Part 27

"No niin," virkkoi Hypatia, käyden yhä välinpitämättömämmäksi, "lienee siis viisainta ensin näyttää vanhojen myyttien valoisampi ja mielyttävämpi puoli. Muinaisateenalaisella murhenäytelmällä oli suuruutensa aikana hilpeä vastakohta ikivanhassa huvinäytelmässä."

"Sekä eräissä dionysilaisissa leikeissä ja juhlakuluissa, jotka tässä jätän mainitsematta, mutta joiden tarkoitus oli herättää oikeata hartautta jumaliin sellaisissa, jotka eivät kyenneet käsittämään Aiskylosta ja Sofoklesta."

"Ethän vain niitä tahdo elvyttää eloon?"

"Pallas siitä varjelkoon, mutta me tahdomme korvata niitä miten parhaiten taidamme."

"Pitäisikö meidän halventaa itseämme, sen vuoksi että alhaiso on halventunut?"

"Ei suinkaan. Minulle on vaivannäkö moisen asian hyväksi samatenkuin joka viikkoisista pantomiineistämmekin yhtä vastenmielinen kuin ikinä Julianukselle itselleenkin. Mutta muistahan, ystäväiseni -- '_panem et circenses_' -- kansa on saatettava hyvälle tuulelle, ja siihen on vain yksi keino tarjona, nimittäin, silmäin pyyntö, lihan himo ja elämän koreus, kuten eräs tunnettu galilealainen aivan oikein kuvaa ikivanhaa roomalaista menetelmää."

"Saattaa kansaa hyvälle tuulelle? Minä tahdon puhdistaa sen kelvolliseksi jumalia palvelemaan. Jos meillä täytyy olla leikillisiä näytelmiä, niin voi se tapahtua ainoastaan murhenäytelmän yhteydessä, joka Aristoteleen määritelmän mukaan puhdistaa katsojain tunteita säälin ja kauhun avulla."

Orestes hymyili.

"En mitenkään tahdo väittää niin hyvää tarkoitusta vastaan. Mutta etkö luule, että miekkailijain ja liibyalaisten taistelu jo edeltäkäsin voisi aikaansaada tätä? En voi ajatella muuta, joka paremmin sopisi siihen tarkoitukseen, kuin ehkä Neron tapaa antaa henkivartijainsa viskata katsojat alas areenalle petoeläinten eteen. Miten perinpohjaisesti puhdistetuksi säälin ja kauhun avulla lienee jokainen roomalainen poroporvari tullutkaan istuessaan teatterissa ja ollessaan epätietoisena, joutuisiko hän ehkä lihavan eukkonsa kera lähimmän jalopeuran raadeltavaksi."

"Sinua huvittaa olla sukkela", sanoi Hypatia, joka vaivoin voi peitellä inhoaan.

"Ihana valittu morsiameni! Tohdin vain tehdä viattoman johtopäätöksen naurettavaisuuteen eräästä Aristoteleen syväoppisesta säännöstä, jota minä uusplatoonilaisena, kuten valtiattarenikin, sattumalta en voi hyväksyä. Mutta rukoilen sinua, elä tottele minua, vaan omaa viisauttasi! Sinä et saa kansaa heti älyämään että olet oikeassa. Olet liian viisas, liian puhdas, liian kaukonäköinen rahvaalle, ja siksipä on sinun hankittava itsellesi valtaa pakoittaaksesi se mukaasi. Julianus huomasi pakoittamisen lopulta välttämättömäksi ja jos hän olisi elänyt seitsemän vuotta kauvemmin, olisi hän huomannut vainoamisenkin välttämättömäksi."

"Jumalat varjelkoot sellaista välttämättömyyttä koskaan syntymästä täällä!"

"Usko minua, että ainoa keino sellaisen välttämiseksi on liehakoiminen ja houkutteleminen. Se on sittekin vain heidän parhaakseen."

"Oikeassa olet", Hypatia huokasi. "Tee kuin tahdot."

"Usko minua, tuleva on aika, jolloin sinä vuorostasi saat tehdä mitä tahdot. Nyt pyydän sinua mukautumaan minun tahtooni, jotta sen kautta voit päästä sellaiseen asemaan että tästälähin saat hallita sekä minua että Afrikkaa."

