Part 25

"Naisellista taikauskoisuutta -- mutta suon sen hänelle anteeksi... Hiljaa raakalaisnaiset! Olen tuonut tänne tämän nuoren filosofin oman emäntänne käskystä."

"Sitte hän saa odottaa eteishuoneessa. Muuan herrasmies on nyt emäntäni luona."

Filammon sai siis odottaa pimeässä ja likaisessa eteishuoneessa, jota ylellisesti koristivat vaalenneet seinäverhot ja seiniä pitkin asetetut sohvat. Hän odotti levottomana ja kärsimättömänä, ja molemmat tytöt, jotka koruompelunsa ylitse häntä varkain tähystelivät, päättivät hänen olevan kovin kömpelön, koskei hän lainkaan vastannut heidän hiukeaviin silmäyksiinsä.

Sillävälin kuunteli Mirjam sisähuoneessa ilkeän tyytyväisesti hymyillen tummapintaisen ja ahavoittuneen nuoren juutalaisen kertomusta.

"Minä tiesin, oi Israelin äiti, että kaikki riippui minun nopsuudestani. Senvuoksi lähdin Ostiasta ja ratsastin yötä päivää Tarentia kohti. Mutta ympärileikkaamattomien sanansaattajalla oli parempi ratsu kuin minulla. Siksi lahjoin erään orjan lamauttamaan hänen hevosensa. Toisena päivänä pääsinkin majapaikan välin hänen edelleen; mutta siitä huolimatta tuo filistealainen yllätti minut yöllä, sillä saatanan enkelit auttoivat häntä, ja minun sieluni vihastui."

"Mitäs sitte tapahtui, Jonabad Bar-Zebudah?"

"Muistelin Jehua ja Joabiakin, kun Asabel tätä takaa-ajoi, mietinpä syvästi oliko moinen teko luvallinen, sillä minä en ole mikään verenvuodattaja. Mutta siitä huolimatta jouduimme pimeässä yhteen, ja minä tapoin hänet."

Mirjam taputti käsiään.

"Sitten puin, niinkuin kohtuullista oli, hänen vaatteensa päälleni, anastin hänen kirjeensä ja valtakirjansa ja olin olevinani keisarin lähetti. Siten suoritin lopun matkastani pakanain kustannuksella. Tässä annan sinulle takaisin sen kautta keräytyneen säästön."

"Siitä ei sanaakaan! Pidä se itsellesi Jakobin arvokas poika! Entä mitä muuta?"

"Tarentiin tultuani purjehdin edelleen merirosvoilta vuokraamallani aluksella. Sen miehistö oli kelpo väkeä ja piti vannomansa valan. Sillä soudettuamme kaikista voimistamme liki puoli matkaa, tuli toinen alus vanaveteemme ja yritti kiertää meidät. Tunsin sen hyvin olevan kotoisin Aleksandriasta, samoin laivurinkin, joka väitti sen tulleen Aleksandriasta Brundusiumiin, mukanaan kirje Oresteelta."

"Mitä vielä?"

"Minusta tuntui häpeälliseltä, jotta tuo alus kiertäisi meidät, ja vielä häpeällisemmältä, jotta sinä ja vanhempamme suotta olisitte maksaneet moisia kustannuksia. Sen vuoksi rupesin keskusteluihin merimiehen kanssa luvaten hänelle paitsi vuokraa kaksisataa kultarahaa omistani. Ole hyvä ja maksa ne laskuuni rabbi Hesekielille, joka asuu Pelusiumissa Vesiportin luona. Silloin merirosvot neuvoa pidettyään päättivät purjehtia vihollisen upoksiin; meidän aluksemme oli näet terävänokkainen liburnialainen, ja heidän vain kevyt sanansaattaja-alus."

"Teittekö niin?"

"Muuten emme olisikaan nyt täällä. Herra antoi heidät meidän käsiimme, niin että puhkasimme heidän aluksensa vallan keskeltä ja he upposivat kuin Farao ja kaikki hänen joukkonsa."

