Part 26

"Viljakaupan valvojalle... Kuinka monesta vehnälaivasta olet käskenyt purkaa lastin?"

"Kahdesta, jalo herra."

"Hyvä. Se on tällä hetkellä tarpeeksi suuri almu. Rahvaan asianajajalle -- hitto hänet periköön."

"Häneen voi luottaa, sillä hän on katkeran kateellinen Kyrilloksen vaikutusvallasta. Sitäpaitsi hän on minun vähäpätöisyydelleni velkaa paljon rahaa."

"Hyvä. Tänne vanginvartioille lähetettävät kirjeet, jotka koskevat miekkailijoita!"

"Tässä jalo herra."

"Hypatialle... Ei, tahdonpa valittua morsiantani kunnioittaa omalla korkealla läsnäolollani. Niin totta kuin elän, tämän aamupäivän työ on kylliksi sille, jolla on polttava päänporotus."

"Jalo herra, sinulla on seitsemän miehen voima. Eläös ijankaikkisesti!"

Oresteen työkyky oli tosiaankin, kun hän sille tuulelle sattui, erinomaisen suuri. Kylmä veri ja vielä kylmempi sydän tekevät monen asian helpoksi.

Mutta Filammonin koko sielu kiintyi sanoihin "valittu morsiameni".

Johtuiko tämä jostain itsekkäästä toiveesta, jonka Mirjamin eiliset viittaukset olivat herättäneet, vai tunsiko hän vain sääliä ja kauhua sen johdosta, että sellainen kohtalo oli määrätty Hypatialle -- hänen epäjumalalleen? Joka tapauksessa seisoi hän siinä viisi minuuttia aivan kuin unessa, mutta heräsi sitte kuullessaan toisen, vielä rakkaamman nimen lausuttavan.

"Ja nyt Pelagiaan. Voimmehan ainakin koettaa."

"Ehkäpä se loukkaa goottia, jalo herra."

"Hitto hänet nielköön! Hän saa valita itselleen mielityn kaikista Aleksandrian kaunokaisista ja tulla Pentapoliksen käskynhaltijaksi, jos tahtoo. Mutta näytelmä minun pitää saada, eikä kukaan muu kuin Pelagia voi esiintyä Venus Anadyomenena."

Filammonin veri virtasi ankarasti sydämeen ja siitä takaisin päähän. Hän vapisi kauhusta ja häpeästä.

"Kansa käy hurjaksi ihastuksesta saadessaan vielä kerran nähdä hänet näyttämöllä. Nuo elukat eivät aavistaneet minun alati ajattelevan heidän huvejaan, vaikka olisin juopunut kuin Silenius."

"Sinä elät vain orjiesi hyväksi, jalo herra."

"Kuulehan, poika, niin sorea tyttö tarvitsee sorean sanansaattajan. Minä otan sinut heti palvelukseeni; sinun pitää viedä tämä kirje Pelagialle. Noo -- mikset tule ja ota sitä?"

"Pelagialle?" nuorukainen huudahti. "Teatterissako? Julkisesti? Venus Anodyomenako?"

"Niin, sinä hupsu! Olitko ehkä päissäsi illalla?"

"Hän on minun sisareni."

"Entä sitte? Ei siltä että uskon sinua, sen hulttio! -- Ahaa!" sanoi Orestes, joka heti älysi asianlaidan. "Apparitorit!"

Ovi avautui, ja vartio näyttäytyi.

"Tässä on muuan kiltti poika, jonka tekee mieli käyttäytyä hupsun tavalla. Estäkää häntä muutaman päivän aikana aikaansaamasta mitään rettelöitä! Mutta elkää tehkö pahaa hänelle; pelastihan hän eilen henkeni, kun te, sen heittiöt, livistitte tiehenne!"

