Part 28

Hän lähti, ja Hypatia, joka melkein pelkäsi omia ajatuksiaan, istui heti sepittämään hymniä! Aihe oli epäilemättä komea. Mitä sanaselityksiä, maailmansyntyoppeja, vertauskuvia, myyttejä ja kaikkia taivaan ja maan välillä olevia suhteita hän olisi voinutkaan sovittaa runoonsa, jos vain olisi voinut poistaa siitä kuvan tanssivasta Pelagiasta; mutta tämä kuva ei antanut karkoittaa itseään vaan leijaili aaveen tavoin kaikkien hänen runokuviensa taustalla. Hän vallan suuttui ensin Pelagiaan ja sitte itseensä, kun oli kyllin heikko tätä ajatellakseen. Eikö hänen sielunsa kerrassaan saastunut noin kurjan olennon kuvasta? Hän tahtoi puhdistaa ajatuksiaan rukouksella ja miettimisellä. Mutta keneen kaikista jumalista hän turvautuisikaan? Mielijumalattareensa Atheeneenko? Mutta miten hän sitä voisikaan, hän, joka oli luvannut olla läsnä moisessa näytelmässä! Ah, kuinka heikko hän oli ollutkaan myöntyessään! Mutta olihan hänet viekotellut juuri sama mies -- sitä ei ollut epäilemistäkään -- jota hän oli luulotellut voivansa johtaa ja ohjata omien tarkoitustensa mukaan. Tämä mies oli nyt johtanut ja ohjannut häntä, huolimatta hänen itsenäisyyden tunteestaan, hänen ihmisrakkaudestaan ja luonnollisesta oikeudentunnostaan. Hän oli siis Oresteen välikappale. Tosin oli hän tullut siksi siten saavuttaakseen suuren päämäärän. Mutta entä jos hänen vastakin piti alistua tuon miehen tahtoon -- entä jos hänen täytyi tehdä niin! Ja tämä ajatus kävi vielä kalvavammaksi hänen älytessään, että Orestes sittekin oli oikeassa; tämä tiesi mitä piti tehdä ja miten se oli tehtävä. Hän ei voinut olla ihailematta Oresteen kekseliäisyyttä, neuvokkaisuutta ja selvää käytännöllistä älyä -- ja kuitenkin hän halveksi, epäili, milteipä vihasi häntä. Mutta entä jos juuri nuo ominaisuudet antoivatkin ihmiselle menestystä maailmassa! Entäpä jos hänen itsensä oli pakko alinomaa rikkoa -- tuota jo rikottua -- periaatettaan vastaan, että aina toimisi syvällisinten ja pyhinten periaatteiden mukaan sekä alati käyttäisi jaloimpia keinoja! Entäpä jos hänen alinomaan olisi pakko turvautua moisiin kurjiin temppuihin niillä edistääkseen korkeampia ja puhtaampia päämääriään! Jospa valtiotaito, eikä filosofia ja uskonto, olikin määrätty hallitsemaan ihmissukua! Mikä vihattava aatos! Ja kuitenkin -- mistä johtui että hän, joka koko ikänsä oli koettanut olla itsenäinen, alkuperäinen, joka aina oli pyrkinyt uhmaamaan ja musertamaan tavan ja olosuhteiden vihamielisiä valtoja ja yksinään taistelemaan kristinoppia ja turmeltunutta aikaa vastaan -- mistä johtui että hän ensimmäisessä tärkeässä ja ratkaisevassa tilaisuudessa oli mykistynyt, käynyt päättämättömäksi, vieläpä joutunut viimein sen pahan uhriksi, jota hän oli tahtonut maailmasta juurittaa. Hän ei vielä tiennyt, että kellä ei ole muita keinoja turmeltuneen ajan uudestaluomiseen kuin kuolleelta muinaisajalta perittyjä koulumestarimaisia oppilauseita, sen täytyy viimein salaa lainata itselleen aseita juuri siltä uudelta ajalta, jota vastaan taistelee -- aseita, joita tuskin ymmärtää käyttää -- ja paikata vanhaa vaatetta uuden vaatteen palasella, kunnes vaurio käy ilmeiseksi ja parantumattomaksi. Tällaiset ajatukset vähitellen karkoittivat siksi päiväksi Hypatian mielestä Atheenet, hymnit, filosofiat ja kaiken muun -- paitsi Pelagiaa, tuota narttua.

