Part 33

"Valhetta! Valhetta! Te olette petetyt! Prefekti on petetty! Heraklianus tuli Ostian luona perinpohjin lyödyksi ja pakeni Karthagoon keisarin laivaston takaa-ajamana."

"Akka valehtelee! Ajakaa ulos se hurtta!" karjui Orestes, jonka tämä äkillinen keskeytys saattoi vallan suunniltaan.

"Akkako? Se on mies! Minä, munkki, olen tuonut tänne tämän sanoman. Kyrillos tuntee sen; jok'ainoa Deltan juutalainen on siitä tiennyt jo viikon päivät! Niin kukistukoot kaikki Herran viholliset, omiin pauloihinsa sotkeutuneina!"

Munkki raivasi väkisin itselleen tien naisparven halki ja katosi.

Kamala hiljaisuus seurasi. Muutamia silmänräpäyksiä katseli jokainen naapuriaan aivan kuin olisi halunnut vääntää niskat nurin ainakin yhdeltä todistajalta omaan pettymykseensä. Sitte syntyi meteli, jota Orestes turhaan koki vaimentaa. Joko uskoi alhaiso munkin sanat tai ei, mutta se joutui vallan ymmälle ajatellessaankin että ne saattoivat olla tosia. Vihdoin keisariksi pyrkijän, huudettuaan kurkkunsa käheäksi, täytyi koota henkivartijansa itsensä ja Hypatian ympärille ja tunkeutua ulos teatterista miten taisi. Kansa katosi kuin lumi sateen alla; sekavasti soristen hajautuivat katsojat joka taholle ja näkivät kaikkien kirkkojen seinillä isoja kuulutuksia, joissa Kyrillos lähemmin ilmoitti Heraklianuksen tappiosta.

8 Luku.

NEMESIS.

Tämä ilta oli Oresteen palatsissa kauhea. Prefektin raivo, pelästys ja epätoivo purkautui yhdellä haavaa niin naurettavasti ja pelottavasti, ettei yksikään hänen orjistaan rohjennut lähestyä häntä. Vasta myöhään uskalsi hänen uskottunsa, kaldealainen eunukki, joka pelkäsi pahinta kiihottuneiden katolilaisten puolelta, mennä tiikerin luolaan ja huomauttaa hänelle, miten välttämätöntä oli ryhtyä johonkin.

Mutta mitä sitte Orestes tekisi? Hän oli paljastanut aikeensa, Kyrillos yksin tiesi missä määrässä. Kuinka paljon viekas arkkipiispa lie tosiaan niistä keksinytkään? Kuinka paljon hän voi väittää keksineensä? Mitähän syytöksiä hän heti voikaan lähettää Bysantiumin hoviin?

"Anna vartioida kaupunginportteja eläkä salli kenenkään lähteä kaupungista", ehdotti kaldealainen.

"Teljetäkö munkit sisään? Yhtä hyvin voin teljetä rottia sisään. Ei, meidän on heti paikalla lähetettävä vastakertomuksemme."

"Mitä sitte sanoisin, jalo herra?" altis kirjuri kysyi, ottaen vyöstään kynän ja musteastian.

"Mitä tahansa, saman tekevä. Mitä valeita ikinä keksit! Mitä varten sinä, hitto vieköön, sitte oletkaan täällä, jollet keksimässä valeita kun niitä tarvitsen."

"Totta, jalo herra", vastasi tuo kunnon mies ja istahti nöyrästi kirjoittamaan... mutta hän ei päässyt kirjaintakaan kauvemmaksi.

"En voi keksiä mitään mikä sopisi tähän tilaisuuteen, jollen sinun korkealla suostumuksellasi saa kertoa, että Kyrillos etkä sinä antoi miekkailijanäytännön; se ilmoitus ei kuitenkaan tuntuisi oikein uskottavalta."