Pitemmittä mutkitta onneton nuorukainen siepattiin kiinni ja vietiin holvikäytävää myöten vahtihuoneeseen. Apparitorit, jotka hänen eilispäivänä osottamansa rohkeuden vuoksi näyttivät kantavan kaunaa häntä vastaan, pilkkasivat häntä ja tuntuivat olevan ylen halukkaat panemaan hänet raskaihin rautoihin. Sitte he tyrkkäsivät hänet päätäpahkaa vankiluolaan, sulkien hänet sinne ja jättäen hänet omiin mietteisiinsä.

5 Luku.

HÄN TAIPUU SAADAKSEEN HALLITA.

"Mutta ajattelehan, ihanin Hypatia, että olisit saanut ison kiven vasten kasvojasi, että satamäärin roistoja olisi hypellyt kuin villipedot ulvoen ympärilläsi -- vielä pari minuuttia, niin olisit revitty kappaleiksi! Mitähän olisitkaan tehnyt sellaisessa tapauksessa?"

"Olisin antanut heidän repiä itseni kappaleiksi ja kuollut kuten olin elänytkin."

"Niin, mutta -- jos tosi todellakin olisi ollut kysymyksessä ja kuolema sinua silmiin tirkistänyt?"

"Miksi ihmisen pitäisi pelätä kuolemaa?"

"Hm... Tietysti en pelkää kuolemaa itseään, vaan kuolemista. Se olisi moisissa olosuhteissa lievimmin sanoen epämiellyttävää. Jos esikuvamme, Julianus Suuri, huomasi lievän teeskentelyn tarpeelliseksi ja siltä oli paljon parempi kristitty, kuin mitä minä itsestäni koskaan voin väittää, niin miksipä en minäkin saisi teeskennellä? Pidä minua alempana olentona, suureen joukkioon kuuluvana, jos niin tahdot -- minä olen joka tapauksessa katuvainen jäsen tuosta suuresta joukkiosta ja annan sinulle kaiken mahdollisen korvauksen tekemällä mitä hullutuksia suinkin suvaitset minulle määrätä. Jos vain kerran saan vallan käsiini, niin tahdonpa osoittaa itseni yhtä kelvolliseksi ja taipuvaiseksi kuin itse Julianus."

Sellaista puhetta pitivät Hypatia ja Orestes keskenään puolituntisen sen jälkeen kuin Filammon oli saatettu uuteen asuntoonsa.

Hypatia loi prefektiin tyynen, läpitunkevan katseen, joka ilmaisi ylenkatsetta, vaan samalla hieman pelkoakin.

"Ja mikähän lienee vaikuttanut tämän äkillisen innon jalossa prefektissä? Neljä kuukautta ovat lupauksesi olleet täyttämättä."

Hän ei maininnut miten iloiseksi hän sydämessään olisi tuntenut itsensä, jos ne edelleenkin olisivat jääneet silleen.

"Olen tänä aamuna saanut sanomia, jotka kohteliaisuudesta ensin mainitsen sinulle. Tahdomme pitää huolta, että koko Aleksandria ennen päivän laskua tuntee ne. Heraklianus on voittanut."

"Voittanut?" Hypatia huudahti kavahtaen pystyyn.

"Hän on voittanut ja Ostian luona täydellisesti tuhonnut keisarin sotajoukon. Niin kertoo sanansaattaja, johon täydellisesti saatan luottaa. Ja vaikka sanoma osoittautuisikin vääräksi, niin voin estää huhun siitä leviämästä -- miksi muuten olisinkaan prefekti? Sinä epäilet? Etkö älyä että asiamme on voittanut, jos vain viikonkaan verran voimme pitää tätä kuvittelua vireillä?"

"Miten niin?"

"Olen jo neuvotellut kaupungin kaikkien virkamiesten kanssa, jok'ainoa heistä on ollut kyllin viisas luvatakseen minulle apuaan -- vaikka tietysti edellyttäen Heraklianuksen menestystä. Kaikki ovat yhtä tyytymättömät kuin minäkin pappien hallitsemaan Bysantiumin hoviin. Sitäpaitsi ovat asemien päällysmiehet jo puolellani, samaten kaikki joukot pitkin Niilin vartta. Ah, olet kuvitellut minun olleen toimettomana näinä neljänä kuukautena, mutta sinä unohdat olevasi itse palkintoni kaikista vaivoistani! Voinko hidastella, kun minulla on sellainen päämäärä silmieni edessä?"

