Part 23

"No niin," huokasi hän itsekseen hetkisen kuluttua. "Onhan tämä ainakin imartelevin ellen sanoisi toiverikkain käsitys meidän tarkoituksestamme, mitä olen tavannut aina siitä saakka kun hylkäsin imettäjäni uskon että Davidin siemen on määrätty maailmaa hallitsemaan ja perustamaan Jerusalemiin uuden Rooman valtakunnan, joka on kuitenkin oleva nykyistä pahempi, sillä siellä yhtyisivät hirmuvaltaan ja rosvoamiseen vielä taikauskon ja tekopyhyyden perkeleet."

Käsi laskeutui hänen olalleen ja ääni kysyi:

"Missä niin toivorikas tulevaisuus odottaa?"

"Ah, kenraali!" Rafael puhui vanhukseen katsahtaen. "Tänään saan minä panna kaiken keittotaitoni liikkeelle, sillä ruokatavarat eivät ole juuri runsaat. Jos emme viime yönä olisi onnistuneet peijaamaan sitä haikalaa pyydykseemme; olisi minun täytynyt keittää lihavan dekurio ystäväni suuret saappaat."

"Lihava soppa niistä varmaan olisi tullutkin teidän taikakätenne valmistamina."

"Kieltämättä on lohduttavaa huomata sittekin oppineensa jotain hyödyllistä Aleksandriassa! Menenkin siksi nyt heti taitoani koettamaan."

"Sanokaa minulle kuitenkin ensin, mistä toivorikkaista unelmista äsken kuulin teidän itseksenne juttelevan"

"Kiertelemättä sanoakseni -- ellette virka siitä mitään pojallenne ettekä tyttärellenne ettekä katso minun millään tavoin muuttaneen mieltä -- tutkin Paulus Tarsolaisen käsitystä meidän jäykkäniskaisen kansamme historiasta ja tarkoituksesta. Katsokaapa, mitä tyttärenne on saanut minut lukemaan."

Hän näytti heprealaisepistolan käsikirjoitusta.

"Se on kurjaa kreikankieliä; mutta järkevää filosofiaa, sitä en voi kieltää. Minun mielipiteeni mukaan -- jos mielipiteeni tässä asiassa on jonkin arvoinen -- tuntee hän Platonin paremmin kuin Aleksandrian rouvat ja herrat yhteensä."

"Olen yksinkertainen soturi, enkä kykene sellaisia asioita arvostelemaan. Tunsiko hän Platonin tai ei, sitä en tiedä; mutta sen tiedän varmaan, että hän tuntee Jumalan."

"No, no, ei niin kiirettä", Rafael hymyillen virkkoi. "Ette ehkä tiedä, että viimeiset kymmenen vuotta olen elänyt ihmisten parissa, jotka myöskin väittävät Jumalan tuntevansa."

"Augustuskin vietti kymmenen elämänsä parasta vuotta samanlaisten parissa, ja siitä huolimatta hän nyt taistelee samoja harhaluuloja vastaan, joita hän kerran itse opetti."

"Hän kai kuvittelee löytäneensä nyt jotain parempaa?"

"Hän on todella sen löytänyt. Mutta teidän on parasta itse puhutella häntä ja väitellä tästä asiasta sellaisen kanssa, joka väittelemään kykenee. Minulle se ala on aivan outo."

"Ehkä vielä sitäkin rupeaa mieleni tekemään. Onhan ainakin perinpohjin kääntynyt filosofi -- Synesius parka näet tuntuu minusta usein puolipakanalta ja egyptiläiseen viisauteen taipuvaiselta -- merkillinen ilmiö, ja niin kuuluisan ja oppineen miehen kanssa puhelee aina huvikseenkin. Mutta väittelyihin hänen tai kenen tahansa muun kanssa minulla ei ole vähääkään halua."

"Miksi ei?"

