Part 22

"Jo neljä vuotta sitte antoi Mirjam hänelle vapauden," kantaja sanoi. "Se hyvä rouva näki hyväksi -- syistä, jotka itsestään kai ovat aivan erinomaisia, mutta filosofille kuitenkin sangen epäselviä -- laskea hänet vapaaksi Aleksandrian yhdyskuntaan, etsimään kenen hän saisi niellä."

"Jumala häntä auttakoon! Ja sinä olet aivan varma ettei Mirjam ole Aleksandriassa?"

Kantaja punastui ja samoin Filammon, mutta hän muisti lupauksensa ja vaikeni.

"Molemmat te tiedätte jotain hänestä, huomaan. Vanhaa valtiomiestä ette voi pettää, herrani, vaikka hän onkin nyt köyhä munkki", Arsenius puhui kääntyen käskevän näköisenä kantajaan. "Jos näet hyväksi kertoa minulle kaikki mitä tiedät, lupaan ettet sinä eikä hän tule luottamuksessa minuun tappiolle joutumaan. Päinvastaisessa tapauksessa minä kyllä keksin keinot, millä vaimo löytää."

Molemmat vaikenivat.

"Filammon poikani! Oletko sinäkin liitossa minua -- ei minua, vaan itseäsi vastaan, harhaan joutunut poika raukkani?"

"Itseäni vastaan?"

"Niin sanoin. Mutta jollet minuun voi luottaa, en minäkään voi sinuun luottaa."

"Olen antanut lupaukseni."

"Ja minä, herra valtiomies, tai munkki, tai molemmat tai ei kumpikaan, minä olen vannonut, kuolemattomien jumalien kautta!" kantaja sanoi hyvin mahtipontisesti.

Arsenius mietti.

"Jotkut ovat sitä mieltä, että vala, joka on vannottu epäjumalan kautta, mikä ei ole mitään, ei oikeastaan olekaan mikään vala. Minä en kuitenkaan ole sitä mieltä. Jos sinä pidät valasi rikkomista syntinä, niin on se sinulle synti! Ja sinulle, poika parkani, on lupauksesi pyhä, olitpa sen antanut vaikka Judas Iskariotille itselleen. Mutta kuulkaahan! Eikö joku teistä voisi vaimolta itseltään kysymällä vapautua sen verran lupauksestaan, että kykenisi hankkimaan minulle tilaisuuden päästä hänen puheilleen? Kertokaa hänelle -- jos hän nimittäin on Aleksandriassa, minkä Jumala suokoon -- -- kaikki mitä tässä olemme puhelleet ja sanokaa että Arsenius, jonka nimen hän kyllä tuntee, vannoi kristillisen uskonsa kautta, ettei hän vahingoita eikä ilmaise häntä. Tahdotteko sen tehdä?"

"Arsenius", pikku kantaja huudahti kasvoillaan kunnioituksen ja säälin ilme.

Vanhus hymyili.

"Niin, Arsenius, jota ennen keisarien isäksi nimitettiin. Mirjamkin on siihen nimeen luottava."

"Minä menen heti paikalla, herra; minä lennän!" ja pikku mies riensi tiehensä.

"Mies paha unhoittaa," Arsenius myhäillen virkkoi, "miten paljon hän jo on ilmaissut ja miten helppoa nyt olisi seurata häntä sen vanhan akan pesään... Filammon poikani... Monta kyyneltä on minun vielä vuodatettava sinun vuoksesi... mutta se täytyy jättää vähän tuonnemmaksi. Olen saanut nyt sinut turvaan!" vanhus jatkoi puristaen Filammonin käsivartta. "Ethän jätä vanhaa isä raukkaasi? Ethän jätä minua sen pakananaisen vuoksi?"

"Lupaan jäädä luoksesi, jos -- jos et tee vääryyttä hänelle."

