoloni tämänpäiväisessä vihattavassa näytelmässä ole minusta irroittanut sielua, josta olen toivonut mitä jalointa ja jolle olen ajatellut mitä korkeimman tehtävän. Mutta -- miten voisinkaan sen sanoa? Kysy itseltäsi eikö muutoksen -- joka ilmeisesti on mahdoton -- täydy tapahtua siinä olennossa, jonka puolesta pyydät, ennenkun hän ja minä voimme puhella keskenämme. Minä en ole niin epäinhimillinen, että moittisin sinua pyyntösi johdosta, en moiti edes häntäkään sen johdosta mitä hän on. Hän vain seuraa luontoaan; ken voi närkästyä hänelle, vaikka kohtalo onkin varustanut niin kauniin eläimen liian raa'alla ja maallisella sielulla? Miksi surra hänen tähtensä? Maata hän on, ja maaksi hän on jälleen tuleva, mutta sinä, joka syntyessäsi sait jumalallisemman kipinän, sinun täytyy kohota ylöspäin ja napisematta jättää jälellesi olento, joka on sidottu sinuun vain lihallisen sukulaisuuden epätodellisella ja satunnaisella siteellä.'

Filammon rypisti kirjeen käteensä ja lähti talosta sanaakaan sanomatta.

Filosofilla ei siis ollut mitään evankeliumia portolle. Ei sanaakaan syntiselle ja alentuneelle. Kohtalo totta totisesti! Tämä saisi seurata kohtaloaan ja jäädä alhaiseksi, kurjaksi ja itseään halveksivaksi. Hänen pitäisi tukahuttaa järjen ja omantunnon ääni, heti kun se rupeaisi puhumaan hänen sydämessään, ja pahoittaa itseään uskomaan, että hänen täytyi olla sitä, josta hän tiesi, ettei hän ollut siksi aijottu. Hänen pitäisi sulkea silmänsä sille ilmeiselle kurjuudelle, joka hänelle Jumalan omalla äänellä saarnasi, että synnin palkka on kuolema. Maata oli hän, ja maaksi piti hänen jälleen tulla. Mitä toivoa tämä antoikaan Pelagialle -- ja hänelle itselleenkin, joka tunsi että iankaikkinen autuus ei olisi hänelle minkään arvoinen, jos se eroitti hänet vastalöydetystä aarteestaan. Maata hän oli, ja maaksi hänen jälleen piti tulla...

Hypatia parka! Jos hänen nyt välttämättömästi koulukuntansa tavalliseen tapaan täytyi väärin käyttää kohtia hebrealaisten pyhistä kirjoista, niin mikä hänelle itselleen onneton päähänpisto saikaan hänen käyttämään juuri tätä raamatunlausetta? Sillä nyt esiytyi Filammonin sielussa tulikirjaimin muutamat vanhat sanat jotka hän kuukausi sitte oli unohtanut -- ja itsekään sitä ajattelematta hän toisti ne ääneen ja innokkaasti:

"Minä uskon syntien anteeksiantamukseen, kuolleitten ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään."

Sitte näyttäytyi selvänä ja kirkkaana hänen sisäiselle silmälleen Ihmisen Poika, joka aterioi pöydän ääressä fariseuksen huoneessa, ja syntinen vaimo, joka pesi Hänen jalkojaan kyynelillään ja kuivasi niitä hiuksillaan. -- Ja hänen tuskaisen sydämensä syvyydestä nousi rukous:

"Pyhä Magdaleena, rukoile sisareni puolesta!"

Näin korkealle nousi hänen rukouksensa, muttei korkeammalle. Sillä Ihmisen Pojan kuva häipyi yhä hirvittävämpään ja luoksepääsemättömämpään korkeuteen tältä suvulta, joka unhoitti Hänen rakkautensa Hänen voimansa rinnalla ja riidellessään Hänen Jumaluudestaan kokonaan kadotti näkyvistään Hänen ihmisyytensä. Ja Filammonin sydämessä kuvastui ajan henki kun hän tunsi, että hänen laiselleen luopiolle olisi julkeata rukoilla valoa ja apua niiden alkulähteeltä itseltään. Miten voisikaan hän, joka oli kieltänyt Herransa ja joka vapaaehtoisesti oli eroittautunut yhteisen kirkon yhteydestä, uudelleen korottaa itsensä? Miten hän voi muuten kuin vuosikausien rukouksilla ja itsekidutuksilla sovittaa ristiinnaulitun vihaa?...

