Part 32

Hänen puhuessaan pieni poikanen, viimeinen eloonjäänyt, hyppäsi alas näyttämöltä ja vilisti orkestran poikki sitä paikkaa kohti, missä he istuivat; hänen kintereillään juoksi pieni ruma koira.

"Saatpa pojan itsellesi, jos se kerkiää tänne!"

Hypatia istui henkeään pidätellen. Poika oli ennättänyt orkestran keskellä seisovan alttarin luo, kun hän aivan vierellään äkkäsi erään miekkailijan. Konna kohotti juuri kätensä iskuun, kun poika ja koira koko teatterin kummaksi rohkeasti asettuivat vastarintaan, syöksyivät miekkailijan kimppuun ja yhdessä kaasivat hänet maahan. Mutta heidän voittonsa ei ollut kuin hetkellinen. Liian myöhään kaikki nostivat kätensä ilmaan, liian myöhään kaikui huuto: "Säästä häntä!" Mies lävisti maassa viruessaan miekallaan lapsen hennon ruumiin, nousten sitte pystyyn ja käyden tyynesti takaisin sivukäytävään; koirapahanen jäi pienen ruumiin ääreen, nuoli sen käsiä ja kasvoja ja päästi surkean ulvonnan, joka kajahti kautta koko teatterin. Orjat astuivat nyt sisään, iskivät hakansa kuolleisiin ruumiisiin ja laahasivat ne pois; niitten tietä merkitsivät pitkät punaiset juovat hiekassa. Koira seurasi perässä, ja vihdoin häipyi sen kaamea ulvonta etäisiin käytäviin.

Koko teatteri pyöri Filammonin silmissä; hän kohosi puolittain seisaalleen paetakseen. Mutta Pelagia!... Ei -- hänen täytyi jäädä paikoilleen ja nähdä kaikkein pahin, jos tätä vielä pahempaa voi ajatella. Hän katseli ympärilleen. Katsojat istuivat vallan levollisina juoden viiniä ja syöden leivoksia, taikka ihailivat näyttämöä peittävää komeaa esirippua, jolle oli kuvattu Europan ryöstö: härkä, joka neito selässä ui Bosporoon yli, merenneitojen ja muun Ahdin-väen leikitellessä ympärillä.

Yksi ainoa huilu näyttämön takana vain kaiutteli suloisia, vaikka vielä heikkoja ja etäisiä ääniä, jotka tuntuivat tulevan kaukaisista laaksoista ja lehdoista. Toisesta sivukäytävästä astui esiin kolme sulotarta, johtajanaan Peitho, suostuttamisen jumalatar, jolla oli airueensauva kädessään. Tämä astui orkestran keskellä olevan alttarin luo ja julisti katsojille, että Afrodite -- koska Ares oli lähtenyt avustamaan muuatta sotahanketta, jonka ratkaisusta riippui ken tulisi kantamaan Rooman purppuraa ja hallitsemaan Egyptiä ja Aleksandriaa -- oli palannut laillisen puolisonsa Hefaistoksen tykö ja tätä nykyä suvaitsi noudattaa tämän käskyjä. Hän ilmoitti vielä että Hefaistos, uutteruuden jumala, erityisesti suosi taideteollisuuden kotipaikkaa Aleksandriaa, ja sen vuoksi oli taivuttanut ihanan puolisonsa tämän ainokaisen kerran näyttäytymään koko ihanuudessaan kokoontuneelle kansalle sekä liikkeitten mykän runouden avulla tulkitsemaan niitä tunteita, jotka hänen mielensä täyttivät hänen juuri merestä synnyttyään ja ensi kerran katsellessaan taivaan ja maan kaunista valtakuntaa, jonka kaikkivaltias kuningatar hän ehdottamasti oli.

Jyrisevät suosionhuudot tervehtivät tätä julistusta. Heti sen jälkeen liikkasi mainittu rampa jumala esiin vastakkaiselta taholta, moukari ja pihdit olallaan ja perässään rivi jättimäisiä kyklooppeja, jotka kukin kantoivat kaikenlaisia kullattuja metalliesineitä olallaan.

