Part 19

"Ei aivan niin. Totta kyllä on, että olen ollut rikas, kuten sanotaan. Sanotaan myöskin, että voisin jälleen olla rikas, milloin vain minua haluttaa."

"Ah olisimmepa me vain rikkaita!" tyttö huokasi.

"Te olisitte silloin hyvin onneton, neiti hyvä. Uskokaa kirppua, joka on sitä perin pohjin koetellut."

"Mutta me voisimme silloin lunastaa veljeni! Nyt emme voi saada rahaa ennenkuin pääsemme takaisin Afrikaan."

"Emmekä sittekään", upseeri matalalla äänellä sanoi. "Sinä unhoitat lapseni, että olen koko maatilamme pantannut, pannakseni legionani liikkeelle. Emme saa salata, itseltämme asiain todellista tilaa."

"Ah, ja hän on vankina! Hänet myydään orjaksi, tai ehkä -- ehkä, ristiinnaulitaan, kun hän ei ole roomalainen! Voi, voi, hänet naulitaan ristille!" ja tyttö purskahti katkeraan itkuun... Äkkiä hän pyyhkäsi pois kyyneleensä ja kasvonsa kirkastuivat jälleen. "Ei, suo anteeksi, isä! Jumala on omaansa suojeleva!"

"Neiti hyvä," Rafael sanoi, "jos teistä todella tuntuu sellainen veljenne kohtalo vastenmieliseltä, ja tarvitsette muutamia likaisia kolikoita, joilla hänet pelastaisitte, niin voinen ehkä minä auttaa teitä Ostiaan päästyämme."

Tyttö silmäili hyvin epäilevästi hänen ryysyjään; mutta karahti sitte äkkiä punaiseksi ja pyysi siten anteeksi ajatuksiaan.

"Niin on, miten näette hyväksi olettaa. Mutta minun koirani on ollut teille jo niin kohtelias, että luulen hänen mielellään lahjoittavan teille kaulanauhansa. Menemme sitte rabbiinien luo ja järjestämme kaikki asiat oikealle tolalle. Elkää nyt itkekö! Minä vihaan itkua ja penikoiden vikinä jo riittää murhenäytelmämme musiikiksi."

"Rabbiinien? Oletteko juutalainen?" upseeri kysyi.

"Juutalainen olen, herrani. Te ymmärtääkseni, olette kristitty, ja sen vuoksi ehkä emmitte vastaanottaa lahjaa -- teidän lahkonne ei yleensä siekaile anastaessaan -- meidän uppiniskaiseen ja uskottomaan heimoon kuuluvalta mieheltä. Elkää sentään peljätkö omantunnon vaivoja, sillä sydämeltäni olen yhtä vähän juutalainen kuin kristitty."

"Jumala teitä silloin auttakoon!"

"Joku -- tai jokin -- on minua jo auttanut aivan liian paljon, kun on syöttänyt minua kolme ja kolmekymmentä vuotta. Mutta anteeksi; tällaiset puheet tuntuvat kai kristityistä kovin omituisilta."

"Teidän täytyy ensin olla hyvä juutalainen, herrani, ennenkuin voitte hyväksi kristityksi tulla."

"Ehkä. Minä en kumminkaan aijo olla kumpainenkaan -- enkä hyvä pakanakaan. Herra hyvä, jätetään jo tämä aine. Se käy yli ymmärrykseni. Jos minä voisin olla yhtä hyvä eläin kuin tämä koirani on, kun ensin olisi todistettu, että on hyvä olla hyvä -- niin silloin olisin täysin tyytyväinen."

Soturi katsoi häneen kasvoillaan vakava, surullinen ilme. Rafael huomasi hänen katseensa ja tunsi, ettei hän ollut minkään tavallisen miehen seurassa.

