Part 31

Hänen johdantonsa tuntui hyvin laimealta, huolimatta hänen äänensä, olemuksensa ja kielensä erinomaisesta suloudesta ja huolimatta jokaisen lauseen sorjasta täyteläisyydestä. Hän puhui ensin muutamia minuutteja psalmin otsakkeesta, selitti sitä vertauksellisesti, antoi sen merkitä jotakin muuta kuin mitä kirjoittaja sillä oli tarkoittanut, jotakin, jota se ei voinut merkitä, sillä -- kuten Rafael hyvin tiesi -- hänen tulkitsemisensa perustui vallan yksinkertaisesti virheelliseen käännökseen. Hän leikitteli latinalaisen käännöksen sanoilla ja tulkitsi hebrealaisia sanoja johtamalla ne latinankielisistä juurista. Kun hän sitte kävi selittämään itse psalmia, tuntuivat Davidin yksinkertaiset ajatukset haihtuvan mystillisyydeksi. Mitä oudoimmat ja etsityimmät esimerkit, otetut mitä jokapäiväisimmistä toimista, vaihtelivat salaperäisten teosofisten opinkappaleiden kanssa. Missähän sitte piilikään se oppi, josta Augustinusta oli niin ylistetty? Missä tavattiin sitä kunnioitusta hebrealaisten vanhoja kirjoja kohtaan, jota hän oli väittänyt tuntevansa? Hän käsitteli Davidia pahasti kuin Hypatia, vielä pahemmin kuin vanha Filo Homerosta -- kun hän vanhojen patriarkkain jokapäiväisessä elämässä, Moseksen ja Josuan valtavissa teoissa löysi vain sukkelia vertauskuvia, omiaan antamaan kostuketta kamariteosofin yksityiselle kokemukselle. Rafael tunsi halua nousta pystyyn ja lähteä tiehensä, mutta vielä suurempaa halua sanoa: "Kaikki ihmiset ovat valehtelijoita..."

Ja kuitenkin, miten mainio viimeinen esimerkki olikaan! Se ei ollut mitään mielikuvituksen turhaa leikkiä, vaan todisti syvästä aineellisen kaikkeuden tuntemuksesta, pitäen sitä esikuvana henkisestä ja näkymättömästä kaikkeudesta. Hän ei lähtenyt Hypatian tavoin mistään korkeasta tai ihmeellisestä ilmiöstä, vaan koirasta, kattilasta, kalankaupustelijasta tai jostakin muusta semmoisesta, osoittaen samalla luonnollista terävää älyä, joka olisi itse vanhalle Sokrateellekin ollut kunniaksi. Ja miten persoonalliseksi hän vähitellen muuttuikaan... Ei mitään kaunopuheisia tunteenpurkauksia, vaan draamallisia kysymyksiä ja puheluja, tai ohimennen lausuttuja viittauksia sekä toisinaan odottamattomia hyökkäyksiä sotilasten helmasyntejä vastaan Kuitenkin kaikki hänen voimalliset kehoituksensa lausuttiin niin yleisessä ja kaikkiin kohdistuvassa muodossa, että Rafael itsekin hätkähti ja ajatteli että jokaisen miehen tai naisen täytyi tuntea samalla tapaa. Tunsipa Augustinus sitte kaikkia ihmisiä käsittäviä totuuksia taikka ei, niin ei kumminkaan käynyt kieltäminen, että hän ainakin tunsi kaikkien ihmisten synnit, niin hyvin omansa kuin kuulijainsa. Rehellinen mies hän oli, olipa hän sitte oikeassa tai väärässä. Mistä hän muita moitti, sen hän oli huomannut itsessään ja taistellut sitä vastaan aina veriin saakka, sen näki noitten kuihtuneitten kasvojen ilmeestä. Mutta miksikä merkitsisivät edomilaiset, heidän nimestään johdetun vallan väärän sanaleikin perusteella jotain erityistä syntiä, ammonilaiset jotain toista ja amalekilaiset jotakin kolmatta lajia? Mitä sillä oli tekemistä tämän vanhan psalmin kanssa? Mitä tekemistä sillä oli Augustinuksen tilapäisten kuulijain suhteen? Eikö tämä ollut mitä raain ja alhaisin muoto tuosta teeskennellystä, saivartelevasta mystillisyydestä, jota kohtaan Rafael jo kauvan sitte oli ruvennut tuntemaan inhoa Hypatian luentosalissa ja joka oli saattanut hänet Bran-koiraltaan etsimään oikeata ja tervettä todellisuutta?