Hefaistos, jonka oli määrä edustaa suuremmoisen pantomiinin leikillistä puolta, kompuroi näyttämön poikki tarkoin harjoitetulla kömpelyydellä, katsojain puhjetessa valtaviin naurunräjähdyksiin; hän katseli alttaria naurettavan halveksivasti, kohotti sitte mahtavan moukarinsa ja musersi sen yhdellä ainoalla iskulla. Sitte hän viittasi palvelijoitaan kantamaan pois pirstaleet ja asettamaan sijaan jotakin, joka paremmin sopi hänen korkealle puolisolleen.

Ihmeteltävän joutuisasti metalli esineet liitettiin alttarin sijalle kokoon korallimetsän tapaiseksi telineeksi, jonka haarojen välissä nähtiin delfiinejä, Vellamon neitoja ja muita vedenasujamia. Sitte kantoi neljä jättimäistä kyklooppia, raskaan kuormansa alla horjuen, pyöreän, vallan peilikirkkaan levyn vihreää marmoria, jonka he asettivat metallitelineelle. Sulottaret seppelöivät marmorin meriruohoilla, simpukoilla ja koralleilla, ja siten oli keinotekoinen meri valmis.

Peitho ja sulottaret vetäytyivät nyt muutamia askeleita taaksepäin ja liittyivät kyklooppien riviin, joiden jylhät, likaiset jäsenet ja rumat yksisilmäiset naamiot olivat vaikuttavana vastakohtana neitseellisten vartalojen vaalealle ja miellyttävälle suloudelle. Hefaistos kääntyi esirippua kohden ja näytti kärsimättömänä vartoovan jumalattaren tuloa.

Kaikki istuivat äänettömän ja jännitetyn odotuksen valtaamina, kun huilujen sävelet kuuluivat yhä lähemmältä. Nyt yhtyivät torvet ja symbaalit soittoon; riemuitsevan pärähdyksen kaikuessa esirippu kohosi, ja kymmenentuhatta ääntä puhkesi ihastuksen huutoihin.

Näyttämön taustalla nähtiin upea temppeli, puoleksi piiloutuneena keinotekoisen troopillisen metsän ja pensaston peittoon, joka täytti koko näyttämön. Faunit ja dryaadit kurkistelivat nauraen runkojen välistä, ja näkymättömiin lankoihin sidotut koreat linnut lentää lehottelivat laulaen oksien lomitse. Korkea palmukuja johti temppeliovilta etualalle, minne vallin sijaan oli muutamissa minuuteissa luotu ruohotöyräs, jota reunustelivat myrtit, ruusut, omenapuut, unikot ja Adoniksen sydänverellä sirotetut hehkuvan punaiset hyasintit. Temppelin ovet avautuivat hitaasti, ja soittoa kuultiin sisältä; ensin astuivat soittajat ulos, ja sitte seurasi Afroditen riemusaatto, joka kulki kumpua alaspäin ja sitte kiersi ympäri koko orkestran.

Valkeain härkäin vetämät komeat vaunut olivat täynnä mitä harvinaisimpia ja uhkeimpia ulkomaisia kukkia, joita ajattariksi puetut nuoret tytöt viskelivät saaton jalkoihin ja katsojien joukkoon.

Sitte seurasi parittain pitkä rivi kauniita poikia ja tyttöjä seppeleet kiharoissaan ja vyötetyt purppuranvärisellä harsolla. Kukin pari kantoi tai talutti kesyttömiä eläimiä, jotka kauneuden voittava voima oli vanginnut.