"En puhu pahaa kenestäkään, enkä syytä ketään muuta kuin itseäni. En sano ainoatakaan kovaa sanaa sinulle, poika parkani. Mutta kuulehan nyt! Sinä tiedät olevasi Atheenasta kotoisin. Tiedätkö myöskin että minä sinut sieltä tänne toin?"

"Sinäkö?"

"Minä, poikani! Mutta tuotuani sinut Lauraan pidin parhaana, ettet jalosukuisena poikana saisi koko asiasta mitään tietää. Mutta sano minulle, muistatko äitiäsi tai isääsi, sisartasi tai veljeäsi, tai jotain kodistasi Atheenassa?"

"En."

"Jumalan kiitos! Mutta Filammon, jos sinulla olisi ollut sisar -- no, no, hiljaa! -- Ja jos -- minä vain sanon jos --"

"Sisar!" Filammon keskeytti. "Pelagia?"

"Siitä Jumala varjelkoon, poikani. Mutta sisar sinulla kerran oli -- näytti olevan noin kolme vuotta vanhempi sinua."

"Mitä? Tunsitko hänet?"

"Vain kerran hänet näin -- eräänä surullisena päivänä. -- Teitä lapsi parkoja! En tahdo saattaa mieltäsi murheelliseksi kertomalla missä ja miten teidät näin."

"Mutta miksi et tuonut häntä kanssasi tänne? Eihän liene sinulla ollut sydäntä eroittaa meitä toisistamme?"

"Voi, poikani! Mitä oikeutta munkki vanhuksella oli kauniiseen nuoreen tyttöön? Ja vaikka olisin askeleen uskaltanutkin, olisi se kuitenkin ollut mahdoton. Oli toisia, minua rikkaampia, joiden himokkaille pyyteille hänen nuoruutensa ja kauneutensa näytti olevan kallisarvoinen saalis. Nähdessäni hänet viimeisen kerran, oli hän erään vanhan juutalaisnaisen seurassa. Taivas suokoon, että tuo Mirjam olisi juuri se nainen."

"Ja minulla on sisar!" Filammon huudahti silmät kyynelissä. "Meidän täytyy hänet löytää! Autathan sinä minua? -- Nyt -- heti paikalla! Muuta ei tästä puoleen kannata ajatella, ei puhua, ei tehdä, ennenkuin hänet olemme löytäneet!"

"Oi poikani, poikani! Parempi, parempi ehkä olisi jättää hänet Jumalan käsiin! Entä jos hän on kuollut? Se tieto tuottaisi sinulle vain hyödytöntä surua. Ja entä jos -- suokoon Jumala, ettei niin olisi -- entä jos hänellä olisi vain nimi enää jälellä ja hän olisi hukkunut syntisiin iloihin? --"

"Me hänet pelastaisimme tai kuolisimme häntä pelastaessamme! Eikö se minulle riitä että hän on minun sisareni."

Arsenius pudisti päätänsä. Ei hän käsittänyt minkä oudon valon, minkä lämmön hänen sanansa olivat nuoreen sydämeen valaneet... "Sisar!" Mikähän salaperäinen voima piilikään tuossa koruttomassa sanassa, kun se sai Filammonin sydämen niin hurjasti sykkimään ja aivot niin kiihkeästi toimimaan? Sisar -- se ei ollut vain ystävä, lähimmäinen, auttaja, jonka Jumala itse oli hänelle lahjoittanut ja jonka rakastamisesta ei kukaan, eivät edes munkitkaan voineet häntä moittia. Se ei ollut vain hento, heikko, kaunis olento -- sillä kaunis hänen luonnollisesti täytyi olla, -- jota hän saisi helliä, ohjata, auttaa, vapauttaa, jonka puolesta hän saisi kuollakin ja kuolla ilolla! Ei -- paljon enempi sisälsi tuo pyhä sana. Nuo vaillinaiset aavistukset asiain oikeasta tilasta olivat liian nopeasti hänen ajatuksissaan välähtäneet häiritäkseen sellaista tunteitten tulvaa, mikä hänet nyt oli vallannut. Arseniuksen viittaukset sisaren syntisestä ja vaaranalaisesta tilastakin oli hän kuullut vain toisella korvalla, tai ei ollenkaan. Itse tuolla sanalla oli hänelle oma merkityksensä; sillä oli oma vaikutuksensa tuohon isättömään ja äidittömään löytölapseen, se kun ensi kerran avasi hänen silmänsä näkemään miten syvä, katoomaton, taivaallinen todellisuus sellaiseen sukulaisuuteen sisältyi... Sisar! -- samaa lihaa ja verta kuin hänkin -- samasta äidistä syntynyt -- hänen, hänen ikuisesti! Miten sisällyksettömiltä ja katoavaisilta tuntuivatkaan hänestä nyt kaikki nuo "henkiset" sukulaisuudet, jotka ihmisen huikentelevainen mielikuvitus ja oikullinen tahto oli keksinyt! Arsenius -- Pambo -- itse Hypatia -- mitä he nyt olivat hänelle? Kysymyksessä oli nyt todellinen sukulaisuussuhde... Sisar! Kannattiko muusta koko maan päällä huolehtia?