"Niin hukkukoot kaikki valitun kansan viholliset!" huudahti Mirjam. "Ja nyt sanot, ettei mitään uusia sanomia voi tulla tänne kymmeneen päivään?"

"Merirosvopäällikkö vakuutti sen olevan mahdotonta yltyvän tuulen takia, joka uhkaa muuttua etelämyrskyksi."

"Kas tässä, ota tämä kirje ylirabbinille; äiti Israelissa siunaa sinua. Olet miehekkäästi taistellut kansasi puolesta, ja sinä astut hautaasi rikkaana vuosista ja kunniasta, rikkaana palvelijoista ja palvelijattarista, kullasta ja hopeasta, lapsista ja lapsenlapsista. Jalkasi on polkeva pakanoiden niskoja, ja Abrahamin, Isakin ja Jakobin siunaus on vuotava ylitsesi. Sinä saat syödä siitä hanhesta, joka korvessa lihoitetaan ja Leviathanista, joka on piilotettuna isoon mereen, siksi kunnes se viimeisenä päivänä antaa lihansa ruuaksi kaikille oikeille israelilaisille."

Kääntyessään poispäin ja astuessaan ulos huoneesta oli tämä juutalainen sokeassa kiihkossaan kukaties onnellisin mies koko Egyptissä.

Hän poistui eteishuoneen kautta, katsahtaen kierosti orjattariin ja uhkaavasti Filammoniin. Tämä saatettiin nyt Mirjamin luo.

Eukko istui kiemurassa kuin käärme matalalla sohvalla ja kirjoitti ahkerasti polvillaan olevaan tauluun; tyynyillä hänen vieressään kimalteli komeita jalokiviä, joita hän äsken oli käsitellyt kuin lapsi leikkikalujaan. Hän katsahti ylös vasta muutamien minuuttien perästä; ja kärsimättömänäkin täytyi Filammonin silmäillä ympärilleen pienessä huoneessa ja verrata sen likaista komeutta ynnä sisällä vallitsevaa väkevää viinin, ruuan ja hajuaineiden tuoksu, aistikkaiden kreikkalaisten asumusten valoisuuteen ja puhtauteen. Pitkin seiniä seisoi haaveellisilla veistoksilla koristettuja kaappeja ja arkkuja, kirjavan koreita pergamenttikääryjä virui kasottain nurkissa, omituisen muotoinen lamppu riippui katossa, luoden himmeätä ja kamalaa valoa eräälle esineelle joka tuokioksi tyrehdytti nuorukaisen veren. Muutamalla hyllyllä oli nimittäin salaperäinen uurroksilla koristettu kultainen vati, jossa oli balsameerattu lapsenpää, sellainen "terafim", jommoisesta Filammon tiesi itämaiden velhonaisten väittävän voitavan kuulla ennustuslauseita.

Vihdoin Mirjam katsahti ylös ja sanoi terävällä, kimeällä äänellä:

"Mitäs nyt, kaunis poikaseni, mitä poloiselta vanhalta ja kiusatulta juutalaiseukolta haluat? Himoatko jotain niistä kauniista esineistä, joita hän on osannut antaa palvelevain henkiensä pelastaa kristityn rosvojoukon käsistä?"

Filammonin asia oli pian kerrottu. Eukko kuunteli sitä, katsellen häntä terävästi palavilla silmillään, ja vastasi sitte verkalleen:

"No, entäs sitte, vaikka olisitkin orja?"

"Olenko se, sano, olenko se?"

"Olet varmasti. Arsenius on puhunut totta. Näin hänen ostavan sinut Ravennassa täsmälleen viisitoista vuotta sitte. Samalla kertaa ostin minä sisaresi. Hän on nyt kahdenkolmatta vanha. Luulisin sinun olevan häntä neljää vuotta nuoremman."

"Oi taivas, tunnetko vielä sisareni? Onko se Pelagia?"