Sillä välin kulki Aleksandrian valtioelämä tavallista levollista uraansa. Yleisiin rakennuksiin naulattiin julistuksia, jotka tiesivät Heraklianuksen voitosta, ja tyhjäntoimittajain maleksivat parvet lausuivat varsin julki täydellisen välinpitämättömyytensä kuka Roomassa ja jopa itse Bysantiumissakin hallitsi. Pitihän pääkaupungit varustaa elintarpeilla, olipa sitte Heraklianus tai Honorius keisarina, ja mitäpä merkitsi ken veron sai, kunhan vain Aleksandrian viljakauppa ei kärsinyt mitään vauriota. Eipä myöskään -- kuten jotkut Oresteen ystävistä vihjailivat -- ollut hullumpaa vaikka Egypti saisi pitää veronsa omassa aarrekammiossaan, sen sijaan että se lähetettiin Roomaan ilman mitään muuta korvausta kuin kalliin armeijan majoittaminen. Aleksandria oli ennen ollut riippumattoman valtakunnan pääkaupunki, ja miksei se jälleen voisi siksi tulla? Sitte seurasi suunnattomia viljanjakeluja, jotka pikemmin alhaisolle kuin laivanvarustajille mieluisella tavalla todistivat, että Egyptin vehnää voitiin kotona käyttää paremmin kuin vieraissa maissa. Kulkipa huhu yleisen anteeksiannon julistamisesta kaikille vangeille, ja koska jokaisella rikollisella tietysti oli jonkinlaisia ystäviä, jotka pitivät häntä vääryyttä kärsineenä marttyyrina, oli jokainen puolue tyytyväinen sellaiseen toimenpiteeseen, ainakin mitä sen omiin etuihin tuli.

Siten paisui Oresteen saippuakupla; se kasvoi ja kimalteli joka päivä uusilla värivivahduksilla, Hypatian istuessa kotona ja raskain mielin kirjoittaessa hymniään Venus Uranian kunniaksi sekä suostuessa Oresteen jokapäiväisiin vierailuihin.

Tuulispäitä ja sadetta tuova pilvi oli kuitenkin sumentanut sen taivaan, jolle prefekti oli antanut sellaisen hohteen maalaamalla sen kirkkaan siniseksi, koska se itse ei tahtonut ottaa tätä väriä -- minkä keinon herrat politikoitsijat niin hyvin tuntevat. Päivä tai pari Aramoniuksen telotuksen jälkeen ilmoittivat nimittäin prefektin henkivartijat, että ristiinnaulittu mies ristineen oli kadonnut. Nitrian munkit olivat mieslukuisasti saapuneet paikalle ja vartijain silmäin edessä ottaneet mukaansa ruumiin. Orestes älysi vallan hyvin, että miehet olivat saaneet lahjuksia tämän varkauden sallimiseen, mutta sitä hän ei uskaltanut sanoa miehille, joiden mielialasta yksin hänenkin henkensä riippui. Sen vuoksi hän sulatti häväistyksen miten parhaiten taisi, vannoi uudelleen kostavansa Kyrillolle ja antoi kaiken kulkea entistä uraansa. Mutta katsos, neljäkolmatta tuntia varkauden tapahduttua näyttäytyi juhlakulkue, jossa oli Aleksandrian kaikki roskaväki sekä kaikki sikäläiset hurskaat ihmiset, tuhatmäärin Nitrian munkkeja, pappeja, diakoneja, arkkidiakoneja ja Kyrillos itse täydessä arkkipiispan korussa. Keskellä kannettiin komealla paarilla kadonnut ruumis, jonka naulojen lävistämät kädet ja jalat olivat peittämättöminä, uskovaisten sääliväisten katseitten esineinä.