"Ja hän oli Atheenassa samaan aikaan kuin Pelagia", Filammon viimein virkkoi -- "ehkä tunsikin hänet --. Mennään heti Pelagian luo."

"Taivaan tähden!" Arsenius huudahti. "Meidän täytyy odottaa ainakin siksi kuin olemme saaneet Mirjamin vastauksen."

"Voinhan odotellessamme ainakin hänen asuntonsa minulle neuvoa, että voit itse mennä hänen luokseen milloin tahdot. Minä en pyydä päästä mukaan. Tule! Minusta tuntuu aivan siltä kuin riippuisi sisareni löytäminen jollain tavoin Pelagiasta. Jollen minä olisi tavannut häntä kadulla, en ehkä koskaan olisi saanut kuulla, että minulla on sisar. Jos hän kerran oli Mirjamin seurassa täytyy Pelagian hänet tuntea -- ehkä hän on juuri nyt Pelagian luona!"

Arseniuksella oli painavat syynsä epäilläksensä Filammonin olevan liiaksikin oikeassa. Hän suostui kuitenkin nuorukaisen innokkaisiin pyyntöihin ja läksi hänen rinnallaan astelemaan tanssijattaren asuntoa kohti.

He olivat jo melkein portin edustalla, kun kiireiset askeleet heidän takanaan ja äänet, jotka huusivat heitä nimeltään, saivat heidät katsahtamaan taakseen. Ja kenpä siellä tulikaan ellei Pietari esilukija seurassaan parvi munkkeja. Arseniukselle näytti kohtaus olevan yhtä vastenmielinen kuin Filammonillekin.

Filammonin ensimmäinen ajatus oli pujahtaa pakoon ja Arseniuksellakin näytti oheen sama aikomus tarttuessaan toverinsa käsivarteen.

"Ei!" nuorukainen ajatteli. "Enkö ole vapaa mies ja filosofi?"

Pyörähtäen tulijoihin päin jäi hän odottamaan vihollisiaan.

"Ahaa, nuori luopio! Olette siis löytänyt hänet, kunnianarvoisa, huonosti kohdeltu herrani. Jumalalle kiitos näin pikaisesta menestyksestä!"

"Hyvä ystävä," Arsenius väräjävällä äänellä kysyi, "mikä sinut tänne tuo?"

"Enhän toki voinut jättää teidän pyhyyttänne turvatta tuon katalan nuorukaisen ja hänen turmeltuneitten toveriensa solvausten ja raakuuksien esineeksi. Olemme seurailleet teitä koko aamun sydän täynnä nöyrää levottomuutta."

"Suuret kiitokset, mutta huolenpitonne on nyt kuitenkin tarpeeton. Poikani tässä, jolta olen vain hellyyttä saanut osakseni, ja jonka toden teolla luulen olevan viattomamman kuin puheistanne voisi luulla, aikoo kaikessa rauhassa liittyä jälleen seuraani. Vai kuinka Filammon?"