"Sinä olit kaunis poika", jatkoi eukko, joka ei näyttänyt kuulleen Filammonin kysymystä. "Jos olisin luullut sinun kasvavan niin kauniiksi ja nokkelaksi kuin nyt olet, olisin itse ostanut sinut. Gootit olivat juuri poislähdössä, ja Arsenius antoi vain kahdeksantoista kultarahaa sinusta -- vai oliko se ehkä kaksikymmentä. Luulenpa käyväni vanhaksi, unohdan kaikki. Mutta minä olisin saanut maksaa kasvatuksesi, ja sisarta harjoittaakseni olen kuluttanut noin -- huh, minkälaisia, rahamääriä! Ei siltä, ettei se kullannuppu ollut niiden kolikoiden arvoinen, joita sain kouraltaa kukkarostani hänen hyväkseen."

"Ja sinä tiedät missä hän on? Sano se minulle, ole laupias ja sano!"

"Miksi niin?"

"Miksikö? Eikö rinnassasi syki inhimillinen sydän? Eikö hän ole sisareni?"

"Entä sitte? Olethan, viitenätoista vuonna hyvin tullut toimeen ilman sisartasi, miksi et voisi nytkin tulla yhtä hyvin toimeen hänettä? Ethän muista häntä, et rakasta häntä."

"Ettenkö rakasta häntä? Tahtoisin kuolla hänen edestään -- tahtoisin kuolla sinun edestäsi, jos vain toimitat niin että saan tavata hänet."

"Ohoo, vai tahtoisit sinä semmoista? No, entäpä jos veisin sinut hänen tykönsä, mitä silloin tekisit? Ajatteles, jos hän olisi Pelagia itse, mitä sitte? Hän on nyt hyvin rikas ja onnellinen. Voitko sinä tehdä hänet onnellisemmaksi tai rikkaammaksi?"

"Kuinka voitkaan niin kysyä? Minun täytyy, minä tahdon pelastaa hänet siitä häpeästä, jossa varmasti tiedän hänen elävän."

"Ahaa, hyvä munkkiseni! Sitä juuri odotinkin. Tiedänpä paremmin kuin kukaan muu, mitä nuo kauniit sanat merkitsevät. Palanut lapsi kammoo tulta, mutta palanut eukko sammuttaa sen, sen saat nähdä. Kuulehan nyt! En sano ettet saisi nähdä sisartasi -- en sano ettei Pelagia ole juuri se nainen jota etsit -- mutta -- sinä olet minun vallassani. Elä rypistä otsaasi, eläkä näytä niin äkäiseltä! Minä voin milloin tahdon jättää sinut Arseniuksen käsiin hänen orjanaan. Sana minulta vain Oresteelle, niin lyödään sinut karkulaisena rautoihin."

"Minäpä pakenen!" huusi nuorukainen kiihkoisasti.

"Pakenisitko käsistäni!" eukko nauroi ja osoitti lapsenpäätä. "Vaikka pakenisit Kaf'in toiselle puolelle tai upottaisit itsesi valtameren syvyyteen, niin voisin saada nuo kuolleet huulet ilmaisemaan olopaikkasi ja käskeä demonien kantamaan siivillään sinut tänne takaisin. Pakenisitko minun käsistäni! On parempi että tottelet minua ja saat tavata sisaresi."

Filammonia puistatti, mutta hän alistui kuitenkin. Eukon silmien taikamainen hohde, hänen pelättävät sanansa, jotka hän puolittain uskoi, ja hänen oma palava halunsa saada nähdä sisarensa, voittivat hänen vastuksensa, ja hän huudahti huohottaen:

"Tahdon totella sinua, mutta... mutta..."

"Mutta sinä et vielä olekaan mikään oikea mies, olethan vain puolinainen munkki, häh? Siitä minun on vielä tultava selville, ennenkuin autan sinua, kaunis poikaseni. Oletko vielä munkki, vai oletko mies?"

"Mitä tarkoitat?"