"Houkkio! Mikä turhamainen ja kunnianhimoinen houkkio olen ollutkaan! Tämän vuoksi hylkäsin lapsuuteni uskon. Tämän vuoksi kuuntelin sanoja, joita kauhistuin; tukehutin omat epäilykseni ja vastenmielisyyteni; koetin luulotella itselleni, että voisin sovittaa näitä sanoja kristinuskon oppeihin -- että saisin valheen soveltumaan yhteen totuuden kanssa! Tämän vuoksi antauduin tuohon turhaan toivoon että voisin tulla erilaiseksi kuin muut -- että minä itse mukamas tulisin sukukuntaani suuremmaksi! Minulla ei ollut kylliksi olla ihminen, Jumalan kuvaksi luotu, minä tahdoin ehdottomasti itse tulla jumalaksi, tietää hyvän ja pahan! Ja tämä on loppu! Minä pyydän kerran syvämielistä filosofiani auttamaan minua puhtaasti inhimillisessä hädässä, ja filosofia panee käsivartensa ristiin ja istuu siinä äänettömänä ja tyynenä ja nauraa tuskalleni. Ah, sinä hullu, sinä hullu, nyt saat syödä tekojesi hedelmän! Takaisin vanhaan uskoon! Takaisin kotiin, sinä harhaan joutunut! Mutta miten tulla kotiin? Eivätkö portit ole suljetut minulta, ehkäpä häneltäkin? Entä jos hän, kuten minäkin, on kastettu kristityksi!"

Tämä ajatus tuntui hänestä niin hirvittävältä, jopa melkein toivottomalta nyt, kun ensimmäinen omantunnon rauhattomuus ajoi hänet ehdottomasti takaisin sokeaan lapsuudenuskoonsa, ja ajan synkeät ja julmat opit koko kammottavuudessaan astuivat hänen eteensä. Viattomassa ja yksinkertaisessa luostarielämässään hän ei koskaan ollut ymmärtänyt niiden merkitystä, mutta nyt hän ymmärsi. Jos Pelagia oli kastettu, mikä oli hänen edessään muu kuin herkeämätön katumuksen teko? Hänellä samaten kuin Filammonilla oli jälellä elämä täynnä vilua ja nälkää, huokauksia ja kyyneleitä, yksinäisyyttä ja julmaa, kiduttavaa epätietoisuutta. Elämä oli tästä lähtien molemmille vain vankeutta. Olkoon niin, muttei heillä ollut mitään muutakaan, johon uskoa; taivaassa ja maan päällä ei ollut muuta, mihin hän toivonsa kiinnittäisi. Tällä tapaa sisar ainakin voisi löytää mahdollisuuden saavuttaa syntein anteeksiantamusta, armoituksen, hyveen ja palkinnon -- niin, jopa ikuisen autuuden ja kunnian; ja vaikkapa hän ei niitä saavuttaisikaan, niin olisi korven erakkomaja hänelle parempi kuin itsetyytyväinen, saastainen elämä. Jos, kuten Hypatia sanoi, tämä viimemainittu oli hänen kohtalonsa, saisi hän ainakin kuolla taistellen kohtaloaan vastaan, uhmatessaan ja kirotessaan sitä. Parempi hyve ja helvetti kuin synti ja taivas! Eikähän Hypatia edes ollut luvannut Pelagialle taivasta! Ruumiin ylösnouseminen oli liian lihallinen käsite Hypatian hienostuneelle ja kauvas kantavalle opille. Siten hävisi Filammonin nelikuukautinen unelma jäljettömiin yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä, ja hän kiiruhti kotiin kammioonsa mieli yhden ainoan ajatuksen täyttämänä: korpi, erakkomaja Pelagialle, toinen hänelle itselleen! Siellä he toistensa sivulla tulisivat katumaan, rukoilemaan ja suremaan koko elämänsä, jotta Jumala mahdollisesti armahtaisi heidän sielujaan. Mutta ehkäpä Pelagia ei ollutkaan kastettu, ja silloin oli hän pelastettu. Hän saisi silloin muitten kääntyneiden pakanain tavoin tulla katekumeeniksi ja sitte vastaanottaa kasteen, jonka mystillinen vesi yhdessä tuokiossa huuhtoisi pois kaiken entisyyden; sitte hän voisi viattomuuden tahrattomissa vaatteissa alkaa uutta elämää. Kuitenkin oli Filammon Arseniukselta kuullut, että hän itse oli kastettu Atheenassa, ja Pelagia oli vanhempi kuin hän. Oli siis miltei mahdotonta, että sisko voisi olla kastamaton, ja kuitenkin Filammon toivoi sitä. Miltei hengettömänä levottomuudesta ja innosta hän juoksi ahtaita portaita ylös ja tapasi Mirjamin seisomassa oven ulkopuolella käsi ovenkahvalla ja silminnähtävästi aikeessa estää häntä käymästä sisään.

