Part 30

"Ole rauhallinen siinä suhteessa! Mutta sittekin koirani Branin kautta tulin ihmeelliseen kääntymykseen, olen, kuten sinulle jo ennen olen sanonut, alkanut saada kunnioitusta mykkiä eläimiä kohtaan, jotka arvatenkin ovat aivan yhtä hyvät kuin minä itse."

"Sitte sinun on kääntyminen vielä yhden kerran, ystävä Rafael, oppiaksesi älyämään ihmisen arvon. Vasta kun tämä on tapahtunut, tulet sinä vakuutetuksi kuten minäkin, ettei halvintakaan ihmishenkeä voi kyllin kalliisti maksaa koko maailman eläinten hengillä."

"Se on totta, jos niitä tarvitaan ravinnoksi, mutta ajatteles kun niitä tapetaan huviksemme!"

"Ystäväni, muistan hyvin miten minua vielä ollessani pakana loukkasi kertomus viikunapuun kiroamisesta; mutta kun opin ymmärtämään mikä ihminen on, ja kun huomasin, että koko ikäni olin ollut väärässä luullessani osaksi luonnosta tuota rotua, joka alussa oli tehty, ja joka jälleen voidaan tehdä Jumalan kuvaksi, niin silloin minä aloin älytä, että jok'ikisen viikunapuun maan päällä saa kirota, jos vain yksikään ihmissielu sen kautta voi saada jonkin hyödyllisen opetuksen. Tämän tahdon nyt sovelluttaa mielihuviini metsästykseen, josta kuten tiedät en ole hävennyt kirjoittaa kirjaakin."

"Niin ja vieläpä sangen viehättävän kirjan; mutta muista että sitä kirjoittaessasi vielä olit pakana."

"Se on totta; silloin harrastin metsästystä vain synnynnäisestä taipumuksesta. Mutta nyt tiedän olevani oikeutettu metsästämään, koska metsästys ei tuota minulle ainoastaan terveyttä ja hilpeyttä, vaan myöskin kestävyyttä, ripeyttä, rohkeutta ja itsehillitsemiskykyä, ja sen vuoksi. -- Ah, verekset kamelikurjen jäljet!"

Synesius vaikeni ja ratsasti hitaasti mäkeä ylöspäin.

"Takaisin!" hän kuiskasi viimein. "Olkaa aivan hiljaa ja ääneti! Laskeukaa hevostenne kauloille kuten minä, jotteivät nuo pitkäkaulaiset veitikat saa nähdä teitä. Ne lienevät vallan lähellämme kunnaan toisella puolen. Tiedän vanhastaan että tuo ruohikkorinne on niiden mielipaikka. Nyt ratsastamme tuon töyrään ympäri, muuten ne vainuavat meitä, ja silloin saamme sanoa niille hyvästit!"

Synesius ja hänen tallirenkinsä ratsastivat eteenpäin, pysyttäytyen toisen käsivartensa ja toisen säärensä varassa hevosen selässä tavalla, jota Rafael turhaan koetti matkia.

Pari kolme minuuttia hengähtämättä ratsastettuaan he saapuivat kummun huipulle missä Synesius pysähtyi katsellakseen tuokion alaspäin. Sitte hän ihastuksesta vapisten kääntyi Rafaelin puoleen ja kohotti kaksi sormea siten ilmaistakseen lintujen lukumäärän.

"Nuolenkantaman ulkopuolella! Päästä koirat irti, Syfax!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä Rafael nelisti huimaa vauhtia mäkeä alaspäin, nähden miten kaksi komeaa kameelikurkea, siivet levällään ja sulat tuulessa liehuen, kaulat painettuina milt'ei maahan asti ja pitkät sääret salamannopeassa liikkeessä kiisivät koiria pakoon niin kiivaasti, ettei paraskaan hevonen edes kymmenen minuutin aikana olisi kyennyt niiden kanssa kilpailemaan.

"Mikä lapsi minä vielä olenkaan!" Synesius huudahti, ja innostuksen kyyneleet loistivat hänen silmissään. Rafael puolestaan myöskin antautui metsästyksen huviin unohtaen yksin Viktoriankin nelistäessään pensaiden ja kivien, hietakumpujen ja kuivuneiden joenuomain ylitse.