Tämä huomiota herättävä saatto kulki aivan Oresteen palatsin ikkunain ohitse, joista tämä huomasi soveliaaksi vetäytyi taaemmaksi, edelleen satamakujia pitkin ja ylös Cæsareumin rappusia. Puolen tunnin päästä tuli muuan palvelija henki kurkussa ja ilmoitti kansan kaitsijalle, että hänen uhrinsa oli sijoitettu kunniasijalle, kirkon keskilaivaan, julistettuna asianomaisesti kanoniseeratuksi pyhimykseksi -- se ei ollut enää Ammonius, vaan Thaumasios Ihmeellinen. Jo puhui Kyrillos saarnatuolista marttyyrin suuremmoisista hyveistä ja hänen vielä suuremmoisemmasta uskollisuudestaan hamaan kuolemaan saakka, ja palkittiin jyrisevillä kättentaputuksilla viitatessaan Siseraan Kison-puron varrella, Sanheribiin Nisrochin temppelissä ja kaikkiin muihin maailman ruhtinaihin, jotka lopulta olivat joutuneet häpeään.

Tämähän oli selvä myrsky! Oli sangen helppoa komentaa sotilasosasto kirkkoon ottamaan pois ruumiin, mutta vähemmän helppoa saada sotilaita kuolema silmäinsä edessä tottelemaan tätä käskyä. Sitäpaitsi oli nyt vielä liian aikaista uskaltaa ottaa niin väkivaltaista askelta kuin kirkkorauhan häiritseminen oli... Sen vuoksi Orestes merkitsi tämänkin tapauksen niiden asiain pitkään luetteloon, joista hän jonain kauniina päivänä aikoi vaatia patriarkkaa tilille, ja käytti puolituntisen manatakseen kaikkien kristillisten ja pakanallisten jumaluuksien, pyhimysten ja marttyyrien nimessä kirousta Kyrillon pään päälle. Sitte hän laati valituskirjan kärsimistään vääryyksistä samalle Bysantiumin hoville, jota vastaan varusteli kapinaa, sillä lohdullisella varmuudella, että Kyrillos samassa postissa lähettäisi vastakertomuksen, joka kohta kohdalta oli ristiriidassa hänen väitteittensä kanssa... No, entä sitte! Jollei hänen kapinayrityksensä onnistuisi, niin olisihan hyödyksi että hän viimeiseen saakka voi todistaa uskollisuuttaan. Mitä ristiriitaisempia molemmat kertomukset olivat keskenään sitä kauemmin kuluisi totuuden selville ottamiseen, siten voitettaisiin aikaa ja yhä enemmän kasvaisi toivonaihe, että uusi lehti valtioviisaitten sibyllamaisessa ennuskirjassa -- sattumoitten luvussa -- ennättäisi kääntyä. Toistaiseksi hän vain liikuttavin sanoin vetosi yleensä kaikkiin maltillisiin ja kunnianarvoisiin henkilöihin, joita Aleksandriassa oli sangen paljon, siellä kun liki sadallatuhannella ammattilaisella ja kauppiaalla oli omaisuutta vaaranalaisena.