"Voi isäni," Filammon väkinäisesti sai sanotuksi "uskaltanenkohan puhua suoraan -- mutta minä en voi seuraasi liittyä."

"Et voi?"

"Minä vannoin etten ennen astuisi sen kynnyksen yli, kuin --"

"Mutta Kyrillos pyytää. Hän todella pyysi minua vakuuttamaan sinulle, että hän on valmis ottamaan sinut jälleen pojakseen ja anteeksi antamaan ja unhoittamaan kaikki entiset."

"Antamaan anteeksi ja unhoittamaan? Se kai on minun asiani eikä hänen. Tahtooko hän puolustaa minua tuota tyrannia ja hänen joukkuettansa vastaan? Tahtooko hän julkisesti julistaa, että olen viaton ja vainottu mies, että minua on syyttä lyöty ja pakoitettu poistumaan kun hänen omia käskyjään täytin? Siksi kuin hän on sen tehnyt, en unhoita olevani vapaa mies."

"Vapaa mies?" Pietari virkkoi ilkeästi virnistäen. "Siinäpä se temppu onkin, kopea nulikka. Siihen tarvitaan pätevämpiä todistuksia kuin tuo komea filosofin vaippa ja nuo käherretyt kiharat, jotka viime tapaamastamme olet itsellesi hankkinut."

"Tarvitaanko todistuksia?"

Arsenius pyysi kädenliikkeellä Pietaria vaikenemaan.

"Ei auta. Kuten jo teille selitin, ei muuta keinoa enää ole jälellä. Häpeän, jos siinä sitte häpeämistä onkaan, saa siitä kantaa tämä onneton nuorukainen, jonka paatumus meidät siihen keinoon pakoittaa."

"Herran tähden sääli minua!" vanhus huudahti vetäen Pietaria syrjään.

Filammon seisoi hämmästyneenä. Hän kuohui kiukusta, mutta samalla häntä painoi epämääräinen pelko.

"Enkö ole sinulle jo monen monet kerrat sanonut, etten voi ketään kristittyä orjakseni nimittää -- kaikkein vähimmän häntä, hengellistä poikaani?"

"Kunnioitettavin herrani, vain hellyytenne ja armeliaisuutenne voittaa teidän intonne. Mutta eikö pyhä patriarkkakin vakuuttanut teille, että epäilyksenne ovat aivan perusteettomat. Vai luuletteko, ettei hänestä ja minusta orjuus sellaisenaan olisi yhtä hyljättävä kuin teistä? Taivas varjelkoon! Mutta kun kuolematon sielu on vaarassa, kun kadotettu lammas on tuotava takaisin paimenensa luo niin ette kai silloin jättäne käyttämättä oikeuksia, jotka laki teille myöntää pelastaaksenne siten kalliin aarteen, joka teidän hoitoonne on uskottu? Voiko vakuuttavampaa todistusta ajatella kuin se minkä tänä aamuna hänen pyhyydeltään kuulimme? Kristityn tulee omantunnon vuoksi totella tämän maailman lakeja vaikka hän ei niitä sellaisinaan hyväksyisikään eikä tunnustaisi niiden pätevyyttä. Samoin täytyy olla hänelle sallittua käyttää hyväksensä noiden samojen lakien myöntämiä etuja, jos hän sen kautta voi edistää Jumalan kunnioittamista!"

Silmät kyynelöiden Arsenius yhä epäröi, mutta Filammon itse lopetti väittelyn.

"Mikä on kaiken tämän tarkoituksena? Oletko sinäkin samassa liitossa minua vastaan? Puhu Arsenius!"

"Se on kaiken tämän tarkoituksena, sinä sokea syntinen," Pietari huudahti, "että sinä olet lain mukaan Arseniuksen orja, jonka hän laillisesti rahalla osti Ravennan kaupungissa. Ja sitäkin tämä merkitsee, että hänellä on valta -- jota hän toivoakseni sinut pelastaakseen käyttääkin -- pakoittaa sinut seuraamaan häntä."