Vasten tahtoaankin Orestes purskahti nauruun. Viekas kaldealainen hymyili ja näytti vallan tyytyväiseltä. Voitto oli hänen, ja Orestes, joka johonkin määrään jo kykeni hillitsemään itseään, alkoi käyttää kettumaisuuttaan siihen ylen tärkeään tarkotukseen, että pelastaisi arvottoman kaulansa.

"Ei, se olisi liian paksua. Kirjoita että olemme keksineet Kyrillon salajuonen, jonka avulla hän Heraklianuksen mahdollisesti päästyä voitolle yhdistäisi kaikki Afrikan kirkot tuomiovaltansa alle sekä tekisi itsensä riippumattomaksi Konstantinopolin patriarkasta."

Ihastunut kirjuri mutisi mieltymystään ja kirjoitti minkä kynästä kerkisi.

"... riippumattomaksi Konstantinopolin patriarkasta..."

"Me halusimme tietysti kaikilla mahdollisilla keinoilla tehdä Aleksandrian asujanten mieliksi ja, noudattaen velvollisuuttamme, näin tärkeänä ajankohtana lujentaa heidän uskollisuuttaan Cæsarien istuinta kohtaan (välittämättä siitä ken sillä istuisi)."

"... uskollisuuttaan Cæsarien istuinta kohtaan..."

"Mutta uskollisina katolilaisina, jotka uhkaavan vaarankin hetkenä kammovat Ussan syntiä, varoimme maallikon saastaisilla käsillä koskettamasta pyhän kirkon arkkiin, silloinkin kun sen puolustaminen oli kysymyksessä..."

"Tunsimme sen vuoksi itsemme valtion hallintomiehinä velvoitetuiksi käyttämään vain niitä keinoja, jotka jo lain ja tavan kautta ovat meille myönnettyjä; siis käytimme viljanjakeluja, näytelmiä ja kapinallisten julkista telotusta. Viimemainittu on sen pahempi tuntunut pyhästä patriarkasta -- joka kenties on liiaksi halukas löytämään vikoja Bysantiumin istuimen uskollisissa alamaisissa -- olevan sukua miekkailijanäytännöille, jotka yhtä paljon sotivat katolisen kirkon henkeä kuin niitten autuaasti kuolleiden keisarien kristillistä rakkautta vastaan, joitten hurskaasta toimesta moiset näytännöt jo ammoin ovat kielletyt."

"Jalo herra, sinä olet todella suuri... mutta minun vähäpätöinen ajatukseni on, että voidaan kysyä, miksi et ole ilmoittanut keisarinna Pulkerialle Kyrilloksen salaliitosta."

"Sano että lähetimme sanan viejän kolme kuukautta sitte, mutta että... Anna hänen joutua jonkun onnettomuuden uhriksi, sen tyhmyrin, ja säästä minulta vaiva sen suhteen."

"Annanko arabialaisten iskeä hänet kuoliaaksi Palmyran luona, jalo herra."

"Odota vähän... Ei, silloin voitaisiin ruveta-asiaa tiedustelemaan. Hukuta hänet mereen! Vainajia ei kukaan voi kutsua todistajiksi."

"Hän kärsi haaksirikon Tyroon ja Kretan välillä, jolloin vain yksi ainoa mies pelastui lautalle, ja sittekun oli kolme viikkoa ollut alttiina alkuaineiden raivolle, otettiin mies eräälle palaavalle vehnälaivalle. Sivumennen sanoen, jalo herra, millä on minun puolustettava sitä seikkaa, etteivät vehnälaivat ole vielä lähteneet täältä?"

"Augustuksen pään nimessä, sen olen vallan unhottanut! Sano että -- -- -- että rutto raivosi niin kauheasti satamakortteleissa, että pelkäsimme laivojen vievän tartuntaa keisarikaupunkiin -- ja anna sitten niiden lähteä huomenna matkaan."

Kirjurin naama venyi hyvin pitkäksi.