"Mutta millaista Afrikkaa! Kuitenkin kun ne nyt kerran ovat syntyneet alhaisiksi ja maallisiksi olennoiksi, niin lienee niitä sellaisina kohdeltava, ja syy siihen on luonnon eikä suinkaan meidän. Joka tapauksessa on se mitä suurimmassa määrässä alentavaa. Mutta jos filosofinen vähemmistö voi astua oikeuksiinsa jumaluuden lähettäminä hallitsijoina vain imartelemalla niitä alhaisempia olentoja, joita he näiden omaksi onneksi johtavat -- niin tapahtukoon sitte niin. Se ei ole pahempata kuin moni muukaan, mihin jumalten palvelijain tällaisena aikana on alistuminen."

"Ah," Orestes lausui, tahtomatta kuulla Hypatian huokausta tai nähdä hänen huultensa katkeraa värähdystä, "nyt on Hypatia taas sama kuin ennen -- se joka antaa minulle neuvoja ja joka löytää syvällisiä ja taivaallisia syitä kaikkeen mihin minä poloinen saan käyttää vain kettumaisuuttani. Käykäämme siis käsiksi iloisempaan näytelmäämme. -- Minkähän aiheen siihen keksisimme?"

"Minkä vain tahdot, kunhan se ei -- kuten tavallisesti on laita -- ole sellainen, jota kainon naisen silmä ei voi katsella. Minä en kykene järjestämään mitään, jonka tarkoitus on narrien huvittaminen."

"Siis pantomiini? Voimme tehdä siitä niin suuremmoisen ja ilmehikkään kuin suinkin ja tuhlata siihen viljalta komeutta ja petoeläimiä."

"Kuten vain haluat."

"Ajatteles myöskin, minkä mainion tilaisuuden mytoloogisen oppimme esittämiseen pantomiini tarjoo. Miks'emme esittäisi jonkun jumaluuden riemuvoittoa? Voisinko sen kiinteämmin sitoutuakaan jumalien palvelemiseen? No niin, minkä jumaluuden riemuvoittoa esitämme?"

"Atheenen, jollei hän vain -- kuten pahoin pelkään -- ole liian siveä ja järkevä Aleksandrian kansalle."

"Niin -- minusta tuntuu kuin se ei oikein osaisi häntä arvostella -- ainakaan tätä nykyä. Miksemme koettaisi Afroditeä? Niin hyvin kristityt kuin pakanat ymmärtävät hänet täydellisesti. Enpä myöskään tiedä ketään, joka ei viisauden neitseellistä jumalatarta esittämällä halventaisi häntä, jollemme ota lukuun erästä jaloa neitoa, joka, kuten toivon, on luvannut esittää tätä jumalatarta tästä kunniasta ylpeän orjansa vierellä. Yksi Pallas on jo kylliksi teatterissa."

Hypatiaa puistatti. Orestes piti siis sitä selvänä seikkana ja vaati häneltä mitä itsepäisimmin hänen ehdollisen lupauksensa täyttämistä. Eikö mitään väitettä ollut? Häntä halutti kavahtaa istuimeltaan, paeta pois, ulos kaduille, erämaahan -- hän olisi tehnyt mitä hyvänsä voidaksensa repiä rikki tuon vihatun verkon, johon oli kietoutunut. Ja kuitenkin -- eikö ollut kysymyksessä jumalten asia -- hänen elämänsä ainoa päämäärä? Ja sitäpaitsi jos Orestes, tuo vihattu mies, tulisi hänen keisarikseen, tulisi hänestä ainakin keisarinna; ja mitä hän ikinä tekikin... Puolittain ivallisesti, mutta puolittain pakoittaen itseään siihen minkä tiesi olevan edessään, sekä koettaen jollakin teolla haihduttaa tuntemansa tuskaa, hän vastasi niin iloisesti kuin voi:

"No niin, jumalattareni, sinun on siis mukauduttava noitten halpain sielujen oikkuihin! Mutta nuorella Apollolla täytyy olla yksin heihinkin jotain viehätysvoimaa?"