Filammon, silmät uhmaa säkenöiden, peräytyi käytävän toiselle puolen... Orja! Taivas musteni hänen silmissään... Voi, jos Hypatia ei saisi tietoa hänen häpeästään!... Mutta se oli mahdotonta, se oli liian kamalaa ollakseen totta.

"Sinä valehtelet!" hän karjasi. "Olen jalosukuinen poika. Arsenius sen omin huulin juuri äsken minulle sanoi!"

"Vaikka; mutta hän osti sinut -- osti sinut julkisilla orjamarkkinoilla ja sen voi hän näyttää toteen."

"Kuule minua, kuule minua poikani!" vanhus huudahti juosten häntä kohti.

Filammon raivoissaan käsitti väärin hänen liikkeensä ja tyrkkäsi hänet rajusti luotaan.

"Poikasi? -- Orjasi! Elä häpäise pojan nimeä käyttämällä sitä minusta. -- Niin, herrani; orjasi ruumiillisesti; mutta en sielultani! Sitokaa vain minut -- raastakaa pakolainen kotiinsa -- pieskää häntä -- merkitkää hänet polttoraudalla -- kahlehtikaa hänet polkumyllyyn jos voitte. Mutta sellaisenkin varalta on vapaalla sydämellä keinonsa. Jollette anna minun filosofina elää, niin saatte nähdä minun filosofina kuolevan!"

"Ottakaa nulikka kiinni, veljet!" Pietari huudahti.

Arsenius ei kyennyt liittymään kummankaan puolelle. Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkemään.

"Roistot!" Filammon karjasi. "Elävänä ette minua kiinni ota niin kauan kuin minulla vielä on kynnet ja hampaat jälellä. Kohdelkaa vain minua kuin eläintä niin puolustaudunkin minä kuin eläin."

"Pois tieltä, räyhääjät! Tietä prefektille. Mitä te akkamaiset munkit täällä rähisette?" kuulivat he takanansa käskettävän. Väkijoukko jakaantui ja sieltä tulivat Oresteen apparitorit ja heidän perässään Orestes itse täydessä virkapuvussa.

Uusi toivo välähti äkkiä Filammonin mieleen ja samassa hän jo oli tunkeutunut väkijoukon läpi ja hypännyt prefektin vaunuihin.

"Olen vapaasyntyinen atheenalainen ja nuo munkit aikovat väkisin viedä minut takaisin orjuuteen. Minä pyydän teidän suojelusta."

"Sen saat, komea nuorukaiseni, olitpa sitte oikeassa tai väärässä. Kautta taivaan, sinä olet munkiksi liian uhkea. Mikä teillä roistoilla on mielessä, kun koetatte vapaata miestä orjaksi raastaa? Eikö se jo teille riitä, että panette lukkojen taa kaikki tyttöhupsut, jotka saatte narratuiksi; vieläkö teidän pitäisi --"

"Teidän ylhäisyytenne, täällä on hänen herransa, joka voi vannoa ostaneensa hänet."

"Kyllä hän on valmis vannomaan mitä tahansa Jumalan kunniaksi. Pois tieltä! Varo itseäsi, sinä suuri roisto siellä, etten vain saa sinua käpälälautaan. Sinä olet jo pitkät ajat ollut mustassa kirjassani! Tiehesi!"

"Hänen herransa vaatii roomalaisena itselleen oikeuksia, jotka laki hänelle myöntää", Pietari sanoi työntäen Arseniusta esiin.

"Jos hän on roomalainen, esittäköön vaatimuksensa laillisessa muodossa huomenna virastossani. Mutta minä huomautan teille, vanhus, että ennenkuin kaupan otan käsiteltäväkseni, minä vaadin todistukset kansallisuudestanne."

"Sitä ei laki määrää", Pietari intti.