"Varo tuota kuivunutta virtaa! Kestähän toki, vanha pokuni! Tätä ei kestä enää kahta minuuttiakaan. Ne eivät jaksa pitkittää tuolla tapaa tuulta vasten. Kelpo yritys, koirani, vaikkei se onnistunutkaan! Ah, jospa poikani olisi täällä! Kas niin, ne kääntyvät! Hajautukaa oikeaan ja vasempaan, lapseni, ja ratsastakaa niitä vastaan kun ne tulevat ohitse!"

Kameelikurjet, jotka aivan oikein Synesiuksen ennustuksen mukaan eivät jaksaneet juosta tuulta vastaan, kääntyivät ympäri suoraan vainoojiaan vastaan, ja levitettyjä siipiään räpyttäen ne juoksivat myötätuuleen vielä ihmeellisemmällä nopeudella kuin ennen.

"Ratsasta sitä vastaan. Rafael, ratsasta sitä vastaan ja aja se tuonne pensaikkoon!" huusi Synesius pannen nuolen jänteelle. Rafael totteli, ja lintu syöksihe matalain pensasten väliin. Hyvin opetettu hevonen juoksi sitä vastaan notkeana kuin kissa, ja Rafael, joka ei uskaltanut luottaa ampumataitoonsa, sivautti piiskansa siiman linnun pitkää kaulaa kohti juurikun se yritti pujahtaa hänen ohitsensa, ja kaatoi jalon otuksen maahan. Hän yritti juuri hypätä hevoseltaan ottaakseen saaliin haltuunsa, kun Synesius hänet hillitsi huutaen:

"Oletko hullu? Se potkasee sinut kuoliaaksi. Anna koirien pitää sitä paikallaan!"

"Missä se toinen on?" Rafael huohottaen kysyi.

"Siellä missä sen pitääkin olla! En ole vuosikausiin ampunut pakenevan otuksen ohi."

"Sinähän kilpailet itse keisari Kommoduksen kanssa!"

"Hoo! Koettelin kerran hänen keksintöään, noita puolikuun muotoisilla kärjillä varustettuja nuolia, ja katkasinkin niillä parilta kamelikurjelta kaulan. Mutta sellaiset kelpaavat vain amfiteatteriin; olen huomannut että ne ratsastaessa tippuvat nuoliviinistä. -- Mutta mitä tuo on?" hän virkahti osoittaen valkoista tomupilveä, joka nähtiin alhaalla laaksossa noin peninkulman päässä. "Antilooppiparviko? Jumala on sitte kerrassaan armollinen meitä kohtaan. Eteenpäin! Olipa se mitä hyvänsä niin ei meidän sovi hukata aikaa."

Synesius kokosi hajautuneen joukkonsa ja ratsasti nopeaan sitä ilmiötä kohti, joka oli herättänyt hänen huomiotaan.

"Antilooppeja!" huusi yksi.

"Villejä hevosia!" huusi toinen.

"Pikemmin kesyjä", virkkoi Synesius harmistuneena "Näin aseiden kimaltelevan."

"Ausurialaiset!"

Koko joukko päästi raivoisan huudahduksen.

"Tahdotteko seurata minua, lapseni?"

"Kuolemaan saakka!" huusivat miehet.

"Tiesin sen. Ah, jospa minulla kuten Abrahamilla olisi seitsemänsataa sellaista miestä! Saisimmepa nähdä silloin, eikö lurjuksia viikon kuluessa perisi Kedor Laomerin kohtalo."

"Miekkoinen sinä, joka todellakin voit luottaa orjiisi!" Rafael sanoi.

Palvelijat nelistivät tällä välin täyttä vauhtia eteenpäin, kiristivät vöitään ja panivat aseensa vireeseen.

"Orjiako? Jos laki antaa minulle oikeuden myydä pari niistä, jotka eivät vielä ole niin viisaita että voisivat itse vastata teoistaan, niin on se asia jonka sekä he että minä jo ammoin olemme unohtaneet. Heidän isänsä ovat harmaantuneet isäni pöydässä; Jumala suokoon että he saisivat haarmaantua minun pöydässäni! Me syömme yhdessä, työskentelemme yhdessä, metsästämme yhdessä, taistelemme yhdessä, laskemme leikkiä ja itkemme yhdessä. Herra meitä kaikkia auttakoon! meillä on yhteiset surut ja ilot. Noh, pojat, tunnetteko vihollisen?"

"Ne ovat ausurialaisia, pyhä isä, sama joukko, joka viime viikolla ahdisti Myrsinitistä. Tunnen heidät kypäreistään, jotka he ovat ottaneet markomanneilta."