Hypatiaa värisytti, mutta hän vaikeni. Orestes jatkoi:

"Olen purkanut lastin monesta vehnälaivasta jakaakseni suunnattomassa määrässä viljaa kansalle. Nuo kirotut munkit Tabennessa olivat miltei joutua edelleni, niin että olin pakotettu lahjomaan pari diakoonia, ostamaan heidän tänne lähettämänsä varaston ja jakamaan sen muka omanani. On todellakin liian hupsua heiltä, että itsepintaisesti tahtovat pitää puolet kaupungin köyhistä ilmaiseksi leivässä! Mitä ihmettä heillä on Aleksandrian kanssa tekemistä?"

"He tahtovat saavuttaa kansansuosiota, arvaan."

"Aivan niin. Mutta miten voi hallitus pitää kurissa joukkoa heittiöitä, jotka tulevat ravituiksi ilman sen apua?"

"Julianus lausui ihanassa kirjeessään Galatian ylimmäiselle papille saman valituksen."

"Pian olet sinä saattava kaiken tämän oikealle tolalle, ymmärräthän. Muuten en juuri nyt erittäin pelkää Kyrilloksen valtaa. Tunnen huvia voidessani sanoa, että hän kaikkien rikasten ja sivistyneitten silmissä on suunnattomasti vahingoittanut asiaansa karkoittamalla juutalaiset. Ja mitä hänelle uskolliseen rahvaaseen tulee, niin ovat jumalat -- täällä ei toki ole ainoatakaan munkkia, jotta voin mainita onneni oikeat luojat -- juuri otollisena hetkenä lähettäneet meille lahjan, joka saattaa roisto joukon niin hyvälle tuulelle kuin ikänä voimme toivoa."

"Mitä sitte?" Hypatia kysyi.

"Valkosen norsun."

"Valkosen norsun?"

"Niin", Orestes vastasi, huomaamatta tai tahtomatta huomata värettä neidon kysymyksessä. "Todellisen, elävän Valkosen norsun, jommoista sataan vuoteen ei ole Aleksandriassa nähty. Sen ynnä kesyn tiikerin oli määrä mennä lahjaksi Bysantiumin poikaselle joltakin satavaimoiselta pikkukuninkaalta etäisessä Taprobanessa tai jossain muussa kaukaisen Idän nimettömässä maassa. Otin vapauden panna elukat takavarikkoon kun niitä kuletettiin kaupungin läpi, ja hieman puhuteltuani ja muistuteltuani vartioita kidutuspenkistä ovat norsu ja tiikerit nyt käytettävänämme."

"Mitä hyötyä meillä niistä on?"