"Taitaapa minun pitää vähän varoa sanojani. Muuten voin takertua säännölliseen sokrateslaiseen kahdenpuheluun... Ja nyt, herrani, sallinette minun tehdä teille äskeisen kysymyksenne: ken ja mitä te olette? Aikomukseni ei toden totta ole ilmaista teitä kenellekään Cæsarille, Antiokukselle, Tiglath-Pilesarille tai muille kirppuja syöville kirpuille... Kyllä he saavat tarpeeksi ilman teidän vertannekin. Minä teen sen kysymyksen vain sen suuren yleisen Olemattomuuden tutkijana, jota ihmiset nimittävät kaikkeudeksi."

"Tänä aamuna olin legionan prefekti. Mitä minä nyt olen, sen tiedätte te yhtä hyvin kuin minäkin."

"Juuri sitä en tiedäkään. Teidän iloisuutenne saattaa minut aivan ymmälle, sillä kaikkien kirppuanalogian mukaan pitäisi teidän joko vaikeroida kohtaloanne, kuten Akilleus Styxin rannalla, taikka olla kestävinänne se ivahymy huulillanne, kuten minulle opetettiin stoalaista leikkiessäni. Siihen lahkoon ette ainakaan kuulu, sillä juuri äsken te myönsitte olevanne hullu."

"Ja kauvan kestäisi ennenkuin ainoankaan heistä saisitte sen myöntämään? No niin, hullu olen. Mutta jos Jumala auttaa meidät Ostiaan saakka, niin miksi en olisi iloinen?"

"Miksi sitte olisitte iloinen?"

"Voiko hullulle paremmin käydä kuin että Jumala osoittaa hänelle, että hän on hullu, kun luulotteli olevansa viisaimmista viisain? Kuulkaa kun kerron, herrani! Neljä kuukautta sitte oli vielä osakseni suotu terveyttä, kunniaa, maatiloja, ystäviä -- kaikkea mitä ihmissydän voi toivoa. Kun sitte hillitön kunnianhimo sai minut panemaan ne kaikki yhdelle kortille ja siten menettelemään vastoin uskollisimman ystäväni ja viisaimman pyhän miehen vakavia varoituksia, niin enkö iloitsisi kun huomaan -- vaikkapa näinkin kovan koettelemuksen kautta -- että tuo ystäväni, joka ei koskaan ennenkään ollut minua pettänyt, oli nytkin oikeassa, ja että Jumala, joka nelikymmenvuotisten ponnistusten ja taistelujen aikana on minua hillinnyt ja ohjannut aina kun olen yrittänyt oman pääni mukaan elämään, ei nytkään ole minua unhoittanut eikä herennyt minua kasvattamasta, niin kiittämätöntä työtä kuin se onkin."

"Ja ken on tuo verraton ystävänne, jos saan luvan kysyä?"

"Augustinus Hippolainen."

"Hänkö! Parempi olisi ollut koko maailmalle yleensä, jos se suuri dialektikko olisi kohdistanut taivutuskykynsä itse Heraklianukseen."

"Sen hän tekikin mutta turhaan."

"Luonnollisesti. Tunnen sen viekkaan ruhtinaan kyllin hyvästi ymmärtääkseni miten saarna hänen kettumaisiin päätöksiinsä vaikuttaa... 'Olen välikappale Jumalan kädessä... Meidän täytyy seurata Hänen kutsumustaan, aina kuolemaan asti' j.n.e."

Ja Rafael nauroi ivallisesti.

"Tunnetteko herttuan?"

"Niin hyvin kuin ketään ihmistä välitän tuntea."

"Valitan silloin arvostelukykyänne," prefekti vakavasti virkkoi, "ellette niin jalossa luonteessa ole sen enempää huomannut."

"En ollenkaan epäile hänen oivallisuuttaan, enkä myöskään hänen kekseliäisyyttään. Miten hyvin hän valitsikaan sopivan hetken vanhan toverinsa Stilikon murhauttamiseksi! Mutta, suoraan sanoakseni, meidän olisi maailman miehinä jo pitänyt älytä, että kullakin ihmisellä on hintansa..."