Kunnianarvoisat vastasivat heti tähän vetoamiseen. Kaikilta tahoilta tuli alamaisuudenvakuutuksia ja surkuttelevia lähetystöjä tulkiten sitä syvää surua, millä kansalaiset olivat nähneet viimeisiä yleisiä järjestyksen häiritsemisiä ja sitä ylenkatsetta, jota sen pahempi oli osoitettu laillisille viranomaisille. He kuitenkin uskalsivat huomauttaa, että se omistusoikeutta uhkaava suuri vaara, joka saattaisi johtua eräitten kansanluokkien jatketusta kiihoittamisesta, esti heitä itseään ryhtymästä niihin toimenpiteisiin levollisuuden palauttamiseksi, joihin heidän tunteensa heitä kehoittivat, sekä että katsoen kovin arvoisan patriarkan tunnettuun hurskauteen ja viisauteen olisi heiltä kovin julkeata käydä lausumaan mitään arvostelua hänen puheena olevasta menettelytavastaan. Siitä he kuitenkin olivat varmasti vakuutettuja, että patriarkka onnettomasti kyllä oli vallan tietämätön niistä hartauden ja kunnioituksen tunteista, jotka prefekti kuten tunnettu omisti hänelle. Sen vuoksi he nöyränä toiveenaan rohkenivat lausua, että jollakin yhteissopimuksella -- jonka lähempi määritteleminen olisi anteeksiantamatonta epähienoutta heidän puoleltaan -- onnellinen sovinto saataisiin aikaan, jonka kautta lain, omistusoikeuden ja katolisen uskon pysyväisyys turvattaisiin... Orestes kuunteli kaikkea tätä lempein hymynsä huulillaan, mutta hänen sydämensä oli täynnä mustimpia kirouksia. Kyrillos sitävastoin vastasi hyvin ankaralla, mutta hyvin todella ja sopivalla saarnalla tekstistä: "Miten vaikea onkaan rikkaan tulla taivaan valtakuntaan!"

Kunnianarvoisat ja maltilliset tulivat siten tavallisen onnettoman kohtalonsa alaisiksi: turhaan koettaessaan miellytellä kumpaakin riitapuolta he joutuivat molempien hartaimman vihan esineeksi. Sitte he järkevästi kyllä jättivät korkeimpain valtain omaksi tehtäväksi ratkaista riita-asiansa, menivät kotiin myymä- ja kirjoituspöytiensä ääreen sekä tekivät sillä viikolla lähestyvän juhlan johdosta sangen hyviä kauppa-asioita. Ainoastaan muuan onneton ravintoloitsija koetti käytännössä toteuttaa niitä periaatteita, joita hänen ammattikuntansa lähetystö niin kaunopuheisesti oli puoltanut, mutta kun oli saatu selville hänen aamulla jakaneen leipää Nitrian munkeille ja illalla kutsuneen prefektin sotilaita viiniään maistelemaan, sai hän krouvinsa ryöstetyksi ja itse pahoin selkäänsä molempien puolueitten yhteisestä päätöksestä, joita hän oli koettanut sovittaa; nämä joutuivat senjälkeen tukkanuottasille keskenään, mutta yleisen turvallisuuden onneksi juoksivat pian kaikki tiehensä.

Samaan aikaan Kyrillon menettely oli kyllä mieletön, mutta hyvin ovela. Orestes sai kirota ja kunnianarvoisat surkutella noita yöllisiä saarnoja, jotka panivat Cæsareumin mahtavat holvit vapisemaan, mutt'ei kukaan voinut kumota niiden sisältöä. Kyrillos oli oikeassa, ja tiesi sen itse. Orestes oli konna, inhottava sekä Jumalalle että Jumalan vihamiehille. Keskiluokkaan kuului yksinomaan penseitä ja voitonhimoisia raukkoja; koko hallitusjärjestelmä oli valheellinen ja väärä; kaikkien ihmisten sydämet huusivat tuskissaan: "Herra, kuinka kauvan?" Kiivaan piispan tarvitsi vain jyristä ilmaan teksti tekstin jälkeen vanhasta ja uudesta testamentista voittaakseen puolelleen, ei vaan terveen järjen ja oikeudentunnon, vaan myöskin suurten joukkojen uskonkiihkon ja väkivaltaisuuden.

