Part 24

"Suonette varmaan anteeksi, sankarilliset ystäväni," Orestes puhui, "että teidän suosiollisella luvallanne huomautan, että olen vielä äskeisistä tapauksista vähän väsynyt ja hermostunut. Olisi sopimatonta käyttää teidän vieraanvaraisuuttanne kauemmin hyväkseen. Jos sen vuoksi saisin lähettää orjan etsimään jonkun henkivartioistani --"

"Ei, ei, kautta kaikkien jumalien!" amaali jyrisi, "sinä olet nyt minun vieraani tai ainakin naiseni vieras eikä kukaan ole vielä talostani raittiina lähtenyt jos vain se minusta on riippunut. Pankaa kokit liikkeelle, miehet! Pidämme prefektille oikein keisarilliset pidot ja lähetämme hänet kotiinsa niin juovuksissa kuin häntä vain haluttaa. Käy sisään, hyvä prefekti. Me gootit olemme koruttomia miehiä, mutta kautta valkyrian, ei kukaan voi sanoa, ettemme vieraitamme hyvin pitäisi."

"Suloinen sellainen pakko on", sanoi Orestes sisään käydessään.

"Mutta kuulkaas! Sivumennen kysyen, eikö joku teistä miehistä ottanut vangiksi erästä munkkia?"

"Täällä hän on prinssi, kädet selän taakse sidottuina."

Miehet laahasivat esiin kookkaan, luisevan, puolialastoman munkin.

"Erinomaista! Tuokaa hänet sisään. Hänen ylhäisyytensä voi tuomita hänet päivällistä odotellessamme ja Smid saa toimekseen miehen hirttämisen. Smid ei vahingoittanut ketään mellakoissa, hän ajatteli päivällistään."

"Joku roisto purasi palasen säärestäni; siksi minä kaaduin kumoon", Smid murisi.

"No, maksa sitte tälle miehelle velkasi. Orjat, tuokaa tuoli! Kas tässä, prefekti, istu ja tuomitse."

"Kaksi tuolia!" joku huusi. "Amaali ei saa seisoa itse keisarinkaan edessä."

"Eihän toki, hyvät ystävät. Amaali ja minä olemme kuin kaksi Cæsaria, joilla kummallakin on valtakuntansa. Arvatakseni olemme jotenkin yhtä mieltä siitä, että tämä kunnonmies on hirtettävä."

"Hirttäminen käy liian nopeasti."

"Juuri sitä aijoin huomauttaa. Löytyy muutamia oikeudellisia muodollisuuksia, joiden, vaikka eivät olekaan välttämättömiä Rooman keisarikunnan olemassa ololle, kuitenkin katsotaan yleensä olevan hyödyksi sen yhtenäisyydelle --"

"Elä nyt niin pitkiä puheita pidä", muuan huusi.

"Jos itse haluat hänet hirttää, niin hirtä! Luulimme vain sinulta vaivat säästävämme."

"Ah, arvoisa ystäväni, aikoisitko minulta kostonnautinnon ryöstää? Aijon kuluttaa huomenna ainakin neljä tuntia tämän hurskaan marttyyrin tappamiseen. Hänellä on oleva tarpeeksi ajatusaikaa toimituksen alun ja lopun välillä."

"Kuuletkos sitä, herra munkki?" Smid virkkoi nykäisten vankia leuvasta. Muu seurue näytti pitävän kohtausta vain hauskana pilana ja sangen peittelemättä naureskelevan prefektille ja hänen uhrilleen.

"Veriuhrin kantanut mies on sen sanonut. Minä olen marttyyri", munkki vastasi nöyrästi.

"Taitaa kestää hyvän aikaa ennenkuin sinusta marttyyri tulee."

"Kuolema voi viipyä, mutta kunnia on ikuinen."

"Totta kyllä, sen aivan unhotinkin. Minä säästän kyllä sinulle sen kunnian pariksi vuodeksi jos vain voin. Kuka heitti minua kivellä?"

Ei vastausta.