"Onko hän vielä sisällä?"

"On; ja entä sitte?"

"Päästä minut omaan huoneeseeni!"

"Omaanko? Kukahan on näinä neljänä kuukautena maksanut vuokran puolestasi? Ja sinä, mitä sinulla sitte on sanottavaa hänelle? Miten sinä voit häntä auttaa? Nuori rikkiviisas, sinun on ensin itse rakastuttava, ennenkun voit auttaa poloisia rakastuneita olentoja?"

Mutta Filammon syöksyi niin kiihkeästi eukkoa vastaan, että tämän täytyi väistyä. Synkästi hymyillen hän seurasi nuorukaista huoneeseen.

Pelagia hypähti veljeään vastaan.

"Tahtooko hän, oi, tahtooko hän ottaa minut vastaan?"

"Elkäämme enää puhuko hänestä, rakas sisar", sanoi Filammon, laskien lempeästi kätensä hänen väriseville olkapäilleen ja katsoen häntä vakavasti silmiin. "On parempi että me molemmat ilman vierasten apua toimimme pelastukseksemme. Luotathan sinä minuun?"

"Sinuunko? Voinko luottaa sinuun? Tahdotko opettaa minua?"

"Kyllä, mutta en täällä. Meidän täytyy paeta. Kuule minua silmänräpäys, armahin sisko, kuule minua! Oletko niin onnellinen täällä, ettet voi ajatella mitään parempaa paikkaa? Ja -- oi Jumalani, ettei se olisi totta! -- eikö tämän elämän jälkeen löydy helvettiä?"

Pelagia kätki kasvot käsiinsä.

"Tuo vanha munkki varotti minua siitä?"

"Oi seuraa hänen varotustaan!" Ja Filammon alkoi puhua palavasta tulikivijärvestä sellaisin sanoin, joita oli kuullut Pambolta ja Arseniukselta, mutta Pelagia keskeytti hänet.

"Oi, Mirjam, onko se totta? Onko se mahdollista? Mihin minä joudunkaan?" valitti lapsi parka.

"Ajatteles, jos se olisikin totta? Sanokoon hän sinulle, miten hän voi pelastaa sinut siitä", vastasi Mirjam tyynesti.

"Eikö evankeliumi pelasta häntä siitä, sinä uskoton juutalainen? Elä vastusta minua! Minä voin pelastaa hänet."

"Niin, mutta mitä vaadit häneltä?"

"Eikö hän voi katua? Eikö hän voi masentaa näitä alhaisia himoja? Eikö hän voi saada anteeksiantamusta? Oi, Pelagiani, suo anteeksi että hetken ajan uneksin tekeväni sinusta filosoofin, kun sinusta voi tulla Jumalan pyhimys..."

Hän vaikeni äkkiä; hän muisti samalla omat epäilyksensä hänen kasteestaan ja kysyi epävarmalla äänellä:

"Oletko kastettu?"

"Kastettu?" Pelagia toisti ymmärtämättä mitä hän tarkotti.

"Niin, onko sinut piispa kastanut, kirkossa?"

"Ah," hän vastasi, "nyt sen muistan. Se tapahtui ollessani neli- tai viisivuotias. Muistan vesialtaan, ja vaimon, joka riisui minut. Ja sitte minut kylvetettiin, ja eräs vanha mies pisti pääni kolme kertaa veteen. Olen tykkänään unohtanut mitä kaikki tuo merkitsi, siitä on nyt niin pitkä aika. Tiedän että jälkeenpäin kannoin valkeata pukua."

Filammon vetäytyi hämmästyksestä huudahtaen taapäin.