"Iske tuo mies kumoon, apparitori!"

Tämän käskyn kuultuaan Pietari hävisi ja pahaa ennustava murina kuului munkkijoukosta.

"Mitä minun nyt on tehtävä, jalo herra?" Filammon kysyi.

"Mitä vain haluat huomispäivän kolmanteen hetkeen asti -- jos olet niin pähkähullu, että silloin saavut virastooni. Minusta olisi parasta, että nyrkeilläsi raivaat tien itsellesi tuon roskajoukon läpi ja juokset sitte henkesi edestä."

Näin sanoen Orestes läksi edelleen ajamaan.

Filammon huomasi neuvon hyväksi ja teki työtä käskettyä. Seuraavassa tuokiossa hän jo juosta vilisti suoraa päätä Pelagian talon porttia kohti, tusinan verran munkkeja kintereillään.

Onneksi ulkoportti, mistä gootit juuri olivat ulos tulleet, oli vielä auki; mutta sisäportti, joka johti pihaan, oli kiinni. Hän koetti työntää sitä auki, mutta turhaan. Oikeanpuoleisessa seinässä oli avonainen ovi; hän hyökkäsi siitä sisään, juoksi useiden pihattojen läpi ja joutui suoraan Wulfin ja Smidin syliin, jotka todellisten soturien tapaan olivat siellä itse riisumassa ja ruokkimassa hevosiaan.

"Kautta isäini sielujen!" Smid huudahti. "Tuossahan se nuori munkkimme lentää takaisin syliimme! Mikä sinut, kiharapäinen poikani, moisella kiireellä tänne toi?"

"Pelastakaa minut noiden roikaleiden kynsistä!"

Filammon sanoi viitaten munkkeihin, jotka ovella pälyivät.

Wulf näytti silmänräpäyksessä ymmärtävän asian. Hän tempasi raskaan ruoskan kouraansa, hyökkäsi vihollisen kimppuun ja muutamalla hurjalla huimauksella puhdisti ovikäytävän vainoojista. Lukittuaan oven palasi hän takaisin toisten luo.

Filammon rupesi selittämään ja kiittelemään, mutta Smid keskeytti hänet.

"Kaikkea vielä, nuori mies, sinä olet meidän vieraamme nyt. Käy sisään, olet yhtä tervetullut nyt kuin muulloinkin olisit ollut. Siinä näet mikä siitä seuraa, kun ensin karkaat meidän seurastamme."

"Et näy paljon voittaneen vaihtaessasi meidät munkkiseuraan," Wulf vanhus puhui. "Tule sisätietä kattomme alle. Smid käy ajamassa nuo munkit pois porttikäytävästä."

Ryskytettyään hetkisen turhaan portteja oli joukkio jo seurannut Pietarin hätäisiä pyyntöjä. Tämä oli selittänyt, että jos nuo pirut ihmisten hahmossa kerran käyvät heidän kimppuunsa, niin eivät ne jätä ainoatakaan kristittyä henkiin koko Aleksandriassa. Sen vuoksi päätettiin jättää vain muutamia vartioimaan Filammonin ulostuloa ja muut, kiukuissaan saaliinsa menettämisestä käänsivät vihansa vimman prefektiä vastaan. He liittyivät toveriensa pääjoukkoon, joka ilkitöihin valmiina yhä parveili prefektin vaunujen ympärillä.

Turhaan koetti avuton kansan paimen ajaa edelleen. Apparitorit olivat peloissaan ja epäröivät ja ilman heidän apuaan oli mahdotonta pakoittaa hevosia tuon ihmismuurin läpi, jossa heiluvat nyrkit ja hulmuavat parrat olivat joka taholla vastassa. Asema näytti toden teolla käyvän uhkaavaksi.

"Nitrian sydämikkäimpiä roistoja, teidän ylhäisyytenne," eräs vartijoista kuiskasi kasvot kalpeina. "Ainakin pari sataa. Aivan varmaan sama joukkue, joka äskettäin Diosburon murhasi."