Mutta vähitellen... sitä mukaa kuin Augustinuksen viittaukset kävivät selvemmiksi ja paremmin todellisuuteen soveltuviksi, huomasi Rafael hänen joko oikein tai väärin todella löytävän elimellistä vastaavaisuutta siellä, missä hänen selityksensä ensi katsannolla oli näyttänyt vain mielivaltaiselta vertauskuvalta. Amalekilaiset, ausurialaiset roistot ja ryövärit olivat hänelle vain saman pahan eri muotoja. Ken jotain niistä auttoi, se taisteli pyhää Jumalaa vastaan, ken niitä vastaan taisteli, se soti saman Jumalan sivulla. Mutta hänen täytyi kukistaa amalekilaiset omassa itsessään, ennenkuin voi toivoa voittavansa ulkonaiset amalekilaiset. Voivatko sotilaat menestyksellä kukistaa toisten himoja ja ahneutta, niin kauvan kuin heidän omat sydämensä olivat himojen ja ahneuden orjia? Eivätkö he tukeneet syntiä omalla esimerkillään, vaikka luulottelivat voittavansa sen miekkansa iskulla? Eikö se ollut suoraa pilkantekoa, ulkokultaisuutta? Voiko Jumalan siunaus langeta heidän työlleen? Voisivatko he palauttaa yhtenäisyyttä ja rauhaa maahan, kun heidän omissa sydämissään ei ollut yhtenäisyyttä eikä rauhaa? Mikähän olikaan tehnyt kansan niin avuttomaksi, sotilaat niin pelkureiksi, jollei juuri heidän oma sisäinen avuttomuutensa ja heikkoutensa? He olivat heikkoja maurilaisia vastaan, koska olivat heikkoja paljo vaarallisempia vihollisia vastaan kuin maurilaiset. Kuinka he voisivat taistella Jumalan puolesta ulkonaisesti kun he sisäisesti sotivat Häntä vastaan? Hän ei tue vihollisiaan; ja kuinka Hän sitä voisikaan, kun Hän ei kerran ollut heidän keskuudessaan? Jos Hän, joka on henki, saisi asua heidän hengissään, silloin taistelisi Herra heidän puolestaan, ja jok'ainoa heistä karkoittaisi tuhansia... Ja vaikkapa eivät siihen kykenisikään -- mitä se teki, kunhan vain kansa ja sotilaat tulisivat kuritetuiksi ja nöyryytetyiksi -- kun he todella tarvitsevat enemmän kuritusta ja nöyryytystä? Mitä merkitsi, vaikka heidän kasvonsa punehtuisivatkin häpeästä, kun he vain sen kautta pakoitettiin etsimään Hänen nimeään, joka yksin on Totuus, Valo ja Elämä? Mitä merkitsi, vaikka heidät surmattaisiinkin? Jos he vain kukistaisivat sisäiset vihollisensa, niin vähät merkitsi, vaikka ulkonaiset viholliset hetkeksi saisivatkin ylivallan. He saisivat palkkansa vanhurskasten ylösnousemisessa, kun kuoleman korvaa voitto. Silloin tulisi ilmi, ken vanhurskaan Jumalan silmissä todella oli voittanut hekö, Jumalan palvelijat, rauhan ja vanhurskauden puolustajat, vaiko ausurialaiset, sen viholliset... Sen jälkeen hän mitä taitavimmalla käänteellä johti kuulijainsa huomion toisaalle ja lausui säälin ja toivon sanoja myöskin näistä hurjista maurilaisista ryöväreistä. Voi ehkä olla hyödyksi heille, että heillä oli ollut jonkun verran menestystä; he ehkä kristityiltä vangeiltaan, jotka murhe oli puhdistanut, saisivat oppia totuuksia, jotka kristityt hyvinvointinsa päivinä olivat unohtaneet. Ja kenties voi olla hyödyksi pakanoille kuten kristityillekin, että he tulivat hajoitetuiksi kuin akanat tuuleen; ehkäpä hekin sen kautta oppivat tuntemaan Hänen nimensä...