Etummaiset kantoivat kädellään niitä lintuja, jotka erityisesti olivat tälle jumalattarelle pyhitetyt: kyyhkysiä ja varpusia, käenpiikoja ja pääskysiä. Parilla suunnattomalla Intian kilpikonnalla ratsasti kaksi soreaa neitosta; siten oli Orestes muistanut ainakin yhden kihlatun morsiamensa toivomuksista. Sitte tuli Intian harvinaisia lintuja: papukaijoja, riikinkukkoja, kulta- ja hopeafasaaneja, troppeja ja kamelikurkia; viimemainittuja, joilla pienet lemmen jumalat ratsastivat, talutettiin kultasuitsista. Vielä seurasi antilooppeja ja alkuhärkiä, hirviä Tonavan pohjoispuolella olevista maista, nelisarvisia lampaita Hyperborealaisen meren saarilta ja Liibyan kunnaitten kummallinen sekasikiö, jota kaikki katsojat pitivät puoleksi hevosena puoleksi sonnina. Ihastuksen ja hämmästyksen humina kuului sitte halki koko teatterin, kun karhuja ja leopardeja, leijonia ja tiikerejä raskaissa kultakahleissa ja tilapäisesti huumaavilla aineilla kesytettyinä, vallan hiljaa ja kuuliaisesti seurasi kauniita taluttajattariaan kunnaan rinnettä alas. Petoeläinten perässä nähtiin pari kömpelöruumiista sarvikuonoa kaukaisesta Etelästä, joiden yli kohosi parin kirahvin pitkät kaulat ja isot lempeät silmät; -- sellaisia eläimiä ei Aleksandriassa oltu nähty viiteenkymmeneen vuoteen.

Kuului huuto:

"Orestes, Orestes! Eläköön jalo prefekti! Kiitos tästä auliudesta!"

Pari palkkattua ääntä huusi joukon keskeltä:

"Terve, Orestes! Terve Afrikan keisari!"

Muttei ainoakaan ääni yhtynyt siihen huutoon.

"Ruusu on vielä nupussaan", Orestes hymyillen kuiskasi Hypatian korvaan.

Hän nousi pystyyn, kumarsihe ja viittasi joukkoa vaikenemaan.

Sitte hän, eleillä tulkittuaan iloista ja nöyrää kiitollisuuttaan, osoitti voitonylpeydellä palmukujalle päin, jonka varjossa ihmeellisin kaikista nähtävistä, valkea norsu, näyttäytyi mahtavine kärsineen ja isoine torahampaineen.

Siellä se sittekin oli! Siitä ei ollut epäilemistäkään, se oli todellakin norsu, vaikka se oli valkea kuin lumi. Sellaista ihmettä Aleksandria ei ikinä ollut nähnyt eikä enää vastedeskään saisi nähdä.

"Oi kolmin kerroin onnelliset Makedonian miehet", puhui joku kunnon mies ylemmiltä riveiltä; "jumalat ovat tänään suosiolliset teitä kohtaan!" Ja tämän lauselman totuuden vahvistivat kaikkien suut ja silmät, jotka avautuivat yhä enemmän nauttiakseen loppumattomasta ilosta ja ihanuudesta.

Norsu asteli juhlallisesti eteenpäin, koko teatteri kajahteli sen raskaista askelista, ja faunit ja dryaadit pakenivat säikähtyneinä. Kuoro nymfejä ympäröi sen käsi kädessä tanssien ja laulaen kauneuden voimasta, joka pakoittaa eläimet, ihmiset ja jumalat valtansa alle. Pieniä siivellisiä lemmenjumalia terhenteli parvissa ympäri koko näyttämön, viskellen hyvältä tuoksuavia sokerileivoksia katsojain joukkoon, ampuen heitä santelipuisilla nuolilla ja heilutellen suitsutusastioita, jotka täyttivät ilman huumaavilla lemuilla.