"Uskollisuuteni sinua kohtaan vaatii minua huomauttamaan, vaikka sillä voisin herättää oikeutettua harmiasikin, että puolet laivoista ovat ilman lastia, sinun suurten viljanjakelujesi takia kahtena viime päivänä."

Orestes kirosi karkeasti.

"Ah, jospa tuolla roistojoukolla olisi vain yksi ainoa kurkku, jotta voisin antaa sille oksennuspulverin. No, silloin täytyy meidän ostaa enemmän viljaa, sillä hyvä."

Sihteerin naama kävi vielä pitemmäksi.

"Juutalaiset, korkea herra..."

"Mitä niistä?" karjasi onneton prefekti. "Ovatko ne ennättäneet ennen meitä?"

"Uutteruuteni avulla keksin iltapäivällä, että he ovat ostaneet ja lähettäneet pois kaiken viljan, minkä ovat saaneet käsiinsä."

"Sellaisia roistoja! Silloin on niiden täytynyt tietää Heraklianuksen tappiosta!"

"Pelkäänpä että tarkkanäköisyydelläsi olet keksinyt asian todellisen laidan. He ovat viime viikolla sekä Kanopoossa että Pelusiumissa lyöneet suuria vetoja ettei hänellä olisi menestystä."

"Viime viikolla! Silloin on Mirjam pettänyt minut vallan tahallaan!"

Ja taasen puhkesi Oresteen raivo täyteen hehkuun.

"Kutsu tänne henkivartion päällikkö! Sata kultarahaa sille, ken tuo tuon noitaämmän luokseni!"

"Hän ei anna ottaa itseään elävänä."

"Kuolleena sitte -- miten hyvänsä. Mene, sinä kaldealainen koira! Mitä epäröit siinä?"

"Jalo herra", kirjuri sanoi heittäytyen pitkäkseen lattialle ja pelosta suunniltaan suudellen herransa jalkoja... "Muista että jos kosket ainoaankaan juutalaiseen, niin kosket heihin kaikkiin. Muista velkasitoumuksiasi, muista -- muista -- lyhyesti sanoen, omaa korkeaa mainettasi!"

"Nouse ylös, elukka, eläkä piehtaroi siinä, vaan sano minulle järjellisenä ihmisenä mitä tarkoitat! Jos vanha Mirjam kerran on kuollut, niin ovat hänelle annetut velkakirjat käyneet mitättömiksi, vai miten?"

"Ah, herra, sinä et tunne tämän kirotun kansan tapoja. Niillä on semmoinen roistomainen tapa että pitävät jokaista oman kansansa jäsentä veljenään sekä auliisti ja uskollisesti auttavat toisiaan palkatta. Sillä tavoin he kykenevät nylkemään koko muuta maailmaa, samalla kuin itse rikastuvat jokainen sorkka. Elä luule että velkakirjasi ovat Mirjamin käsissä. Ne ovat monta kuukautta sitte siirretyt toisille. Todelliset saamamiehesi ovat kai Kartagossa, Roomassa tai Bysantiumissa ja ahdistavat sinua sieltä käsin. Ainoa saalis minkä saisit, jos panisit tuon vanhan noidan tavarat takavarikkoon, olisi vain papereja, jotka eivät sinua lainkaan hyödytä ja kuuluvat juutalaisille, jotka ovat hajallaan koko valtakunnassa ja nousisivat yhtenä miehenä puolustamaan rahojaan. Vakuutan sinulle että se on loppumaton nuotta. Jos yhteen kosket, niin kosket kaikkiin. Sitäpaitsi olen alamaisessa uutteruudessani, koska odotin sellaista käskyä sinulta, jo ennakolta koettanut ottaa selvää Mirjamin asunnosta, mutta suureksi ikäväkseni minun täytyy sanoa, ettei kenkään palvelijoistasi tiedä siitä rahtuakaan."

"Sinä valehtelet!" Orestes lausui. "Luulenpa pikemminkin että olet varottanut ämmää, jotta tämä on puittanut tiehensä."

Orestes oli tämän ainoan kerran elämässään puhunut vallan totta.