"Herra hyvä, johtopäätökset ja oletukset ja syyt ja vastasyyt etovat mieltäni. Mitä siitä välittäisin vaikka eri näkökantoja toisiinsa verrattaessa yhdeksäntoista naulaa epäluotettavia vastaväitteitä kumottaisiinkin kahdellakymmenellä naulalla yhtä epäluotettavia todisteita? Ettekö älyä, että uskoni voitolle päässeeseen näkökantaan perustuu vain tuohon kahteenkymmenenteen naulaan, joka sillä oli enemmän kuin toisella, ja että nuo muut yhdeksäntoista naulaa eivät merkitse minulle kerrassaan mitään?"

"Sitä en todellakaan älyä."

"Silloin olette onnellinen. Minä taas olen ikävien kokemusten kautta oppinut sen älyämään. -- Minä haluan uskoa, joka ei todisteluja tarvitse, uskoa, johon minä omaksi tyydytyksekseni voin uskoa huolimatta siitä voinko sitä todistaa lakimiesten mielen mukaan tai en, ja jonka johdolla voin toimia yhtä empimättä ja arvelematta kuin nykyisin uudelleen keksimäni persoonallisen olemukseni nojalla toimin. Minä en halua omistaa uskoa, enkä myöskään halua uskoa joka minut omistaa. Ja jos minä kerran niin pitkälle pääsen, niin tapahtuu se, uskokaa minua, sellaisen käytännöllisen todistuksen avulla, kuin tämä katos on minulle antanut."

"Tämä katosko?"

"Niin, herrani, juuri tämä katos, jonka varjossa olen nähnyt teidän ja lapsenne menettelevän tavalla, joka minulle juutalaiselle on aivan yhtä uusi kuin se olisi Hypatia pakanalle. Monet päivät olen toimianne seurannut enkä sitä ole tehnyt turhaan. Kun näin teidän, kokeneen sotilaan, hidastuttavan pakoanne haavoitettuja keräämällä, minä vain kummastuin. Mutta nähtyäni teidän ja tyttärenne ja -- mikä on kaikista merkillisintä -- nuoren elämänhaluisen ja alkibiadesmaisen poikanne näkevän nälkää ruokkiaksenne noita miesparkoja halvinten orjain lailla, lohduttavan heitä tavalla, jolla minua ei vielä kukaan ole lohduttanut, syyttävän kaikesta vain itseänne, rasittavan vain itseänne, huolehtivan kaikista muista vain ei itsestänne; kun te kaiken tämän teitte toivomatta siitä mitään kunniaa tai palkintoa, tahtomatta sillä lepyttää mitään jumalaa tai jumalatarta, yksistään vain siksi että piditte sitä oikeana -- kun tämän näin ja vielä paljon muuta, ja kun minä tätä kirjaa lukiessani odottamatta huomasin, että nuo korkeat, siveelliset periaatteet, joita te seuraatte, näyttivät välittömästi ja ikäänkuin luonnollisina seurauksina johtuvan siitä korkeasta opista, olipa se sitte oikea tai väärä, johon ne perustuivat -- silloin, herrani, rupesin ajattelemaan, että uskolla, josta sellaiset teot kuin viime päivinä täällä näkemäni ovat seurauksena, ehkä on puolellaan ei ainoastaan tuo vähäinen mahdollisuuksien ylipaino, vaan myöskin se, mitä me juutalaiset kerran, kun siihen uskoimme -- tapasimme nimittää Jumalan mahtavaksi voimaksi."

Puhuessaan katseli hän prefektiä silmiin kuin mies, joka taistelee elämästä ja kuolemasta ja niin jännitetty ja kammottavan totinen oli hänen katseensa että tuo vanha soturikin loi sen edessä silmänsä alas.