"Kyllä, mutta ken voi kyllin arvokkaasti häntä esittää? Tämä pienikasvuinen sukukunta ei synnytä sellaisia sankarihaamuja kuin Pylades ja Bathyllos; sellaisia tapaa vain goottien joukossa. Sitäpaitsi Apollolla täytyy olla kultakiharat, mutta meidän kreikkalainen rotumme on niin häpeällisesti sekoittunut egyptiläisiin että näyttelijäjoukkueemme on tykkänään mustakutrista kuin Andromeda. Meidän olisi siis tämänkin syyn vuoksi turvauduttava noihin kirottuihin gootteihin, jotka ovat vallanneet itselleen" -- näin sanoen hän kumarsihe -- "miltei kaiken kauneuden, miltei kaikki rahat ja miltei kaiken vallan, ja jotka, ennenkuin eroon tästä pahasta maailmasta, arvatenkin saavat mitä heiltä vielä puuttuu, sen vuoksi, että he omistavat ei vain miltei kaiken, vaan kerrassaan kaiken rohkeuden. Entä nyt, pyydämmekö jotakin goottia tanssimaan Apollona? Ketään muuta emme voi saada."

Hypatia hymyili vasten tahtoaankin tälle ajatukselle.

"Se olisi liian häpeällistä!" hän sanoi. "Luovun mieluummin itse valonjumalastakin, jos minun täytyy nähdä kömpelön barbaarin häntä esittävän."

"Miksemme silloin koettaisi halveksittua ja hyljättyä Afroditeani? Mitenkä olisi jos esittäisimme hänen riemuvoittonsa ja lopettaisimme Venus Anadyomenen tanssilla? Sehän olisi varsin miellyttävä myytti."

"Niin kyllä myyttinä katsoen, mutta entä teatterissa, todellisuudessa?"

"Se ei ole pahempaa kuin mitä tämä kristillinen kaupunki vuosikausina on saanut katsella. Me emme tosiaan vähimmässäkään määrässä tule turmelemaan hyviä tapoja."

Hypatia punastui.

"Silloin et saa pyytää minun myötävaikutustani."

"Enkö edes läsnäoloasi teatterissa? Se on epäilemättä aivan välttämätöntä. Jalo Hypatia, sinä olet näitten kelpo ihmisten silmissä aivan liian tärkeä henkilö, jotta voisimme sallia sinun olevan poissa sellaisesta tilaisuudesta. Pienen kepposeni onnistuminen riippuu suureksi osaksi siitä, että tiedän kruunaavani Hypatian kruunatessani itseni. Kas niin, -- etkö huomaa että koska sinun välttämättä täytyy olla mukana sitä viatonta myytillistä kappaletta esitettäessä, johon olemme ottaneet aiheen todenperäisistä ja aina uskotuista tarinoista niistä jumalista, joiden palveluksen aiomme uudelleen elvyttää, niin sinulle on mieluisinta suostua iloisesti tuumaan ja lainata minulle viisautesi kaiken järjestämiseen. Ajattelehan vain Afroditen riemuvoittoa! Hän saapuu sisään, edellään petoeläimiä -- valkoinen norsu ja kaikki muut -- joita lemmenjumalat kahleissa kulettavat. Ajatteles mikä kiitollinen ala plastilliselle taiteelle! Voi saada tuhansia ja taas tuhansia ryhmittelyjä ja uudestisommitteluja niin täydelliseen korkokuvatyyliin kuin ikinä missään Sofokleen draamassa. Sallihan minun ottaa vain paperia ja kynä..." Hän rupesi rivakasti piirtelemään ryhmiä ryhmien perästä.

"Eiväthän ne niin kovin rumat ole, vai mitä?"

"En voi kieltää niiden olevan sangen kauniit", Hypatia parka vastasi.

"Ah, suloisin keisarinna, unhotat välistä että minäkin, vaikka maailman murheiden sortamana, olen kreikkalainen ja tunnen yhtä palavaa rakkautta kauniiseen kuin konsanaan sinä. Elä luule että puhtaan maun sääntöjen loukkaaminen minuun koskee vähemmän kuin muunkaan. Toivon että kerran opit surkuttelemaan ja suomaan anteeksi sitä ikävätä tinkimistä sen välillä minkä pitäisi tapahtua, ja sen mikä todella voi tapahtua, johon meidän usein estettyjen ja aina väärinkäsitettyjen valtiomiesparkain täytyy tyytyä. Ah, niin! Mutta katuhan tässä näyttämön pensastoissa noita fauneja ja dryaadeja, jotka ovat seisahtaneet ihmeissään sen soiton ensi sävelistä, millä jumalattaren ilmoitetaan lähteneen temppelistään."

"Temppelistään? Missä näytelmä sitte oikeastaan tapahtuu?"

"Teatterissa tietysti. Missäs muualla pantomiineja esitetään?"