Kirjuri, jolla oli yksityisiä asioita Mirjamin kanssa, tunsi nämä sanat kuullessaan jokaisen hiukkasen ruumiissaan värisevän. Jos hänellä olisi ollut hiuksia päässä, olisivat ne varmasti paljastaneet hänen kepposensa nousemalla huomattavasti pystyyn. Mutta kun hän onnekseen oli vallan kaljuksi ajettu, istui hänen turbaaninsa liikahtamatta paikallaan, ja hän vastasi nöyrästi:

"Ah, uskollinen palvelija ei voi tuntea sen suurempaa tuskaa kuin kärsiessään perättömistä epäluuloista sen auringon puolelta, jonka säteissä hän joka päivä..."

"Vaikene jo kirottuine korulauseinesi! Tiedätkö missä hän on?"

"En", vastasi onneton kirjuri, jonka viimein oli vallan pakko valhetella; ja hän vahvisti eittämistään niin monilla valoilla, että Orestes potkulla lopetti hänen puhelutulvansa. Prefekti pakoitti nyt hänet kiduttamisen uhalla lainaamaan hänelle tuhannen kultarahaa, jotka hän aikoi jakaa sotamiehille. Hän päätti vielä kerran koota kaartinsa palatsinsa ympärille turvatakseen itsensä mahdollisen kapinan varalta ja osaksi myöskin helpottaakseen tämän kapinan syntymistä poistamalla vartiojoukot kaupungin etäisemmistä osista.

"Jos vain tuo konna Kyrillos voitonylpeydessään tekisi itsensä narriksi sen Ammoniuksen tai Hypatian tahi jonkun muun takia, niin saisinpa oikean aseen häntä vastaan! Kun kaikki käy ympäri, niin on totuus toisinaan tehokkaampi kuin valhe. Oh, jospa voisin myrkyttää hänet, mutta nuo papit eivät anna lahjoa itseään! Salamurhaajaksi ei myöskään saa ketään, sillä ihmiset eivät anna maksua vastaan munkkien repiä heitä kappaleiksi. Ei, minun täytyy istua hiljaa alallani ja pitää vaaria onnettaren arpanappuloista. Pedantit sellaiset kuin Aristides ja Epaminondas -- taivaan kiitos että heidän laisensa jo ammoin sitte ovat kuolleet sukupuuttoon -- pitäisivät kai hallitustani vähemmän rehellisenä, mutta se on joka tapauksessa melkein yhtä hyvä kuin kenen maaherran hyvänsä meidän päivinämme tai tulevina aikoina aina maailman loppuun asti. Ei kukaan osanne odottaa, että kohta astun uudelle uralle. Tahdonpa seurata viisaitten edeltäjäini esimerkkiä ja -- oh, kuinka toivon että Kyrillos tänä yönä tekisi jonkun tyhmyyden!"

Ja Kyrillos tekikin sinä yönä ensimmäisen ja viimeisen tyhmyyden eläessään, ja hän kärsii siitä rangaistusta -- kuten viisaat miehet tavallisesti saavat rikottuaan -- aina tänäkin päivänä ja hetkenä; mutta miten paljon Orestes voitti vihollisensa erehdyksen kautta, sitä ei voida päättää ennenkun tämän kertomuksen lopussa, jos sitte silloinkaan.

9 Luku.

KADONNEITA LAMPAITA.

Entä Filammon?

Pitkän aikaa hän seisoi kadulla teatterin ulkopuolella. Hän oli aivan liiaksi suunniltaan voidakseen tehdä mitään päätöstä. Ennenkun hän oli oikein tullut tajuihinsa, alkoi yleisö kaikista porteista virrata ulos kadulle, ja hänkin joutui virran mukaan. Mutta kuullessaan nyt kaikkialla sisarensa nimeä lausuttavan milloin säälien, milloin halveksien tai inhoten, havahtui hän unelmistaan, tunkeutui väkijoukon läpi ja lähti suoraan Pelagian asunnolle.