"Ja sen vuoksi, prefekti," hän jatkoi, "varokaa omia ja lastenne tekoja! Jos niissä ilmenee jotain hassutusta tai ala-arvoista, sellaista mitä olen nähnyt jok'ainoassa ihmisolennossa, jonka tähän asti olen tavannut tällä kirotulla hullujen näyttämöllä, ja te siten muserratte jälleen elpyneen toivoni että löytyy jossain jotain, joka voi tehdä minusta sellaisen miksi minun pitäisi tulla ja miksi minä voin tulla -- jos, sanon minä, tuon toivoni huonoilla teoillanne muserratte, niin silloin olisi parempi että olisitte surmannut minun esikoiseni. Sellaisella vihalla -- vihalla jota vain juutalainen voi tuntea -- olen minä teitä ja teidän omaisianne vihaava."

"Jumala meitä auttakoon ja tukekoon!" soturivanhus virkkoi ylevän nöyrästi.

"Ja nyt", Rafael puhui iloisemmin saadessaan tällaisen tavattoman tunteittenpurkauksen jälkeen vaihtaa puheenainetta, "nyt meidän täytyy vielä kerran ottaa vakavasti pohtiaksemme, onko viisasta edelleenkin purjehtia tähän suuntaan. Jos palaatte Karthagoon tai Hippoon --."

"Niin minut mestataan."

"Aivan varmaan. Vaikka sitä pitäisitte kuinkakin suurena voittona itsellenne, niin poikanne ja tyttärenne tähden --."

"Hyvä herrani," prefekti keskeytti, "tarkoituksenne on kyllä ystävällinen, mutta elkää, pyydän minä, elkää johdattako minua kiusaukseen. Herttuan rinnalla olen kolmisenkymmentä vuotta taistellut ja hänen rinnallaan tahdon myös saada sellaisen lopun kuin olen ansainnut."

"Victoria, Victoria!" Rafael huusi, "tulkaa avukseni! Teidän isänne," hän jatkoi nuorien lähestyessä puhujia, "pysyy yhä vain itsepintaisesti päätöksessään menettää päänsä ja viedä meidätkin surman suuhun Karthagoon menemällä."

"Minun vuokseni -- meidän vuoksemme -- isä!" Victoria huudahti kietoen käsivartensa vanhuksen kaulaan.

"Ja minunkin vuokseni, arvoisa prefekti", Rafael hymyillen virkkoi. "En kyllä ole niin epäkohtelias, että vaatisin palkintoa siitä avusta, jonka teille ehkä olen voinut tarjota. Mutta minä toivon teidän ottavan huomioonne, että minullakin on henki menetettävänä, ja että menettelynne tuskin on puolustettavissa, jos sen perikatoon viette, kuten nyt aijotte. Jos Heraklianusta voisitte auttaa tai hänet pelastaa, en virkkaisi mitään. Mutta kun yksistään kunniantunnon vuoksi aijotte viedä varmaan kuolemaan viisikymmentä soturia, jotka eivät kykene vasenta kättä oikeasta eroittamaan -- Kysynkö heidän mielipidettään?"

"Aijotteko nostaa kapinan minua vastaan, herrani?" vanhus tiukasti kysäsi.

"Miksi en kapinoisi Filip juopunutta vastaan Filip raittiin pelastaakseni? Mutta minä kyllä tottelen teitä kun vaan te nyt tottelette meitä... Miten määritteleekään Hesiodes miestä, joka ei neuvo itseään eikä tottele muiden neuvoja?... Eikö teillä esimerkiksi ole tunnetuita ystäviä Kyrenessä?"

Prefekti oli vaiti.

"Oi kuule, isä! Miksi emme Euodion luo voisi mennä? Hän on vanha toverisi ja suosii tätä -- tätä retkeä... Ja ajattele, että Augustinuskin arvattavasti on nykyisin siellä. Olihan hän meidän Karthagosta lähtiessä valmis purjehtimaan Bereniseen neuvotellakseen Synesiuksen ja pentapolilaisten piispojen kanssa."

Augustinuksen nimen kuullessaan vanhus epäröi.