"Mutta voivatko katsojat ennättää käydä koko matkan amfiteatterista tuonne... tuonne..."

"Amfiteatteristako? Esiytyväthän liibyalaisetkin teatterissa."

"Verisiä kamppauksia Dionysolle pyhitetyssä teatterissa?"

"Kallis ystäväni," sanoi Orestes katuvaisesti, "tiedän sen olevan rikoksen kaikkia draamallisen taiteen lakeja vastaan."

"Niin, ja jotakin paljon pahempaa! Ajattele mikä pyhyydenhäväistys onkaan verenvuodatuksella tahrata jumalan alttari!"

"Sinä kaikista hurskahin ja kaunein, muista että tässä äärimmäisessä pulassani voin olla oikeutettu lainaamaan Dionyson alttaria, koska minä pelastin sen hänelle estämällä kaupungin hallitusmiehiä barbaariseen roomalaiseen tapaansa täyttämästä koko orkestraa patriiseille aijotuilla penkeillä. Sitäpaitsi, mitä näytelmiä tai hullutelemia onkaan viime neljänäsatana vuotena esitetty jok'ainoalla keisarikunnan näyttämöllä? Emmekö ole nähneet temppuilijoita, loitsijoita, vertauskuvallisia esityksiä, marttyyrinäytelmiä, hääjuhlia, nuoralla tanssivia norsuja opetettuja hevosia ja -- jos saamme uskoa Apulejus Madauralaista -- opetettuja aasejakin, puhumattakaan monista muista tilaisuuksista, joista ei sovi mainita vestaalin korville. Tämä on mauton aika, ja meidän täytyy mukautua sen oloihin."

"Ah," Hypatia vastasi, "ensimmäinen askel draaman turmeltumiseen tapahtui, kun Aleksanterin seuraajat rohkenivat saastuttaa teatterit, joissa Sofokleen ja Euripideen kuorot olivat kajahdelleet, ja alentaa Dionyson alttari näyttämöksi pantomiineille!"

"Joita sinun puhdas mielesi epäilemättä tuskin pitänee suuremmassa arvossa kuin pientä miekkailuleikkiä. Mutta Ptolemaioot eivät kuitenkaan voineet menetellä toisin. Sofokleen draamoja voidaan esittää vain sofoklemaisena aikakautena, ja Ptolemaiosten aikakausi oli sitä yhtä vähän kuin meidänkään aikamme. Siten kuoli draama luonnollisen kuoleman, ja jos tämä sattuu ihmiselle tai asialle, niin voi sitä epäilemättä itkeä ken niin haluaa, mutta se on joka tapauksessa haudattava ja jotakin muuta sijaan hankittava -- paitsi jos nimittäin se ei koske jumalien palvelusta."

"Olen iloinen että teet edes sen poikkeuksen", Hypatia hieman katkerasti virkkoi. "Mutta miksei amfiteatteria voi käyttää molempiin näytännöihin?"

"Mitäpä voin tehdä? Olen jo velkaantunut korviani myöten ja amfiteatteri on puoleksi rauniona edellisen keisarin sokean ediktin takia miekkailijoita vastaan. Meillä ei ole aikaa eikä rahaa sitä kuntoon pannaksemme -- ja sitä paitsi miten viheliäisiltä nuo satakunta kamppailijaa näyttäisivätkään areenalla, joka oli aijottu kahtatuhatta varten! Muista, kallis Hypatia, millaisena rappion aikakautena elämmekään!"

"Sen kyllä muistan", Hypatia lausui. "Mutta en tahdo nähdä alttaria tahrattavan verenvuodatuksella. Jo sen saastuttaminen on herättänyt jumalan vihaa, niin että hän on riistänyt meiltä kaiken runollisen innostuksen."

"Sitä en lainkaan epäile. Aivan varmaan on taivaan kirous iskenyt runoilijoihimme, koska ne ovat niin surkean kituvia. Olen todella myös taipuvainen uskomaan saman taivaallisen kirouksen hedelmiksi noitten vettä juovain munkkien ja nunnien samatenkuin argiivilaisten naistenkin hullutukset. Mutta tahdonpa rajoittaa miekkailun näyttämölle ja siten suojella alttarin pyhyyttä. Mitä nyt sitä seuraavaan pantomiiniin tulee -- jos sinä suostut ehdotukseeni Afroditen riemuvoiton esittämisestä, niin ei Dionysoskaan kieltäydy lainaamasta alttariaan oman mielijumalattarensa ylistämiseen."