"Onneton lapsi! Jumala armahtakoon sinua!"

"Eikö Hän sitte tahdo antaa anteeksi minulle? Olethan sinä antanut minulle anteeksi, ja Hän -- -- Hänen hyvyytensä täytyy olla suurempi kuin sinun! Miksi ei Hän antaisi minulle anteeksi?"

"Hän on kerran armollisesti anteeksiantanut sinulle kun sinut kastettiin, eikä ole sinulle uutta anteeksiantamusta, jollet sinä..."

"Jollen luovu rakkaudestani?" parahti Pelagia.

"Kun Herra oli niin armollisesti antanut Pyhälle Magdaleenalle anteeksi ja sanonut hänelle, että hänen uskonsa oli pelastanut hänet, elikö hän sitte edelleen synneissä tai edes maailmallisissa huvituksissa? Ei, vaikka Jumala oli hänelle anteeksiantanut, ei hän voinut itse itselleen anteeksiantaa. Hän pakeni ulos korpeen ja oleskeli siellä, alastomana ja paljain jaloin, puettuna vain hiuksiinsa ja elättäen itseään kedon ruohoilla; siellä hän paastosi ja rukoili hamaan kuolemaansa saakka eikä koskaan nähnyt ihmiskasvoja, mutta enkelit ja pääenkelit kävivät hänen luonaan ja lohduttivat häntä. Ja jos hän, joka sitten ei koskaan enää langennut syntiin, tarvitsi tätä pitkää katumusharjoitusta tullakseen pelastetuksi, mitä silloin vaatikaan Jumala sinulta, oi Pelagia, sinä joka olet rikkonut kasteesi liiton ja tahrannut ne valkeat vaatteet, jotka vain katumuksen kyyneleet jälleen voivat pestä puhtaaksi?"

"Mutta minä en siitä tiennyt. Minä en pyytänyt tulla kastetuksi. Ah, minun julmat, julmat vanhempani, jotka veivät minut kasteeseen. Ja Jumala! Miksi antoi Hän minulle niin aikaisin anteeksi? Ja lähteäkö korpeen. Sitä en uskalla, sitä en voi! Katso kuinka hento ja arka olen! Voisin kuolla nälkään ja viluun. Tulisin hulluksi pelosta ja yksinäisyydestä. Oi veli, veli, tämäkö on kristittyjen evankeliumi? Tulin luoksesi oppiakseni miten tullaan viisaaksi ja hyväksi ja kunnioitetuksi, ja sinä sanot minulle, etten voi tehdä muuta kuin täällä maan päällä elää tätä tuskien elämää toivossa että mahdollisesti voisin välttää ikuiset tuskat. Ja miten tiedän voinko niitä välttää? Miten tiedän, olenko tehnyt itseni kyllin onnettomaksi? Miten tiedän, tokko Hän viimein antaa minulle anteeksi? Onko se totta, Mirjam? Vastaa! Muuten tulen hulluksi!"

"Kyllä", Mirjam kylmällä ivahymyllä vastasi. "Tämä on nazarealaisten opin mukaan evankeliumi ja pelastuksen iloinen sanoma."

"Minä tahdon käydä kanssasi", huudahti Filammon, "tahdon seurata enkä koskaan jättää sinua! Minulla on omat syntini poispestävinä. Onnellinen olen, jos sen voin tehdä! Tahdon rakentaa sinulle erakkomajan omani vierelle. Hurskaat miehet opettavat meitä, ja me tahdomme illoin ja aamuin rukoilla itsemme ja toistemme puolesta; me tahdomme itkeä yhdessä, kunnes surullinen elämämme on loppuun kulunut."

"Parempi silloin tehdä siitä paikalla loppu", Pelagia sanoi tehden epätoivon eleen ja viskautui pitkäkseen lattialle.

Filammon yritti nostaa hänet ylös, kun Mirjam tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi nopeasti:

"Oletko hullu? Tahdotko toimia omaa aikomustasi vastaan? Miksi sanot hänelle tällaista? Miksi et voinut odottaa? Mikset anna hänelle toivoa ja aikaa tyyntyäkseen, aikaa vähitellen unohtaakseen rakastajansa sen sijaan että näin pelotat ja piinaat häntä jo heti alussa? Onko sinulla inhimillistä sydäntä rinnassasi? Et lohdun sanaa sano tuolle olentoparalle, pauhaat vain helvetistä, ja aina vain helvetistä! Ajattele ensin omaa vaaraasi joutua helvettiin! Se on suurempi kuin luuletkaan."