"Kenen kanssa ne ottelevat?"

Sitä ei kenkään voinut nähdä. He epäilemättä kamppailivat jonkun vihollisparven kanssa, mutta tämä oli heidän toisella puolellaan. Synesiuksen joukko ratsasti eteenpäin.

"Siellä Myrsinitiksessä vasta hauskasti kävi. Ausurialaiset tulivat juuri kun kansa oli aamu jumalanpalveluksessa kirkossa. Sotilaat tietysti juoksivat henkensä edestä pakoon ja piiloutuivat luoliin, jättäen koko asian pappien huoleksi."

"Jos nämä kuuluivat sinun hiippakuntaasi, niin enpä epäile etteivät he olisi osoittautuneet piispansa arvoisiksi."

"Ah, jospa kaikki pappini -- ja kansani myöskin -- olisivat heidän kaltaisiaan!" sanoi Synesius, joka suuren osan ikäänsä satulassa viettäneenä voi huoletta puhella täyttä karkua ratsastaessaankin. "He rukoilivat Jumalalta voittoa, asettuivat talonpoikain etunenään ja menivät maurilaisia vastaan erääseen kapeaan solaan. Siellä heidän rohkeutensa hieman lannistui. Faustus, diakooni pitää silloin heille puheen, satuttaa kuten nuori David rosvopäällikköä kivellä, joka tunkee tämän aivoihin, ryöstää hänet aito homeerisella tavalla ja ajaa ausurialaiset pakoon heidän oman päällikkönsä miekalla; hän palaa kotiin ja pystyttää, sittekun siten on pelastanut koko laakson, voittopatsaan oikeaan klassilliseen tyyliin."

"Sinun pitäisi tehdä hänestä arkkidiakooni."

"Jos voisin niin lähettäisin hänet ja hänen kaupunkilaisensa laakerilla seppelöittynä maakuntaan ja huudattaisin joka torilla: nämä ovat Jumalan miehiä! Mutta mitähän väkeä nuo lienevätkään, joita vastaan ausurialaiset kamppailevat? Talonpojat olisivat jo ammoin saaneet surmansa, ja sotilaat olisivat pötkineet pakoon. Onpa oikein ihme tässä maassa taistelu, joka kestää koko kymmenen minuuttia. Ketähän ne mahtavat olla? Nyt näen heidät, ja he tappelevat kuin miehet. Kaikki ovat jalkasin paitsi kaksi, eikä jalkaväkiosastoa pitäisi olla monen peninkulman laajuudella."

"Minäpä tiedän ketä ne ovat!" huudahti Rafael kannustaen äkisti ratsuaan. "Tuntisin nuo varukset tuhanten joukosta. Ja kantotuolikin on heidän keskessään! Eteenpäin miehet, ja iskekää kuin henkenne edestä!"

"Hiljaa!" Synesius huusi. "Luota vanhaan soturiin, joka ehkä -- voi, että hänen tarvitsee sanoa mitään sellaista! -- on paras mitä enää elää tässä poloisessa maassa. Ratsastakaa tuota notkoa pitkin ja käykää äkkiä barbaarien sivustan kimppuun! Silloin ne eivät voi nähdä meitä ennenkun olemme kahdenkymmenen askeleen päässä niistä. Ahaa, onpa vielä pari asiaa, jotka sinun tarvitsee oppia, Rafael."

Riemuissaan taistelun toivosta sankarillinen piispa antoi pienen joukkonsa tehdä mainitun kiertoliikkeen. Viisi minuuttia myöhemmin joukko syöksyi sotahuutonsa kajahuttaen ja ampuen kokonaisen nuolisateen viidakosta tiheimpään taisteluntuoksinaan.