"Sano minulle, ja samana hetkenä kuin hän on liktorieni käsissä, armahdan minä sinut."

Munkki nauroi.

"Armahdat? Armahdat minut autuudesta ja sanoin selittämättömästä ihanuudesta, jonka Jumala on valmistanut niille, jotka Häntä rakastavat? Tyranni ja teurastaja! Minä sinua heitin, sinä uusi Diokletianus -- minä sen kiven viskasin -- minä, Ammonius! Kunpa se olisikin sinut, uuden Siseran, lävistänyt kuin Jael kenitiläisen naula!"

"Kiitoksia ystäväni. Uroot, kai teillä on kellari munkkeja samoin kuin viinejäkin varten? Minä vaivaisin teitä tänä yönä tämän sankarin virrenveisuulla ja lähettäisin apparitorini aamulla hänet noutamaan."

"Jos hän vain rupeaa ulisemaan meidän levolle mentyä, niin eivät miehenne enää huomisaamuna suuriakaan tähteitä tavanne," Amaali sanoi. "Mutta johan orjat päivällisille kutsuvat."

"Odottakaapa," Orestes sanoi, "tuolla on vielä eräs, jonka kanssa minulla vielä on pieni juttu selvitettävänä -- tuo nuori filosofi tuolla."

"Hän tulee kanssamme ruualle. Hän ei ole luullakseni vielä kertaakaan elämässään ollut juovuksissa, mies parka, ja aika on jo hänenkin aloittaa."

Amaali laski ystävällisesti karhunkämmenensä Filammonin olkapäälle, mutta nuorukainen vetäytyi empien syrjään ja heitti Wulfiin rukoilevan katseen.

Wulf vastasi päätään pudistamalla, mikä rohkaisi Filammonin sopertamaan kohteliaan kiellon. Amaali päästi kaikuvan kirouksen ja oikaisten väkevän kätensä tyrkkäsi Filammonia niin että tämä hoippuen lensi puoliväliin pihattoa. Wulf tuli nyt väliin.

"Poika on minun, prinssi. Hän ei ole juopottelija enkä minä tahdo hänestä sellaista tulevankaan. Suokoon taivas," lisäsi hän hiljaa, "että samoin voisin eräistä toisistakin sanoa. Lähettäkää illallinen meille tänne alas, kun ensin itse olette syöneet. Lampaan puolikas riittänee suunnilleen meille kahdelle ja lähetä myös viiniä, väkevintä lajia, millä lihan saan kurkusta alas huuhdelluksi. Smid kyllä määrän tietää."

"Minkä vuoksi et sisään tule?"

"Ennenkuin kaksi tuntia on kulunut tuo roskaväki yrittää kyllä uudelleen murtaa portit, ja kun jonkun täytyy vahtia pitää, on parempi, että vahtina on mies, jonka korvia eivät viini ja naisten suutelot ole tukkineet. Poika jää minun seuraani."

Seurue meni sisään jättäen Wulfin ja Filammonin kahden kesken ulkopihattoon.

Puolisen tuntia istuivat miehet toisiaan syrjäsilmin katsellen ja kumpikin koettaen turhaan arvailla mitä toisen mielessä liikkui. Vaikka Filammonin ajatukset olivatkin sisareen kohdistuneet, ei hän voinut olla huomaamatta synkkää surumielisyyttä, joka tuon vanhan soturin arpisilta ja ahavoittuneilta kasvoilta kuvastui. Ärtyisyys, jota hän heidän ensi kerran kohdatessaan oli osoittanut, näytti nyt muuttuneen ainaiseksi alakuloisuudeksi. Rypyt suun ja silmien ympärillä olivat syvenneet ja saaneet terävämmät muodot. Yhtämittainen mielenkarvaus näytti painaneen leimansa hänen rypistettyyn otsaansa ja ulkonevaan ylähuuleen. Vaieten ja liikahtamatta istui hän puolisen tuntia, nojaten poskeaan käsiinsä ja käsiään kirveensä ponteen. Nähtävästi hän oli vaipunut syviin mietteisiin ja ivamielin kuunteli sisähuoneesta kuuluvaa lasien ja lautasten kalinaa.