Turhaan huomautti kelpo Arsenius hänelle miten loukkaava ja aiheeton tuo uusi pyhimykseksi julistaminen oli. "Hyvä isäni," vastasi piispa, "minä tarvitsen polttoainetta pitääkseni innon liekkiä vireillä. Jos minun täytyy pitää Heraklianuksen tappio salassa, niin on minun annettava joukoille jotakin muuta kiihoketta että ne ovat valmiit toimimaan kun totuus heille ilmaistaan. Jos he vihaavat Orestesta, niin eikö hän ehkä sitä ansaitse? Ja vaikkei hän tässä erityisessä asiassa olisikaan niin vallan väärässä kuin ne luulottelevat, niin eikö hän ole tehnyt tuhansia muita rikoksia, jotka vielä enemmän ansaitsevat niiden inhoa? Joka tapauksessa täytyy hänen, kuten itse sanot, antaa huudattaa itsensä keisariksi, muuten meillä ei ole asetta häntä vastaan. Hän ei uskalla sitä tehdä, jos saa tietää meidän tuntevan todellisen asianlaidan. Ja jos säästämme totuutta, täytyy meidän sillä välin keksiä muuta sen sijaan."

Arsenius parka mukautui huoaten nähdessään Kyrilloksen astuvan uuden askeleen tuolla houkuttelevalla tiellä, joka johdatti kylvämään pahaa, jotta hyvää siitä syntyisi. Tämä tie johti patriarkan sittemmin moneen hirveään syntiin, mitkä ovat peittäneet hänen nimensä kenties ikuisella häpeällä niitten jälkeentulevaisten muistossa, jotka eivät tunne sitä pandemoniumia, jota vastaan hän sai taistella, eivätkä sitä väkevää uskoa, joka ylläpiti häntä taistelussa; minkä vuoksi he eivät myöskään voi ymmärtää eikä anteeksiantaa satunnaisia väkivaltaisuuksia ja erhetyksiä miehelle, joka ei ollut heitä itseään huonompi, jollei pahempikaan.

6 Luku.

RITARILLINEN PIISPA.

Pienessä kehnosti kalustetussa huoneessa linnoitetun maakartanon yläkerassa istui Synesius Kyrenen piispa.

Pöydällä hänen vierellään seisoi viinimalja, mutta se oli koskematta. Pienen lampun valossa piispa kirjoitti hitaasti ja surumielisesti pari värssyä; sitte hän kätki kasvonsa käsiinsä ja kuumia kyyneleitä tippui hänen sormiensa lomitse paperille. Nyt tuli palvelija sisään ja ilmoitti Rafael Aben-Ezran.

Synesius nousi hämmästyneen näköisenä seisaalleen ja kiiruhti ovea kohti.

"Ei -- pyydä hänen tulemaan tänne sisään tyköni! En kestä kulkea näiden autioiden huoneiden läpi öiseen aikaan."

Hän odotti ovella vierastaan, ja tämän astuttua sisään, puristi hänen molemmat kätensä omiinsa ja koetti puhua, mutta ääni petti hänet.

"Elä sano mitään", Rafael virkkoi ystävällisesti, vieden Synesiuksen takaisin istuimelleen. "Minä tiedän kaikki."

"Tiedätkö kaikki? Oletko sitte niin erilainen kuin kaikki muut, että olet ainoa joka tulet tervehtimään hylättyä ja yksinäistä miestä hänen kurjuudessaan?"

"Olenpa kaikesta päättäen samanlainen kuin kaikki muut, sillä tulin luoksesi itsekkäässä tarkoituksessa saamaan sinulta lohdutusta. Ah, jos sen sijaan voisin itse antaa sinulle jotakin sellaista! Mutta palvelijat tuolla alhaalla kertoivat minulle kaikki."

