Part 20

Mutta ihminen ei voi elää yksistään platoonisesta rakkaudesta, yhtä vähän kuin saman sairauden hedelmällisemmistäkään laaduista. Ensimmäisen kuukauden kuluessa olisi Filammon kai saanut monena iltana mennä nälkäisenä levolle ja pysyä valveilla alhaisemmista syistä kuin filosofisista mietteistä, ellei olisi ollut hänen jalomielistä isäntäänsä, jonka mieli ei koskaan masentunut olipa sitte kysymys hänestä itsestään tai muista. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä että Filammon kävisi hänen kanssa työssä elatuksensa ansaitsemassa. Eikö Filammon käsittänyt, että jos nuo munkkiroistot sattuisivat tapaamaan hänet, he heti kävisivät hänen kimppuunsa ja veisivät hänet väkisin mukaansa? Ja olisihan se sitäpaitsi suorastaan jumalatonta, jos sallisi niin lupaavan oppilaan syrjäyttää "jumalainen käsittämättömyys" vatsan alhaisten pyytteitten vuoksi. Filammon ei siis saanut maksaa mitään huoneen vuokraa; ja mitä suuhun pantavaan tuli -- no niin, voihan hän raataa vähän enemmän, että molempien elatuksen ansaitsisi. Olihan kaikilla naapureilla lapsilaumat elätettävillään, jota vastoin hän, kiitos siitä kuolemattomille jumalille, oli ollut niin viisas, ettei ollut lisännyt maan taakkaa elukoilla, joilla isänsä rumuuden lisäksi olisi vielä ollut äitinsä tataarilainen ihonväri. Ja voihan Filammon sitäpaitsi korvata kaiken sittenkun hänestä tulee suuri sofisti ja saa hyvät tulot -- mikä epäilemättä tulee ennemmin tai myöhemmin tapahtumaan. Voisihan sillä välin häntä onni jotenkin potkaista -- ainahan jumalien suosikkeja onnistaa. Ja sitäpaitsi -- hän oli aivan varma siitä, että sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran Filammonin tapasi, planeetit olivat olleet suotuisassa asennossa, Merkurius oli ollut jossain sellaisessa -- hän oli unhoittanut minkälaisessa -- suhteessa Heliokseen, että se hänen mielestään ennusti Filammonille samanlaista uraa kuin kunniakkaalla ja hurskaalla keisari Julianuksella oli ollut.

Filammonista tuntui tämä viittaus vähän vastenmieliseltä, se kun näytti koskettavan kiusallisen läheltä todellisuutta; mutta filosofiaa hänen täytyi lukea ja leipää hänen täytyi syödä; siksi hän mukautui.

Mutta eräänä iltana, muutamia päiviä sen jälkeen kun hän oli päässyt Theonin oppilaaksi, löysi hän suureksi hämmästyksekseen kiiltävän kultakolikon kamarinsa pöydältä. Hän vei sen seuraavana aamuna isännälleen ja pyysi häntä ottamaan selville ken rahan oli kadottanut ja toimittamaan sen takaisin omistajalleen. Mutta miten hän hämmästyikään, kun kantaja viittoen ja kumarrellen selitti, ettei raha suinkaan ollut erehdyksestä Filammonin pöydälle jäänyt, että hänen vuokransa oli maksettu ja että hän taivaan valtojen vaikutuksesta tulisi vastedes joka kuukausi löytämään samanlaisen rahan pöydältään. Turhaan Filammon pyysi saada tietää ken hyväntekijä oli. Eudaimon säilytti uskollisesti salaisuuden ja manasi turhanpäiten vielä vaimonsa alimmaiseen manalaan siltä varalta, että tämä naismaisessa kielevyydessään -- vaikka vaimoparka tuskin koskaan suutansa aukaisi -- ehkä ilmaisisi niin tärkeän salaisuuden.