Siten Augustinus, kaikista mielivaltaisuuksista ja hiuksenhienoista tulkitsemisista huolimatta, kehitti edelleen Davidin psalmeista ja nykyisistä ja tulevista asioista oppinsa elävästä ja läsnä olevasta Jumalasta, joka on ikuinen vihollinen kaikelle epäsovulle, jumalattomalle ja pahalle, mutta myöskin ikuinen vapahtaja ja pelastaja niille, jotka ruumiin tai sielun puolesta kärsivät jumalattomasta ja pahasta... Kaikki tämä tuntui niin ihmeelliseltä Rafaelista... Ihmeelliseltä sen vuoksi, että se oli niin kerrassaan toisenlaista kuin kaikki muut, niin hyvin hebrealaiset kuin platoniset opit, joita hän siihen asti oli kuullut julistettavan; ja vielä ihmeellisempää sen kautta että se sopi niin hyvin näiden samojen oppien henkeen, joille se yhden ainoan aatteen taikavoiman avulla yksinkertaisella tavalla antoi yhtenäisyyttä ja oikeutusta. Hänen juutalaiset ennakkoluulonsa eivät voineet estää häntä huomaamasta mikä tämä aate oli, ja kuitenkaan ne eivät sallineet hänen avoimesti tätä tunnustaa. Mutta miten paljon hän punastuikin juutalaisylpeydestä, miten paljon hän koettikin luulotella itselleen, että Augustinus oli perustanut tukevan ja sangen tarkoituksenmukaisen rakennuksen ilmeiselle valheelle, niin ei hän kuitenkaan voinut olla ensin kateellisesti ja sitte todella huvitettuna tarkkaamatta raakojen soturien kasvoja, joille vähitellen kohosi jännitetyn tarkkaavaisuuden, alttiin ja juhlallisen päättäväisyyden ilme.

"Se ei ole ihmeellistä", puhui Rafael itsekseen, "ei lainkaan ihmeellistä! Hän on puhunut näille hurjille veikoille kuten viisaille ja pyhille miehille. Hän on sanonut heille, että Jumala on yhtä paljon heidän luonaan kuin profeettain ja psalmistain luona... Ihmettelenpä tokko koko Hypatian kauneus olisi voinut liikuttaa heidän sydämiään kuten hän?"