"Augustinus voi todellakin olla siellä. Ja tämän ystävämme täytyy saada häntä tavata. Voisinhan samalla kysyä Augustinukselta neuvoa. Jos velvollisuuteni hänen mielestään on paluu Karthagoon, on minun sinne mentävä kaikesta huolimatta. Mutta sotamiehemme?"

"Synesius ja pentapolilaiset tilanomistajat", Rafael sanoi, "nykyisin mielelläänkin elättävät ja palkkaavatkin heidät ja kaikki muut asestetut, urheat miehet, sillä he eivät -- siitä maurilaisille kiitos -- suinkaan ole hengestään varmoja. Ja ystäväni Victorius tässä luullakseni kai halusta lähtee pienelle sotaretkelle noita mustia ryöväreitä vastaan."

Vanhus nyökäytti ääneti päätään. Voitto oli saavutettu.

Nuori tribuuni, joka koko ajan oli levottomana seurannut isänsä kasvonilmeitä, huomasi nyökäytyksen ja keulaan kiiruhtaen ilmoitti sotamiehille suunnitelman muutoksen. Ilohuudot kajahtivat vastaukseksi ja tuossa tuokiossa olivat purjeet muutetut, peräsin käännetty ja navakan luoteisen kuljettamana kiisi alus Sisilian länsikulmaa kohti.

"Ah," Victoria ihastuksissaan huudahti, "nyt saatte tavata Augustinuksen! Teidän täytyy luvata keskustelevanne hänen kanssaan."

"Sen ainakin lupaan, että kaikkea mitä se suuri sofisti nähneekin hyväksi puhua, on hänen sofisti-veljensä kärsivällisesti kuunteleva. Elkää sanoistani pahastuko. Muistakaa, että minä, kuten kantaisäni Salomonkin, olen huomannut, että viisaus on liian lähellä hulluutta ja hassutusta. Ettehän voi toivoa, että minä ihmistä uskoisin, kun en vielä Jumalaan usko?"

Victoria huokasi.

"Minä en tahdo sanojanne uskoa. Miksi te aina väitätte itsenne huonommaksi kuin todellisuudessa olette?"

"Että sellaiset hellät sielut kuin te olette eivät tarvitsisi tuntea tuskaa huomatessaan minut huonommaksi kuin miltä näytän... Kas niin, nyt jätämme sen aineen. Minä vain toivon, että te vihaisitte minua?"

"Koetanko?"

"Se kai jää minun tehtäväkseni, pelkään, eikä teidän. Oli miten oli, mutta ennen pitkää saatte syytä minun vihaamiseen, olkaa varma siitä."

Victoria huokasi uudelleen ja poistui sairaittensa luo.

"Ja nyt, herrani," prefekti puhui Rafaeliin ja poikaansa kääntyen, "elkää ymmärtäkö minua väärin. Olen ehkä heikko, mikä väsyneille ja toivottomille miehille on tavallista; mutta elkää pitäkö minua miehenä, joka oman turvallisuutensa vuoksi taipui vastoinkäymisessä. Niin totta kuin Jumala minua kuulee, en kaipaa muuta kuin kuolemaa, ja minä suostun suunnan muutokseen vain sillä edellytyksellä, että jos Augustinuksen neuvo käy siihen suuntaan, minun lapseni eivät pidätä minua palaamasta Karthagoon ja kohtaamasta kohtaloani. Ainoa mitä pyydän on, että minulle suotaisiin elämää siksi että näkisin rakkaan tyttäreni nunnaluostarin turvissa."

"Nunnaluostarinko?"

"Aivan niin. Aina hänen syntymästään saakka on päätökseni ollut omistaa hänet Jumalalle. Ja mikä voisi tällaisina aikoina olla parempi turvattomalle tytölle?"

"Anteeksi", Rafael virkkoi. "Olen niin typerä, etten käsitä mitä hyötyä tai huvia teidän Jumaluudellenne on tyttärenne neitsyeenä elämisestä... paitsi yhdellä edellytyksellä, mikä minun kuitenkin täytyy jättää vain sukupuolettomien pappien puhtaitten huulien lausuttavaksi, kun nyt kerran minussa ovat säädyllisyyden ja pyhän kunnioituksen jätteet uudelleen eloon heränneet."