Ratsastajakahakka on aina melkein samanlainen. Sotahevosten töminää, kalpojen välkettä, viisi minuuttia hurjaa hämminkiä, ja sitte huomaavat ne ratsurit, joita naapuriensa polvet eivät ole syösseet satulasta ja jotka eivät ole silponeet päitä omilta hevosiltaan vihollisratsujen asemasta, ihmeekseen että joko he tai viholliset kiitävät pakoon -- vaikkei kenties yksi isku kymmenestä ole tehonnut kummallakaan puolella. Niinpä Rafaelkin huomasi useita kertoja turhaan yritettyään iskeä maahan joitakuita maurilaisia, äkkiä seisovansa päällään hyvin häpeällisessä asennossa keskellä lukemattomia hurjasti liikehtiviä hevosjalkoja. Välttää yksiä oli samaa kuin joutua toisten tielle; sen vuoksi hän filosofin tyyneydellä pysyi paikoillaan ja mietiskeli miltä mahtaa tuntua jos nyt nuo potkaisevat häneltä pääkopan rikki -- kunnes viimein kaikki hevosjalat olivat poissa, ja hän älysi hyvin nöyränä lyyhöttävänsä polvillaan erään muulin turvan edessä, jonka selässä kookas ja arvokkaan näköinen, piispanpukuun puettu mies aivan tyynenä istui. Sen sijaan että Rafaelin tavoin olisi purskahtanut nauruun, outo ratsastaja juhlallisesti kohotti kätensä ja antoi juutalaiselle siunauksensa. Mutta tämä hypähti pystyyn antamatta lainkaan arvoa moiselle kohteliaisuudelle, katsahti ympärilleen ja huomasi ausurialaisten hajanaisissa parvissa nelistävän mäenrinnettä ylöspäin sekä Synesiuksen seisovan hänen vieressään ja pyyhkivän veristä miekkaansa.

"Onko kantotuoli turvassa?" olivat Rafaelin ensimmäiset sanat.

"On ja samaten me kaikki. Luulin jo loppusi tulleen kun näin, miten tuo lemmon keihäs lävisti sinut."

"Lävisti minut? Olen ehjänahkainen kuin krokotiili," sanoi Rafael nauraen.

"Arvattavasti mies kiireissään käytti kahvaa kärjen asemasta. Sellaista kyllä sattuu ratsastaistelussa. Näin sinun läimäyttävän paria kolmea lurjusta miekkasi lappeella."

"Ahaa, se selittää asian!" Rafael sanoi. "Ja minä kun ennen Armeniassa pidin itseäni erittäin taitavana kalvan käyttelijänä..."

"Minäpä arvaan että sinä ajattelit jotain muuta kuin maureja", Synesius leikillisesti lausui kantotuoliin viitaten.

Ensi kertaa monista vuosista Rafael punastui kuin viisitoistavuotias poika, mutta kääntyi sitte ylpeästi pois ja nousi jälleen ratsulleen sanoen:

"Mikä kömpelys olinkaan!"

"Kiitä ennemmin Jumalaa, joka on varjellut sinua verta vuodattamasta," sanoi vieras piispa lempeällä äänellä ja erittäin puhtaalla ja miellyttävällä lausumatavalla. "Jos Herra on antanut meille voiton, miksi silloin napisisimme sen johdosta että Hän on säästänyt muitakin luomiaan olentoja kuin meitä?"

"Siksi että on vielä liian monta jälellä ryöstämään, polttamaan ja murhaamaan", vastasi Synesius. "En kuitenkaan tahdo siitä kiistellä Augustinuksen kanssa."

Augustinus? Rafael katseli tarkkaavaisesti tuota kookasta, hienopiirteistä miestä, jonka korkea ja kapea otsa oli, samoin kuin posketkin, monien epäilysten ja sieluntaistelujen uurtelema. Lempeä mutta horjumaton päättäväisyys kuvastui hänen ohuilla kiinteästi suletuilla huulillaan ja kirkkaissa silmissään, mutta levollisuus hänen majesteetillisilla kasvoillaan oli sammuneen tulivuoren lepoa, jonka maanjäristysten repelemille rinteille ja tuhkan peittämille töyräille vasta vuosisatojen kuluttua hedelmällinen multakerros kasautuu ja ruoho ja kukkaset vihanoiviksi juurtuvat. Juutalaisen ajatukset kääntyivät kuitenkin pian toiselle taholle, kun Majorikus poikansa kera tuli häntä hellästi syleilemään.

"Olemmepa jälleen saaneet sinut kiini, sinä karkulainen!" sanoi nuori tribuuni. "Näethän ettet sittekään voi välttää meitä."

"Olemme pikemminkin", virkkoi isä, "tämän uuden vapautuksemme takia joutuneet uuteen kiitollisuuden velkaan sinulle. Olimme sangen ahtaalla, kun saavuit avuksemme."

"Ah, aina hän hyvää mukanaan tuo, tulipa hän milloin tahansa; ja kuitenkin hän väittää olevansa kovanonnen korppi", sanoi hilpeä tribuuni sopaansa suorien.