Kun Rafael tämän merkillisen saarnan päätyttyä nousi paikaltaan, tunsi hän itsensä enemmän muinaisajan israeliitan kaltaiseksi kuin koskaan ennen sen jälkeen kuin oli istunut imettäjänsä polvella ja kuunnellut tarinoita Salomosta ja Saban kuningattaresta. Entäpä jos Augustinus sittekin oli oikeassa! Entä jos vanhain Pyhien kirjojen Jehova oli -- ei vain Abrahamin lasten suojelusjumala kuten rabbiinit otaksuivat, eikä myöskään se jumalallinen Viisaus, joka Filon mukaan oli ilmoitettu vain muutamille harvoille valituille myöskin pakanain seassa -- vaan koko maailman ja sen kaikkien kansojen Herra? -- Ja äkkiä, ensi kerran hänen elämässään, juohtui hänen mieleensä kohtia profeetoista ja psalmeista, jotka näyttivät lausuvan tämän saman totuuden. Mikä merkitys muuten olisikaan koko Danielin kirjalla ja Nebukadnezarin historialla -- jollei juuri tämä? Rafaelin filosofinen vapaamielisyys oli jo kauvan sitte juurittanut hänestä rabbiinien käsityksen, että babyloonilainen voittaja muka olisi ollut ruumiillistunut perkele, joka oli, kuten Sanherib ennen häntä, palvellut Tophetia. Hän oli jo kauvan hiljaisuudessa ihaillut tämän miehen ylevätä inhimillistä luonnetta, joka hänen silmissään oli puhtaampi kuin sekä Aleksanterin että Julius Cæsarin... Entäpä jos Augustinus olisikin antanut hänelle viittauksia, jotka tukivat hänen ihailuaan... Ja enemmänkin... Entäpä jos Augustinus oli oikeassa mennessään vielä pitemmälle kuin sekä Filo että Hypatia? Entä jos tämä sama Jehova, Logos, Viisaus -- miksi häntä ikinä kutsuttiinkin -- todella olisikin kaikkien henkien Isä, yhtä hyvin kuin kaiken lihan Luoja? Entä jos Hän, kuten Augustinus sanoi, oli yhtä lähellä näitten hurjien markomannien, galilealaisten ja traakilaisten sydämiä kuin Augustinuksen omaa sydäntä? Entäpä jos Hän, kuten Augustinus opetti, rakasti kaikkien raaimpia ja syntisimpiä sielujakin, entä jos Hän niitäkin valisti ja johdatti tykönsä? -- Entäpä jos Hänen rakkautensa käsitti ihmisen ihmisenä eikä vain suosittuna kansakuntana tai suosittuna luokkana sieluja?... Ja tämän otaksuman valossa ei tuo merkillinen kertomus rististä Golgatalla tuntunut hänestä vallan uskomattomalta. Mutta kuinka voi naimattomuutta ja askeettisuutta, jotka olivat niin suuressa ristiriidassa ihmisluonteen kanssa, sovittaa oppiin ihmiseksi tulleesta Jumalasta?

Näitten kaikkien ajatusten risteillessä hänen päässään Rafaelilla ei ollut mitään vastaan, että asia tuli puheeksi samana iltana Synesiuksen huoneessa. Suoralla sotilasmaisella tavallaan Majorikus ilman monia mutkia pian johti Rafaelin sananvaihtoon Augustinuksen kanssa. Rafael yritti ensin hymyillen selvitä siitä vähällä, tunsi sitte halua ivata erästä Augustinuksen näennäisesti virheellistä käsitystä, mutta huomasikin pian vaikeammaksi kuin oli luullutkaan kietoa tuota vakavaa ja varovaista ajattelijaa solmuihinsa. Hän kadotti silloin jonkun verran mielenmalttiaan -- mikä seikka epäilijässä todistanee terveyden palaamista -- ja huomasi viimein kietoutuneensa epätoivoiseen kiistaan, jossa häntä avusti Synesius, silminnähtävästi vain huvitettuna todistajana tässä kamppauksessa. Majorikus sen sijaan suututti Rafaelia yhä enemmän sokealla dogmillisella uskollaan, jolla hän iski yhden Gordian-solmun toisensa perästä poikki, kunnes Augustinus viimein vapautui ystävästään sotkemalla kelpo prefektin pahanpäiväisesti ja jättämällä hänet penikulmien päähän kiistelevistä. Nämä jatkoivat väittelyään aina valoisaan päivään asti, jolloin ulkona olevan hävityksen näkö kutsui kaikki riitapuolet maallisempain aseitten käyttelyyn ja tuimempaan taisteluun.