"Ha ha ha!" nauroi eukko kimakasti. "Nuo kristityt koirat eivät tiedä mitä mies on. Oletko siis munkki -- emme puhu miehestä, koska se käy järkesi yli?"

"Minä? -- Minä olen Hypatian oppilas filosofiassa."

"Mutta et mikään mies?"

"Olen kai mies, luullakseni."

"Mutta sitä en minä luule; muuten olisit miehenä jo kuukausia sitte tunnustanut rakkautesi tuolle pakanalliselle naiselle."

"Minäkö -- hänelle?"

"Niin, minä hänelle", toisti Mirjam pilkallisesti, matkien nuorukaisen loukatun nöyrää äänensävyä. "Minä rutiköyhä oppilasparka, hänelle, tuolle suurelle, rikkaalle, viisaalle, jumaloidulle filosofinaiselle, jolla on hallussaan itätuulen sisimmän pyhäkön avaimet! Ja minä olen mies, kauniin Aleksandriassa, ja hän on nainen, turhamaisin nainen Aleksandriassa, ja juuri sen kautta minä olen häntä väkevämpi ja voin kietoa hänet sormeni ympäri ja saada hänet lankeemaan jalkojeni juureen kun vain niin tahdon, kun vain avaan silmäni ja huomaan olevani mies. Noo, poikaseni, onko hän koskaan opettanut sinulle sellaista, puhuessaan matematiikasta ja metafysiikasta, jumalista ja jumalattarista?"

Filammon karahti tulipunaiseksi. Suloinen myrkky oli alkanut vaikuttaa hänessä ja jokainen suoni hänen ruumiissaan paloi siitä ensi kerran hänen elämässään.

Mirjam huomasi olevansa voitolla.

"Kas niin, elä säikähdä tästä uudesta opetuksesta! Olen pitänyt sinusta siitä saakka kun sinut ensi kerran näin, usko se; kysyin terafilta sinusta, ja se vastasi -- tietäisitpä vain minkä vastauksen sain! Jonain kauniina päivänä saat sen tietää. Joka tapauksessa on se viekotellut vanhan kiltin juutalaisvaimon tuhlaamaan rahojaan. Oletko milloinkaan arvannut, keltä joka kuukausi olet saanut tuon kultarahan?"

Filammon säpsähti, ja Mirjam purskahti kaikuvaan, kimakkaan nauruun.

"Hypatialta kai, vai miten? Tietysti tuolta sorjalta kreikattarelta, koska -- sinä turhamainen lapsi -- et koskaan tullut ajatelleeksi vanhaa juutalaiseukkoa."

"Sinäkö se olit, sinäkö todellakin?" huudahti Filammon. "Sinuako siis saan kiittää tästä harvinaisesta lahjasta?"

"Sinun ei tarvitse kiittää minua, totella vain; sillä elä unhota, että minä voin todistaa sinun velkasi minulle, jok'ikisen oboolin, ja voin myös vaatia sen sinulta takaisin jos minua vain haluttaa. Mutta elä pelkää, en ole kova sinua kohtaan, koska kerran olet vallassani. Minä vihaan kaikkia, jotka sitä eivät ole. Heti kun olen saanut jonkun ihmisen valtaani, rupean pitämään hänestä. Vanhukset rakastavat lasten lailla leikkikalujaan."

"Olenko minä sitte sinun leikkikalusi?" kysyi Filammon kiihkeästi.

"Tietysti olet, kaunis poikaseni", vastasi eukko ja katsahti häneen niin mielittelevästi hymyillen, ettei hän voinut suuttua. "Minäpä osaan totta vie leikkiä niin kauniisti palloillani -- ja olen nyt elänyt viimeiset neljäkymmentä vuotta vain tehdäkseni nuoria ihmisiä onnellisiksi. Sinun ei sentähden tarvitse arkailla hyväsydämistä mummoparkaa. No, sinähän pelastit eilen Oresteen hengen?"

"Miten olet sen saanut tietää?"