"Mutta se myytti on nuorempaa ja minun mielestäni alhaisempaa alkuperää."

"Olkoon niin, mutta muista että toinen myytti tekee, eikä syyttä, Afroditestä kaiken elollisen äidin. Ole varma ettei Dionysolla eikä millään muullakaan jumalalla voi olla mitään sitä vastaan, että jumalatar näyttää hallitsijavaltaansa lastensa yli. Ne tietävät kaikki, että jos vain voimme palauttaa Afroditen palveluksen tänne, seuraa pian koko Olympos perästä."

"Tuo äskeinen on sanottu taivaallisesta Afroditeesta, jonka esikuvana on kotoisata siveyttä ja puhtautta esittävä kilpikonna, mutta ei alemmasta, pandeemisesta Afroditeesta."

"Silloin toimitamme kokonaisen legioonan kilpikonnia seuraamaan riemusaatossa, niin että kansa huomaa ketä se ihailee, itse sinä kirjoitat hymnin, ja minä pidän huolta että kuoro tulee sen arvoinen. Ei vain pari kitisevää huilua ja pari pojanääntä, vaan kokonainen armeija kyklooppeja ja sulottaria! Hankinpa sellaisia sopraaneja ja bassoja, että itse Kyrilloksen korvat rupeavat soimaan hänen palatsinsa sisimmässä!"

"Hymnin? Sepä kaunis tehtävä minulle! Se on osa tuosta hullutuksesta, johon kansa sinun puheittesi mukaan ei kiinnitä vähintäkään huomiota. Sinä näytät itse päättäneen kaikki tärkeimmät asiat, ennenkuin alennuit kysymään minun neuvoani."

"Olenko sinulle sellaista sanonut? Siinä kokonaan erehdyt. Mutta jollei palkatun runonruikuttajan värssyt herätäkään mitään huomiota, niin onko samaten kaunopuheisen ja viisaan Hypatian sepittämä runon laita -- hänen, johon yhdellä haavaa Atheene, Foibos ja Dionysos puhaltavat runollisen hengen? Ja jos olen järjestänyt kaikki edeltäkäsin -- niin voisinko sen hienompaa huomaavaisuutta osottaa jumaloidulle hallitsijattarelleni?"

"Enpä voi juuri sanoa sitä miksikään suureksi huomaavaisuudeksi."

"Mitä? Enkö ole säästänyt sinulta kaikkea mahdollista vaivaa, enkö ensin ole rasittanut muutenkin ylenmäärin vaivattuja aivojani keksimällä teatterivaikutuksia ja tarvekaluja, ja sitte tuonut tänne mielikuvitukseni rakkaat lapset ja armotta laskenut ne sinun korkean ja säälimättömän tuomioistuimesi eteen, jotta voisit määrätä niiden elämästä ja kuolemasta?"

Hypatia tunsi joutuneensa ansaan, mutta nyt ei ollut enää yhtään väitettä.

"Sanohan kenen on määrä alentaa itseään ja minua esittämällä Venus Anadyomenea?"

"Ah, se on hienoin herkku koko ruokalistassani! Ajatteles, jos laupiaat jumalat olisivatkin auttaneet minua saamaan lupauksen -- arvaas keltä?"

"Mitäpä minä siitä välitän! Kuinka sen voisin tietää?" kysyi Hypatia, epäillen ja peläten todella tietävänsä, kenestä kysymys oli.

"Pelagialta itseltään."

Hypatia nousi seisaalleen mieli harmia täynnä.