Mutta eipä aavistanut Rafael, käyttäessään kaikkea älynsä ja oppinsa apukeinoja puolittain ivallisessa, puolittain vakavassa yrityksessään voittaa Hippon mestari ja unohtaessaan taivaan ja maan ilosta saada otella vertaistensa kanssa -- ei hän aavistanut että Viktoria makasi viereisessä huoneessa, hennot jäsenet ojennettuina lattialle ja kasvot kätkettyinä hajalla oleviin kutreihin. Katkerin kyynelin neito siellä kamppaili koko yön hänen puolestaan rukouksessa ja koetti turhaan, kun äänien melu saapui hänen kuunteleviin korviinsa, eroittaa niiden sanojen merkitystä, joista hänen onnensa ja toivonsa nyt riippui -- miten täydellisesti ja kokonaan, sitä hän ei vielä koskaan ollut tunnustanut itselleen, vaikka hän olikin uskaltanut tunnustaa sen Ihmisen Pojalle, jonka puoleen hän nyt rukouksillaan kääntyi ja joka enemmällä kuin veljen, isän, jopa äidinkin hellyydellä näki ja ymmärsi hänen neitseellisen kainoutensa ja hänen neitseellisen tuskansa.

7 Luku.

PANDEMONIUM.

Mutta missä Filammon oli koko tämän viikon?

Vankeutensa ensi päivinä hän oli raivonnut kuin häkkiin suljettu petoeläin. Hänessä äskettäin herännyt into ja voima, jota äkilliset esteet olivat kohdanneet, puhkesi ilmoille hurjana raivona. Hän tempoi vankilansa telkeitä; hän vierittelihe kirkuen lattialla. Hän huusi turhaan avukseen Hypatiaa, Pelagiaa, Arseniusta -- kaikkia, paitsi Jumalaa. Rukoilla hän ei voinut eikä uskaltanut; sillä keneen hän rukouksillaan turvautuisikaan? Tähtiinkö -- helvettiin, vaiko taivaisiin?...

Ah! Hypatia oli, kuten Augustinus kerran katkerasti oli lausunut omista manikelaisista opettajistaan, ottanut pois elävän Jumalan ja antanut hänelle sijaan neljä alkuainetta... Äärimmäisessä hädässään ja epätoivossaan hän rukoili henkivartijoita, joiden kuuli kulkevan käytävässä, veljinä, isinä ja lähimmäisinä armahtamaan ja auttamaan häntä. Hänen tuskansa ja suuren kauneutensa liikuttamina kuuntelivat häntä nuo raa'at traakilaiset, jotka kyllin tunsivat herransa luonteen voidakseen vaikeudetta uskoa hänen uhrinsa viattomuuden. He tekivät hänelle muutamia kysymyksiä, mutta kun he tarjoutuivat antamaan hänelle pyytämäänsä apua ja vaativat häntä kertomaan historiansa, mykistyi polo nuorukainen. Miten hän voisikaan paljastaa sisarensa häpeän? Mutta eikö tämä itse ollut aikeessa paljastaa sen?... Sen sijaan että olisi vastannut sotilasten surkutteleviin sanoihin, alkoi hän uudelleen riehua epätoivoisasti, niin että nämä viimein luullen häntä hulluksi heittivät hänet omiin hoteihinsa ja lyöden ja kiroillen pakoittivat hänet vaikenemaan. Niin kului viikko häneltä tylsän ja kaamean epätoivon puuskissa, jotka jo lähenivät mielipuolisuutta. Yö ja päivä oli hänelle samaa. Hänelle ristikon lävitse työnnetty ruoka sai jäädä koskematta; tunti tunnilta, päivä päivältä hän istui lattialla pää käsien varassa, puolihorroksissa ruumiin ja sielun väsymyksestä. Miksikä hän liikkuisikaan, söisikään, eläisikään? Hänellä oli vain yksi päämäärä taivaassa ja maan päällä, ja tämä päämäärä oli saavuttamaton.