Rafael ei itse asiassa ollut ollenkaan tyytymätön huomatessaan, etteivät hänen vanhat ystävänsä kantaneet kaunaa hänen oikkunsa johdosta; mutta hän vastasi vain:

"Kiittäkää ketä muuta hyvänsä vaan ei minua; minä olen tavallisuuden mukaan osoittautunut hupsuksi. Mutta mikä se teidät oikeastaan johti tänne kuin mitkäkin _deux ex machina_? Tämähän sotii kaikkea todennäköisyyttä vastaan. Eipä edes uudenaikaisessa draamassakaan sallittaisi niin hämmästyttävää tapausta."

"Ei tämä sodi mitään sääntöjä vastaan. Tapasimme Berenikessä Augustinuksen, joka oli juuri lähdössä Synesiuksen luo; me -- se on eräs meistä -- olimme varmoja että löytäisimme sinut tämän luona. Päätimme siis saattaa Augustinusta, sillä pelkurista varusväestä ei kenkään uskaltanut lähteä kaupungista."

"Eräs meistä" -- Rafael ajatteli -- "kukahan sitte?" Hän tukahutti ylpeytensä ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin suinkin Viktoriaa.

"Hän on kantotuolissa, lapsiparka!" vastasi hänen isänsä vakavalla äänellä.

"Eihän hän toki ole sairas?"

"Joko hän viimeinkin turvaan tultuamme murtui kuukausmäärien ponnistelujen vaatimasta ankarasta sielunjännityksestä, tai on Jumala iskenyt häntä... - mitä voikaan sanoa minkä rangaistuksen olen vetänyt päälleni? -- Niin on vain laita, että hän on ollut aivan murtunut sielun ja ruumiin puolesta, siitä lähtien kuin Berenikessä erosimme sinusta."

Suora soturi tuskin arvasi omain sanainsa merkitystä. Mutta Rafael tunsi niitä kuullessaan sydämessään niin väkevän pistoksen, ettei hän voinut eroittaa johtuiko se ilosta vaiko epätoivosta.

"Tulehan", huusi Synesius rohkaisevasti, "tule Aben-Ezra! Olet jo polvillasi vastaanottanut Augustinuksen siunauksen, ja nyt saat tuntea sen voimaa. Teidän täytyy oppia tuntemaan toisenne, te molemmat filosofit. Pyydän sinua, pyhä veli, saarnaamaan tälle ystävälleni, joka samalla kertaa on viisain ja hulluin ihmisistä."

"Vain jälkimäinen", Rafael virkkoi, "mutta aina valmis kuuntelemaan Augustinuksen sanoja, ainakin sitte kun olemme onnellisesti saapuneet kotiin ja tappaneet tarpeeksi metsänriistaa Synesiuksen uusille vieraille."

Hän käänsi kasvonsa muuanne ja ratsasti synkkänä ja vaiteliaana ystäviensä rinnalla. Nämä rupesivat heti neuvottelemaan, mihin Majorikuksen ja hänen sotilaittensa piti ryhtyä.

Vastoin tahtoaan Rafaelin mieltä piankin kiinnittivät Augustinuksen lausunnot. Tämä otti puheeksi Kyrenen huonon hallituksen ja kauhean hävityksen, osoittaen niin suurta osanottavaisuutta ja terävä-älyisyyttä kuin mikäkin maailmanmies; ja kaikkien muiden ollessa neuvottomia aina hänen viisaat ja käytännölliset neuvonsa poistivat vaikeudet. Hänen kehoituksestaan Majorikus sotilaineen oli lähtenyt Synesiuksen luo; hän myöskin ehdotti, että heitä jonkun aikaa käytettäisiin puolustamaan näitä maakunnan etäisiä eteläisiä osia. Hän tyynnytti tulisen Synesiuksen, rohkaisi alakuloista Majorikusta, vetosi sotamiesten kunniantuntoon ja kristilliseen mieleen; sanalla sanoen hänellä näytti olevan sana -- ja juuri oikea sana -- itsekutakin varten. Hetken kuluttua Aben-Ezra oli vallan unhottanut hänen jäykän ja varovaisen olemuksensa sekä hänen omituisen tapansa käyttää raamatun sanoja, joilla hän aina -- usein sangen etsitylläkin tavalla -- koetti valaista esittämiään mielipiteitä. Tämä tuntui ensi katsannolla hyvin teeskennellyltä, mutta ne syyt, joita hän sillä tapaa koetti tukea, olivat itsessään niin maltillisia ja terveitä, että Rafael vähitellen rupesi älyämään Augustinuksen näennäisen koulumestariviisauden johtuvan vain hänen halustaan alistaa jokainen, kaikkein jokapäiväisinkin asia ijäisen jumalallisen lain alaiseksi.