"Jalo Hypatia, ajattele miten voimmekaan voittaa alhaison ilman näyttelemistä? Milloin on ollut useampia kuin kaksi keinoa valloittaa koko Rooman valtakunta tai osa siitä? Toinen on asevoima, toinen loistavat näytelmät. Voitko edes ajatellakaan jotain kolmatta? Edellinen keino on vaivaloinen ja ikävä; tätä nykyä sitä tuskin on mahdollinen käyttää. Jälellä on jälkimmäinen keino; ja juuri tuo Valkonen norsu taanneekin meille loistavan menestyksen. Minun on joka viikko annettava joku näytelmä. Kansa on väsynyt tuohon pantomiiniin, ja sittekuin juutalaiset on karkotettu, on esiintyjä käynyt veltoksi ja laiskaksi, koska on kadottanut innokkaimmat ihailijansa. Kilpa-ajoihin he ovat ylen kyllästyneet. Ajatteles, jos nyt niin pian kuin mahdollista lupaisimme esittää niille näytelmän -- näytelmän jonka veroista tämä sukukunta ei ikäni ole nähnyt! Sinä ja minä istumme vieretysten, minä juhlan toimeenpanijana, sinä -- vain tilapäisesti -- muinaisajan vestaalin edustajana. Joku kunniallinen henkilö saa toimekseen, kansan ihastuksesta raivotessa, huutaa: Kauvan eläköön Orestes Cæsar! Toinen muistuttaa Heraklianuksen voitosta... kolmas yhdistää sinun nimesi minun nimeeni. Kansa puhkee suosionilmauksiin. Joku Marcus Antonius astuu esiin, tervehtää minua keisariksi, Augustukseksi, miksi vain tahdot -- kansa yhtyy huutoon. Minä kieltäydyn yhtä vaatimattomasti kuin itse Julius Cæsar, mutta minut pakotetaan punastuen ottamaan vastaan minulle tarjottu arvo. Nousen ylös, pidän puheen etelämantereen vastaisesta riippumattomuudesta, Epyptin yhdistämisestä Afrika-maakuntaan, tulevaisuuden keisarikunnasta, joka ei enää ole jaettu Itäiseen ja Läntiseen vaan Pohjoiseen ja Eteläiseen. Valtavat eläköön huudot kahden drakman hintaan hengeltä kajahtavat pilviin. Kukin luulee kaikkien muiden suostuvan tähän ja tekee kuten toisetkin. Ja peli on voitettu."

"Mutta, sanohan minulle," virkkoi Hypatia, tyrehyttäen ylenkatsettaan ja epätoivoaan, "millä tavalla tämä jumalien palvelusta edistäisi?"

"Kas näin... kas näin... jos luulet mielten olevan tarpeeksi kypsytetyt, voit sinä vuorostasi nousta pystyyn ja pitää puheen... sellaisen varmasti voit sepittää. Muistuta siitä miten nämä näytelmät -- muinen Rooman valtakunnan ylpeys -- ovat joutuneet rappiolle galilealaisen taikauskon vallalle päästyä; että kansan hankkiakseen todellisia nautintoja silmilleen ja korvilleen on julkisesti palattava niihin jumaliin, joiden palveluksesta nämä leikit ovat saaneet alkunsa, sekä että näytelmät ainoastaan tämän palveluksen yhteydessä voivat saavuttaa täydellisyytensä. Mutta minun ei ole tarvis opettaa sinulle, mitä itse niin usein olet minulle opettanut. Neuvotelkaamme sen sijaan näytelmästämme, joka lähinnä viljanjakelua on tärkein tuumistamme. Minun olisi pitänyt antaa esiytyä tuon munkin, joka eilen oli miltei iskeä minut kuoliaaksi. Se olisi tosiaankin ollut lakien voitto kristillisyydestä! Hän ja villipedot olisivat voineet huvittaa kansaa kymmenen minuuttia. Mutta viha minussa voitti viisauden, ja mies on nyt kaksi tuntia virunut ristillä. Mutta mitäs sanot, jos panisimme toimeen pienen miekkailuleikin? Totta on, että sellaiset kamppailut ovat laissa kielletyt."

"Taivaan kiitos, että niin on laita!"

"Mutta etkö älyä, että meidän juuri sen vuoksi on osotettava itsenäisyyttämme käyttämällä miekkailijoita?"

"Ei, niiden aika on ohi. Elkööt ne enää koskaan häväiskö maan pintaa!"

"Sitä sinä, katsoen omaan henkilöösi, et saa sanoa julkisesti. Muuten voisi Kyrillos olla kyllin julkea muistuttaakseen sinulle, että kristityt keisarit ja piispat ovat poistaneet ne."

Hypatia puri huultansa ja vaikeni.