Se oli hyvin teljetty, ja vasta kauvan odotettuaan hän sai kolkutuksillaan happamennäköisen neekerin ilmestymään eräälle sivuovelle.

Hän kysyi innokkaasti Pelagiaa, mutta tämä ei tietystikään ollut vielä palannut. Hän kysyi Wulfia; tämäkään ei ollut vielä kotona. Silloin hän asettui vahtimaan sisäportin läheisyyteen, ja hänen sydämensä sykki kovasti toivosta ja pelosta.

Vihdoin tulivat gootit näkyviin; suljettuna joukkona ne raivasivat itselleen tien väenpaljouden lävitse. Heidän keskellään ei ollut ainoatakaan kantotuolia. Missä olivat sitte Pelagia ja hänen neitosensa? Missä oli Amaalin vihattu haamu, missä Wulf ja Smid? Goderikin ja Agilmundin johdolla miehet kulkivat eteenpäin käsivarret ristissä rinnalla, rypistetyin otsin ja katseet maata kohden: synkkää vastenmielisyyttä ynnä hiukan häpeääkin ilmeni kaikkien kasvoilla, julistaen Filammonille uudestaan hänen sisarensa alennuksesta.

Goderik astui vallan hänen ohitsensa, jolloin Filammon kooten kaiken rohkeutensa kysyi häneltä Wulfia; Pelagian nimeä hän ei vielä rohjennut lausua.

"Ulos sinä kreikkalainen koira! Olemme tänään nähneet tarpeeksi teidän kirottua sukuanne. Mitä, koetatko seurata meitä sisään?"

Nuoren miehen miekka välähti nopeasti huotrasta, ja Filammon ennätti töin tuskin juosta takaisin kadulle, mistä surukseen ja epätoivokseen näki portit jälleen sulettavan ja talon tulevan yhtä hiljaiseksi kuin ennenkin.

Hän odotti siellä pitkän hetken. Kansanjoukko sillä välin kasvamistaan kasvoi sen sijaan että olisi vähennyt, ja hajanaiset, lörpöttelevät ryhmät alkoivat tihetä sankoiksi parviksi, jotka kulkivat katuja pitkin huutaen:

"Alas kaikki pakanat, alas epäjumalanpalvelijat! Kostoa kaikille pakanallisille portoille!"

Vihdoin kuultiin legionasoturien tahdikasta astuntaa, ja keskellä aseellisten miesten loistavia rivejä nähtiin -- oi, mikä ilo -- rivi kantotuoleja.

Filammon juoksi esiin ja huusi useita kertoja Pelagiaa nimeltä. Kerran hän oli kuulevinaan vastauksen, mutta sotilaat työnsivät hänet takaisin.

"Täällä hän on turvassa, sinä nuori narri. Hän on tänään jo nähnyt ja tullut nähdyksi aivan tarpeeksi. Takaisin!"

"Antakaa minun puhua hänen kanssaan!"

"Se on hänen asiansa; meidän tehtävänämme on saattaa hänet turvassa asuntoonsa."

"Pyydän teitä, antakaa minun käydä kanssanne sisään!"

"Jos tahdot sisään, niin kolkuta itse ovelle sitte kun me olemme lähteneet pois. Jos sinulla on sisällä jotain tehtävää, niin arvaanpa niiden kyllä avaavan sinulle. Ja nyt matkaasi, senkin tunkeileva penikka!"

Hän sai heittokeihään varrella sellaisen sysäyksen rintaansa, että vieri pitkin katua, jonka jälkeen sotilaat tehtävänsä suoritettuaan poistuivat yhtä tylsän välinpitämättöminä. Turhaan odotti Filammon ja kolkutteli portille; hän ei saanut muita vastauksia kuin kirouksia ja uhkauksia neekeriltä. Vihdoin hän epätoivoisena lähti tiehensä ja vaelteli auringonlaskuun saakka katuja pitkin, koettaen turhaan mielessään tehdä jos jommoisiakin suunnitelmia.