Filammon tunsi liian suurta, kunnioitusta hänen ikäänsä ja ylevää suruansa kohtaan häiritäkseen hiljaisuutta. Viimein tavallista äänekkäämpi naurunremahdus herätti vanhuksen mietteistään.

"Miksi tuota nimität?" kysyi hän kreikaksi.

"Hulluudeksi ja turhuudeksi."

"Ja miksi hän -- se alruna -- se ennustajanainen nimittää sitä?"

"Ketä tarkoitat?"

"Sitä kreikatarta, jota kuulemassa tänä aamuna olimme?"

"Hulluudeksi ja turhuudeksi."

"Miksi hän ei voinut parantaa siitä tuota roomalaista tukankihertäjää?"

Filammon vaikeni. -- "Todellakin, miksikähän ei!"

"Luuletko, että hän voi ketään siitä parantaa?"

"Mistä?"

"Juopottelusta ja siitä, että tuhlataan voima, maine ja vaivalla ansaitut aarteet mässäykseen, hienoihin pukuihin ja huonoihin naisiin."

"Hän on itse puhdas ja saarnaa puhtautta kaikille, jotka tahtovat häntä kuulla."

"Hiiteen saarnat. Minä olen saarnannut jo neljä kuukautta."

"Ehkä hän voisi puhua vakuuttavammin -- ehkä --"

"Ymmärrän. Sellaista ihanaa olentoa ehkä kuultaisiin vaikka minunlaistani harmaahapsista karhua sanotaankin vanhaksi houkkioksi. Eikö niin? Onhan se luonnollistakin."

Pitkä äänettömyys.

"Hän on komea nainen. Moista en ole ennen nähnyt laikka olenkin monta nähnyt. Kerran oli eräässä Weser-virran saaressa tietäjätär -- kun hänet näki, teki mieli, ennenkuin hän edes oli sanaa lausunut, heittäytyä maahan hänen jalkojensa juureen ja sanoa: astu päälleni; en ole kelvollinen edes jalkojesi pyyhkimeksi! Moni soturikin teki sen... Kai minäkin sen kerran tein... Ja tämä muistuttaa häntä harvinaisen paljon. Hän sopisi vaikka prinssin vaimoksi."

Filammon säpsähti. Mikähän tuo uusi tunne olikaan, joka sai hänet Wulfin viittauksesta niin närkästymään?

"Kauneus? Mitä on ruumis ilman sielua? Mitä on kauneus ilman viisautta? Mitä on kauneus ilman puhtautta? Älytön elukka, joka kieriskelee mudassa, missä kaikki siat ovat rypeneet!"

"Kaunis nainen ilman säädyllisyyttä on kuin kultanauha sian kärsässä!"

"Ken sen sanoi?"

"Salomon, Israelin kuningas."

"En tunne sitä miestä. Mutta oikea tietäjä oli sen sanoja, olipahan ken tahansa, ja hän, se toinen, on siveä tyttö?"

"Nuhteeton kuin" -- pyhä neitsyt, yritti hän sanoa, mutta vaikeni. Niihin sanoihin oli surullisia muistoja yhdistetty.