"Mutta hyvät ystäväni", Majorikus viimein sanoi, "unhotatte alinomaa antautuvanne vaaroille alttiiksi, kun suojelette näin ilmeisiä kapinoitsijoita."

"Kuningasten kuningas on antanut teille anteeksi tämän kapinanne. Hän on jo rangaissut teitä riistämällä teiltä omaisuutenne ja virkanne, hän on antanut teidän henkenne vaaranalaiseksi tässä teidän turvapaikassanne! Teidän tehtävänne on kantaa parannuksen arvokkaita hedelmiä; enkä tiedä mitään parempaa käskyä kuin Johannes Kastajan sanat entisille sotamiehille: 'Elkää tehkö väkivaltaa kellekään ja tyytykää palkkaanne'."

"Mitä kapinaan ja kapinallisiin tulee", virkkoi Synesius, "niin ei niitä meillä tunneta; siellä missä mitään kuningasta ei ole, siellä ei voi kapinaakaan syntyä. Ken hyvänsä, joka auttaa meitä ausurialaisia vastaan, on meidän silmissämme lainkuuliainen alamainen. Ja meidän valtiollinen uskontunnustuksemme on hyvin yksinkertainen; se kuuluu näin: Keisari ei kuole koskaan, hänen nimensä on Agamemnon, joka taisteli Troijan edustalla. Tämän voi jok'ainoa palvelijoistani todistaa niin pätevästi että se tyydyttää itse Augustinustakin. Me sanomme:

"Agamemnon oli suurin ja paras kuninkaista. Keisari on suurin ja paras kuninkaista. Siis on Agamemnon keisari -- ja päinvastoin."

"Olisi ollut hyvä", Augustinus lausui vakavasti hymyillen, "jos jotkut ystävistänne olisivat tunnustaneet samaa oppia, vaikka se olisi tapahtunutkin heidän logiikkansa kustannuksella."

"Tai", Synesius vastasi, "jos he meidän tavallamme olisivat uskoneet, että keisarin kamariherra on viekas ukko, kaljupää kuten minä, ja nimeltään Odysseus, sekä että hän kaksi vuotta sitte sai kaikki Välimeren pohjoispuolella olevat maat maaherrakunnakseen, palkinnoksi siitä että puhkaisi kykloopilta silmän. Mutta tämä riittäköön! Näethän siis ettei sinua juuri uhkaa mikään vaara joutua ilmiantajain ja vehkeilijöiden käsiin. Vaikeinta teille on, kuten Augustinus sanoo, tyytyä palkkaanne. Sillä", lisäsi hän ääntään alentaen, "te ette tositeossa saa yhtään mitään."

"Se on juuri niin paljo kuin ansaitsemmekin", sanoi nuori tribuuni, "mutta miehilläni on se paha tapa, että tahtovat syödä."

"Suomme heille kaikesta sydämestämme kaikki ne kauriit ja kamelikurjet, jotka he vain saavat kiinni. Mutta minä en vain ole rutiköyhä, vaan myöskin sillä surkeudenasteella että lestrogyynien tavalla elän yksinomaan lihasta, sillä kaikki elo ja kaikki varastot monen penikulman laajuudelta ovat joko poltetut tai poisviedyt."

"_E nihilo nihil_, tyhjästä ei lähde kuin tyhjää", sanoi Augustinus, jolla ei ollut muutakaan sanomista.

Mutta nyt Rafael äkkiä havahtui mietteistään.

"Ovatko Pentapoliksen vehnälaivat jo lähteneet Roomaan?"

"Eivät. Orestes pidätti ne, samalla kertaa kuin hän pidätti Aleksandrian vehnälaivaston."

"Olkaa sitte varmat että juutalaisilla on kaikki vehnä hallussaan, ja mikä heidän on, se on minunkin. Minulla on merikaupungissa melkoisia rahamääriä lainattuna korkoa vastaan ja niillä voin päästää teidät pulasta kuukaudeksi tai pariksi. Hankkikaa minulle huomenna saattojoukkue, niin minä hankin vehnää."