Ken oli tuo tuntematon ystävä. Löytyi vain yksi henkilö, joka olisi voinut sen tehdä... Mutta Filammon ei rohjennut uskoa että se oli hän -- se ajatus oli liian mieluinen. Hyväntekijä täytyi siis olla hänen isänsä. Vanhus oli useat kerrat kysynyt hänen taloudellista tilaansa. Hän aina oli kyllä vastannut vältellen; mutta vanhus oli kai älynnyt asiain todellisen tilan. Eikö hänen pitäisi -- eikö hänen täytyisi -- mennä kiittämään? Ei; ehkä vaikeneminen oli kohteliaampaa. Jos vanhus -- hän -- sillä tietysti hän oli suostunut lahjaan, ehkä sitä ehdottanutkin -- jos he olisivat halunneet Filammonin kiittävän heitä, niin miksi he näin tarkoin anteliaisuutensa salaisivat? Olkoon sillänsä koko asia!... Mutta miten mielellään hän heille tämän palkitsisikaan! Miten suloiselta tuntui olla hänelle kiitollisuuden velassa jostain -- kaikesta! Voi, jos saisi häntä olemassaolostakin kiittää!

Filammon otti siis rahan, osti sillä itsellensä kaapun mitä filosofisinta kuosia ja jatkoi aherrustaan.

Mutta hänen kristinuskonsa? Minne se oli joutunut?

Kuten tavallista sellaisissa tapauksissa: se ei ollut kuollut; mutta se nukkui siihen aikaan sikeää unta. Hän ei ollut uskostaan luopunut -- hän olisi loukkautunut jos joku olisi sitä hänestä väittänyt, -- mutta -- hänellä oli silloin tarpeeksi muuta uskomista -- geometriaa, kartioleikkauksia, luomisoppia, sielutiedettä ja sen semmoista. Siksi hänellä silloin ei sattunut olemaan aikaa uskoa kristinoppiin. Aika-ajoin hän muisti sen olemassa olon, mutta silloinkaan hän ei sitä myöntänyt eikä kieltänyt. Kun hän ensin oli ratkaissut nuo suuret kysymykset -- ne, joita Hypatia piti kaiken tiedon alkulähteenä -- maailman synnystä, pahuuden juuresta ja hänen omasta persoonallisuudestaan, ja sitte vielä kysymyksen siitä oliko hänellä ollenkaan omaa persoonallisuutta sekä vielä muutamia muita alustavia seikkoja, niin sitte olisi aika ryhtyä laajentunein tiedoin uudelleen kristinoppia tutkimaan. Ja jos kristinoppi hänen laajentuneille tiedoilleen näyttäisi ristiriitaiselta, kuten Hypatia näytti luulevan, niin luonnollisesti silloin. -- Mitä silloin? Hän ei tahtonut ajatella sellaisia vastenmielisiä mahdollisuuksia. Mahdollisuuksiako? Se oli mahdotonta... Filosofia ei voi viedä harhaan. Eikö Hypatia ollut määritellyt sen tutkisteluksi, jonka avulla ihminen etsii näkymätöntä. Ja jos löytäisi näkymättömän sen avulla tai näkymätön hänelle ilmestyisi, niin eikö tulos ollut aivan sama? Ja hänen täytyi se löytää -- sillä logiikka ja matematiikka eivät voineet erehtyä. Jos jokainen askel oli oikea, täytyi myös tuloksen olla oikea. Hänen täytyi siis päästä oikealle polulle -- jos näet kristinoppi on tuo oikea polku -- ja saada uudelleen aloittaa taistelu kirkon puolesta miekalla, jonka hän oli vääntänyt Goliat filistealaisen kädestä Mutta vielä ei ollut miekka hänen kädessään. Hänen täytyi nyt kaikin voimin opiskella ja olihan kullekin päivälle tarpeeksi omat ilonsa, kuten murheensakin.