Vihdoin vankilan ovi kitisi saranoillaan. "Ylös, hullu nuorukainen!" huusi raaka ääni. "Ylös kiittämään jumalien armoa ja jalon -- hm -- prefektimme hyvyyttä! Tänään hän lahjoittaa vapauden kaikille vangeille. Ja luulenpa sinun kaltaisesi kauniin pojan yhtä hyvin tarvitsevan hoitaa asioitaan kuin rumempien roistojenkin!"

Filammon katsahti ylös vanginvartijan kasvoihin, mutta tajusi vain hämärästi ja puolittain tämän tarkoituksen.

"Etkö kuule?" ärjäsi mies kiroten. "Puiki tiehesi nyt, tai suljen oven uudelleen, ja sinun ainoa vapaudenhetkesi on ohi."

"Tanssiiko hän Venus Anadyomenena?"

"Hän! Kuka?"

"Sisareni! Pelagia!"

"Taivas tiesi ketä hän eläissään ei ole esittänyt! Mutta sanotaan hänen taas tanssivan tänään. Pian ulos nyt, muuten et ennätä valmiiksi leikkeihin. Ne alkavat tunnin päästä. Vapaa pääsy teatteriin kaikille, konnille ja kunnon miehille, kristityille ja pakanoille. -- Mutta totta vie, eikö tuo kirottu poika ole taas yhtä hullu!"

Filammon näytti myös todistavan hänen sanansa tosiksi, sillä hän kavahti sukkelaan pystyyn, ja syöksyi vanginvartijan ohitse, sysäten tämän kumoon käytävässä, ja pakeni vankilasta huimaa kyytiä, samalla kertaa kuin vapaaksi päästettyjen roistojen iso lauma. Hän riensi vankilasta kotiinsa, kotoaan kylpyyn, kylvystä teatteriin ja tunkihe siellä, säädetystä järjestyksestä välittämättä, alemmille penkkiriveille, jotta -- itsekään tuskin tiesi miksi -- niin läheltä kuin suinkin näkisi pelkäämänsä ja inhoomansa näytelmän.

Kohtalo tahtoi, että se sisäänkäytävä, josta hän oli tullut, oli lähellä prefektille määrättyä sijaa, missä Orestes komeassa virkapuvussaan istui, vierellään -- Filammonin ihmeeksi ja kauhuksi -- ei kukaan muu kuin Hypatia itse.

Kauniimpana kuin koskaan ennen, otsallaan -- kuten Junon itsensä otsalla -- välkkyvä jalokivi koriste ja valkea joonialainen puku puoleksi loistavanpunaisen vaipan peitossa, istui siellä vestaali, filosoofi. Miksi hän oli siellä? Mutta nuorukaisen terävä silmä, joka oli enemmän kuin tarpeeksi tottunut huomaamaan jokaisen valon ja varjon vilahduksen näillä kasvoilla, huomasi heti miten surkastuneelta ja kärsivältä hän näytti. Hänen kasvoillaan oli marttyyrin arkaileva ja pakoitettu päättäväisyys, mutta marttyyrin, joka epäilee aiastaan. Kun Orestes kuultuaan melun, joka syntyi Filammonin tunkiessa sisään, käänsi päätään ja vimmastuneena viittoili häntä väistymään kauvemmaksi, kääntyi myöskin Hypatia ja kohtasi oppilaansa katseet. Hän karahti veripunaiseksi, hätkähti ja näytti myöskin tahtovan viitata Filammonille; mutta sitte hän kokosi malttinsa, kuiskasi Oresteelle jotakin, mikä tämän lepytti, ja istahti tai oikeammin vajosi takaisin paikalleen, kuten ihminen, joka on valmis kestämään pahinta.

Joukko nuoria keikareita, Filammonin opintotovereita, tervehti häntä nauraen ja veti hänet alas penkille istumaan. Ennenkuin hän vielä voi koota ajatuksiaan, oli näyttämöä peittävä esirippu langennut maahan, ja näytäntö alkoi.