Saatto kulki rinnettä alaspäin, ja norsu läheni katsojia. Sen torahampaiden ympäri oli kääritty ruusu- ja myrttiseppeleitä, korvissa sillä oli muhkeita renkaita, ja jalokivillä koristettu ohimokoriste riippui sen silmien välissä. Eros jumala itse, kaunis, siivellinen poika, istui sen kaulalla ja ohjasi sitä kultaisen nuolen kärjellä. Mutta minkä kalleuden sulkikaan sisäänsä sen selkään sijoitettu simpukan muotoinen kantotuoli? Oliko se jumalatar, Pelagia-Afrodite itse?

Niin, valkeampana kuin valkoinen norsu, ruusuisempana kuin se vaaleanpunainen simpukankuori, jossa hän lepäsi helakan punaisilla patjoilla ja hopeanhohtavalla harsolla, säteili jumalatar. Hän valloitti heti kaikkien sydämet lumoavalla hymyllään, kainosti leikitsevillä silmäyksillään ja pienillä kätösillään, jotka viittasivat kiitoksensa yleisölle, tämän noustessa yhtenä miehenä seisaalleen, ja kymmenentuhannen silmäparin hurmautuessa hänen verrattomasta kauneudestaan.

Kahdesti kiersi saattue orkestran ympäri ja palasi sitte ruohokunnaalta Hefaistoon ympäri kokoutuneen keskusryhmän luo. Jalopeurat ja tiikerit vietiin pois sivukäytäviä pitkin; nuorukaiset ja neitoset järjestyivät kesyjen eläinten kera ryhmiksi, jotka olivat sitä pienempiä mitä kauvempana ne sijaitsivat näyttämön keskustasta, ja seisoivat sitte jännitettyinä odottaen norsua, joka saapui esiin ja polvistui sen kohokkeen taakse, joka oli määrätty jumalatarta varten.

Simpukan kuoret vetäytyivät kiinni, ja sulottaret aukoivat ne vyöt, joilla kantotuoli oli sidottu norsun selkään. Eläin kohotti kärsänsä, tarttui sillä -- neitosten pehmeitten käsien ohjaamana -- sulettuun simpukkaan, nosti sen ilmaan ja laski sen viimein kohokkeen taakse rakennetuille portaille.

Hefaistos liikkasi esiin ja ilmaisi kaikkein kömpelöimmillä eleillä ihastuksensa sen johdosta, että voi tarjota uskollisille käsityöläisilleen Aleksandriassa moisen näytelmän sekä antoi heidän ymmärtää, mitä sanomatonta nautintoa he voivat odottaa itselleen jumalattaren mystillisestä tanssista. Sitte hän vetäytyi takaisin antaen tilaa sulottarille, jotka nousivat kohokkeelle ja kietoen käsivartensa toistensa ympäri alottivat Hypatian hymnin.

Sen ensi säkeen kaiuttua avautui simpukan kuori uudelleen, ja silloin nähtiin Afrodite polvistuneena toiselle polvelleen simpukan sisässä. Hän kohotti päätänsä ja antoi katseittensa solua ylt'ympäri koko katsojapiirin. Hänen kasvonsa ilmaisivat suloista hämmästystä, joka muuttui ihmetteleväksi ihastukseksi sekä kainoudeksi, jota vastaan taisteli hänen tietoisuutensa uudesta autuudesta ja vasta voitetusta vallasta. Hän katsahti alas itseensä ja hymyili ihmeissään omasta kauneudestaan, sitte silmäili hän taivaalle ja näytti olevan valmis värisevällä riemastuksella syöksymään ylös rajattomaan avaruuteen. Koko hänen vartalonsa kasvoi; hän näytti saavan voimaa jokaisesta uudesta esineestä maailmankaikkeudessa, minkä hänen silmänsä vain kohtasi. Hitaasti hän oikaisihe täyteen pituuteensa näkinkenkien ja meriruohojen keskellä; hänen vyötäisillään kimalteli tuo smaragdi- ja helminauhoilla runsaasti koristettu salaperäinen vyöhyt. Viimein hän astui marmorilevylle ja kiersi kosteuden tuoksuvista kutreistaan kuten muinen Afrodite merestä kohotessaan.