"Te unhoitatte kristitylle puhuvanne, herrani."

"En suinkaan! Teidän hauskassa ja järkevässä seurassanne minä kyllä olin sen unhoittanut aina viime hetkeen saakka. Mutta tästä puoleen ei enää tarvitse peljätä että niin typerästi erehtyisin."

"Herrani!" Prefekti sanoi punastuen Rafaelin peittelemättä osoittamasta ylenkatseesta... "Opittuanne vähän tarkemmin tuntemaan Pyhän Paavalin epistolat, te ette enää loukkaa niiden mielipiteitä ja tunteita, jotka hänen opetuksiaan seuratakseen uhraavat Jumalalle kalleimmat aarteensa."

"Vai on se siis Paulus Tarsolainen, joka teille sen neuvon on antanut. Kiitän teitä siitä ilmoituksesta, sillä se säästää minulta vaivan sen enempää tutkia hänen teoksiaan. Sallinette minun senvuoksi suuresti kiittäen palauttaa teidän kauttanne tämä hänen käsikirjoituksensa tyttärellenne, jonka ikuisella vankeudella aijotte mielistellä Jumaluuttanne. Mitä vähemmän tästä puoleen on minulla yhteyttä teidän ja teidän perheenne jäsenien kanssa, sitä parempi."

Ja hän kääntyi poistuakseen.

"Ystäväni," huudahti vilpitön soturi huolestuneena, "näin ette saa puhua! Olemme teille liian suuressa velassa ja kunnioitamme teitä liiaksi erotaksemme tällä tavoin vain hetken päähänpiston vuoksi! Jos joku sanani on teitä loukannut -- unhoittakaa se, suokaa minulle se anteeksi, minä pyydän teitä!"

Hän tarttui Rafaelin molempiin käsiin.

"Hyvä herrani," juutalainen rauhallisesti virkkoi, "sallikaa minun tehdä teille samanlainen anteeksipyyntö. Minä vakuutan, että entisen, miellyttävän seurustelumme vuoksi en ole unhoittava lupaustani maatilanne lunastamisesta. -- Mutta nyt meidän täytyy erota. Suoraan sanoakseni oli minusta puolen tuntia sitte vähällä tulla kristitty. Olin toden teolla viekoitellut itseni siihen luuloon, että galilealaisten Jumaluus voi sittekin olla vanhojen hebrealaisten esi-isiemme, Adamin ja Eevan, Abrahamin ja Davidin ja kaikkien niiden Jumala, jotka uskoivat, että lapset ja kohdun hedelmällisyys olivat perintö ja lahja, joka tulee Herralta. Kuvittelin että Paulus sittekin oli oikeassa -- aivan todella oikeassa -- väittäessään, että kirkko oli täydellistynyt kehitysmuoto meidän vanhasta, kansallisesta valtiolaitoksestamme... Minä olen teille kiitollisuuden velassa siitä, että avasitte silmäni huomaamaan erehdykseni, jonka jokainen nunna ja munkki olisi minulle olemassaolollaan paljastanut, ellei hetken huumaus olisi näköäni hämmentänyt. Minun täytyy nyt varata eloon herännyt uskoni jollekin sellaiselle Jumaluudelle, jolle ei ole mieleen, että hänen luomansa olennot polkevat olemuksen peruslait jalkoihinsa. Hyvästi!"

Prefekti jäi hämmästyksestä jähmettyneenä paikalleen seisomaan ja Rafael vetäytyi aluksen syrjäisimpään sopukkaan mutisten itseksensä:

"Enkö jo epäillytkin, että tämä valon välähdys tuli liian äkkiä ja oli liian kirkas kauemmin kestääkseen. Enkö jo tiennyt että hänkin, samoin kuin kaikki muutkin osoittaisi olevansa -- aasi?... Hullu mies, kun moisessa maailmassa toivonkin selvää järkeä tapaavani...! Takaisin kaokseen, Rafael Aben-Ezra! Puno köyttä hiedasta siksi kuin tämä narripeli loppuu!"