Näyttämön taustalla nähtiin vuorijono. Itse näyttämöllä, muutamien vähäisten mökkien edustalla, seisoivat mustat liibyalaiset sotavangit tiheään sullottuina. Heitä oli noin viisikymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia, koristetut kirjavilla höyhenillä ja tupsuniekoilla nahkavöillä; he heiluttelivat kilpiään ja keihäitään ja katselivat lapsellisella ihmetyksellä ja kummastuksella edessään olevaa outoa näytelmää. Jotta annettaisiin luontehikas kuva Liibyan kunnasten keskellä olevasta kylästä, oli koko näyttämön etualalle rakennettu teline jolle oli sijoitettu maalattuja kallioita.

Hengettömän hiljaisuuden vallitessa muuan airut astui esiin ja kuulutti, että nämä liibyalaiset olivat otetut vangeiksi taistellessaan Rooman senaattia ja kansaa vastaan, sekä että he siis olivat ansainneet tulla heti surmatuiksi. Prefekti oli kuitenkin, tahtoen osoittaa erinomaista hyvyyttään rikoksellisia kohtaan ja erityistä intoaan hankkia Aleksandrian uskollisille ja lainkuuliaisille alamaisille huvia, päättänyt ettei vankeja heti heitettäisi petoeläimille, vaan että ne saisivat taistella henkensä puolesta. Hän oli myöskin luvannut täyden anteeksiannon niille, jotka jäivät taistelussa henkiin, jos käyttäytyisivät urheasti.

Kun tämä kuulutus tulkittiin noille onnettomille olennoille näyttämöllä, päästivät he hurjan ilonulvonnan ja heiluttelivat vielä rajummin keihäitään ja kilpiään. Mutta heidän ilonsa loppui lyhyeen. Pärisevät räikkätorvet antoivat merkin hyökkäykseen; parvi miekkailijoita, yhtä monta kuin vankeja, marssi esiin toisesta kahdesta sivukäytävästä, tervehti kunnioittavasti ihastuneita katselijoita, asetti rynnäkköportaansa telineitä vastaan ja alotti hyökkäyksensä.

Liibyalaiset taistelivat kuin tiikerit, mutta ensi hetkestä voi Hypatia ja Filammonkin nähdä, että heille annettu pelastuksen toivo oli vain julmaa ivaa. Heidän kevyet heittokeihäänsä ja paljaat ruumiinsa eivät voineet vetää vertoja julmien vastustajien raskaille miekoille ja varuksille; viimemainitut eivät myöskään vähääkään välittäneet päihinsä ja kasvoihinsa tähdätyistä iskuista, sillä niitä suojelivat silmäverhoilla varustetut kypärit. Mutta niin suuri oli liibyalaisten urhoollisuus, että miekkailijat saivat kahdesti väistyä takaisin; kahdesti viskattiin rynnäkköportaat alas, ja useampi kuin yksi miekkailija virui maassa kuoleman kanssa kamppaillen.

Ja sitte heräsi se paholainen, joka oli uinaillut suuren raaistuneen ihmisjoukon sydämissä. Jokaisesta iskusta ja vastaiskusta, jokaisesta sisään- ja uloshyökkäyksestä kohosi ison teatterin kaikilta tahoilta hurjia riemuhuutoja ja vielä hurjempaa mielipahan rääkynää. Filammon näki ihmeekseen ja kauhukseen, ettei komeus, hienostuminen, eipä edes filosofinen sivistyskään tarjonnut mitään turvaa sitä tartuntaa vastaan, joka lähtee verenjanosta. Hienot naiset, joiden hän muutamia päiviä aikaisemmin oli kuullut sopertelevan ihastustaan Hypatian esityksen taivaallisesta lennosta, ja toisiakin, joita hän luuli nähneensä kristityissä kirkoissa, hypähtivät pystyyn, viittoivat, heiluttelivat nenäliinojaan, taputtivat käsiään miekkailijoille ja huutelivat näille suosiotaan. Voi, oli vallan ilmeistä, kumpi puoli oli voittanut katsojain myötätuntoisuuden. Ei ainoakaan ääni kohonnut vankiparkojen puolesta, vain ylenkatsetta, vihaa ja julmuutta hohti heitä kohtaan monista tuhansista säälimättömistä silmistä; yksi toisensa jälkeen heistä kadottikin rohkeutensa ja vetäysi alakuloisena ja epätoivoisena takaisin. Riemuhuuto tervehti miekkailijoita, kun he kiipesivät vallin ylitse ja saivat vankan jalansijan näyttämöllä. Mustat ihmisparat hajautuivat hurjaan pakoon, etsien turhaan kaikista nurkista ulospääsyä...