"En tahdo suinkaan vaatia mitään, joka olisi vastoin mieltäsi... Jospa vain voisimme toimittaa pari marttyyrinäytelmää, -- mutta pelkään että meidän pitää odottaa vuosi tai pari ennenkuin, nykyisin vallalla olevien mielipiteiden takia, voimme rohjeta mihinkään sellaiseen."

"Odottaa? Niin kyllä, me tahdomme odottaa iankaikkisesti! Eikö Julianus -- ja onhan hän kai esikuvamme -- kieltänyt vainoamasta galilealaisia? Hänen mielestään ne olivat kyllin rangaistut omalla jumalattomuudellaan ja taikauskoisella itsekidutuksellaan."

"Sekin oli pieni erehdys tuolta suurelta mieheltä. Hänen olisi pitänyt muistaa, ettei kolmena vuosisatana mikään -- eivät edes miekkailijatkaan -- ole voineet saattaa roistoväkeä niin hyvälle tuulelle kuin katseleminen, miten joitakuita kristittyjä, varsinkin nuoria kauniita naisia, poltettiin tai viskattiin petoeläimille."

Hypatia purasi taas huultaan.

"En voi kuunnella sellaista puhetta. Unhotat puhuvasi naiselle."

"Oo ylevin Viisaus," sanoi Orestes mielittelevimmällä äänellään, "et kai koskaan voi luulla minun tahtovan kiusata sinun korviasi? Mutta salli minun vain huomauttaa siitä yleisestä totuudesta, että ken tahtoo saavuttaa jonkin päämäärän, sen on myös pakko käyttää tarjona olevia keinoja; ja ne keinot, joita neljän vuosisadan kokemus on koetellut, lienevät ylipäätään parhaimmat. Puhun vain tavallisena käytännöllisenä valtiomiehenä, mutta epäilemättä filosofi myöntää minun olevan oikeassa."

Hypatia katseli maahan, ja hänen mielensä oli täynnä tuskaisia ajatuksia. Mitähän hän vastaisikaan? Eikö tämä ollut liiaksikin totta, eikö Oresteella ollut kokemus ja tosiasiat puolellaan?

"No niin, jos se on välttämätöntä... mutta minä en tahdo mitään miekkailijoita. Miksei jotakin -- jotakin tuollaista taistelua petojen kanssa? Nekin ovat sangen vastenmielisiä, mutta ovat vähemmässä määrässä epäinhimillisiä, ja voithan ryhtyä turvallisuustoimenpiteisiin, niin ettei yksikään ihminen kärsi vahinkoa."

"Sepä olisi todellakin ruusu ilman tuoksua! Jollei mitään vaaraa tai verenvuodatusta tule kysymykseen, menettää huvi viehätyksensä. Petoeläimet ovat kuitenkin juuri tätä nykyä kallishintaisia, ja jos annan surmata koko eläintarhani en voi sitte enää tehdä mitään. Miksemme ottaisi jotakin, mikä ei maksa rahaa, esimerkiksi vankeja?"

"Mitä, asetatko sinä ihmisolennot petoeläimiä halvemmiksi?"

"Pois se, mutta ne maksavat todellakin vähemmän. Muista että ilman rahaa olemme voimattomat; jumalten vuoksi meidän täytyy säästää varojamme."

Hypatia vaikeni.

"Viisi- tai kuusikymmentä liibyalaista vankia on juuri tuotu tänne korvesta. Miksemme antaisi niiden taistella yhtä monta sotilasta vastaan? Nehän ovat kapinoitsijoita, sodassa vangittuja."

"Silloin", sanoi Hypatia, joka itsepuolustuksekseen tarttui jokaiseen oljenkorteen, "silloinhan ne joka tapauksessa ovat menettäneet oikeutensa elää."

"Tietysti. Kristityt eivät siis saa mitään aihetta meitä syyttääkseen. Eikö kaikkein kristillisin keisari Konstantinus käskenyt kolmesataa germanilaista vankia teurastamaan toisensa Trierin amfiteatterissa?"

"Mutta ne kieltäytyivät, viskautuivat omiin miekkoihinsa ja kuolivat sankareina."