Ensi silmänräpäyksenä yleisö oli liiaksi hurmautunut puhjetakseen mihinkään suosionosotuksiin. Mutta jumalatar näytti vaativan hänelle tulevaa kunnioitusta. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja seisoi hetkisen liikkumatonna aivan kuin vaatien koko maailmaa lankeemaan jalkojensa juureen. Silloin irtautuivat kaikki kielet kantimestaan, ja pilviin kohoava jyrisevä huuto "Afrodite, terve!" saattoi ihmeisiinsä Kyrilloksen Serapeiumissa, väsyneen muulinajajan etäisten hietakumpujen keskellä ja uneliaan merimiehen kaukana merellä.

Sitte alkoi taiteen mestarinäytös, joka vain oli mahdollista niin pakotonta ja erinomaista ruumiillista kasvatusta nauttivan ja niin hienolla kauneusaistilla varustetun kansan keskuudessa kuin kreikkalaisten heidän syvimpänä rappeutumisaikanaankin. Tanssi, jossa jokainen liike oli sana, ja lepo yhtä kaunopuheinen kuin liikkeetkin, tanssi, jossa jokainen asento tarjosi uusia aiheita parhaimmalle kuvanveistäjälle ja jossa mitä suurin notkeus ilmeni, -- ei kuten karkeammissa leikillisissä pantomiineissä hullunkuristen hyppyjen ja luonnottomien ruumiin vääntelyjen kautta, vaan jalon ja kohtuullisen sulavien liikkeiden alituisen vaihtelun avulla. Taiteilijattaresta oli hetkeksi tullut jumalatar. Teatteri, Aleksandria ja komea saattokulku -- kaikki tämä haihtui hänen mielestään kun taiteellinen innostus hänet nyt valtasi, ja sekä hän että katsojat näkivät vain aution meren Cytheron ympärillä ja jumalattaren, joka liihotteli sen smaragdikirkkaalla pinnalla levittäen kauneuden, ilon ja rakkauden sädehtivää loistoa yli meren, ilman ja ihanien rantojen...

Filammon tirkisteli häneen, vallan suunniltaan häpeästä ja kauhusta; mutta hän ei voinut vihata, ei edes halveksiakaan sisartaan. Hän olisi niin tehnyt jos olisi havainnut tämän kasvoilla haihtuvimmankaan ilmeen siveellistä tietoisuutta; muttei enää näkynyt edes sitä heikkoa punerrustakaan, joka ensi hetkinä oli helottanut hänen poskillaan. Hänen kasvoillaan ilmeni vain hilpeää iloa omasta taiteellisesta kyvystään sekä hemmotellun lapsen tyydytettyä turhamaisuutta... Tunsikohan hän edes vastuunalaisuutta teoistaan? Oliko hänellä järjellinen sielu, joka voi eroittaa oikean ja väärän? Filammon toivoi ettei niin olisi laita... Hän ei tahtonut mitään sellaista... Mutta Pelagia jatkoi yhä tanssiaan; ja tuokion kuluessa, joka Filammonista tuntui pitkältä kuin kokonainen vuosisata, hän ei voinut taivaalla eikä maassa nähdä muuta kuin noitten valkeain jalkain nopeat liikkeet, joiden valkeat kuvaimet näkyivät marmorin pinnassa...

Vihdoin kaikki oli loppunut. Pelagian jokainen jäsen kadotti joustavuutensa, ja vajoten suloiseen väsymykseen ja itsetyytyväisyyteen hän vartoi suosionmyrskyä, joka nyt humisi Filammonin korviin ja väkevän torventoitotuksen tavoin julisti taivaalle ja maalle hänen sisarensa häpeän.

Norsu nousi ylös ja läheni marmorilevyä. Sillä oli selässään joukko purppurapatjoja, joilla leväten Afrodite jättäisi näyttämön. Hän pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja hymyili, kun tuo suunnaton eläin varovasti kietoi kärsän hänen vyötäisilleen ja hitaasti nosti hänet ilmaan asettaakseen hänet selkäänsä...