Hän lyöttäytyi sotamiesten seuraan eikä vaihtanut sanaakaan prefektin ja hänen lastensa kanssa. Berenisen satamaan saavuttua pisti hän kaulanauhan Victorian käteen ja hävisi laiturille kerääntyneeseen ihmisjoukkoon. Ei kukaan tiennyt, minne hän kulkunsa suuntasi.

3 Luku.

PREFEKTIÄ KOETELLAAN.

Kun viimeksi Filammonin jätimme oli kohtalo, hänen etsiessä kahta ihmisen elämälle tärkeätä seikkaa: vapautta ja sisarta, vienyt hänet vanhojen ystäviensä, goottien pariin. Ensinmainitun hän oli heti löytänyt suuressa salissa, missä gootit joutilaina ryypiskellen loikoivat. Hän vetäytyi likimpään salin kolkkaan ja unhoittaen äskeisen kauhunsa ja raivonsa jäi sinne seisomaan uuden ajatuksen valtaamana. -- Hänen sisarensa oli ehkä tässä huoneessa!... Ja tämän viehättävän unelman kiihoittamana rupesi hän itsekseen arvostelemaan kuka noista iloisista tyttäristä olisi se, joka äkkiä oli tullut hänelle rakkaammaksi ja kalliimmaksi kuin kukaan muu taivaassa ja maassa. Tuokohan kauniskutrinen, pyöreäpiirteinen italialaisnainen -- vaiko tuo raju, intohimoinen, koukkunenäinen juutalaistyttö, taikka tuo viehkeä tummaverinen, vinosilmäinen koptilaisnainen? Ei. Hänen sisarensa oli atheenalainen kuten hän itsekin. Oliko se sitte tuo pitkä laiska kreikatar, jonka sinisistä silmistä tuon tuostakin leimahti salama, puhuen voimakkaista, vaikkakin kehittymättömistä tunteista ja ajatuksista, joista tytöllä itsellään tuskin lienee ollut käsitystäkään? Tuoko --taikka olisiko tuo hänen sisarensa -- vai tuo toinenko? Taikka -- olisikohan se itse Pelagia, kaunein ja synnillisin kaikista? Kauhea ajatus! Hän punastui korviaan myöten sitä kuvitellessaankin, mutta sittekin -- hänen sydämensä sisimmässä tuntui kuin olisi tämä oletus kaikista viehättävin. Äkkiä muisti hän, että joku tytöistä goottien aluksella oli sanonut häntä Pelagian näköiseksi. Omituista, ettei hän ennemmin ollut sitä tullut ajatelleeksi! Sen täytyi olla niin. Mutta miten heikosta, hajanaisista viittauksista ja arvailuista punotusta langasta tämä täytyi riippuakaan! Hän tahtoi malttaa mielensä, tahtoi odottaa, olla kärsivällinen. Kärsivällinen, kun sisar ei ollut vielä löydetty, kun tämä voi olla kadotukseen joutumaisillaan? Mahdotonta!

Äkkiä saivat hänen ajatuksensa uuden suunnan, kun eräs tytöistä alhaalla huudahti täyttä kurkkua:

"Tulkaa katsomaan! Kadulla tapellaan!"

"Enkä viitsi", huudahti eräs jättiläismäinen gootti, joka loikoi sohvalla Filammonin takana.

"Voi tule urooni!" eräs tytöistä puhui. "Siellä on niin hauska tappelu käymässä ja itse prefekti on kuumimmassa kahakassa. Emme ole vielä tässä kuussa sellaista nähneet."