"Niin, nuo germaanit ovat aina yhtä mahdottomia pidellä. Omat henkivartijanikin ovat aivan yhtä kovapintaisia. Sanoakseni sinulle totuuden olen jo pyytänyt heitä osoittamaan urhouttaan noita liibyalaisia vastaan, mutta mitä luulet heidän vastanneen?"

"Toivoakseni he kieltäytyivät?"

"He sanoivat minulle mitä hävyttömimmällä naamalla olevansa miehiä eikä näyttelijöitä, ja että he olivat palkatut sotimaan eikä teurastamaan. Niin älykkään johdannon jälkeen minä odotin sokrateslaista dialoogia ja poistuin."

"He olivat oikeassa."

"Epäilemättä he olivat oikeassa, filosofiselta kannalta katsoen; käytännölliseltä kannalta katsoen he sitä vastoin olivat suuria sanansaivartajoita ja minä huonosti palveltu isäntä. Voin toki vankiloista sentään löytää tarpeeksi monta onnetonta ja, väärinymmärrettyä sankaria, jotka vapauden toivossa tulevat taistelemaan kelpo tavalla, ja tiedänpä muutamia vanhoja miekkailijoita, joita vielä asuskelee kapakoissa ja jotka ilolla antavat niille viikon päivät opetusta. Se siis menee mukiin. Mutta nyt iloisempaan näytelmään, joka sitte seuraa -- sen pitää olla jotakin enemmän tai vähemmän draamallista."

"Sinä unhotat puhuvasi naisen kanssa, joka toivoo niin pian kuin mahdollista pääsevänsä Atheneen ylipapittareksi ja joka sitä odotellessaan on velvollinen tekemään mitä hänen opettajansa Julianus sääsi aikansa papeille. Minun on siis galilealaisten tavoin kammottava teatteria, samaten kuin toivon vastedes voivani heidän tavallaan pitää huolta leskistä ja muukalaisista."

"Olkoon minusta kaukana että tahtoisin halventaa tuon suuren miehen viisautta. Salli minun vain huomauttaa, että arvostellen valtakunnan nykyistä tilaa voi syyllä sanoa hänen epäonnistuneen."

"Auringonjumala, jota hän rakasti, otti hänet liian varhain tykönsä kuoleman kautta."

"Ja samassa tuokiossa kuin hän oli poissa, virtasi kristillinen raakalaisuus takaisin vanhaan uomaansa."

"Ah, jospa hän vain olisi elänyt kaksikymmentä vuotta kauvemmin!"

"Ehkäpä Auringonjumalalle ei ollut yhtä tärkeätä kuin meille ylipappinsa aikeitten menestyminen."

Hypatia punastui. Nauroiko ehkä Orestes salaa hänelle ja hänen toiveilleen?

"Elä pilkkaa!" hän sanoi juhlallisesti.

"Taivas sen estäköön! Koetan vain selittää selvää tosiseikkaa. Toinen selitys on tämä: koska Julianus ei menetellyt aivan oikein koettaessaan palauttaa Olympoon jumalain palvelusta, niin huomasi Auringonjumala otolliseksi temmata hänet pois. Nyt hän lähettää Julianuksen sijasta filosofi Hypatian, joka on kyllin viisas huomatakseen Julianuksen erehdyksen ja joka ei liian tarkoin koeta matkia galilealaisia siinä ankarassa siveellisyydessä, jonka ainoat ja luonnolliset kannattajat nämä ovat."

"Siis Julianuksen erehdys oli se, että hän oli liian hyveellinen? Jos niin on laita, niin tahdonpa olla hänen kaltaisensa ja epäonnistua kuten hän. Syy ei silloin ole minussa, vaan kohtalossa."