"Se ei voi olla suurempi kuin luulen."

"Ota silloin vaari itsestäsi! Mitä tähän poloiseen lapsikultaan tulee -- yksin me juutalaisetkin, jotka tiedämme kaikkein pakanain poikkeuksetta olevan tuomitut Gehennaan, oletamme löytyvän jonkinlaista toivoa sellaisella tietämättömällä olentoraukalla."

"Ja miksi sitten, sinä viheliäinen nainen, miksi hän on niin tietämätön? Sinä olet kasvattanut hänet, olet johdattanut hänet syntiin ja häpeään! Sinä juuritit hänen mielestään sen uskon, johon hän on kastettu!"

"Sen parempi hänelle, jollei tämä muisto vasta tee häntä onnellisemmaksi kuin se tähän asti on tehnyt. On parempi kuoleman jälkeen odottamattaan herätä Gehennassa kuin sen ohessa jo täällä maan päällä kiusautua sen pelossa. Mitä nyt siihen tulee että olen jättänyt hänet tietämättömyyteen, niin olethan itse osottanut hänen jo saaneen oppia liian paljon. Olisi viisaampaa sinulta kirota vanhempianne, jotka antoivat kastaa hänet, kuin minua, joka olen hankkinut hänelle kymmenenä vuonna iloa, ennen kun hän astuu alas Tophetin kuiluun. Kas niin, elä ole vihanen minuun. Vanha juutalaiseukko on ystäväsi, solvasitpa häntä kuinka paljon tahansa. Pelagia on menevä naimisiin tuon gootin kanssa."

"Arialaisen kerettiläisenkö?"

"No, jos niin tahdot, niin voihan tyttö käännyttää hänet ja tehdä hänestä katolilaisen. Joka tapauksessa, jos tahdot voittaa sisaresi, niin pitää sen tapahtua minun kauttani. Sinulla oli nyt tilaisuus, mutta sinä hukkasit sen. Anna minun nyt koettaa onneani. Pelagia, armaani! Nouse ylös ja ole nainen! Koetamme täällä alhaalla laittaa tuolle kiittämättömälle miehelle juoman, joka jo ennen päivän loppua saa hänet rakastamaan sinua kiihkeämmin kuin konsaan sinä olet häntä rakastanut."

"Ei", Pelagia sanoi katsahtaen ylös, "ei mitään lemmenjuomia, ei mitään myrkkyjä."

"Myrkkyjäkö, sinä houkkio! Epäiletkö eukon taitoa? Luuletko minun riistävän häneltä ymmärryksen kuten Kallisfyra viime vuonna rakastajaltaan, syystä että käytti vanhan Megairan juonia, sen sijaan että olisi tullut minun tyköni?"

"Ei, ei mitään juomia, ei lainkaan taikakeinoja! Hänen täytyy joko rakastaa minua todellisesti tai ei ollenkaan. Hänen täytyy rakastaa minua itseni vuoksi, koska minä olen rakkauden arvoinen, koska hän kunnioittaa ja pitää arvossa minua -- tai muuten tahdon kuolla. Kerskasinhan syvimmässä alennukseni tilassa etten koskaan tarvinnut sellaisia kurjia temppuja, vaan että minä Afroditen tavoin voitin omalla voimallani. Itse olen ollut oma lemmenjuomani; kun lakkaan sitä olemasta, tahdon kuolla."

"Toinen on yhtä mieletön kuin toinenkin!" huudahti Mirjam aivan ällistyneenä. "Mutta hiljaa, mitä melua sieltä alhaalta kuuluu?"

Samassa tuokiossa kuultiin raskaita läheneviä askeleita portaissa. Kaikki kolme seisoivat vallan hämmästyneinä, Filammon koska luuli tulijain olevan munkkeja, jotka etsivät häntä, Mirjam luullen niiden olevan Oresteen henkivartijoita, ja Pelagia, joka epämääräisesti pelkäsi kaikkea.

"Onko tämän huoneen takana mitään toista?" kysyi juutalaiseukko.

"Ei."

Eukko pusersi huulensa yhteen ja paljasti tikarinsa.