Pienoiset jalat, jotka hän puoleksi pelästyneenä oli pusertanut toisiaan vastaan, olivat juuri kohonneet marmoripinnasta, kun norsu vavahti ja pudotti ihanan kuormansa, katsahti alas, nosti toista etujalkaansa, kohotti kärsänsä ja päästi räikeän kauhistuksen ja inhon huudon...

Eläimen jalka oli punaisena verestä -- tuon surmatun pienen pojan verestä -- joka oli tunkeutunut äsken päälle sirotetun hiekan lävitse ja sillä kohtaa mihin norsu oli polkenut, pursunut esiin pyöreäksi, tummanpunaiseksi täpläksi.

Filammon ei voinut enempää kestää. Seuraavassa tuokiossa hän syöksyi katsojain tiheän joukon halki, raivasi mielipuolen voimalla itselleen tien penkkirivien yli, hyppäsi reunustan yli alas orkestralle ja juoksi kohokkeen juurelle.

"Pelagia! Sisareni! Sääli minua ja itseäsi! Tahdon kätkeä sinut! Paetkaamme yhdessä tästä helvetistä, tästä perkeleitten maailmasta! Tule, minä olen veljesi!"

Pelagia katsoi hetkisen häneen hurjasti tuijottaen. Yht'äkkiä kaikki selvisi hänelle.

"Veli!"

Hän kiiruhti alas marmorilevyltä ja syöksyi veljensä syliin. Hän luuli näkevänsä korkean ikkunan Atheenassa, josta oli näköala yli kaukaisten öljypuulehtojen ja puutarhain, yli Piraioon kiiltäväin kattojen ja laivatelakkain, yli avaran sinisen ulapan ja Aiginan purppurahohteisten vuorenhuippujen kauimpana taivaanrannalla... Ja tummasilmäinen poikanen löi käsivartensa hänen kaulaansa ja osoitti nauraen kiiltäviä mastoja etäisessä satamassa ja kutsui häntä sisarekseen... Hänen sielunsa, joka tähän asti oli tiedottomuudessa uinunut, heräsi yht'äkkiä eloon; ja parkaisten hurjasti häpeästä hän tempautui irti veljestään, peitti kasvonsa käsiinsä ja vaipui veriselle hiekalle.

Ylt'ympäri koko teatterin kuului karjuntaa, kuin olisi koko helvetti päässyt valloilleen:

"Lyökää hänet maahan! Viekää pois hänet! Ristiinnaulitkaa se orja! Petoeläinten eteen se barbaari, jalo prefekti!"

Joukko vartijoita syöksyi hänen kimppuunsa, ja monet katsojista hypähtivät pystyyn ja aikoivat juosta alas orkestralle.

Filammon kääntyi heitä kohden kuin takaa-ajettu jalopeura; heleänä ja selvänä kuului hänen äänensä yli joukon melun:

"Niin, murhatkaa minut, kuten roomalaiset murhasivat Pyhän Telemakuksen, te orjat, jotka olette yhtä hulluja ja inhottavia kuin hullut ja inhottavat hirmuvaltijanne ja alhaisempia kuin nuo eläimet, joita käytätte pyöveleinänne. Verenjano ja irstaisuus käyvät mielellään käsi kädessä, ja sisareni häpeällinen valtaistuin lepää syystä viattomain olentojen veressä. Antakaa minun kuolemani tehdä uhrinne perkeleille täydelliseksi ja täydentää jumalattomuutenne mitan."

"Viekää hänet petojen eteen! Antakaa norsun tallata hänet tomuksi!"

Valtava eläin, jota vartijansa kiihottivat eteenpäin, syöksyi nuorukaista vastaan; Eros hyppäsi alas sen kaulalta ja pakeni itkien rinnettä ylös. Norsu tarttui Filammoniin kärsällään ja kohoitti hänet korkealle ilmaan, tuokion aikaa nuorukaisesta tuntui, kuin koko tuo kiljuva ihmisjoukko olisi pyörinyt ympäri. Hän koetti huoata rukouksen ja ummisti silmänsä.