"Jos te pyhät veljeni, ette aijo sallia minun eteenpäin päästä," Orestes puhui, koettaen näyttää tyyneltä, "niin en kai rikkone kirkkokuria jos käännyn takaisin. Jättäkää hevoset rauhaan. Mitä Jumalan nimessä te tahdotte?"

"Luuletko meidän Hierakaan unhoittaneen?" ääni joukosta huusi. Samassa alkoi kuulua huuto toisensa perään ja joukko, melustaan rohkaistuneena rupesi peittelemättä uhkailemaan.

"Kostakaa Hierakas, siunattu marttyyri!" "Kostakaa kirkon kärsimät vääryydet!" "Alas pakanoiden, juutalaisten ja barbaarien suosija!" "Alas Hypatian suosikki!" "Tyranni!" "Teurastaja!"

Tämä viimeinen arvonimi sattui niin joukon hienoon makuun, että samassa kajahti huuto "tappakaa teurastaja!" ja muuan raivoisa munkki yritti kiivetä vaunuihin. Eräs henkivartijoista sysäsi hänet alas; mutta samassa oli hän itsekin maassa. Munkit tulivat yhä lähemmäksi. Vartijat, jotka huomasivat vihollisia olevan kymmenen yhtä vastaan, heittivät kiireimmän kautta aseensa pois ja pötkivät pakoon. Seuraavassa tuokiossa olisi Hypatian ja jumalien toivo ollut ikuisesti mennyttä kalua, ja Aleksandria olisi menettänyt hallitsijansa, joka oli hienoimmin sivistynyt mies Välimeren eteläpuolella, ellei apu olisi odottamatta tullut. Mutta kuka ja mikä oli vaarassa siitä ennätämme saada tuonnempana kuulla.

2 Luku.

VALON VÄLÄHDYS.

Viimeinen sinertävä viiru Sardinian mantereesta häipyi nopeasti luoteiseen taivaanrantaan ja tasainen tuuli keinutteli Heraklianuksen laivaston jäännöksiä epätoivoisella kotimatkalla Afrikan rantoja kohti. Sininen taivas oli pilvetön ja kimaltelevilla laineilla paistoi ylt'ympäriinsä valkoisia purjeita. Ne näyttivät nyt häpeätä ja pettymystä, kauhua ja tuskaa kuljettaessaan yhtä iloisilta kuin vajaa kuukausi sitte, jolloin ne vain rajattomia toiveita ja hurjaa uskallusta eteenpäin kiidättivät. Kenpä voisi mitata sen kurjuuden, joka tuohon pakomatkaan liittyi?... Ja kuitenkin oli se vain vähimmän tunnettu ja jokapäiväisin tuon murheen ajan murhenäytelmistä, vain vähäpätöinen korahdus siinä hirveässä kuolonkamppailussa, joka Lännen Babylonista loppua teki. Sen aika oli tullut... Kuten Pyhä Johannes ilmestyksessään oli ennustanut, se kypsyi tuskassa ja vaivassa hyvin ansaittuun tuomioonsa. Ylellisyyden avulla se oli kansoja hirmuvaltansa alla pitänyt, perustanut voimansa petettyjen orjiensa eläimellisiin taipumuksiin. Mutta se oli pettänyt itseänsä vielä enemmän kuin orjiansa. Katkerasti se sai kokea, etteivät sen maalliset vasallikuninkaat olleetkaan antaneet valtaa ja voimia sille itselleen, vaan tuolle salaperäiselle pedolle, johon sen valtiomahti oli perustettu. Heidän julmuudestaan ja nautinnonhimostaan, jota Rooma itse oli niin ovelasti heissä kiihoittanut, tulikin sen kirous ja häviö... Pyhimysten verestä juopuneena, itserakkautensa ja kateutensa sokaisemana se ei älynnyt että se oli vuosisatojen kuluessa keskuudestaan hävittänyt kaiken jalon, puhdistavan, uudesta synnyttävän, kaiken jumalaisen. Se oli nyt raihnainen ja vanhuuden höperö, jokaisen uuden seikkailijan helppo saalis, omien orjiensa orja... "Ja maalliset kuninkaat, jotka hänen kanssaan olivat syntiä tehneet, vihasivat porttoa ja tekivät hänet autioksi ja paljaaksi ja söivät hänen lihansa ja polttivat hänet tulessa."... Kaikkialla aistillisuutta, hajaannusta, vihaa, petosta, julmuutta, epävarmuutta ja pelkoa... Jumalan vihan malja valui yli äyräittensä... Mikä on kaiken tämän loppu oleva, kysyi kukin toiseltaan ja sai vastaukseksi aina "parempi on kuolla kuin elää."