"Voi vaijetkaa jo!" tyttö kuiskasi. "Ette tiedä miten kovasti sananne koskevat häneen. Hän kunnioittaa herttuaa. Ei se ollut kunnianhimo, kuten hän sanoo, vaan ainoastaan uskollisuutensa Heraklianukselle, joka sai hänet vastoin tahtoansa tänne mukaan."

"Suokaa minulle anteeksi, arvoisa neiti. Teidän tähtenne vaikenen."

"Hänen tähtensä? Kauniita sanoja minun suussani. Mitenhän pitkälle joutunenkaan?" Rafael itsekseen puheli. "Voi Bran, Bran; tämä on kokonaan sinun syysi!"

"Minunko vuokseni? Miksi ei teidän itsenne vuoksi? Miten surullista onkaan kuulla sellaisen -- sellaisen kuin te olette, vain ivailevan ja pahaa puhuvan."

"Miksi niin? Jos hullut ovat hulluja ja minä voin heitä vaaratta siksi nimittää, niin miksi en sitä tekisi?"

"Kun Jumala oli niin armelias että lähetti oman Poikansa heidän puolestaan kuolemaan, niin eikö meidän pitäisi olla siksi armeliaita, ettemme heidän virheitään liian ankarasti tuomitsisi?"

"Voi rakas neitiseni, säästäkää väsynyt filosofi uusista antropologisista teorioista! -- Kyllä meidän nyt toden totta täytyy vähän kiirehtää kulkuamme, jos aijomme Ostiaan yöksi ennättää."

Mutta syystä tai toisesta ei Rafael enää ollenkaan ivaillut kokonaiseen puoleen tuntiin.

Jo paljon ennen kuin he olivat Ostiaan päässeet, saavutti kuitenkin yö kulkijat ja heidän asemansa ei enää ollut niinkään turvallinen. Tuon tuostakin ilmestyi tielle metsän pimeydestä kammottavalle aterialleen hiipivä susi ja vastaukseksi Branin murinaan näytti kiiltävän valkoisia hampaitaan. Toisinaan kaikui hiljaisuudessa rosvojoukkueiden, raaka ja kova-ääninen melu, joka sai seurueen epätietoisena hetkeksi pysähtymään. Ja kaiken lopuksi alkoi kaukaa kentällä kumista kuin ukkosen jyrinä keisarillisen ratsuväen säännöllinen poljenta. Ne marssivat Ostiaa vastaan. Mitähän jos ne ennättävät sinne ennenkuin lyöty armeija ehtii järjestyä ja puolustautua siksi että pääsee takaisin laivoihinsa?... Mitähän, jos -- ja tuhannet hirvittävät mahdollisuudet alkoivat pyöriä mielessä.

"Mitäs sitte, jos Ostiaan saapuessamme näemme sen porttien olevan suljetut ja keisarillisten leirissä sen ympärillä?" Rafael puoleksi itsekseen sanoi.

"Jumala on omaansa suojeleva", tyttö vastasi. Eikä Rafael hennonut riistää häneltä sitä toivoa vaikka hän näkikin heidän onnistumisensa mahdollisuuksien käyvän joka hetki yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Muuli oli väsyksissä ja samoin tyttö parka, jonka täytyi vähän väliä nojata Rafaelin käsivarteen. He vaelsivat eteenpäin niin hitaasti, ettei voinut epäilläkään ettei nopeasti etenevä ratsujoukko ennättäisi Ostiaan ainakin tuntia ennen heitä. Siellä se yhtyisi takaa-ajajien etujoukkoihin ja auttaisi niitä kaupungin piirittämisessä. Tytön kengät, jotka eivät olleet sellaista matkaa varten aijotut, olivat jo aikoja sitte kuluneet rikki ja hänen jalkansa jättivät verisiä jälkiä joka askeleelta. Rafael huomasi sen hänen hoipertelevasta käynnistään; mutta hän huomasi myöskin, ettei pienintäkään valitusta päässyt tytön huulilta. Mutta hänellä ei ollut mitään, millä häntä auttaa ja hän alkoi kiroilla päähänpistoaan joka oli saanut hänet pitämään sandaalejakin stoikon riippumattomuudelle arvottomina.