Rahallinen apu, jonka hän kuukausittain sai, salli hänen kokonaan antautua opiskeluihinsa ja sangen pian tuli hänestä sellainen, jota Pietari muitta mutkitta olisi nimittänyt pakanaksi. Alussa hän kyllä vielä omantunnon tottumuksesta hiipi kirkkoon. Mutta tottumus pian unhoittui ja kiinnijoutumisen pelko teki nuo kirkossa käynnit yhä vastenmielisemmiksi. Kun hän siten pysyttelihe niin paljon kuin mahdollista erillään seurakunnasta ja piti yksinäisyydessä salaisia jumalanpalveluksiaan, huomasi hän pian olevansa sydämeltäänkin yhtä kaukana kristityistä kuin jokapäiväisessä elämässäänkin. Hän tunsi, että he ja etenkin nuo suuria sanoja ja kukkaisikieltä käyttävät saarnamiehet, joiden puheita seurakunta käsien taputuksilla ja hyvähuudoilla palkitsi, eivät ajatelleet samoja asioita, eivätkä pyrkineet samaan päämäärään kuin hän. Hän ei sitäpaitsi koskaan puhellut kristittyjen kanssa, sillä hänen asuntonsa emäntäkin näytti häntä välttävän joko kainoudesta tai pelosta. Kun hän siten oli ulkonaisesti pyhien yhteydestä eroitettu, erkani hän heistä nopeasti sisällisestikin. Siksi hän ei enää käynyt kirkossa ja Cæsareumin ohi kulkiessaan käänsi hän tahtomattaan katseensa toiseen suuntaan. Kyrillos kaikkine mahtavine järjestöineen muuttui hänelle toiseksi maailmaksi, joka häntä liikutti paljon vähemmän kuin taivaan tähdet, joiden salaperäisistä liikunnoista, merkityksestä ja vaikutuksesta Hypatia tähtitieteellisillä luennoillaan puhui.

Hypatia seurasi tätä kehitystä yhä suuremmalla tyytyväisyydellä ja uneksi rohkeimpienkin toiveittensa Filammonin avulla täyttyvän. Naisten tavoin näki hän mielikuvituksessaan Filammonin omaavan ei ainoastaan ne hyvät puolet ja luonteenominaisuudet, jotka hänellä todella oli, vaan vielä kaikki nekin, jotka hän toivoi oppilaallaan olevan. Filammon olisi kai sekä hämmästynyt että mielistynyt, jos olisi nähnyt sen idealiseeratun värikuvan, jonka tuo ihana haaveilija oli omaksi huvikseen hänestä maalannut.

Se oli toivorikasta aikaa Hypatia paralle. Orestes oli jostain syystä jättänyt kosimishommansa kesken ja Ifigenia-uhri häipyi epämääräiseen tulevaisuuteen. Ehkä hän saisikin ilman sitä kaikki toteutetuksi. Ja sittekin -- odotusaika venyisi muuten kovin pitkäksi. Vuosia voisi vielä kestää ennenkuin Filammon olisi täydellinen ja sillä välin voisi mennä ohi moni sopiva tilaisuus, joka ei koskaan enää uudelleen tarjoutuisi.

"Voi!" huokasi hän tuon tuostakin, "jos Julianus olisi elänyt sukupolvea myöhemmin, että olisin voinut laskea kaikki vaivalla kerätyt aarteeni tuon auringon runoilijan jalkojen juureen ja huudahtaa: 'Sankari, soturi, valtiomies, tietäjä, valon Jumalan pappi -- ota minut! Ota orjasi! Käske häntä -- lähetä hänet marttyyrikuolemaan jos sen hyväksi näet!' Halpa olisi sekin hinta ollut kunniasta saada olla apostoleista halvin, saada työskennellä yhdessä Jamblikuksen, Maksinuksen, Libaniuksen ja muiden viisaitten miesten kanssa, jotka viimeisen oikean Cæsarin valtaistuinta tukivat".