"Minäkö? Minä tiedän kaikki. Tiedän mitä pääskyset puhelevat toistensa ohi liidellessään, ja mitä kalat kesälämpimässä meressä miettivät. Sinäkin saat kerran oppia arvaamaan paljon, mitään taikakalua tarvitsematta. Mutta nyt sinun pitää astua Oresteen palvelukseen. Noo, mitä epäröit? Etkö tiedä hänen suuresti suosivan sinua? Hän on tekevä sinut kirjurikseen, ja eräänä päivänä hän koroittaa sinut kamariherraksi, jos vain ymmärrät oikein käyttää onneasi."

Filammon seisoi hämmästyksestä mykkänä. Viimein hän sanoi:

"Senkö miehen palvelijaksi? Mitä hänestä ja hänen suosionosotuksistaan välitän? Miksi kidutetaan minua niin kovin? En halua mitään muuta maan päällä kuin nähdä sisareni."

"On paljon mahdollisempaa nähdä hänet, jos olet jonkun korkean virkamiehen hovissa -- ehkäpä enemmänkin kuin pelkän virkamiehen -- kuin jos pysyisit rutiköyhänä munkkina. En siltä että uskoisin sinun puhuvan totta. Onko se ainoa halusi maan päällä, hä? Etkö lainkaan halua nähdä kaunista Hypatiaa?"

"Minä? Miksi en häntä saisi nähdä? Enkö ole hänen oppilaansa?"

"Hänellä ei enää kauvan tule olemaan mitään oppilaita, lapseni. Jos haluat kuulla hänen viisauttaan -- ja olkoon se sinulle suureksi hyödyksi -- niin pitänee sinun tästälähin ennemminkin käydä Oresteen palatsiin kuin luentosaliin. Sinä säpsähdät, huomaan. Olisinko nyt ehkä keksinyt syyn, joka tepsii? Elä kysele mitään! En selitä mitään munkeille. Mutta ota nämä kirjeet. Mene huomenna varhain kolmannella hetkellä Oresteen palatsiin ja kysy hänen sihteeriään, kaldealaista Ethania. Sano rohkeasti tulevasi asioissa, jotka ovat valtakunnalle ylen tähdellisiä, ja seuraa sitte johtotähteäsi; se on onnekkaampi kuin luuletkaan. Kas niin, tottele nyt minua, muuten et saa nähdä sisartasi."

Filammon tunsi käyneensä ansaan. Mutta mitä tuo merkillinen nainen ehkä voisikaan tehdä hänen hyväkseen? Häntä totteleminen tuntui olevan, jollei ainoa, niin ainakin lähin tie Pelagian luo. Joka tapauksessa hän oli eukon vallassa ja hänen täytyi alistua kohtaloonsa; sen vuoksi hän otti kirjeet ja lähti.