Niin laahustivat he yhä eteenpäin. Rafael ja prefekti arvasivat toistensa epätoivoiset ajatukset ja siunasivat pimeyttä, joka peitti heidän synkät kasvonsa tytön katseilta. Tyttö taas vain puheli iloisesti ja melkein naureskellen äänettömälle isälleen.

Viimein tyttö parka polkasi tavallista terävämmälle kivelle. Hänen ruumiinsa hätkähti ja lapsi raukka vaipui parahtaen maahan. Rafael nosti hänet ylös; hän koetti jatkaa matkaa, mutta vaipui uudelleen maahan... Mikä nyt neuvoksi?

"Tätä jo odotinkin", prefekti verkkaan ja vakavasti virkkoi. "Kuulkaa nyt, herrani! Olittepa te juutalainen, kristitty tai filosofi, näyttää minusta kuitenkin siltä kuin olisi Jumala antanut teille sydämen, johon voin luottaa. Teidän huostaanne uskon tämän tytön, joka, kuten minäkin, kuuluu sodan oikeudella teille. Nostakaa hänet tämän muulin selkään ja viekää hänet nopeasti minne vain haluatte -- Jumala on kanssanne kaikkialla. Hän kohdelkoon teitä niin kuin te tytärtäni tästä puolen kohtelette. Vanhalla, kunniansa menettäneellä soturilla ei ole muuta jälellä kuin kuolema."

Hän koetti laskeutua alas satulasta, mutta vaipui haavoistaan heikontuneena muulin kaulalle. Rafael ja tyttö riensivät häntä tukemaan.

"Isä! Isä! Mahdotonta! julmaa! Oi -- luuletko että seurasin sinua vastoin hartaita pyyntöjäsi Afrikasta tänne erotakseni sinusta nyt?"

"Tyttäreni, minä käsken!"

Tyttö vaikeni, mutta pysyi lujana.

"Milloin olet oppinut minulle tottelemattomaksi? Nostakaa kunniaton vanhus alas satulasta, herrani, ja jättäkää hänet kuolemaan oikealle paikalleen -- sinne minne hänen päällikkönsä hänet asetti."

Tyttö vaipui maahan hillittömästi itkien.

"Minun täytyy siis tulla toimeen omin voimin, huomaan ma", sanoi soturi pudottautuen alas muulin selästä. "Vaikutusvalta loppuu vanhuuden ja nöyryytyksen mukana, Victoria! Eikö isälläsi jo ennestään ole tarpeeksi syntejä vastattavana, kun vielä tahdot lähettää hänet Jumalan eteen sinun vereesi vikapäänä?"

Tyttö istui yhä itkien maassa, ja Rafael, joka kokonaan oli joutunut pois suunniltaan, pani parhaansa vakuuttaakseen itselleen, ettei tämä ollenkaan häneen kuulunut.

"Olen jommankumman tai kummankin teidän palvelijanne kun vain nyt pikaisesti päättäisitte... Helvetti! Siinä on nyt päätös, ja päätös joka paukkaa."

Hänen näin sanoessaan kuului polulta nopeasti lähenevää kavioiden kopsetta.

Silmänräpäyksessä ponnahti Victoria pystyyn -- väsymys ja kivut olivat hävinneet.

"Yksi mahdollisuus on vielä -- mahdollisuus hänen pelastamiseen! Nostakaa hänet muurin yli! Minä juoksen heitä vastaan. Minun kuolemani viivyttää heitä siksi, että ehditte hänet pelastaa!"