15 Luku.

NEPHELOKOKKYGIA.

Hypatia oli aina keskusteluissaan Filammonin kanssa tarkoin välttänyt kysymyksiä, joissa heidän uskontonsa toisistaan erosivat. Hänestä oli tarpeeksi antaa filosofian jumalaisen valon vaikuttaa ja johtaa omiin loppupäätöksiinsä. Mutta eräänä päivänä halutti häntä puhella tavallista avonaisemmin oppilaansa kanssa. Muutamia päiviä ennen oli Theon antanut Filammonin luettavaksi erään Hypatian matemaatillisen teoksen, ja se ihastunut ja kunnioittava katse, jolla nuorukainen tervehti opettajatartaan tämän tullessa museon puistikkoon, viekotteli häntä ottamaan selville mitä ihmeitä hänen oma viisautensa oli nuorukaisessa aikaan saanut. Hän pysähtyi ja kehoitti isäänsä aloittamaan keskustelun Filammonin kanssa.

"No," vanhus rohkaisevasti nuorukaiseen silmäten virkkoi, "pitääkö oppilaamme uudesta --"

"Tarkoitat kai kartioitani, isä? Eihän voine odottaa puolueetonta vastausta minun läsnäollessani."

"Miksikäs ei?" Filammon sanoi. "Miksi en vastaisi teille yhtä hyvin kuin koko maailmalle että ne ovat muutamissa tunneissa avanneet eteeni uusia ja ihmeellisiä ajatusmaailmoita?"

"Minkälaisia sitte?" Hypatia kysyi hymyillen aivankuin olisi edeltäpäin vastauksen arvannut. "Missä eroavat selitykseni Apolloniuksen alkuperäisestä tekstistä, jota olen uskollisesti seurannut?"

"Ah, se eroaa siitä yhtä paljon kuin elävä esine kuolleesta. Sen sijaan että Apollonius kuivasanaisesti käsittelee suoria ja vääriä viivoja, löytyy tässä kokonainen aartehisto runoutta ja jumaluusoppia. Jok'ainoa ikävä matemaatillinen sääntö on kuin ihmeen kautta muuttunut vertauskuvaksi jostain näkymättömän maailman syvällisestä ja ylevästä perusohjeesta."

"Luuletko sitte ettei tuo pergalainen viisas sitä tiennyt, tai että me syvämietteisyydessä voisimme vanhan ajan viisaat voittaa? Voit olla varma siitä, että he, kuten runoilijatkin, ainoastaan henkisiä tarkoittivat vaikkakin vain ruumiillisista puhuivat, ja että he verhosivat taivaan maalliseen vaippaan vain siksi, ettei vihkimättömän katse sitä tavoittaisi. Meidän, jotka tänä turmeltuneena aikana elämme, täytyy sensijaan jokainen yksityiskohtakin ihmisten hitaalle käsityskyvylle selittää ja selventää."

"Luuletko sinä, nuori ystäväni," Theon kysyi, "että matematiikalla on jotain muuta arvoa filosofille kuin että se on välikappale henkisten totuuksien esittämisessä? Tutkimmeko lukuja vain siksi, että voisimme laskea, vaiko Pythagoraan lailla siksi että niistä voisimme johtaa lait, joita kaikkeus, ihminen ja itse Jumaluuskin seuraa?"

"Tuo tuntuu minusta jalommalta."

"Taikka tutkimmeko kartioita siksi että kykenisimme paremmin koneita rakentamaan, emmekä siksi, että niistä voisimme saada selville symboolit Jumaluuden suhteille sen eri ilmauksiin."

"Sinähän isäni väittelet kuin itse Sokrates", Hypatia virkkoi.