Oli kuitenkin yksi laiva tuossa surullisessa laivastossa, jossa vallitsi rauha keskellä häpeää ja kauhua, keskellä haavoitettujen valituksia ja nälkäisten huokauksia, keskellä sulaa epätoivoa. Suuret kolmi- ja nelisoutuiset laivat sivuuttivat paon kiireessä hitaat kuljetuslaivat vähääkään välittämättä vaikka jättivätkin suurimman osan tovereistaan jälkijättöinä turvattomiksi. Ainoastaan yhdestä pienestä kalastaja-aluksesta ei kuulunut kirouksia ja sadatteluja, kun nuo suuret alukset sen sivuuttivat. Toinen toisensa perästä niitä pohjoiselta ulapalta ilmestyi. Ne olivat kuin satajalkaisia merihirviöitä, jotka kuin pelosta olisivat ähkyneet ja värisseet joka kerta kun airot loiskahtaen veteen iskivät. Niiden mahtavat kyljet halkoivat kohisten laineita ja niiden keuloista gorgo tai kimeera, norsu tai villisika tuijotti kuparisine silmineen Afrikan rannikkoa kohti aivankuin nekin, samoinkuin ihmisetkin, joita ne kuljettivat, eivät olisi mitään muuta kuin pikaista pakoa ajatelleet. Toinen toisensa jälkeen riensivät ne ohi ja tuon tuostakin kajahti niiden perästä huuto, joka sai kaikkien sydämet jähmettymään: keisarin neapelilainen laivasto ajaa takaa täyttä vauhtia... Ja pienen aluksen väki katsoi äänettömänä ja vakavana vanhan prefektin äänettömiin kasvoihin ja Victoria näki hänen värisevän ja kääntävän katseensa muualle... Ja Victoria nousi puhumaan karkeille sotureille kuin jumalatar ja huusi korkealla äänellä:

"Jumala omiansa varjelee!" Ja he uskoivat häntä ja olivat ääneti.

Niin kului monta päivää ja monta laivaa sivuutti venhosen. Lopuksi olivat hitaat kuljetuslaivatkin jättäneet jälkeensä tuon purren, joka pyrki eteenpäin vain yhden nelikulmaisen purjeen avulla, ja se oli nyt yksin meren ulapalla.

Mutta missä oli Rafael Aben-Ezra?

Hän istui Branin pää polviensa välissä venheen keulaan laaditun tilapäisen katoksen edustalla, joka suojeli haavoitettuja auringolta ja tyrskyiltä. Siinä istuessaan hän kuuli Victorian ja tämän veljen äänet, kun he kuni palvelevat enkelit antoivat sairaille hoivaa tai lukivat heille taivaallisen toivon ja lohdutuksen sanoja -- mihin hänen koditon sydämensä ei tuntenut osalla olevansa.

"Niin totta kuin elän, vaihtaisin mielelläni paikkaa noiden raajarikkoisten renttujen kanssa, jos vain tuo ääni tuollaisia sanoja minulle puhuisi -- ja minä niitä uskoisin."

Ja hän syventyi jälleen kädessään olevan käsikirjoituksen tutkimiseen.

* * * * *