"Ja kuitenkin itsepintaisesti tahdoit nähdä minua, niinkuin minä muka voisin sinua auttaa! Ah, nyt en enää voi auttaa ketään! Täällä olen nyt vihdoin viimein ypöyksinäni ja aivan avutonna! Kuten tulin äitini kohdusta, sellaiseksi jälleen muutun. Viimeinen lapseni -- viimeinen ja kauneimpani -- on seurannut muita! -- Jumalalle olkoon kiitos, että minulla oli edes yhden ainoan päivän rauha laskeakseni hänet äitinsä ja veljiensä viereen; Herra yksin tietää, miten kauvan nuo rakkaat haudatkaan saavat olla loukkaamattomina. Eikö ole kyllin häpeällistä, että täältä yksinäisestä tornistani olen saanut nähdä miten sparttalaisten esi-isieni tomun -- itse Herkuleen poikien, kunniani ja ylpeyteni kuten synnillisessä hulluudessani kerskailin -- nuo saaliinhimoiset barbaarit ovat hajoittaneet kaikkiin taivaan tuuliin... Oi, Herra, milloin tahdot antaa minun loppuni tulla?"

"Mihin kuoli tuo poikaparka?" kysyi Rafael, tahtoen lieventää piispan surua antamalla hänelle tilaisuuden pukea, se sanoiksi.

"Ruttoon. -- Mikä muu kohtalo odottaisikaan meitä, jotka hengitämme raatojen myrkyttämää ilmaa ja istumme korppikotkain pimentämän taivaan alla? Mutta senkin voisin kestää, jos vain voisin tehdä työtä, jos vain voisin olla joksikin hyödyksi. Mutta istua kuukausmääriä näitten vihattujen tornien keskelle teljettynä, nähdä joka yö taivaan punertuvan palavista kodeista, kuulla päivä päivältä vankien ja kuolevain paruntaa -- nyt ne näet ovat ruvenneet murhaamaan kaikki miehenpuolet aina rintalapsiin saakka -- ja tuntea itsensä täydellisesti kahlituksi ja voimattomaksi; istua kuin mikäkin halvattu mielipuoli ja odotella loppuaan! Minä palan halusta saada syöksyä ulos, taistella ja kaatua kalpa kädessä; mutta minä olen heidän viimeinen ja ainoa toivonsa. Maakunnan hallitusmiehet eivät välitä avunpyynnöistämme. Turhaan olen kirjoittanut anomuskirjeitä Gennadiukselle ja Innocentiukselle, käyttäen sitä vähää kaunopuheisuuttani, mitä onnettomuuteni eivät vielä minulta ole riistäneet. Mutta maassamme ei ole enää vähintäkään päättäväisyyttä eikä yksimielisyyttä. Sotilaat ovat hajallaan pienissä varuskunnissa ja niiden tehtävänä on yksinomaan päällikköjensä yksityisen omaisuuden suojeleminen. Ausurialaiset voittavat noita pieniä sotilasosastoja yhden toisensa perään ja ovat nyt sotilailta anastamiensa aseiden avulla käyneet piirittämään linnoitettuja kaupunkejakin. Nyt ei meillä enää ole muuta edessä kuin Odysseyn tavoin rukoilla, että meidät viimeiseksi nielastaisiin. Mutta mitä minä nyt teenkään! Itsekkäisyydessäni puhelen sinulle omista suruistani, sen sijaan että kuuntelisin sinun huoliasi."

"Ei, ystäväni, sinä puhut maasi suruista etkä omistasi. Mitä minuun tulee, niin en kärsi suruista vaan epäilyksistä, ja koska sellainen on parantumaton, voin kyllä odottaa ennenkuin siitä puhelen. Mutta sinä -- sinä et saa jäädä tänne. Mikset pakene Aleksandriaan?"