"Jos väittelen, on sillä määrätty tarkoituksensa. En tahtoisi Filammonin tulevan siihen luuloon, ettei koko filosofia ole mitään muuta kuin sanansaivartelua ja huomioiden analyseerausta, mikä on Platonin tärkein puoli niiden mielestä, jotka, kuten tuo kristitty sofisti Augustinus, kunnioittaessaan kirjainta hänen teoksissaan unhoittavat kokonaan niiden henkisen tarkoituksen, eivätkä huomaa, että nuo väitelmät, joita he pitävät pyhättönä, ovat vain esipihoja..."

"Sano ennemmin peitteitä, isä."

"Taikka peitteitä, jotka ovat aijotut eksyttämään lihallismielisten pahaa katsetta; mutta samalla ne ovat esipihoja, joiden kautta valistunut sielu voi ohjautua sisäiseen pyhättöön, hesperiidien puutarhoihin ja kultaisen hedelmän luo, joista Timaios ja oraakelit puhuvat. Minusta nähden saisivat vaikka huomenna kaikki maailmassa löytyvät kirjoitukset tuhkaksi kärventyä, jos vain nämä kaksi kirjaa säilyisivät."

"Homeron suhteen sinun kuitenkin täytyy tehdä poikkeus, isä."

"Kyllä, rahvaan vuoksi... Mutta mitä hyötyä rahvaalle hänenkään teoksistaan olisi ilman henkisiä selityksiä?"

"Ehkä ei rahvas niistä enempää viisastuisi kuin puuseppä ympyrästä, jonka hän harpillaan piirtää."

"Mikä sitte on ympyrän tarkoitus?" Filammon kysyi.

"Sillä voi olla merkitystä loppumattomiin kuten jokaisella muullakin luonnollisella ilmiöllä on ja mitä korkeammalle sielu on kohonnut, sitä syvemmän merkityksen se siinä huomaa. Mutta ajatteleppa eikö ympyrä täydellisenä kuviona ole sattuva vertauskuva koko henkisestä maailmasta, joka, kuten ympyräkin, on näkymätön piirinsä ulkopuolella, missä sitä aistinalaisen aineen kuolleet ja kouraan tuntuvat ilmiöt rajoittavat. Ja samoin kuin ympyrä syntyy yhdestä näkymättömästä keskipisteestä, -- pisteestä, jolla Euklideen mukaan ei ole osia eikä suuruutta -- samoinhan henkimaailmakin kiertää yhtä ääretöntä näkymätöntä ja määrittelemätöntä olentoa, joka, kuten usein olen sanonut, itsessään ei ole mitään, sillä sen voi käsittää ainoastaan siten että siltä kieltää kaikki ominaisuudet -- myöskin järjen, hyveet ja voiman -- mutta joka kuitenkin on kaiken olevaisen alku, kuten keskipiste on ympyrän alku."

"Ymmärrän", Filammon virkkoi. Tuo "ääretön jumaluus" kuitenkin vielä tuntui hänestä kylmältä ja elottomalta -- mutta sehän ehkä johtui hänen tylsästä käsityskyvystänsä. Oli miten oli, mutta oikea tuo lopputulos täytyi olla, jos se kerran oli loogillisesti johdettu.

"Tämä toistaiseksi riittäköön. Tästä puoleen sinä oppinet -- luulen tuntevani sinut niin tarkoin, että voin sen edellyttää -- käsittämään, että ympyrän sisään piirretty tasasivuinen kolmio, joka koskettaa sen kehää vain kärjillään, merkitsee niitä kolmea olemuksen yliaistillisia perusmuotoa, jotka sisältyvät jumaluuteen sellaisena kuin se esiintyy fyysillisessä maailmassa, ja koskettaa. tuon maailman äärimmäistä piiriä, mutta jotka, kuten maailmakin, ovat riippumattomia siitä näkymättömästä Keskusyksiöstä, jolle ei kukaan rohkene nimeä antaa."