Wulf istui hetken äänettömänä ja Filammonin ajatukset kääntyivät heti tuohon päämaaliin -- sisaren löytämiseen -- joka hänestä tuntui ainoalta mitä varten kannatti elää. Yksistään tämä ajatus oli muutamassa tunnissa muuttanut ja muodostanut pojan mieheksi. Tähän asti hän oli ollut kuin lehti tuulessa, jokaisen uuden vaikuttimen leikkikalu, mutta nyt kohtalo, joka tähän asti kuukausmäärin oli häntä sangen hellävaroen ohjaillut, oli kääntynyt hänen vihollisekseen. Hän ponnisti kaikki voimansa, kaiken nokkeluutensa ja kaikki vähäiset tietonsa ihmisistä ja olosuhteista taistellakseen kynsin hampain uuden päämaalinsa saavuttamiseksi. Wulf ei ollut enää hänelle ihmeellinen ilmiö, vaan hyödyllinen välikappale. Vanhuksen äskeiset häilyvät viittaukset tyytymättömyydestään Pelagian läsnäoloon antoivat nuorukaiselle uutta toivoa, ja hän rupesi varovaisesti vihjailemaan että niitä kyllä oli, jotka mielihyvällä veisivät tytön pois sieltä. Nämä vihjaukset kiinnittivät Wulfin huomiota ja hän vastasi niihin tutkistelevilla kysymyksillä, kunnes Filammon, huomaten viisaammaksi puhua suunsa puhtaaksi, kertoi avomielisesti kaikista aamun tapauksista ja siitä salaisuudesta, jonka Arsenius oli puoleksi ilmaissut. Häntä yhdellä haavaa puistatti sekä ilo että kauhu kun Wulf, viisi pitkää minuuttia mietittyään asiata, vastasi:

"Ajatteles jos Pelagia itse olisikin sinun sisaresi!" Filammonilta oli päästä kiihkoinen vastaus, mutta vanhus keskeytti hänet ja jatkoi verkalleen, katsellen nuorukaista läpitunkevin silmäyksin:

"Kun rutiköyhä munkki väittää olevansa sukua naiselle, joka juo Cæsarien viinimaljasta ja on asemassa, josta kuningasten tyttäret ovat ylpeilleet ja taas piankin tulevat ylpeilemään -- silloin ei vanha mies, jos hän on liian hyväluontoinen kutsuakseen heti moista väitöstä valheeksi, voi olla uskomatta, että nuorukainen ajattelee omaa etuaan, vai mitäs sanot?"

"Omaa etuaniko!" huudahti Filammon parka ja kavahti pystyyn. "Laupias Jumala, mitäpä muuta tarkoitusta minulla olisikaan kuin vapahtaa hänet tästä häpeästä ja saattaa hänet pyhyyteen ja puhtauteen?"

Hän oli koskettanut väärään kieleen ukon sydämessä.

"Häpeästäkö, sinä kirottu egyptiläinen orja!" huudahti tämä vuorostaan vihasta punottaen, kavahtaen pystyyn ja taotellen ruoskaa joka riippui hänen päänsä päällä. "Häpeästäkö! Niinkuin ei hänen -- ja sinunkin -- pitäisi katsoa onneksi, että on saanut pestä Amaalin jalkoja!"

"Ah, suo minulle anteeksi," sanoi Filammon, säikähtäen oman tyhmyytensä seurauksia. "Mutta sinä unhotat, ettei hän ole naimisissa prinssin kanssa."

"Naimisissa prinssin kanssa? Tuo vapautettu orjatyttö! Ei, kautta Freijan, niin syvälle ei prinssi toki ole langennut; se ei koskaan tule tapahtumaan, vaikka pitäisi minun tappaa tuo velho omalla kädelläni. Vapautettu orjatar!"

Filammon parka! Hänhän oli samana aamuna saanut kuulla olevansa orja! Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja pyrskähti rajuun itkuun.

"No, no, rauhoituhan toki", sanoi suuttunut soturi, jonka mieli yht'äkkiä heltyi. "Naiskyyneleistä en mitään piittaa, mutta en tiedä miksen koskaan ole voinut sietää ajatusta, että olisin syypää miehen kyyneliin. Kun olet tyyntynyt ja oppinut tavallista kohteliaisuutta, puhumme enemmän kaikesta tästä. Kas niin, herkeähän nyt. Kylläksi on aina kylläksi. Tässä saamme ruokaa, minä olen nälkäinen kuin Loke."

Hän rupesi syömään kuin kaimansa, metsän harmaa susi; raa'assa vierasvaraisuudessaan hän pakoitti Filammoninkin syömään vastoin tämän omaa halua.