Silloin kuului Pelagian ääni suloisena ja kirkkaana, vaikka mitä tuimimman tuskan jännittämänä:

"Säästäkää häntä! Hän on minun veljeni! Antakaa hänelle anteeksi, Makedonian miehet, minun tähteni -- Pelagianne tähden! Tehkää minulle mieliksi -- vain tämän ainoan kerran!"

Hän ojensi rukoilevasti kätensä katsojia kohden, syleili sitte norsun mahtavaa jalkaa ja puhutteli sitä kiihkein ja mielittelevin sanoin.

Ihmiset epäröivät, mutta eläin ei. Tyynesti norsu laski kärsänsä ja asetti Filammonin maahan. Munkki oli pelastettu. Läähättävänä ja hämmentyneenä hänet vietiin pois, laahattiin pitkin pimeitä käytäviä ja sysättiin viimein ulos kadulle evästyksenään kirouksia, varotuksia ja onnentoivotuksia, jotka kaikuivat kuuroille korville.

Mutta Pelagia kätki edelleen kasvonsa käsiinsä; hän nousi seisaalleen, astui syvän kauhun valtaamana hitaasti orkestan poikki ja ylös vihreää rinnettä sekä katosi palmujen ja oleanderipuiden sekaan välittämättä niistä suosionhuudoista ja pyynnöistä, ivanhuudoista, uhkauksista ja kirouksista, joita kuului tuosta halpamielisten orjain suuresta joukosta. Tämä odottamaton tapaus näytti tehneen tyhjiksi kaikki Oresteen viekoitukset. Vastenmielisyyden tai pettymyksen pilvi näytti sumentavan jokaisen otsaa. Monet kristityt nousivat äkkiä pystyyn lähteäkseen pois, täynnä kun olivat mielessään häpeää, ja tunnonvaivoja syystä että -- liiankin mielellään -- olivat olleet näkemässä moisia hirveitä asioita. Roistoväki, joka nyt oli saanut uteliaisuutensa tyydytetyksi ja nähnyt kaiken mitä nähtävänä oli, alkoi kuuluvasti nurista pakanallisen näytelmän julmuutta vastaan.

Hypatia kätki vallan masentuneena kasvonsa käsiinsä. Orestes yksin näyttäytyi mieheksi tässä pulassa. Hän astui esiin, tervehti mitä miellyttävimmin yleisöä, viittasi hiljaisuutta ja alotti hyvin sommitellun puheensa:

"Makedonian miehet! Elköön viisasten miesten mielenmalttia hämmentäkö niin vähäpätöinen seikka kuin jonkun tassijattaren oikku! Se näytelmä, joka minulla on ollut ilo ja kunnia teille antaa" hyvä-huutoja ja kättentaputuksia vapautettujen vankien ja kaikkien nuorten keikarien taholta "ja jota te, kuten minusta näytti, ette katselleet vallan epäsuotuisin silmin" uusia hyvähuutoja, joihin kristitty alhaisokin, jonka omattunnot olivat alkaneet rauhoittua, vähitellen yhtyi "-- tämä näytelmä on vain mieluinen esinäytös siihen vakavaan asiaan, jonka vuoksi teidät kaikki olen tänne kutsunut. On muitakin todistuksia hyvistä aikomuksistani: olen vapauttanut syyttömästi kärsivät, jakanut täällä elatusvaroja, jotka oikeudella kuuluvat Egyptille, joka ne on kasvattanut, mutta joita tyranninne tavallisesti ovat käyttäneet ylellisyyden lisäämiseksi kaukaisessa hovissa... Mutta miksi kiittäisinkään itseäni, vaikka pääni tällä hetkellä onkin raskas ja jäseneni vapisevat alituisesta ponnisteluistani teidän hyväksenne sekä herkeämättömästä työstäni mitä ankarimman oikeuden harjoittamisessa. Nyt on käsillä hetki, jolloin Makedonian heimo, jonka ylevin ylpeys on Aleksanterin komea kaupunki, ottaa jälleen entisen valtiollisen arvonsa ja vielä kerran ryhtyy hallitsemaan kolmatta osaa maailmassa. Näitä makedonialaisia täytyy heidän hallitusmiestensä kohdella vapaina miehinä, kansalaisina, sankareina, joilla on oikeus itse valita ja valtuuttaa hallitusmiehensä. Sanoinko: hallitusmiehensä? Unohtakaamme tämä sana ja korvatkaamme se enemmän filosofisella käsitteellä: neuvonantaja. Olla teidän neuvonantajanne -- teidän kaikkien palvelija -- uhrata itseni, aikani, terveyteni, henkeni jos niin tarvitaan, jotta Aleksandrian ihana vapaus turvattaisiin -- se on minun kutsumukseni, toivoni, kunniani, on päämäärä johon vuosikausia olen pyrkinyt, mutta joka nyt vasta on käynyt mahdolliseksi saavuttaa viimeisen roomalaisen varjokeisarin kukistuttua. Makedonian miehet, ajatelkaas että Honorius ei enää hallitse! Afrikalainen istuu Cæsarien valtaistuimella! Heraklianus on ratkaisevalla voitolla ja -- -- ja -- taivaan armosta valloittanut keisarin purppuran; ja nyt alkaa maailmalle uusi aika. Selvitelköön Rooman valloittaja välinsä Bysantiumin hovin kanssa, joka niin kauvan on painajaisena tukehuttatanut Välimeren tämänpuolisten maiden hyvinvointia ja sivistystä; yhtyköön vapaa, riippumaton ja yhtenäinen Afrika Aleksandrian laivatelakoiden ja palatsien ympärille ja löytäköön täällä luonnollisen keskuskohdan niin hyvin valtionhallinnolle kuin elinkeinoilleenkin!"

Palkattu suosionmyrsky keskeytti hänet; siihen yhtyivät monet muutkin, osaksi hänen kohteliaisuutensa ja kauniitten sanojensa takia, osaksi, myöskin luonnollisesta halusta pysyä oikean puolueen puolella, s.o. sen puolella, jolla valta kulloinkin sattui olemaan. Kaupungin viranomaiset olivat huutamaisillaan: "Terve, imperaattori Orestes!" mutta kun he olivat 'kunnianarvoista' väkeä malttoivat he mielensä ja odottivat että joku toinen huutaisi ensin. Silloin henkivartioväen päällikkö, jolla oli sangen paljon mielenmalttia ja joka ei suinkaan kuulunut 'kunnianarvoisten' joukkoon, tarttui tikariinsa, pisti sen kärjellä hiukan laivatelakkain päällysmiestä ja varotti tätä kauheasti uhaten näyttelemästä petturin osaa. Arvoisa kansalainen päästi kovan huudon -- joko kivusta tai isänmaalisuuden kannustamana --, ja koko 'kunnianarvoisain' sarja, löydettyään hänessä Curtiuksensa, joka tahtoi kaikkien muiden hyväksi syöstä turmioon, tervehti nyt yhdestä suusta Orestesta keisariksi. Samassa Hypatia nousi ylhäisten oppilastensa riemutessa sijaltaan, polvistui Oresteen eteen ja rukoili -- vaikka häpeä ja epätoivo hänen sielussaan riehuivatkin -- tätä taipumaan häntä jumaloivan kansan yksimieliseen tahtoon ja rupeamaan Kreikan kaupan, itsenäisyyden ja filosofian suojelijaksi...

"Se on valhe!" huusi ylemmiltä, etupäässä alhaison naisille varatuilta penkkiriveiltä ääni, joka sai kaikkien päät kääntymään sinnepäin.