"Mutta sinä jalomielisin ystävistä, minä en voi sinulle maksaa korkoa enkä pääomaa."

"Ole sitte maksamatta. Olen kolmenakymmenenä viime vuotena käyttänyt niin paljon rahaa vain pahaa tehdäkseni, että olisi kohtuutonta jollen viimein saisi käyttää rahtuista hyvääkin tehdäkseni -- jollei vain hänen pyhyytensä Hippon piispa pidä vääränä, että otat vastaan apua uskottomalta."

"Mikähän noista kolmesta oli sen miehen lähimmäinen, joka joutui ryövärien käsiin, jollei juuri se, joka osoitti hänelle armeliaisuutta? Totisesti, ystäväni Rafael Aben-Ezra, sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta."

"Minkä Jumalan valtakunnasta?" Rafael viekkaasti kysäsi.

"Isäsi Abrahamin Jumalan, jota tänä iltana, jos se on Hänen tahtonsa, saat nähdä meidän palvelevan. Synesius, onko sinulla kirkkoa, missä voin pitää iltajumalanpalveluksen ja lausua kehoituksen sanoja näille lapsilleni?"

Synesius huokasi.

"On siellä raunio, joka kuukausi sitte oli kirkko."

"Ja on vieläkin. Ihmiset eivät ole asettaneet sinne Jumalan läsnäoloa, eivätkä he sitä voi karkoittaakaan sieltä."

Sen jälkeen lähetettiin metsästysparvia eri tahoille kaatamaan kaikenlaista riistaa, ja sittekun ennen illan tuloa oli hankittu jotenkin runsas varasto saalista, lähtivät kaikki kotiinpäin. Viktoria jätettiin Synesiuksen vanhan emännöitsijän huomaan, ja sotilaat kulkivat kaikki kirkkoon. Synesiuksen palvelijat, jotka eivät olisi ymmärtäneet latinankielisestä jumalanpalveluksesta mitään, valmistivat sillä välin vielä lämpimästä riistasta illallista.

Rafaelista tuntui sangen omituiselta istua näiden savusta mustuneiden pylväiden ja alaspudonneiden kattohirsien välissä, ja kuunnella, miten hänen kansansa vanhat ylevät hebrealaiset psalmit kajahtelivat juuri samoin sävelin, joita -- rabbiinien puheen mukaan -- oli käytetty jumalanpalveluksessa Jerusalemin temppelissä... Nämä psalmit, rukoukset, kiitokset, siunaukset, yksinpä ulkonaiset menotkin olivat kauttaaltaan samanlaiset kuin Israelissa; niistä henki esiin hänen omien esi-isiensä ajatuksia ja sanoja. Rafaelin suonissa juoksi sen miehen verta, joka oli kirjoittanut Sananlaskukirjan, josta Augustinuksen diakooni nyt latinankielellä luki tekstin... Oliko se erehdystä, teeskentelyä, vai palvelivatko he todella, kuten kuvittelivat, vanhaa Jumalaa, Häntä, joka oli puhunut kasvoista kasvoihin hänen esi-isiensä kanssa, ihmisten alkukuvaa, Abrahamin ja Israelin ystävää?

Nyt tuli saarna, ja Augustinuksen hetkeksi vaipuessa rukoukseen kukistetun alttarin ääressä, ja särkyneen katon aukoista paistavan kuun hohteen valaistessa jokaisen rypyn hänen kuihtuneilla kasvoillaan, Rafael odotti kärsimättömästi että hän alottaisi. Mitähän tuo hienostunut väittelijä, pakanallisen kaunopuheisuuden entinen opettaja, tuo sivistynyt ja oppinut tutkija, tuo intopyhä selibaatti ja teosofi sanoisikaan näille raaoille, sodassa harmaantuneille sotilaille, traakilaisille, markomanneille ja gallialaisille, jotka surumielisen totinen ilme kasvoillaan istuivat odottaen hänen sanojaan? Mikähän ajatus tai tunne olikaan yhteistä Augustinukselle ja hänen seurakunnalleen?

Vihdoin Augustinus alotti saarnansa, ensin tehtyään ristinmerkin. Tekstinä oli eräs äsken luetuista psalmeista, sotahymni Moabista ja Amalekista ja Palestinan vanhoista rajataisteluista. Mitähän hän siitä saisikaan kokoon?