"Kas niin, nyt tunnen itseni onnellisemmaksi", lausui Wulf viimein. "Tässä kirotussa pesässä ei olekaan muuta tekemistä kuin syödä. Minä en saa tapella enkä metsästää, minä vihaan naisia, ja ne vihaavat minua. Enpä muuten tiedäkään mitään jota en vihaisi, paitsi syömistä ja laulamista. Mutta tyttöjen laimea harpunsoitto ja huilunpuhallus on saanut aikaan, ettei kenkään viitsi kuunnella oikeata kumisevaa sotalaulua. Kuulehan vain miten ne naukuvat, miten ne vikisevät kaikki yhdellä haavaa kuin rastaat pilvisenä aamuna. Minäpä totta vie tahdon myös laulaa ja voittaa heidän äänensä."

Näin sanoen hän viritti hurjan mutta kauniin sävelen ja lauloi ensin hillityllä äänellä, säestäen lauluaan sanojen mukaisilla eleillä:

"Läpi metsän hirvi tul' nopsana aivan. Yli kivien ja kantoin se ilman vaivaa Lens nuolena.

Lumihankien peitossa, pensastossa Mä seisoin väijyen vartoomassa Sen tuloa."

Sitte korotti hän ääntään, ja hänen kasvonsa loistivat hurjasta ihastuksesta kun hän jatkoi:

"Helähti kaar', ja mun nuoleni tuima Sen lapahan lensi, ja kaatui huima, Heleijaa!

Kuin hukka sen kurkkuhun veitseni painoin Ja hurmeella sammutin kaulani janon, Heleijaa!"

Hän päätti laulunsa huikealla "heleijaalla", joka kajahti seinistä ja kumisi aina katonkin yli. Samassa hän kavahti seisaalleen kasvoillaan niin hurja ilme ja niin rajuilla eleillä, että Filammon värähti taapäin. Mutta urhon vimmaa kesti vain lyhyt tuokio, ja Wulf vanhus istahti uudelleen mutisten tyytyväisesti itsekseen:

"Sepä kuului vähänkin soturinlaululta. Se panee vanhan vereni taas kuohuksiin. Mutta tässä lemmon uuninhelteessä ei kukaan ihminen voi säilyttää ruumiinsa voimia, rohkeuttaan, rahojaan eikä mitään muutakaan. Kirotkoot jumalat sen päivän, jolloin ensikerran näin tämän maan!"

Filammon ei virkkanut mitään; hän oli vallan ällistynyt nähdessään Wulfin vastoin tavallista kylmähköä pidättyväisyyttään ja ylpeätä itsehillitsemistään tuolla tapaa riehahtavan, ja häntä puistatti ajatus että vanhusta mahdollisesti hallitsi pahahenki, niinkuin kristittyjen ja uusplatoonilaisten luulon mukaan sangen usein oli näitten barbaarien laita. Mutta vieläkin pahempata odotti häntä, sillä seuraavassa tuokiossa viskattiin kartanon ovet kiivaasti selälleen ja sisään tulvasi koko bakkanaalinen joukkue, jonka Wulfin kaikuva "heleijaa" oli houkuttanut paikalle. Orestes Amaalin ja Pelagian taluttamana, hoiperteli keskessä, kiharoissaan seppele ja viinimalja kädessä.

"Täällähän on minun filosofini, pelastajani, suojeluspyhimykseni", sammalsi hän. "Tuokaa hänet syliini, jotta saan koristaa hänen kauniin kaulansa Intian helmillä ja barbaarien kullalla."

"Jumalan nimessä, auttakaa minua pääsemään pakoon", kuiskasi Filammon Wulfille, kun koko seurue tulla remusi häntä kohden. Wulf avasi heti oven, ja Filammon syöksyi ulos. Mutta sitä ennen ojensi ukko hänelle kätensä sanoen:

"Käyppäs tervehtimässä minua, poika -- minua yksinäni. Vanha soturi ei tahdo sinulle pahaa."