"Tämä on tosiaan liian paljon! Sinulle ei siis riitä että vetoat ehdolliseen lupaukseen tai pikemminkin mitä käskevimmällä ja armottomimmalla tavalla vaadit minua täyttämään lupausta, jonka heikkoudessani annoin sinulle siinä turhassa toivossa, että sinä avustaisit minua pyrinnöissäni, jotka kuukausmääriä olet jättänyt huomioonottamatta ja joita nykyhetkenäkin tuskin ja'at kanssani! Ei riitä että eilen julkisesti tunnustit itsesi kristityksi, ja että tänään tulet tänne luulottelemaan minulle uskaltavasi viikon päästä palauttaa jumalien palveluksen -- sinä, joka äsken kielsit jumalat! Ei riitä että ilman minua olet laatinut kaikki nämä suunnitelmat, joiden miettimiseen itse kutsuit minut neuvonantajaksesi! Ei riitä että olet käskenyt minun istumaan vierellesi teatterissa syöttinäsi, välikappaleenasi, uhrinasi -- että minun siellä pitää punastua ja väristä katsellessani sellaista, mikä on arvotonta jumalien ja ihmisten silmille! Mutta kaiken tämän päätteeksi minun pitää myös osaltani avustaa sen naisen riemuvoittoon, joka on pilkannut opetustani, houkutellut luotani oppilaani, uhmannut minua itse luentosalissani -- naisen, joka neljänä vuotena on tehnyt enemmän kuin itse Kyrillos hävittääkseen kaikki ne hyveen ja totuuden siemenet, joita minä -- vaikkakin turhaan -- olen koettanut kylvää! Oi, rakastetut jumalat, eikö löydy rajaa niille tuskille, joita teidän marttyyrinne on kärsittävä todistaakseen langenneelle sukukunnalle teistä?"

Kaikesta hänen ylpeydestään ja Oresteen läsnäolosta huolimatta hänen silmänsä täyttyivät katkerilla kyynelillä.

Hänen oikeutetun vihansa kiivaus pakoitti Oresteen luomaan katseensa maahan, mutta kun Hypatia lempeämmällä ja surullisemmalla äänellä lausui viime sanat, kohotti hän jälleen silmänsä ja katseli häntä rukoillen ja suruisesti, samalla kuin hänen sydämensä kuiskasi: "Hupsu haaveilija! Mutta hän on kuitenkin niin kaunis! Minä tahdon ja minun täytyy voittaa hänet!"

"Ah, kallehin ja ylevin Hypatia, mitä olenkaan tehnyt! Mikä ajattelematon houkkio olen ollutkaan! Säästääkseni sinulta vaivaa -- siinä turhamaisessa toivossa, että hyvin mietityillä suunnitelmillani osoittaisin sinulle, ettei valtiomiestaitoni ole vallan arvoton tuki sinun korkeammalle viisaudellesi -- olen minä kurja loukannut sinua ja peräti turmellut jumalien asian, jonka hyväksi vannon olevani yhtä altis kuin sinäkin uhrautumaan!"

Viime lause teki toivotun vaikutuksen.

"Peräti turmellut jumalien asian?" toisti Hypatia hämmästyneenä.

"Eikö se ole menetetty ilman sinun apuasi? Ja mitä muuta voin päättääkään sanoistasi kuin että tahdot jättää minut, onnettoman, ja jumalat meidän omiin vähiin voimiimme?"

"Jumalten vähä voima on kaikkivalta."

"Olkoon niin. Mutta miksi on Kyrillos eikä Hypatia tänään Aleksandrian asujanten herra? Miksi, jollei juuri siksi että hän ja hänen kannattajansa ovat taistelleet ja kärsineet, jopa sadottain heistä on kuollutkin jumalansa edestä -- jonka he kuitenkin uskovat kaikkivaltiaaksi. Miksi vanhat jumalat ovat unhotetut, kaunis ajattelijatar? Sillä unhotetut he ovat."

Hypatian koko vartalo vapisi, ja Orestes jatkoi vielä mielittelevämmällä äänellä:

"En tahdo pyytää mitään vastausta tähän kysymykseeni. Pyydän vain anteeksi -- en tiedä mistä. Olen kuitenkin rikkonut, ja se on minulle tarpeeksi. Ehkäpä olen ollut liian rohkea, liian innokas. Mutta etkö sinä ole se palkinto, jota koetan voittaa, ja eikö voittajalle seppeleen kallisarvoisuuden takia voida antaa anteeksi hänen kärsimättömyytensä siihen pyrkiessään? Hypatia on unhottanut kenelle ja mihin jumalat ovat hänet luoneet -- hän ei ole edes kysynyt kuvastimeltaan neuvoa moittiessaan erästä lukemattomista ihailijoistaan rohkeudesta, joka pikemminkin on luettava hänelle ansioksi."

Oresteen katse hiipi Hypatian silmiin niin nöyrän ihailevasti, että tämä punastuen käänsi pois päänsä... Olihan hän sentään nainen... olihan hän haaveksija... ja pitihän hänestä tulla keisarinna... Ja Oresteen ääni oli niin sulosointuinen ja hänen olemuksensa niin miellyttävä kuin ikinä minkään miehen, joka on lumonnut naissydämen.