"Voi", Filammon parka huudahti typeryyttään punastuen; "minä en todellakaan ansaitse, että niin paljon viisautta tuhlataan minun epätäydellisen käsityskykyni vuoksi... Mutta -- uskallan kysyä -- eikö Apollonius väitä ettei ympyrä eivätkä muutkaan käyrät viivat riipu keskipisteestään, vaan että se syntyy siten, että taso leikkaa kartiota kohtisuorasti sen akselia vastaan?"

"Mutta eikö meidän täydy piirtää ympyrä, tai ainakin ajatella se piirretyksi saadaksemme kartio syntymään? Ja eikö kartion akseli silloin riipu ympyrän keskipisteestä?"

Filammon nolostui.

"Ei sinun tarvitse hävetä. Olet kysymykselläsi tietämättäsi esittänyt toisen ja ehkä tärkeämmän vertauskuvan. Voitko arvata minkä?"

Filammon vaivasi turhaan päätänsä.

"Eikö se merkitse, että samoinkuin jokainen akselia vastaan kohtisuora kartioleikkaus muodostaa ympyrän, samoin voit kaikesta kauniista ja sopusuhtaisesta löytää jumaluuden, jos vain erittelet sen oikealla ja sopusuhtaisella tavalla."

"Ihanaa!" Filammon sanoi ja vanhus lisäsi:

"Ja emmekö vielä siitä huomaa, että kaikkien suurien kirjailijoitten teoksista voi löytää tuon ainoan täydellisen ja alkuperäisen filosofian, jos vain olemme saavuttaneet sellaisen tieteellisen sivistysasteen että sen löytämään kykenemme."

"Kyllä, isäni, mutta nyt tahtoisin vain, että Filammon teoksessani esitettyjen ajatelmieni avulla saisi luonnosta tuon korkeamman ja henkisemmän käsityksen, jonka kautta huomaamme, että luonnossa -- taikka ainakin sen kauneimmissa ja jaloimmissa muodoissa -- asustaa itse jumaluus. Minä tahtoisin hänen älyävän, ettei riitä tuo kristittyjen väite, että Jumala on luonut maailman, jos sillä vakuutuksella tahdomme puolustaa uskoa ettei Jumala enää ole siinä läsnä."

"Tuskinpa kristityt sitä väittävätkään", huomautti Filammon.

"Eivät kyllä suoranaisesti. Mutta kieltämättä he selittävät, että jumaluus on luonut elottoman koneiston, joka kerran valmiiksi saatuna, liikkuu sen jälkeen itsestään. He nimittävät kerettiläiseksi jokaista filosofista ajattelijaa, olipa hän gnostikko tai platoonilainen, joka ei tyydy niin elottomaan, hedelmättömään ja alhaiseen käsitykseen ihanasta kaikkeudesta, vaan tahtovat kunnioittaa Jumaluutta tunnustamalla sen läsnäolon kaikkialla ja uskovat rehellisesti raamatun sanoihin, että Hän elää, liikkuu ja on maailmassa."

Filammon kainosti huomautti ettei se paikka raamatussa aivan niin kuulu.

"Ei kyllä; mutta jos lause on oikein, on se myös kääntäen oikein. Jos maailma elää, liikkuu ja on Hänessä niin eikö Hänen silloin täydy olla läsnä kaikessa?"

"Miksi niin? Suo typeryyteni anteeksi ja selitä tuo väitös minulle."

"Jos Hän ei olisi kaikessa läsnä, niin se missä Hän ei olisi läsnä, olisi kuin aukko Hänen olemuksessaan ja siis ilman Häntä."

"Niin kyllä, mutta se olisi kuitenkin Hänen piirissään."