"Ohoo," nauroi Mirjam itsekseen Filammonin lähdettyä, "sinä luulet saavasi hänet käsiisi tehdäksesi hänestä katujattaren, nunnan, nais-erakon; pakoittaaksesi hänet koettamaan lepyttää sinun Jumalaasi ryömimällä parikymmentä vuotta käsin jaloin muumioitten parissa, kahle kaulassa ja paino jalassa ja koko ajan kuvitellen olevansa nazarealaisen morsian? Ja sinä luulet vanhan Mirjamin sitä varten jättävän hänet käsiisi? Ei, ei ikinä, munkkihyväni, silloin olisi parempi että tyttö olisi kuollut. Seuraa sinä vain suloista syöttiäsi, seuraa sitä kuin aasi heinäkimppua, jota ajaja alati pitää kyynärän päässä sen turvasta. Sinä olet minun vallassani, ja Orestes on vallassani. Minun täytyy kai huomenna keskustella tuosta uudesta lainasta, luulen mä. Enkä koskaan saane maksua. Tuo koira saattaa minut viimein keppikerjäläiseksi. Miten paljon sitä nyt onkaan -- katsotaampas?" -- Hän rupesi selailemaan velkakirjoja ja kuitteja arkussaan. -- "Minä en saa milloinkaan maksua, mutta entä kun mulla on valtaa! Nähdä miten nuo pakanakoirat ja kristityt koirat punovat juoniaan ja pöyhistelevät, luulotellen olevansa maailman herroja, uneksimattakaan olevansa meidän leikkikalujamme, joita me täysin ohjaamme -- me, lupauksen lapset, me, valittu kansa, me, Abrahamin siemen. Hupsuparat! He minua miltei säälittävät ajatellessani miltä he näyttävät, kun Messias tulee, ja he huomaavat, ketkä todellisia maailman herroja ovat olleet. Mutta hänen pitää päästä Etelän keisariksi tuon Oresteen; se hänestä pitää tulla, vaikka minun täytyisikin lainata hänelle Rafaelin jalokivet. Sillä hänen pitää naida tuo kreikatar. Hänen täytyy. Tietysti tyttö vihaa häntä, mutta sitä voimallisempi on kostoni. Ja tyttö rakastaa tuota munkkia, sen luin hänen silmistään puutarhassa. Sitä parempi sekin seikka minulle. Munkki kyllä riippuu mielellään Oresteen kantapäillä saadakseen olla tyttöä lähellä -- se hupsu poikaparka! Teemme hänestä kirjurin tai kamariherran. Hänellä sanotaan olevan kyllin päätä siksi tai miksi hyvänsä. Orestes ja hän tulevat niiksi kahdeksi kynneksi pihdissäni, joilla nipistän ulos mitä vain haluan tuosta kreikkalaisesta Isebelistä... Ja sitte käyn käsiksi mustaan agaattiin."

Palasiko hän juhlallisen puheensa lopussa takaisin halpaan jokapäiväisyyteen? Ehkäpä ei, sillä viimeisiä sanoja lausuessaan hän otti povestaan esiin särkyneen loihtukalun, joka riippui vitjassa hänen kaulassaan ja oli vallan sen näköinen, mitä hän niin kiihkeästi halusi. Hän katseli sitä kauvan hellin silmäyksin, suuteli sitä, itki ja puheli sille kuin äiti lapselleen, hyväili sitä ja lauloi sille kehtolaulunpätkiä. Hänen karkeat kuihtuneet piirteensä tulivat lempeämmiksi, puhtaammiksi ja jalommiksi ja osoittivat hetkisin aikaa millaiseksi ne kerran muinen olisivat voineet muodostua; ne kuvastivat tässä tuokiossa sitä persoonallista ihannetta, jonka kukin sielu tuo mukanaan elämälle ja joka hämäränä ja kehittymättömänä kajastaa esiin jokaisen uinuvan lapsosen kasvoissa niin kauvan kuin ne eivät vielä ole rypistyneet, rumentuneet ja kovettuneet elämän pitkällisen murhenäytelmän kuluessa. Mirjam oli noita-akka, parittaja ja orjakauppias, korviansa myöten vajonnut valheeseen, julmuuteen ja ahneuteen; mutta kuitenkin sisälsi tämä kurja kivi hänelle toden, henkisen, saavuttamattoman, ostamattoman aarteen, johon verrattuina hänen kunnianhimoiset pyrintönsä ja kaikki hänen aarteensa olivat yhtä arvottomia hänelle itselleen kuin ne olivat Jumalan enkeleillekin.

Mutta vähät tiesi Mirjam, että samana hetkenä voimakas, rotevavartaloinen munkki seisoi Kyrilloksen yksityishuoneessa. Tultuaan osalliseksi siitä harvinaisesta kunniasta, että sai itsensä patriarkan läsnäollessa nauttia maljan hyvää viiniä, antoi hän tälle ja Arseniukselle seuraavan tilin matkastaan:

"Huomattuani juutalaisten osanneen hankkia itselleen tämän merirosvolaivan, menin merirosvopäällikön puheille; sain armon hänen silmissään ja palkkauduin soutajaksi alukseen. Siitä mitä olin saanut tietää kuuntelemalla juutalaisen puhetta, päätin varmuudella, että aluksen oli määrä niin pian kuin suinkin saattaa uutiset Aleksandriaan. Suorittaakseni pyhän patriarkan minun heikolle kyvylleni uskoman tehtävän menin sen vuoksi laivaan ja soudin herkeämättä muiden soutajain parissa, mutta kun olin tottumaton tähän työhön, sain kirkon asian tähden kärsiä paljon iskuja ja häväistyksiä -- minkä toivon vastedes luettavan hyväkseni. Sitäpaitsi meni saatana minuun ja tahtoi repiä minut, niin että annoin usein ylen ja inhosin kaikkea ruokaa. Siitä huolimatta soudin tarmokkaasti ja herkeämättä ylenantaessanikin, niin että pakanat tulivat täyteen ihmetystä ja lakkasivat lyömästä minua, antaen sen sijaan säälistä minulle väkevää juomaa. Sitte soudin sitä vahvemmin yötä päivää, toivoen pyhänyhteisen kirkon minun arvottoman henkilöni kautta edes vähässä määrin voittavan."

"Niin onkin tapahtunut", vastasi Kyrillos. "Miksi et istuudu, ystäväni?"

"Suokaa anteeksi," sanoi munkki surkean näköisenä; "lopulta väsyy istumiseenkin kuten kaikkiin muihin lihallisiin nautinnoihin."

"Millä voin palkita sinua tekemästäsi hyödystä?" virkkoi Kyrillos.

"Olen kyllin palkittu tietäissäni olleeni hyödyksi. Jos pyhä patriarkka kumminkin ilman aihetta on minulle suosiollinen, niin on muuan vanha kristitty vaimo, äitini lihassa -- -- --"

"Tule luokseni huomenna, niin saa hän kyllä apua. Ja -- saammepa nähdä ettenkö tee sinusta kaupungin diakoonia ylentäessäni Pietarin."

Munkki suuteli esimiehensä kättä ja meni. Kyrillos kääntyi Arseniuksen puoleen; ihastuksissaan hän käyttäytyi tällä kertaa vallattomasti, löi polviinsa ja sanoi:

"Noo, tällä kertaa olemme totta vie voittaneet pakanat, vai mitä?"

Sitte hän lisäsi papin tavallisella, teeskennellyllä äänellä:

"Minkä neuvon isäni antaisi minulle osatakseni oikein käyttää hyväkseni sitä etua, joka niin armollisesti on käsiimme annettu?"

Arsenius vaikeni.

"Tekisipä mieleni", jatkoi Kyrillos, "tämäniltaisessa saarnassani mainita tuosta suuresta uutisesta."

Arsenius pudisti päätään.

"Miksikä ei, miksikä ei?" kysyi Kyrillos kärsimättömästi.

"On parempi säilyttää salaisuutta, kunnes muut puhuvat siitä. Säästetty tieto on aina säästettyä tietoa. Jos miehellä on pahoja aikeita kirkkoa vastaan, joita en toivo hänellä olevan, niin anna hänen ensin rikkoa, ennenkuin käytät tietoasi häntä vastaan. On totta, että omatunto voi epäillä, onko oikein sallia syntiä, jota voi ennakolta estää. Minusta tuntuu kuin olisi synti vasta itse teossa, ja että välistä -- sanon vain välistä -- voisi pelastaa syntisen, antamalla hänen vääryytensä kantaa hedelmän ja antamalla hänen täyttyä omista teoistaan."

"Vaarallinen oppi, arvoisa isä."

"Aivan kuin kaikki terveellinen oppi -- elämän tuoksu tai kalman haju, aina sitä mukaa kuin sitä sovelletaan. En olekaan puhunut tätä seurakunnalle, vaan valitulle veljelle. Ja jos asiaa valtioviisauden kannalta katsellaan, niin anna hänen julkisesti osoittaa, onko hänellä todellakin kapinallisia aikeita mielessä, ja puhu sitte ja muserra maahan hänen Baabelin torninsa."