"Mutta Pelagia?" virkkoi hän viimein tyynnyttyään.

"Ah, etten ikinä olisi nähnyt sitä olentoa! Mutta minä todella kuvittelen että sinua miellyttäisi mitä olen tehnyt."

"Minua?"

"Jos kosto, kuten sanotaan, on suloinen, niin tuskinpa on toista niin erinomaista tilaisuutta nöyryyttää erästä, joka..."

"Kostoko? Luuletko todellakin minun tuntevan niin lihaista intohimoa?"

"Minäkö? En kautta Pallaan", sanoi Orestes, joka taas huomasi olevansa väärällä tolalla. "Mutta muistahan voivasi tulla vapautetuksi ikävästä -- en tahdo sanoa kilpailijasta -- jos sallit tämän näytelmän tapahtua."

"Miten niin?"

"Eikö hänen esiytymisensä uudelleen näyttämöllä, jota kohtaan hän on ollut osoittavinaan niin ylhäistä ylenkatsetta, voisi tämän parjaushaluisen pikkukaupungin silmissä asettaa hänet takaisin alkuperäiseen ja oikeaan asemaansa? Tämän perästä hän tuskin uskaltanee julkisesti esiytyä jumalista polveutuvan sankarin puolisona tahi -- aivan kuin hän olisi konsulin tytär -- kutsumattomana tunkeutua Hypatian luo."

"Mutta minä en voi, en voi sallia sitä edes häntäkään kohtaan. Onhan hän joka tapauksessa nainen. Ja voinko minä filosofi vaikuttaa siihen että hänen alentumisensa tulee hiuskarvankaan vertaa suuremmaksi kuin mitä se jo on?"

Hypatia oli miltei sanomaisillaan "nainen kuten minäkin", mutta siitä hänet estivät uusplatonisen filosofian oppilauseet. Hän siis pidättihe lausumasta sitä malttamatonta myöntämystä, että hänelle niin perinpohjin vastakkainen olento voisi kuulua samaan ihmissukuun kuin lian itse.

"Ah", jatkoi Orestes, "tuo onneton sana: alentua! Oli ajattelematonta minulta käyttää sitä; unohdin ettei hän omissa ja kaikkien muidenkaan silmissä voi sen enemmän alentua taas kuullessaan 'rakkaiden makedonialaistensa' kättentaputuksia -- joista hän vuosikausia on elänyt -- kuin riikinkukko pyrstöään levittäessään. Rajaton turhamaisuus ja itserakkaus eivät todellakaan ole epämieluisia intohimoja sille, joka niitä itsessään tuntee. Hän on joka tapauksessa se mikä on, eikä se suinkaan ole sinun vikasi. Sen täytyy, sen täytyy tapahtua!"

Hypatia parka! Syötti oli liian makea, kiusaaja liian kavala. Mutta häntä hävetti ääneen lausua filosofillista oppilausetta, joka hänen sydämeensä loi rahtusen levollisuutta ja lohtua. Eihän siinä ollut mitään pahaa, hän sanoi itselleen, että annettiin alhaisempien olentojen vapaasti kehittyä luonnon heille viittaamaan suuntaan, ainoaan jolla he, välttämättöminä muunnoksina suuren maailmankaikkeuden moninaisuudessa, voivat seurata olemuksensa lakeja. Sen vuoksi hän lopetti keskustelun sanoen:

"Jos sen täytyy tapahtua, niin... Minä tahdon nyt vetäytyä erikseni ja kirjoittaa laulun. Mutt'en millään muotoa tahdo olla missään yhteydessä tuon -- minua hävettää yksin hänen nimensäkin lausuminen. Tahdon lähettää hymnin sinulle, ja hän saa sovelluttaa tanssinsa sen mukaan miten parhaiten taitaa. En tahdo alistua hänen makunsa tai oikeammin sanoen oikkujensa mukaan."

"Ja minä", Orestes virkkoi, "menen ja käytän kaikki kykyni juhlan järjestämiseen. Viikon päästä sen pidämme -- ja voitamme. Jää hyvästi, sinä viisauden kuningatar! Filosofiasi ei milloinkaan loista kirkkaammalla valolla, kuin milloin sinä viisaudessasi alttiisti sallit itsessään kauniin väistyä, vain suhteellisesti kauniin mutta käytännöllisesti toimeenpantavan tieltä."