Lopuksi hän alakuloisena lähti kotiin. Kerran välähti hänen aivoissaan ajatus lähteä Mirjamin luo. Hänestä tuntui vastenmieliseltä pyytää apua siltä, joka oli hänen sisarensa häpeän varsinainen alku, mutta voisihan Mirjam ainakin järjestää niin, että hän saisi nähdä Pelagian; olihan hän sen luvannut. Mutta -- minkä ehdon eukko oli liittänytkään avunlupaukseensa! Että hän saisi nähdä sisarensa ja kuitenkin jättää tämän, sellaiseksi kuin hän oli -- mikä hirvittävä ristiriita!... Mutta eikö hän voisi käyttää Mirjamia omien tarkoitustensa hyväksi -- pettää hänet, voittaa hänet kavaluudessa -- sillä sellaista tarvittiin. Kiusaus oli väkevä, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Pitäisikö hänen valheella saastuttaa niin puhdas asia? Hän kiiruhti juutalaiseukon oven ohi, johon tuskin uskalsi vitkaistakaan pelosta että kiusaus palaisi, syöksyi portaita ylös omaan pikku huoneeseensa, tempasi oven nopeaan auki, mutta pysähtyi ihmeissään kynnykselle.

Keskellä huonetta seisoi nainen, tykkänään verhottuna pitkään mustaan huntuun.

"Ken olet? Täällä ei sinulla ole paikkaa!" hän huudahti hetkisen vaiti oltuaan.

Nainen vastasi vain puistatuksella ja nyyhkytyksellä. Filammon huomasi hunnun poimuen alla hyvintunnetun sahraminvärisen vaipan, syöksyi vieraan luo kuin jalopeura karitsan kimppuun -- ja sulki syliinsä sisarensa.

Huntu putosi tämän kauniilta otsalta. Hän katsoi tuokion ajan säikähtyneesti ja kysyvästi veljensä silmiin, mutta näki niissä vain rakkautta. Ja puristaen sydämen sydäntä vastaan veli ja sisar vaihtoivat pyhiä suudelmia ja painautuivat yhä lähemmä toisiaan, aivankuin riistääkseen itseltään viimeiset epäilykset keskinäisestä sukulaisuudestaan.

Useita minuutteja kului äänettömän riemun vallitessa. Filammon ei rohjennut puhua, ei rohjennut kysyä mikä siskon tänne oli tuonut, ei rohjennut muistuttaa häntä hirvittävästä nykyisyydestä kyselemällä menneisyydestä, ammoin sitte unohdetuista vanhemmista, heidän kohtalostaan. Eikö hänelle ollutkin kylliksi, että vihdoin viimein oli saanut sisarensa takaisin, että tämä oli tullut vapaasta tahdostaan, että kadonnut lammas oli palannut hänen luokseen? Pelagia nojasi poskeaan hänen poskeaan vastaan ja heidän kyyneleensä sekautuivat.

Vihdoin sisar sanoi:

"Minun olisi pitänyt tuntea sinut... luulenpa että tunsin sinut ensi hetkestä alkaen. Kun ne puhuivat kuinka yhtänäköisiä me olimme, sykki sydämeni rajusti ja muuan ääni kuiskasi... mutta minä en tahtonut kuulla sitä. Häpesin tunnustaa veljeäni, jota vuosikausia olin etsinyt ja ikävöinyt; häpesin ajatella että minulla oli veli. Oi jumalani, eikö minulla ollut syytä hävetä!"

Hän kiskasihe irti veljestään ja viskautui lattialle.

"Polje minua, kiroa minut -- elä vain erota minua _hänestä_!"

Filammon ei hennonut vastata hänelle, mutta hän teki vasten tahtoaankin surullisesti eittävän eleen.

"Niin, kutsu minua siksi mikä olenkin -- miksi hän äskettäin kutsui minua -- mutta elä vie minua pois! Lyö minua, kuten hän teki... tee mitä tahdot, mutta elä vain erota minua hänestä!"