"Hänen virheensä ei ollut se, että hän itse oli liiaksi hyveellinen, sinä Atheneen puhdas kuva, vaan että hän koetti tehdä muutkin yhtä hyveellisiksi. Hän unohti jälkipuoliskon Juveliuksen merkillisessä lausunnossa, että '_panem et circenses_' ['Leipää ja huvituksia!' -- Rooman alhaison tunnussanaksi tullut vaatimus hallitsijoiltaan valtakunnan rappeutumisen aikana. Suom. muist.] ovat asia, jonka hallitsijan ehdottomasti ja ennen muuta on vaarinotettava. Hän yritti antaa kansalle leipää ilman näytelmiä. Minkä kiitoksen hän suunnattomasta anteliaisuudestaan sai, siihen vastatkoot hän itse ja Antiokian kelpo rahvas. Sinä esitit äsken hänen Misopogon'insa..."

"Ah, siinä valittaa mies, joka oli liian puhdas ajallensa!"

"Vallan oikein. Hänen olisi pitänyt tyytyä pitämään puhtautensa vain omana hyvänään; hänen ei olisi pitänyt lähteä Antiokiaan vain filosofisena ylipappina ja varustettuna epäilyttävän siistillä parralla uhraamaan jumalalle, johon -- suo minulle anteeksi -- ei kukaan antiokialainen ollut vuosikausiin uskonut. Jos hän olisi kulkenut sisään meidän valkoisella norsullamme ja kymmenentuhatta miekkailijaa seuranaan, jos hän olisi rakentanut Dafnen lehtoon teatterin norsunluusta ja lasista sekä toimittanut juhlanäytännön Auringonjumalan tai minkä muun Pantheonin jumaluuden kunniaksi..."

"Silloin hän olisi toiminut filosofille arvottomalla tavalla."

"Mutta tuon yksinäisen pappipirun sijasta, joka kahlasi märän ruohikon halki hylätyn alttarin luo yksi ainoa hanhi kainalossaan, olisi jok'ainoa hanhi Antiokiassa -- anteeksi että varastan sanaleikin Aristofaneelta -- ammolla suin seurannut häntä ja palvellut häntä kuin mitä jumalata hyvänsä -- tunnettua tai tuntematonta -- ja kilistellyt koko komeutta."

"No niin," sanoi Hypatia, joka vastenmielisesti mukautui Oresteen sattuvaan todisteluun, "palauttakaamme siis ihana muinaiskreikkalainen draama. Esittäkäämme joku Aiskyloon tai Sofokleen trilogioista."

"Liian mietoa, rakas ystäväiseni. Eumeniidit menisivät ehkä mukiin tai Filoktetes, jos todellakin voisimme kiduttaa Filoktesta ja saisimme yleisön vakuutetuksi, että hän vaikeroi täydellä todella."

"Miten mautonta."

"Niin kyllä, mutta se olisi välttämätöntä, kuten monet muutkin mauttomat asiat."

"Miksemme koettaisi Prometeusta?"

"Se draama epäilemättä antaisi mainion tilaisuuden teatterivaikutusten esittämiseen. Ajatteles vain noita vedenneitosia siivitetyssä vaunussaan ja Okeanosta griipinsä selässä! Mutta minusta tuskin olisi soveliasta näyttää Zeusta ja Hermestä kansalle siinä jotenkin rumassa valossa, missä Aiskylos ne esittää."

"Sen unohdin", sanoi Hypatia. "Oresteen trilogia on kai lopulta paras."

"Parasko? Se on jumalallinen, jumalallinen! Ah, että minun osakseni tulisikin esiytyä jälkimaailmalle sinä miehenä, joka on kreikkalaisella näyttämöllä herättänyt Aiskyloon mestariluomat uudelleen eloon! Mutta -- pyydän suurelta runoilijalta tätä huomautustani anteeksi -- eikö Agamemnon osoita liian suurta pidättyväisyyttä, kun ajatellaan nykyajan makua? Jos vain voisimme saada kylpykohtauksen esitetyksi oikein yleisön silmien edessä, ja Agamemnonin, jonka oikein toden teolla saisi tappaa -- jälkimmäistä en kuitenkaan vaadi, sillä hyvä näyttelijä saisi siitä aiheen kieltäytyä tästä osasta... mutta murhan pitäisi kuitenkin joka tapauksessa tapahtua yleisön nähden."