"Minä tahdon, kuten olen elänyt, kuollakin paikallani, kansani isänä. Kun viimeinen kauhistus tulee ja itse Kyrenekin piiritetään, silloin palaan sinne tältä etuvartijakohdaltani, ja valloittajat saavat nähdä piispan paikallaan alttarin ääressä. Siellä olen vuosikausia kantanut verettömän uhrin Hänelle, joka kenties on minulta vielä vaativa verisen uhrin. Papin verellä tahrattu alttari on silloin kukkura kaikille Pentapoliksen onnettomuuksille ja kenties se on herättävä Herran kostamaan teurastetun laumansa puolesta. Mutta siitä ei sen enempää. Vallassani on ainakin lausua sinut tervetulleeksi. Illallisen jälkeen sinä kerrot minulle mikä sinut tänne on tuonut."

Hyvä piispa kutsui sitte palvelijoitansa ja ryhtyi tarpeellisiin toimiin vieraansa kestittämiseksi, mikäli viholliset sen olivat tehneet hänelle mahdolliseksi.

Rafaelin tavallinen tarkkanäköisyys ei ollut jättänyt häntä tälläkään kertaa, kun hän pulassaan milt'ei vaistomaisesti lähti suoraan Synesiuksen luo. Kyrenen piispa oli, hänen jälkeen jättämistään viehättävistä yksityiskirjeistä päättäen, noita monipuolisia, vaihtelevaisia ja levottomia ihmisiä, jotka tuntevat surua ja iloa usein ja intohimoisesti, vaikkeikaan syvästi ja pysyväisesti. Hänen elämänsä oli kuten Rafael oli Oresteelle lausunut, pelkkää hyvien töiden vilinää, hän työskenteli ja auttoi toisia pelkän toiminnan huvin vuoksi, ja kun hänellä ei ollut mitään tekemistä, jota aina viimeaikoihin asti ei ollut usein hänelle sattunut, maksoi hän alakuloisuudenkohtauksilla tavallisen toimintaintonsa. Hän oli suurisanainen ja käytti mielellään kukkaiskieltä, eikä hän ollut vallan vapaa vähästä turhamaisuudestakaan; mutta samalla hänellä oli suuri leiviskä hyväntahtoisuutta, voimakasta humoria, horjumatonta, sekä ruumiillista että siveellistä rohkeutta, selvä käytännöllinen lahjakkaisuus, mutta hyvin epäselvä ja himmeä mietintökyky. Luonnollisesti -- hän kuitenkin kaikkien muiden ihmisten tavalla oli erittäin ylpeä juuri heikosta puolestaan ja väitti itsellään olevan mitä intohimoisimman taipumuksen filosofisiin mietiskelyihin, vaikka hänen vastustajansa kielivät -- eikä ilman aihetta -- että hän oli paljon paremmin omalla alallaan sotamiehiä värvätessään ja koiria kesyttäessään kuin näkymättömän maailman salaisuuksia miettiessään.

Hänen luokseen lähti nyt Rafael, itsekään tuskin tietäen miksi; aivan varmaan ei hänen tarkotuksensa ollut filosofisen lohdutuksen saaminen. Ehkäpä oli syy se että Synesius, kuten Rafaelin oli tapana sanoa, oli ainoa kristitty, jonka hän koskaan oli kuullut sydämellisesti nauravan. Ehkäpä juutalaisella oli myöskin epämääräinen toivo -- jota hän ei edes itselleenkään myöntänyt -- saada Synesiuksen talossa tavata se seurue, josta hän juuri oli paennut. Viktorian loistavalla erikoisella kauneudella oli häneen ihmeellinen viehätysvoima, niinkuin lampunliekillä koiperhoseen -- kuten hän illallisen päätyttyä itse tunnusti isännälleen -- ja nyt hän oli saapunut Synesiuksen luo toivoen vielä kerran saavansa kärventää siipensä.