"Löikö hän sinua? Jumalan kirous kohdatkoon hänet!"

"Ah -- ei, elä kiroa häntä... elä häntä! Ei se ollut mikään isku, olihan vain sysäys, kosketus, ja se oli oma syyni tykkönään. Minä kiihotin häntä, soimasin häntä... Olin vallan järjiltäni. Oh, miksikäs hän pettikään minut? Miksi hän salli minun tanssia, miksi hän käskikään minua tanssimaan?"

"Käskikö hän sinua?"

"Hän sanoi ettemme saa rikkoa lupauksiamme. Hän ei tahtonut kuunnella minua, kun sanoin, että voisimme kieltää luvanneemme mitään. Sanoin ettei viinimaljan ääressä annettuja lupauksia tarvitse pitää. Onko koskaan kuultu sellaisia lupauksia pidettävän? Ja Oresteskin oli silloin juovuksissa. Mutta hän sanoi että voin opettaa goottia kaikeksi muuksi kuin valehtelijaksi. Eikö se ollut ihmeellistä puhetta? Ja Wulf pyysi häntä olemaan sanassaan pysyväinen ja kehui häntä siitä."

"Hän oli oikeassa," sanoi Filammon huoaten.

"Luulin hänen rakastavan minua sen vuoksi että tottelin häntä... vaikka kaikki olikin minulle vastenmielistä. Oi, jumalani, miten inhottavaa se olikaan, mutta miten voin luullakaan ettei hän pitänyt siitä että niin tein? Onko koskaan kuultu että joku vapaaehtoisesti tekee, mikä hänestä ei ole mieleen?"

Filammon huokasi uudelleen kun tyttöparka niin teeskentelemättä paljasti hänelle koko siveellisen sokeutensa. Mitä hän sanoisi... Hän tiesi mitä sanoa. Sairaus oli niin tavallinen, että jokainen Kyrillon oppilas, olisi heti voinut sille lääkkeen määrätä. Mutta miten se ilmaista? Miten sanoa hänelle ennen kaikkea tuo, jota hän halusi sanoa: ettei hänellä ollut toivoakaan päästä Amaalin vaimoksi, ja ettei hän rauhaa saavuttaisi ennenkuin Amaalista eroaisi.

"Sinä siis vihasit tuota -- tuota --" hän lopulta puhui.

"Vihasin? Enkö kuulu ruumiineni, sieluineni hänelle -- yksin hänelle? Ja kuitenkin. -- Ah, minun täytyy kertoa sinulle kaikki! Kun minä tyttöjen kera rupesin harjoittelemaan, valtasivat taas minut nuo vanhat tunteet -- halu olla ihailun ja suosionosoitusten esineenä. Ja tanssi on niin viehättävää -- on viehättävää tuntea tekevänsä jotain kaunista täydellisesti, ja paremmin kuin kukaan muu!... Ja hän huomasi minun pitävän siitä ja hylkäsi minut sen vuoksi... Ja se kavala... ei hän aavistanut miten paljon tuskaa kärsin häntä miellyttääkseni, niittääkseni kunniaa vain siksi että sen saisin hänen rakastettujen jalkojensa juureen kantaa ja maailman vielä kerran huudahtamaan: 'Koko Aleksandria häntä kunnioittaa, mutta kumminkin hän tuosta gootista enemmän välittää kuin --.' Hän petti minut, niin suora mies kuin onkin. Hän tahtoi nauttia hyväilyistäni viimeiseen hetkeen asti ja heittää minut pois heti kuin siihen tilaisuuden annoin... Se on liiaksi konnamaista suuttuakseni! Hän antoi minun itse viedä itseni perikatoon, päästäkseen itse siitä vaivasta. Oi te miehet, te miehet! Kaikki olette samanlaisia! Te rakastatte meitä vain itsenne vuoksi, ja me rakastamme teitä teidän vuoksi. Me elämme rakkaudesta, kuolemme rakkauden vuoksi emmekä kuitenkaan löydä sitä, vaan ainoastaan itsekkyyttä rakkauden hahmoon pukeutuneena... Ja me hellivät, sokaistuneet olentoparat takerrumme siihen kiinni ja kuvittelemme että ainakin viimeisestä käärmeen munasta on kyyhkynen esiintyvä, ja että vaikka kaikki miehet ovatkin uskottomia, meidän oma tyrannimme ei ole pettävä; sillä hän on enemmän kuin mies!"