"Päälliköt eivät salli minun iskeä noita aasinratsastajia vasten kuonoa ja minun käy vain kateeksi, kun näen toisten iskevän. Anna tänne viinihaarikka... Hitto vieköön! Tyttöhän juoksi sittekin tiehensä!"

Melu ja askeleiden kopina kuului yhä lähempää ja samassa riensi Wulf portaita alas, juoksi salin läpi naisten pihaan ja amaalin luo.

"Prinssi -- tässä on meille hyvä tilaisuus tarjona. Nuo kreikkalaisroistot murhaavat prefektin aivan ikkunaimme alla."

"Senkö kavalan rakkikoiran? Paraiksi kun meitä narrasi. Onhan hänellä henkivartioita tarpeeksi asti. Miksi se hullu ei pidä puolustuksestaan huolta?"

"Ne ovat pötkineet pakoon jok'ainoa; eräänkin näin väkijoukkoon piilottautuvan. Niin totta kuin elän, mies on hengettömänä, jos vielä viisikään minuuttia viivymme."

"Mitä sitte jos kuoleekin?"

"Miksi jättää mies kuolemaan, kun voimme hänet pelastaa ja voittaa iki-ajoiksi hänen suosionsa? Miesten käsiä kutittaa taistelunhalu ja oikea kasvattaja antaa koiriensa tuon tuostakin verta maistaa, ettei niiltä metästyshalu menisi."

"No niin, eihän siihen viittä minuuttia kauempaa kuluisi."

"Ja uroot olisivat näyttäneet voivansa unhoittaa, kun heidän vihamiehensä joutuu pulaan."

"Aivan oikein! Amaalikin voi unhoittaa!"

Amaali hyppäsi pystyyn ja huusi miehet seuraansa.

"Hyvästi impyeni! -- Mutta Wulf", huudahti hän saliin juostessaan, "täällähän se meidän munkki taas on! Kautta Odinin, terve tuloasi, komea poikani! Tule sinäkin vähän ottelemaan, nuori mies, mitäs muuta varten sinä tuollaiset käsivarret olisit saanut?"

"Hän on minun miehiäni." Wulf virkkoi laskien kätensä Filammonin olalle, "ja verta hänen on maistettava."

Ja kaikin kolmin kiiruhtivat he ulos. Filammon, kaikesta välinpitämättömänä, oli valmis vaikka mihin.

"Piiskat mukaan! Miekoista ei väliä. Nuo retkaleet eivät ole sen arvoisia!" Amaali huusi juosten alas käytävää ja heilutellen raskasta, noin kymmenen jalan pituista nahkaruoskaansa. Hän sysäsi portin auki, mutta samassa hänen täytyi vähän peräytyä ihmistulvan tieltä, joka oviaukosta syöksähti sisään. Mutta seuraavassa tuokiossa jo se tunkeutui takaisin ulos kun gootti sekä voimiaan että painoaan käyttäen raivasi peloittavine tovereineen itselleen tien suoraan väkijoukon halki, kaataen jokaisella piiskaniskulla jonkun raukan maahan.

He tulivat viimeisellä hetkellä. Prefektin valkea, jalorotuinen nelivaljakko makasi potkien ja kieriskellen maassa ja Orestes horjahteli vaunuissa, kasvot verisinä ja parisenkymmentä raivoisaa munkkia kimpussaan.

"Taaskin munkkeja!" Filammon ajatteli. Huomatessaan heidän joukossa useita vihattuja kasvoja, jotka Kyrillon pihamaalla tuona onnettomana yönä olivat hänen mieleensä painuneet, valtasi hänet hurja kostonhalu.

"Armoa!" kurja prefekti huusi -- "Olen kristitty! Minä vannon olevani kristitty! Piispa Attilus kastoi minut Konstantinopelissa!"

"Alas teurastaja! Alas pakana-tyranni, joka ennemmin kieltäytyy evankeliumin kautta vannomasta kuin lepyttää patriarkan! Raastakaa hänet pois vaunuista!" munkit kirkuivat.