Tämän tunnustuksen tuo hyvä vanhus sai vain suurella vaivalla houkutelluksi häneltä. Synesius huomasi heti, että Rafaelin mieltä painoi jokin asia, josta tämä halusi puhua, vaikka oli liian epäluuloinen tai liian ylpeä sitä kertoakseen; ja piispa rupesi senvuoksi utelemaan salaisuutta ja unohti hetkeksi kaikki omat surunsa niin pian kuin tapasi ihmisolennon, jolle hän voi tehdä hyvää. Mutta Rafael oli käsittämättömän oikullinen ja vallan toisellainen kuin tavallisesti. Koko hänen taipumuksensa pintapuoliseen naljailuun, jopa koko hänen sukkela satiirinen ivallisuutensa oli kuin pois puhallettu. Joku sisäinen kuume näytti häntä kalvavan, hän oli levoton, alakuloinen, jyrkkä jopa äreäkin. Synesiuksen uteliaisuus vain kasvoi siitä että Rafael kieltäytyi itsepintaisesti kysymästä neuvoa juuri siltä lääkäriltä, jonka luo hän potilaana oli tullut.

"Ja mitähän voisitkaan tehdä hyväkseni, jos puhuisinkin sinulle kaikki?"

"Rakas hyvä ystäväni, salli minun sitte vain kysyä sinulta muuatta seikkaa. Kun sanot ettet tullut tänne minun takiani, niin minkä vuoksi sitte tulit?"

"Tarvitseeko sinun sitä kysyäkään? Tietysti saadakseni seurustella koko Pentapoliksen sivistyneimmän miehen kanssa."

"Voiko se olla kokonaisen viikon matkan ja alituisen hengenvaaran arvoista?"

"Hengenvaara ei paljoa merkitse miehelle, joka ei elämälle pane mitään arvoa. Mitä matkaani tulee, niin näinpä tullessani unen, joka sai minun arvelemaan oliko viisasta vaivata kristittyä piispaa mietelmillä ja kysymyksillä, jotka koskevat vain semmoisia ihmisparkoja kuin minä, jotka naivat ja naitetaan."

"Unhotat, ystäväni puhuvasi miehen kanssa, joka on nainut, rakastanut -- ja kadottanut."

"Ei, sitä en todellakaan unohtanut. Mutta näet miten raakatapaiseksi olen tullut. En sovi sinun enkä kenenkään muunkaan seuraan. Luulen että minusta lopulta tulee ryöväripäällikkö ja että asetun ausurialaisten etunenään."

"Kuitenkin", virkkoi kärsivällinen Synesius, "olet unhottanut kertoa unennäöstäsi."

"Unhottanutko? Enhän kai koskaan luvannutkaan kertoa siitä sinulle, vai miten?"

"Et, mutta koska se näyttää sisältäneen jonkinlaisen syytöksen minun kykyäni vastaan, niin lienee kohtuullista että syytettykin saa tietoa siitä."

Rafael hymyili.

"No olkoon menneeksi... Ajatteles että uneksin näin: Muuan filosoofi, akateemikko, joka ei uskonut ketään eikä mitään, oli Berenikessä tavannut muutamia juutalaisia rabbineja ja kuullut heidän lukevan ja tulkitsevan erästä Salomon kirjaa, nimittäin hänen Korkeata Veisuaan. Sinä, joka olet oppinut mies, tiedät minkä naurettavan vertauskuvan rabbiinit tahtovat tehdä tästä kirjasta; he väittävät että morsiamen silmät merkitsevät kirjanoppineita, jotka ovat niin täynnänsä viisautta kuin Hesbonin lammikot vettä; että hänen vartalonsa, korkea kuin palmupuu, merkitsee pappeja, jotka kohottavat kätensä kansaa siunatakseen; että yljän vasen käsi, joka on morsiamen pään alla, merkitsee sitä 'tephilimiä' jota nämät vanhat saivartelijat kantavat vasemmassa kädessään, ja että morsianta syleilevä oikea käsi on se 'mezurah', jonka he kiinnittävät oviensa oikeaan kamanaan sillä peloittaakseen pois perkeleitä; ja niin edespäin."

"Olen kyllä kuullut moisia hassuja kabbalistisia viisasteluja."