"Luuletteko sitte ettei hänellä jo ole tiedossa Heraklianuksen tappio?"

"Jos hän siitä tietää, niin pitää hän kyllä sen salassa kansalta, ja meidän toiveemme äkillisen keikauksen aikaansaamisesta kansanjoukoissa ovat miltei yhtä suuret."

"Hyvä. Yhteisen kirkon olemassaolo Aleksandriassa riippuu juuri tästä taistelusta, ja siksipä on parasta olla varovainen. Käyköön siis kuten tahdot. Onnipa on minulle, että sinä olet neuvonantajani."

Kyrillos, joka muuten oli mitä hillittömin ja väkivaltaisin juonienkutoja, mukautui siis sen miehen tahtoon, joka oli viisaampi kuin hän itse -- niinkuin viisasten miesten aina pitäisi tehdä -- ja päätti säilyttää salaisuuden omana tietonaan sekä käski munkinkin tehdä samaten.

Filammon vietti unettoman yön ja virkisti sitte itseään mieluisella käynnillä muutamassa niistä julkisista kylpylaitoksista, joita roomalainen hirmuvalta -- viisaampi tavallaan kuin meidän aikamme vapaa valtiomuoto -- niin anteliaasti tarjosi uhreilleen. Sitte hän lähti prefektin palatsiin esittääkseen asiansa; mutta Orestes, joka viime päivinä oli hämmästyttänyt Aleksandrian yleisöä vallan tavattomalla työkyvyllä oli jo mennyt läheiseen basilikaan. Sinne vei nuorukaisen muuan apparitori, joka johdatti hänet koreilla seinämaalauksilla ja kirjavalla marmorimosaiikilla ynnä pylväskäytävillä ja galerioilla koristetun suunnattoman salin poikki, missä alemmat virkamiehet käsittelivät erilaisia juttuja ja säätivät oikeutta roomalaisen lain monimutkaisten muodollisuuksien mukaan. Levottomasti odottavan joukon halki nuorukainen astui salin ylipäähän, missä prefektin valtaistuin oli tyhjänä, sekä sitte erääseen sivuhuoneeseen, missä tapasi kirjurin, paksun kaldealaisen eunukin, jolla oli kalpeat ilmeettömät kasvot, pienet porsaansilmät ja päässä suunnaton turbaani. Kynän ritari vastaanotti kirjeen, avasi sen juhlallisen näköisenä, mutta kavahti sitte pystyyn ja syöksähti ulos huoneesta unhottaen kaiken arvokkaisuutensa. Filammon sai jäädä seisomaan, täynnä odotusta ja ihmettelyä. Puolituntisen perästä kaldealainen palasi; hänen pienet silmänsä näytti joku suuri ajatus avanneen.

"Nuorukainen, sinun tähtesi on nousemassa. Olet kyllin onnellinen tuodessasi meille hyviä sanomia. Jalo prefekti itse kutsuu sinut puheilleen."

Sitte hän vei nuorukaisen mukaansa.

Huoneessa, jonka ovea aseelliset miehet vartioivat, kulki Orestes kiihkeästi edestakaisin. Hänen kasvoissaan näki jälkiä viime yön tapahtumista; silloin tällöin hän maistoi pöydällä olevasta kultamaljasta.

"Katsos vain, ei kukaan muu kuin pelastajani itse! Nuorukainen, minä tahdon luoda onnesi. Mirjam sanoo sinun tahtovan ruveta palvelukseeni?"

Filammon, joka ei tiennyt mitä virkkaa, katsoi paraimmaksi vastata syvimmällä kumarruksellaan.

"Ahaa, osaat kumartaa sulokkaasti, vaikket aivan tavan mukaan. Mutta sen sinä pian hänelle opetat, kirjurini, vai miten? Nyt asioihin! Anna tänne ne paperit, jotka minun on allekirjoitettava ja varustettava sinetilläni. Asemien päällysmiesten johtajalle..."

"Tässä jalo herra!"