Äänessä oli niin ystävällinen väre ja silmissä niin lämmin hohde, että Filammon lupasi noudattaa kutsua. Ennenkuin pakeni, silmäsi hän vielä kerran taaksensa portinaukosta ja näki, miten gootit ja neitoset vilisten pyörivät ikivanhan teutoonisen tanssin hurjassa tahdissa. Korkealla heidän päittensä päällä näki hän Pelagian ihanan vartalon mahtavan Amaalin käsivarsien kohottamana. Neitonen tempasi seppeleen liehuvista kutreistaan ja sirotti ruusut tanssivien päälle. Ja tuoko ehkä oli hänen sisarensa! Hän peitti kasvonsa ja pakeni; portti kätki hurjan, meluavan joukon hänen katseiltaan, ja onpa aika että se kätkeytyy meidänkin katseiltamme.

Oli kulunut noin neljä hetkeä. Juopuneet haihduttivat nukkumalla humalaansa ja kuu heloitti kirkkaana ja kylmänä pihalle, kun Wulf mahtavaa viiniruukkua kantaen tuli ulos, seurassaan Smid, jolla oli malja kummassakin kädessään.

"Tänne toveri, keskelle pihaa, jotta saamme tuntea tuulahduksen viileää yöilmaa. Nukkuvatko kaikki nuo houkkiot siellä sisällä?"

"Jok'ikinen sielu. Ah, miten viileää täällä onkaan siihen verraten mitä sisässä oli! Mikä vahinko, etteivät kaikki ole saaneet niin vankkoja päitä kuin me!"

"Suurikin vahinko", virkkoi Wulf ja täytti maljansa.

"Miten paljon hauskuutta he siten menettävätkään tässä elämässä! Siellä ne nyt viruvat ja kuorsaavat kuin karhut! Sinussa ja minussa on kyllä miestä yksinämmekin tyhjentämään tämä ruukku."

"Onpa kyllä, ja sitte vielä toisenkin ruukun, jollemme sitä ennen ole ehtineet päättää keskusteluamme."

"Mitä, aijotko pitää sotaneuvottelua?"

"Miltä kannalta sen vain otat. Kuulehan, Smid, luulenpa että vaikka epäilisinkin kaikkia muita, niin sinuun ainakin voin luottaa, vai kuinka?"

"Sepä merkillinen kysymys sille, ken viitenäkolmatta vuotena on marssinut, nähnyt nälkää, ryöstänyt, voittanut ja tullut voitetuksi sinun vierelläsi jok'ainoassa maassa Weserin ja Aleksandrian välillä!" sanoi Smid äkäisesti, laskien maljan kädestään.

"Minä olen tullut vanhaksi, ja sen vuoksipa ruvennen epäilemään kaikkia. Mutta kuuleppas nyt, sillä ennen, kun viha ja viini loppuvat, täytyy minun saada se sanotuksi. Näithän tuon alrunan?"

"Tottahan toki."

"Entä sitte?"

"Mitä sitte?"

"Etkö luule hänen sopivan vaimoksi kelle hyvänsä?"

"Entä sitte?"

"Miksei hän sopisi Amaalillekin?"

"Se koskee häntä yhtä hyvin kuin tyttöäkin, ja tyttöä yhtä hyvin kuin meitäkin."

"Tyttöäkö? Eikö hänen pidä katsoa liiankin suureksi kunniaksi joutua naimisiin Odinin jälkeläiselle? Tarvitseeko hänen olla hienompi kuin Placidia?"

"Mikä oli kyllin hieno keisarin tyttärelle, sen pitää olla kyllin hyvä hänellekin."

"Kyllin hyväkö? Ataulf oli vain balttilainen, mutta Amalrik on oikea vesa Amaalien heimoa, hän polveutuu Odinista sekä isän että äidin puolelta."

"Enpä tiedä tokko tyttö sitä käsittää."

"Sitte opetamme hänet käsittämään sen. Miksemme veisi häntä pois ja naittaisi Amaalille, tahtoopa sitte itse tai ei? Hän kyllä tyytyisi prinssiimme viikon kuluessa, sen takaan."

"Mutta tuo Pelagia on tiellä."

"Pois hänkin sitte!"

"Mahdotonta!"