"Jänishousu!" Amaali virkkoi äkkiä pysähtyen. "En minä moista viitsi auttaa!"

Mutta samassa hyökkäsi Wulf eteenpäin ja jakeli iskuja oikealle ja vasemmalle. Munkit peräytyivät ja Filammon, joka kaikin mokomin tahtoi estää hänelle vielä niin kalliille uskonnolle häpeällisen teon, hyppäsi vaunuihin ja sulki Oresteen syliinsä.

"Olette turvassa, herrani, elkää vastustelko", kuiskasi hän munkkien käydessä hänen kimppuunsa. Kivi tai parikin sattui häneen, mutta se vain rohkaisi hänen mieltänsä. Samassa hän jo kuuli piiskojen vinkunan ympärillään ja munkkien parkuen pakenevan, ja siitä tiesi hän olevansa turvassa. Hän kantoi taakkansa turvaan Pelagian talon porttikäytävään keskelle pälyileviä ja parkuvia tyttösiä, ja parikymmentä Aleksandrian kauneinta kätöstä kantoi prefektin sieltä pihatolle.

"Aivan kuin uusi Hylas nymfien kantamana", virkkoi hän mielestään sukkelasti. Muutaman minuutin kuluttua hän ilmestyi haaremista pää silkkiliinoilla sidottuna ja yhtä häpeämättömänä kuin ennenkin.

"Teidän ylhäisyytenne -- uroot kaikki -- olen teidän nöyrä orjanne... Teitä saan hengestäni kiittää ja teidän apunne arvon voittaa vain lääkkeenne suloisuus. Mielelläni soisin uudelleen haavoittuvani, että minua sellaiset kätöset uudelleen vaalisivat ja sellaiset jalat minun vuokseni ympärilläni liikkuisivat."

"Tuota et olisi viisi minuuttia sitte sanonut", amaali huomautti katsellen prefektiä kuin karhu apinaa.

"Mitä sinä niistä käsistä ja jaloista puhelet, eihän ne kuitenkaan sinulle kuulu!" huomautti eräs ääni, arvattavasti Smidin, huoneen perältä. Seurue rähähti nauramaan.

"Pelastajani, veljeni!" Orestes puhui nauramatta. "Miten voinkaan Teille kaiken palkita. Onko jotain mitä virkani sallii minun teidän hyväksenne tehdä -- en sano palkitakseni teitä, sillä se sana kai loukkaisi teidän arvoanne vapaina barbaareina -- mutta hyvittääkseni teidän mieltänne?"

"Anna meille lupa ryöstää kolme päivää tätä korttelia", joku huudahti.

"Ai, ai, oikea urhoollisuus on taipuvainen pitämään kaikkia esteitä vähäpätöisinä; te unhoitatte miten pieni lukunne on."

"Kuulehan prefekti, kuulehan mitä sanon!" Amaali ivallisesti virkkoi. "Jos tarkoitat, ettemme me neljäkymmentä goottia kykenisi kolmessa päivässä tekemään kaikki Aleksandrialaiset -- sinut itsesikin muiden mukana -- päätä lyhemmiksi, ja samalla vielä pitämään sotamiehesi aisoissa --"

"Puolet heistä liittyisivät meihin!" eräs huusi. "Ovathan he samaa lihaa ja verta kuin mekin!"

"Anteeksi, ystäväni, tuota kaikkea en hetkeäkään epäile. Olen tarpeeksi maailmaa nähnyt, tietääkseni ettei löydy ainoatakaan paimenkoiraa, joka sopivan tilaisuuden sattuessa ei olisi valmis avittamaan sen lampaanlihan syömisessä, jota sen oli vartioitava! Vai mitä te arvelette, arvoisa herrani?" Prefekti kääntyi, kumartaen Wulfiin päin.

Wulf virnisti pahasti ja sanoi saksaksi amaalille jotain vieraiden hyvänä pitämisestä.