"Järkevästi huomautit. Mutta se ei kuitenkaan eläisi Hänessä, vaan itsessään. Jotta se Hänessä voisi elää, täytyy Hänen olla siinä läsnä. Pidätkö uskottavana -- pidätkö edes Jumaluuden arvolle sopivana sellaista väitettä, että Jumaluuden äärettömässä ihanuudessa voi olla olemassa jotain, jolla on voimaa sulkea piiristänsä pois juuri se olio, josta sen arvo riippuu, ja jonka sen on täytynyt läpitunkea antaessaan sille elämän ja olemuksen? Vetäytyisikö Hän luomisen jälkeen pois siitä piiristä, jossa Hän luomisen aikana asusti, sen alentavan välttämättömyyden pakoittamana, että Hänen täytyi antaa tilaa omille luomillensa, ja sietäisikö Hän sitä kärsimystä -- kaikkea aineellista luontoa vertaillessa näet huomaa, että se on kärsimystä -- minkä aiheuttaa vieras esine, joka tunkeutuu Hänen olemukseensa kuin orjantappuran piikki lihaan? Usko ennemmin, että Hänen viisautensa ja ihanuutensa virkeänä ja läpitunkevana tulena ikuisesti ja vastustamattomalla voimalla täyttää jokaisen orgaanisen atoomin, ja että jos pienimmänki kukan terälehti jäisi hetkeksikään sitä vaille, vain raaka aine ja se kuollut kaaos, josta se on muodostettu, jäisi sen kauneudesta jälelle..."

Hypatia ja hänen koulunsa suunta, samoinkuin muutkin rappiolle joutuneet filosofiset koulut, käytti mieluummin korulauseita dialektiikan ja synteesejä todistelujen asemasta. Niinpä hän nytkin jatkoi:

"Katso tuota lotuskukkaa, joka kuin Afrodite kohoaa laineista, missä se on yönsä nukkunut, ja joutsenen lailla kaulaansa taivuttaen tervehtii aurinkoa, jota se ihaillen seuraa ympäri koko sen kierroksen. Eikö siinä ole mitään muuta kuin alhaista ainetta, soluja ja suonia, värejä ja muotoja ja tuota tarkoituksetonta, tolkutonta elämää, jota ihmiset kasvullisuudeksi nimittävät? Älykkäämpiä olivat muinaiset Egyptin papit, jotka noiden hohtavan valkoisten terälehtien ja kullan keltaisten heteitten luvussa ja muodossa, tuossa salaperäisessä öisessä kasteessa, josta se joka aamu uuteen elämään herää, olivat huomaavinaan jonkun jumalallisen tarkoituksen, salaperäisen lain, joka on yhteinen kukalle itselleen, sille valkopukuiselle papittarelle, joka sitä temppelijuhlissa kantoi, ja sille jumalattarelle, jolle he molemmat olivat pyhitetyt... Isiksen kukka!... Niin, niin; luonnossa on myös surullisia vertauskuvia yhtä hyvin kuin kauniitakin. Sitä mukaa kuin harhaan johdetulta kansalta on tuon uuden alhaisen taikauskon takia unhoittunut sen jumalattaren kunnioitus, jota se suuruudestaan saa kiittää, sitä harvinaisemmaksi on hänen pyhä kukkansa käynyt, ja nyt se -- sattuvana tunnusmerkkinä niistä juhlamenoista, joissa se ennen tuoksuaan levitti -- esiintyy vain tällaisissa puutarhoissa ja on siellä rahvaasta harvinaisuus ja minun laisistani viimeinen muistomerkki menneiden aikojen viisaudesta ja loistosta."

Filammon oli nähtävästi uudella urallaan jo pitkälle ehtinyt, koska hän silmää räpäyttämättä nieli nuo puheet Isisjumalasta. Koettipa hän kaunista surijaa lohdutellakin.

"Tuskinpa filosofi", hän virkkoi, "tarvinnee surra, vaikka joku ulkonainen epäjumalanpalvelus onkin unhoittunut. Jos näet luonnosta otetuissa vertauskuvissa piilee henkinen totuus, kuten sinä näyt luulevan, niin se ei voi kuolla. Siksi täytyy lotuskukankin merkitys säilyä niin kauvan kuin kukka on olemassa."