Ja nyt alkoi teurastaminen... Noin viisikymmentä miestä, naista ja lasta oli sullottu tähän ahtaaseen tilaan... Ja kuitenkin Hypatia säilytti tyyneytensä. Miksikäs ei? Mitä merkitsikään tämä vähäinen joukko niihin tuhansiin verraten, jotka vuosisatojen kuluessa olivat kuolleet samallaisen tai vielä julmemman kuoleman keisarikunnan amfiteattereissa sen uskonnon vallitessa, jota hän oli juhlallisesti lupautunut jälleen valtaan saattamaan. Olihan se vain osa isosta järjestelmästä ja hänen täytyi alistua sitä sietämään.

Hän ei suinkaan ollut tunteeton, sillä olihan hänkin nainen, ja hänen sydämensä, joka ylevämmyydessään halveksi rahvaan raakaa ihastusta, oli avoin sääliväisyyden tuimimmille pistoille. Monta kertaa hän aikoi pyytää armoa jollekin parkuvalle naiselle tai pienelle lapselle, joka koetti tehdä vastarintaa; mutta ennenkuin hänen huuliltaan sana oli päässyt, oli isku tavottanut uhrinsa, tai oli tämä temmattu hänen nähtävistään murhaajain ja murhattujen läpinäkymättömään kihermään. Hän oli alottanut, ja hänen täytyi kestää loppuun asti... Mitä merkitsikään maailman uudestasyntymiseen verraten, että nuo puoleksi eläimelliset olennot joitakuita vuosia aikaisemmin palasivat siihen tomuun, josta olivat tulleet?... Muutamien minuuttien kuluttua kaikki olisi ohi; tuo musta ryhmä, joka nyt vääntelihe kuolemankamppauksessa, vaikenisi ijäksi, ja esirippu laskisi... Ja sitten tuli Venus Anadyomene, taide, ilo, rauha ja antiikkisen Kreikan taiteen ylevä viisaus ja kauneus, joka tyynnyttäisi ja jalostaisi kaikkien sydämet ja istuttaisi niihin puhdasta kunnioitusta kuolemattomia myyttejä ja kuolemattomia jumalia kohtaan, jotka ihanassa muinaisuudessa olivat täyttäneet heidän esi-isäinsä sydämet hurmauksella... Mutta vielä liikehti musta ihmisryhmä; hän katseli poispäin, ylös, alas ja ympärilleen välttääkseen tuota vastenmielistä näkyä; silloin hänen katseensa tapasi Filammonin silmät, jotka tuijottivat häneen inholla ja kauhulla... Hän tunsi äkkiä häpyä, painoi punastuen päänsä alas ja kuiskasi Oresteelle:

"Ole armias! Säästä nuo loput!"

"En ihanin vestaali! Roistoväki on päässyt veren makuun, ja sen täytyy saada kyllänsä, muuten voi helposti sattua, että me itse joudumme sen uhreiksi. Ei mikään ole niin vaarallista kuin hillitä oikein ärsytettyä eläintä -- oli se sitte hevonen, koira tai ihminen. Mutta katsoppas tuossa on meillä pakolainen! Miten sukkelaan tuo pieni veitikka juokseekaan."