Pelagia kätki kasvot vaippaansa ja seisoi vapisevana ja kumaraisena, aivan kuin olisi odottanut uutta iskua. Ovi avautui ja sisään astui, ei mitään munkkeja tai henkivartijoita, vaan Wulf ja Smid.

"Hei, nuori munkki!" huudahti viimemainittu kelpomies purskahtaen äänekkääseen nauruun. "Huntujako täälläkin, vai hä? Vanhaa ammattiasiko jatkamassa, sinä arvoisa hornan portinvartijatar! Mutta puittakaa nyt tiehenne! Meillä on vähän puhuttavaa tämän nuoren miehen kanssa."

Pelagia ja Mirjam kiiruhtivat portaita alas mitään aavistamattomien goottien editse.

"Ainakin tuo nuori näytti hiukan häpeävän asiataan. Puhu nyt hiljaa, Wulf, niin pidänpä silmällä, ettei kenkään kuuntele ovella."

Filammon kohtasi odottamattomia vieraitaan närkästyneen kysyvällä katseella. Mitä oikeutta heillä tai kelläkään-oli tunkeutua hänen luoksensa sellaisena onnettomuuden ja häpeän hetkenä? Mutta seuraavana tuokiona häneltä riisti luonnon vanha Wulf, joka kävi hänen luokseen, katsoi häntä silmiin kasvoissaan sellainen ilme, josta oli mahdoton erehtyä, ja ojensi hänelle ison ruskean kätensä.

Filammon otti sen vastaan; sitte hän kätki kasvot käsiinsä ja purskahti itkuun.

"Sinä teit oikein! Olet urhea poika! Jos olisit tullut tapetuksi, niin olisit saanut kuoleman, jota ei kenenkään miehen olisi tarvinnut hävetä."

"Siis olit siellä?" nyyhki Filammon.

"Niin, me olimme siellä."

"Ja mikä on vielä enemmän", sanoi Smid, kun poloinen nuorukainen tämän vastauksen kuullessaan väänneksihe häpeästä, "eräillä meistä oli suuri halu hypätä alas päästämään sinut pulasta. Ainakin muuan mies, jonka minä tunnen, tunsi sinä hetkenä vanhan verensä kuohuvan yhtä kuumana kuin nelivuotiaan. Ne koirat! Ja että ne lopuksi vihelsivät tytön ulos! Ah, että ennenkun kuolen, saisin tunnin ajan iskeä niiden joukkoon!"

"Senpä tilaisuuden saatkin", Wulf sanoi. "Poika, haluathan saada sisaresi haltuusi?"

"Se on mahdotonta, vallan mahdotonta. Hän ei ikinä jätä -- Amaaliaan."

"Oletko varma siitä?"

"Sen hän sanoi minulle omalla suullaan kymmenen minuuttia sitte. Se oli hän, joka lähti ulos, kun sinä tulit sisään."

Smid kirosi hämmästyksestä ja mieliharmista.

"Oh, jospa vain olisin tuntenut hänet! Hän olisi, isieni hengen nimessä, huomannut helpommaksi tulla tänne sisään kuin lähteä täältä takaisin kotiin!"

"Vaiti, Smid, parempi on kuten kävi. Rohkenetko viedä hänet pois täältä, poikaseni, jos jätän hänet haltuusi?"

Filammon epäröi silmänräpäyksen.

"Mitä rohkenen, sen jo tiedät. Mutta epäilemättä on luvatonta käyttää väkivaltaisia keinoja."

"Ratkaise itse filosofiset epäilyksesi! Minä olen tehnyt tarjoukseni. Luulin ettei järkevä ihminen -- ja vielä enemmän hullu munkki -- vastaisi siihen useammalla kuin yhdellä tavalla."

"Unhotat raha-asiat", Smid virkkoi hymyillen.

"En tietenkään. Mutta enpä luule pojan olevan niin halpamielisen, että sen takia epäröisi."

"Hän voi kuitenkin kernaasti saada tietää, että lupaamme lähettää perään kaikki tytön rihkamat, yksinpä amaalin lahjatkin. Emme myöskään pyydä häntä lainaamaan taloaan meille pitemmäksi aikaa kuin tarpeellista on. Aijomme pian muuttaa suurenmoisempaan asuntoon ja alkaa ajaa asioita suuremmassa mitassa, kuten noitten rihkamasaksojen tapana on sanoa. Eikö totta, Wulf?"