"Epäjumalanpalvelus", Hypatia hymysuin puhui. Oppilaani ei saa toista kertaa minulle lausua tuota kristittyjen kulunutta parjaussanaa. Miten alhaiseen epäjumalanpalvelukseen hurskas rahvas lienee langennutkaan, ovat nyt kuitenkin kristityt eivätkä pakanat ne, jotka epäjumalia palvelevat. Niillä jotka uskovat kuolioiden luilla olevan ihmeitä tekevän voiman, jotka ruumishuoneita temppeleinä pitävät ja ihmiskunnan alhaisinten olentojen kuvia kumartavat, niillä toden totta ei ole oikeutta syyttää epäjumalanpalveluksesta kreikkalaista tai egyptiläistä, joka symboolisen kauniissa muodoissa ruumiillistuttaa ajatukset, joita sanoin ei voi kuvata.

"Epäjumalanpalvelustako? Palvelenko Farosta, siksi että sitä vertauskuvana Hellaan kaikki voittavasta mahdista tuntimäärin ihailen? Palvelenko papyros-kääröä, johon Homeron sanat ovat piirretyt, siksi että ihastuksella tervehdin niitä taivaallisia totuuksia, jotka se minulle ilmaisee, ja että ylistän ja rakastan itse aineellista kääröä sen sisällön vuoksi? Luuletko, että muut kuin alhainen rahvas itse esinettä palvelevat ja luulevat että se voi heitä kuulla ja auttaa? Erehtyykö rakastaja luulemaan, että hänen rakastettunsa muotokuva onkin elävä, puhuva todellisuus? Me palvelemme sitä aatetta, jonka symbooli kuva on. Moititko meitä siitä, että tuon kuvan kautta teemme aatteen rakkautemme esineeksi emmekä anna sen jäädä kuivaksi käsitteeksi, oman järkemme haavekuvaksi?"

"Sinä siis kunnioitat pakanoiden jumalia?" Filammon empien kysyi jaksamatta uteliaisuuttaan hillitä.

Häntä ihmetytti miksi tuo kysymys Hypatiasta oli loukkaava; mutta nähtävästi tämä sitä loukkaavana piti koska hyvin ylevästi vastasi:

"Jos Kyrillos sen kysymyksen olisi tehnyt, en siihen olisi mitään vastannut. Sinulle minä sanon, että ennenkuin siihen voin vastata, sinun tulee oppia tietämään mitä ne ovat, joita pakanallisiksi jumaliksi nimität. Rahvas -- taikka oikeammin ne, jotka huomaavat etujensa mukaiseksi solvata rahvasta saadakseen filosofitkin siihen sekoitetuiksi -- voi kyllä käsittää jumalat suorastaan inhimillisiksi olennoiksi, jotka kuten ihmisetkin tuntevat tuskaa ja joita persoonallisuus rajoittaa. Meitä sensijaan ovat Kreikan muinaiset filosofit, Egyptin papit ja Babylonin viisaat miehet opettaneet käsittämään ne yleisiksi luonnonvoimiksi, kaikki elähyttävän hengen lapsiksi, jotka ovat vain alkuperäisen ykseyden erilaisia ilmaisuja -- taikka paremmin tuon ykseyden eri puolia, sellaisia, miksi eri kansojen viisaat ovat ne rotunsa ja maansa ilmanalan mukaan käsittäneet. Senvuoksi meidän käsityksemme mukaan se, joka monta palvelee, juuri siten korkeammalla ja täydellisemmällä tavalla palvelee tuota ykseyttä, jonka täydellisyydestä nuo monet ovat vain osittaisia kuvia. Kukin niistä on kyllä täydellinen, mutta jokainen on vain kuva ykseyden yhdestä ainoasta täydellisyydestä."

"Miksi sitte et kristinuskosta pidä?" Filammon kysyi saamaansa selitykseen sangen tyytyväisenä. "Eikö sekin voisi olla yksi noista monista käsitystavoista?"