"Tänä aamuna se oli mahdotonta, mutta eipä ehkä mahdotonta viikon päästä. Kuulin tän'iltana erään lupauksen, joka tekee sen mahdolliseksi, jos vain hiventäkään gootin mieltä on jälellä siinä sekapäisessä poikaparassa, josta puhumme."

"Oh, sydän on hänellä kyllä oikealla paikalla; elä ole huolissasi hänen suhteensa! Mutta mikä lupaus se oli?"

"Sitä en ilmaise ennenkuin tarvitaan. En tahdo suinkaan saattaa kansaani ja jumalien verta häpeään. Mutta jos tuo juopunut prefekti sen muistaa -- niin, muistakoon hän sen vain! Sitäpaitsi -- tuo munkkipoika, joka oli täällä tänä iltana..."

"Niin, todellakin vahinko sellaista kelpo poikaa!"

"Hän tekee enemmänkin kuin epäilee -- ja jos hän puhuu totta, niin luulenpa hänen olevan oikeassa -- että Pelagia on hänen sisarensa."

"Hänen sisarensa! Entä sitte?"

"Hän tahtoo tietysti viedä tytön pois ja tehdä hänestä nunnan."

"Ethän salline hänen tehdä niin pahoin tuolle lapsiparalle?"

"Ken kerran on tielläni, Smid, hänen täytyy musertua. Sitä pahempi sille ketä se kohtaa, mutta ukko Wulf ei vielä milloinkaan ole antanut ihmisten tai petojen estää itseään -- eikä niin saa nytkään käydä."

"Ylipäänsä voi se olla vallan oikeinkin tuolle nartulle. Mutta entä Amalrik?"

"Mikä on piilossa se on piankin unhotettu."

"Mutta prefektin sanotaan tahtovan naida tuon tytön."

"Hänkö naisi? Tuo hyviltä hajuilta tuoksuva apina? Tyttö ei ainakaan ole niin typerä."

"Se on prefektin aikomus, ja tytön myöskin. Koko kaupunki puhuu siitä; meidän täytyy ensin raivata prefekti tieltämme."

"Miksikäs ei? Se kävisi helposti laatuun ja olisi suuri voitto Aleksandrialle. Mutta jos tuhoisimme hänet, täytyisi meidän myöskin valloittaa kaupunki; ja siihen luulen meitä olevan liian vähän."

"Hänen henkivartijansa ehkä käyvät meidän puolellemme. Jos tahdot, niin menen huomenna heidän kasarmiinsa ja puhelen heidän kanssaan. Mutta kuules Wulf -- tiedämme kyllä sinun aina olevan oikeassa -- mitä oikeastaan hyödyttää naittaa tuo Hypatia Amaalille?"

"Mitäkö se hyödyttää?" sanoi Wulf, paiskaten maljansa kivilattiaan. "Sinä vanha, likinäköinen elohiiri, joka vain ajattelet omain poskipussiesi täyttämistä! Sitä että annamme hänelle vaimon, kyllin arvokkaan sankarille, mikä hän joka tapauksessa on, vaimon, joka tekee hänestä raittiin miehen juoppolalluksen asemasta, yritteliään miehen nahjuksen asemasta, vaimon, jolla on vaikutusvaltaa tämän kaupungin rikkaisiin ja joka voi hankkia meille vankan jalansijan täällä; ja kun sen kerran olemme saaneet, niin tahdonpa tietää ken siitä voisi järkyttää meitä enää. Jos he molemmat hallitsisivat Aleksandriassa, tulisimme me kolmessa kuukaudessa Afrikan herroiksi. Lähettäisimme sanan vandaaleille Espanjaan ja kehoittaisimme heitä valloittamaan Karthagon; kehoittaisimme myöskin Adrian meren toisella puolella asuvia longobardeja nousemaan maihin Pentapoliksessa. Menettämättä ainoatakaan miestä puhdistaisimme silloin koko rannikon, nyt kun tuo hullu Heraklianus on retkensä kautta Roomaa vastaan jättänyt sen meille alttiiksi. Antaisimme vandaalien ja longobardien puristaa toistensa käsiä täällä Aleksandriassa ja heittää arpaa osistaan rannikosta ja sitte!"