"Kauheata. Se olisi rikos kaikkia draamallisen taiteen lakeja vastaan. Eikö yksin romalainen Horatiuskin lausunut seuraavan säännön: _Nec pueros coram populo Medea trucidet_. [Eihän Medeakaan silponut poikiaan yleisön nähden.]"

"Sinä kaunein ja viisain naisista, minä olen sen vanhan rakkaan epikurealaisen kuuliaisin oppilas -- yksinpä huoneitteni järjestelyynkin nähden, mistä Afrikan tuleva keisarinna jonain päivänä hankkinee varmuutta. Mutta nyt emme puhele runoustaidosta, vaan hallitustaidosta. Tapahtuipa kuitenkin että Horatiuksen istuessa nojatuolissaan ja jakaessa kansalle hyviä neuvojaan, muuan yksityinen henkilö, joka hiukan paremmin kuin runoilija ymmärsi mitä suuret joukot ihailevat, antoi äitinsä hautajaisissa neljänkymmenen tuhannen miekkailijan esiytyä."

"Mutta sääntö perustuu kauneuden ijäisiin lakeihin. Se on hyväksytty ja sitä on seurattu."

"Mutta ei siitä kuitenkaan ole välittänyt se kansa, jota varten se kirjoitettiin. Oppinut Hypatia ei varmaankaan ole unohtanut että Annaeus Seneca -- tai ken se oli, joka kirjoitti hyvin huonon murhenäytelmän Medeasta -- Horatiuksen säännöstä huolimatta huomasi niin välttämättömäksi että Medea surmasi lapsensa kansan nähden, että hän todellakin antoi hänen tehdä sen -- ei edes kuuttakaankymmentä vuotta sen jälkeen kuin Horatius kirjoitti '_Ars poeticansa_'."

Hypatia vaikeni tuntien itsensä joka kohdassa voitetuksi, ja Orestes jatkoi kiusoitta van puheliaasti:

"Muista myöskin, että vaikka uskaltaisimmekin hiukan muutella Aiskylosta, emme löytäisi ketään, joka kykenisi näyttelemään häntä."

"Se on totta! Ah, mikä kurja aika!"

"Mutta vaikken ollenkaan mainitsisi sitä epäilyttävää kohteliaisuutta minulle, joka pyrin erääseen huomattavaan arvoon, että kaimani murhaa äitinsä ja joutuu sitte kostotarten takaa-ajettavaksi yli näyttämön --"

"Mutta Apollohan pelastaa ja puhdistaa hänet lopulta. Minkä ihanan tilaisuuden tämä viimeinen kohtaus tarjoisikaan vanhan jumalien kunnioituksen juurruttamiseksi kansaan!"

"Totta, mutta nykyisin useimmat katsojista pikemminkin uskoisivat äidinmurhan ja kostotarten kamalaan todellisuuteen kuin Apollon valtaan pelastaa syyllinen koston jumalattarien käsistä. Pelkäänpä että sinun lähimpiä tehtäviäsi tulee olemaan uskon elähyttäminen tähän jumalaan."

"Ja sen tulen tekemään", sanoi Hypatia. Mutta hän ei enää puhunut toivehikkaasti.

"Etkö myöskin luule," jatkoi kiusaaja, "että nämä vanhat näytelmät voisivat antaa hiukan synkän käsityksen niistä jumalista, joita haluamme jälleen palauttaa -- suo anteeksi -- tarkoitan jälleen kunnioittaa? Kertomus Atreuksen suvusta on kaikesta kauneudestaan huolimatta miltei yhtä iloton kuin Kyrilloksen saarna viimeisestä tuomiosta ja siitä Tartaroosta, joka on valmistettu poloisille äveriäille."