"Mutta hän on pettänyt sinut! Sinä olet erehdyksesi huomannut. Jätä hänet siis; sen hän ansaitseekin."

Pelagia kohotti katseensa, kasvoillaan jonkunlainen hellä hymy.

"Poikaparka! Sinä et vielä tiedä, mitä rakkaus on!"

Filammon, tästä uusimmasta ja kummallisimmasta inhimillisten intohimojen ilmaisusta aivan hämmentyneenä, sai vain sanotuksi:

"Mutta etkö sinä minuakin rakasta, sisareni?"

"Enkö sinua rakastaisi? Mutta en niin kuin häntä! Voi sentään! -- et sinä vielä ymmärrä!"

Ja Pelagia kätki kasvonsa käsiinsä väristen koko ruumiiltaan.

"Minun täytyy tehdä se, minun täytyy! Rakkauden tähden tahdon tehdä kaikki, alentua kaikkeen. Mene hänen, tuon viisaan naisen luo -- Hypatian luo! Hän rakastaa sinua, tiedän hänen rakastavan sinua. Hän täyttää sinun rukouksesi, vaikkei kuulisikaan minun pyyntöäni."

"Hypatianko? Etkö tiedä että hän istui siellä tunteettomana mukana... teatterissa?"

"Hänen oli pakko! Orestes oli pakoittanut häntä! Mirjam sanoi sen minulle ja näin sen hänen kasvoistaankin. Kun kävin hänen ohitsensa, katsahdin ylös; hän oli vallan valkea kuin norsunluu ja vapisi joka jäsenessään. Hänellä oli mustat renkaat silmien ympärillä -- näin että hän oli itkenyt. Hullussa itsetyytyväisyydessäni nauroin ivallisesti ja sanoin: 'Hänhän näyttää aivan siltä kuin olisi menossa ristinpuulle eikä vihkituoliin!' Mutta nyt -- nyt!... ah, mene hänen luokseen ja sano hänelle, että tahdon antaa hänelle kaikki mitä omistan -- jalokiveni, rahani, vaatteeni, taloni. Sano hänelle että minä -- minä pyydän häneltä anteeksi, että minä, jos hän niin tahtoo, ryömin itse hänen jalkoihinsa kerjäämään anteeksiantoa. Opettakoon hän vain minua -- opettakoon minua tulemaan viisaaksi ja hyväksi, kunnioitetuksi ja rakastetuksi kuten hän itse! Pyydä hänen ilmaisemaan salaisuutensa muserretulle naisparalle! Hän osaa hankkia itselleen kunnioitusta vanhalta Wulfilta -- häneltä -- ja itse Oresteeltakin ja kaupunginhallitusmiehiltä. Pyydä häntä opettamaan minua tulemaan hänen kaltaisekseen ja voittamaan takaisin Amaalin kunnioituksen, niin tahdonpa antaa hänelle kaiken -- kaiken!"

Filammon epäröi. Hänen sydämessään oli jotakin, joka varoitti häntä, kuten muinen daimooni Sokratesta, ja sanoi hänelle että yritys olisi turha. Hän ajatteli teatteria ja Hypatian päättäväisesti yhteenpuristettuja huulia; vihassaan äsken vielä jumaloimaansa naista kohtaan hän unohti ne tuskat, jotka samalla kertaa olivat hohtaneet tämän itkeytyneistä silmistä.