"No, entä mitä sitte?"

"Kun olemme laskeneet Afrikan valtamme alle, ottaisin mukaani joukon valituita sankareita ja purjehtisin heidän kanssaan etelään päin etsimään Asgardia -- sillä kertaa laskisin alas Punaista merta -- ja näkisin Odinin kasvoista kasvoihin tai kuolisin häntä etsiessäni."

"Vai sillä tapaa", Smid huokasi. "Toivonpa että sallit minun tulla mukaasi etkä tahdo minua pysähtymään puolitiehen lohikäärmeitten ja norsujen pariin. Niinpä niin, järkimies on kuin neva -- miten pitkälle ratsastaakin kovalla maalla, joutuu lopulta suon sisään. Minä kuitenkin käyn prefektin henkivartiossa huomenna, jollei päätäni porota."

"Ja minä tahdon puhella pojan kanssa Pelagiasta. Juokaamme nyt juonemme menestykseksi."

Molemmat rautakallot kallistivat maljojaan, kunnes tähtien tuike sammui ja itäisen pylväskäytävän varjot häipyivät sarastavaan päivänkoitteeseen.

4 Luku.

JUUTALAISET KRISTITYITÄ VASTAAN.

Vietyään Arseniuksen sanoman Mirjamille pieni kantaja palasi joutuin takaisin etsiäkseen Filammonia ja tämän kasvatusisää; mutta kun ei heitä löytynyt, juoksenteli hän koko illan edestakaisin niin järjettömästi, että korttelin asukkaat pelkäsivät hänen kadottaneen järkensä. Vihdoin nälkä ajoi hänet kotiin syömään illallista; tämän aterian aikana hän koetti purkaa kiihottuneita tunteitaan pieksämällä rakkaan tapansa mukaan vaimoansa. Mirjamin molemmat syyrialaiset orjattaret, jotka kuulivat neekerinaisen hätähuudot, riensivät tälle apuun, valoivat sangollisen vettä miehen niskaan ja ajoivat hänet tiehensä. Hän ei siitä kuitenkaan hämmästynyt, vertasi vain myhäillen itseään Sokrateehen, joka sai Xantippalta selkäänsä, ja mukautui filosofin tyyneydellä olosuhteisiin. Pari seuraavaa tuntia hän hyppeli sitte kuin kesy harakka edestakaisin kadunkulmauksessa ja lasketteli virtanaan nenäkkäitä sukkeluuksia ohikulkijoille, joilta useat kerrat oli saada kouraantuntuvan ojennuksen. Vihdoin saapui Filammon, joka henkimenossa kiiruhti kotiinsa, suoraan hänen syliinsä.

"Hiljaa, seuraa minua! Sinua yhäti johtaa onnellinen tähti. Hän kutsuu sinut luoksensa."

"Kuka?"

"Mirjam itse. Ole mykkä kuin hauta! Sinua hän tahtoo nähdä ja puhutella, mutta Arseniuksen viestin hän hylkäsi moisilla sanoilla, että filosofin huulien on tarpeetonta toistaa niitä. Tule, mutta puhele hänelle hyviä sanoja, niinkuin ainakin puhellessa noitanaisen kanssa, joka voi seisauttaa tähdet kulussaan ja komentaa kolmannen taivaan henkiä."

Filammon kiiruhti kotia Eudaimonin seurassa. Vähät hän välitti siitä, että Hypatia oli varottanut häntä Mirjamista. Hänhän etsi sisartaan.

"Kas vain sen hulttio, oletko täällä taas!" huusi toinen tytöistä, kun tulijat kolkuttivat Mirjamin asunnon ulko-ovelle. "Mitä ajatteletkaan, kun tuot tänne nuoria miehiä tähän aikaan yöstä?"

"Olisi parempi että menisit alas pyytämään vaimoparaltasi anteeksi. Hän on itkenyt koko illan ja rukoillut ristiinnaulitun kuvaa sinun edestäsi, mokoma kiittämätön apina!"