"Kuolemanne?" huudahti Rafael tarttuen immen käsivarteen. "Jos siinä olisi kaikki --"

"Jumala on omaansa suojeleva," vastasi tämä rauhallisesti ja kohotti sormensa huulilleen. Samassa hän sankariutensa voimalla riuhtasihe irti ja hävisi yön pimeyteen.

Vanhus yritti seurata häntä, mutta kaatui ähkyen kasvoilleen. Rafael nosti hänet ylös ja koetti laahata hänet jyrkän muurin yli; mutta polvet pettivät ja kylmä hiki tuntui herpasevan hänen jäntereensä... Seurasi hiljaisuus, joka tuntui ijankaikkisuudelta... Kavioiden kopse läheni lähenemistään... Kuu pilkisti äkkiä esiin pilven raosta ja valaisi Victoriaa, joka käsivarret kohotettuina seisoi keskellä tietä aivan hevosten päiden edessä. Taivaallinen sädekehä näytti ympäröivän häntä -- vai olivatko ne Rafaelin silmissä kiiluvat kyyneleet?... Hevosten kaviot karskahtivat kovasti hietikossa, kun ne pysähtyäkseen hypähtivät pystyyn... Rafael käänsi kasvonsa poispäin ja sulki silmänsä.

"Ken olet?" karjasi ääni.

"Victoria, Majoricus prefektin tytär."

Ääni oli hiljainen mutta niin selvä ja tyyni, että jokainen tavu kaikui Rafaelin korvissa.

Huudahdus -- -- parahdus -- -- monien äänien -- -- epäselvä humina Hän aukaisi tahtomattaan silmänsä. Eräs ratsastaja oli hypännyt maahan ja puristi Victoriaa rintaansa vasten. Rafaelin sydän, joka vuosikaudet oli uinunut, heräsi äkkiä rajusti lyömään ja paljastaen tikarinsa hyökkäsi hän joukkoon --.

"Roistot! Koirat! Minä nyljen teidät! Hänen on ensiksi kuoltava!"

Tikari välähti Victorian pään päällä... Samassa voimakas isku kaatoi Rafaelin maahan, mutta raivoisana hypähti hän uudelleen pystyyn... Mitä ihmettä... Pehmeät käsivarret Rafaelin kaulassa... Victorian!

"Pelastakaa hänet! Säästäkää häntä! Hän pelasti meidät. Herrani! Tuo on veljeni! Me olemme turvassa! Voi säästäkää koiraa! Se isäni pelasti!"

"Olemme todellakin erehtyneet toisistamme, herrani!" virkkoi nuori tribuuni ilosta väräjävällä äänellä. "Missä on isäni?"

"Puolisensataa askelta tästä. Alas, Bran! Hiljaa! Oi, Salomon, oma esi-isäni, miksi et estänyt minua näin surkeasti nolaamasta itseäni! Nyt minun täytyy, itseäni puolustaakseni, pelata koko peli loppuun!"

Tarpeetonta on kertoa mitä tapahtui seuraavana viitenä minuuttina, joiden kuluttua Rafael huomasi istuvansa sotaratsun selässä, vieressään nuori tribuuni, jolla oli Victoria edessään satulassa. Prefektiä tuki kaksi sotamiestä, jotka viiniannoksen ja miekkaparin kärkien avulla vakuuttivat itsepäiselle kuormajuhdalle, ettei eteenpäin kulkeminen sentään ollut niin mahdotonta kuin miksi se sitä äsken oli kuvitellut. Samalla he siunailivat päällikköänsä ja suutelivat hänen käsiään ja jalkojaan.

"Teidän isänne sotamiehet näyttävät luulevan olevansa hänelle kiitollisuuden velassa -- eivät kai kuitenkaan siitä että hän asetti heidät sinne mistä he parhaiten pääsivät pakoon pötkimään?"

"Mies parat!" tribuuni virkkoi. "Joukkomme valtasi todella niin kamala pakokauhu, ettei Arrianus eikä Polubius tiedä pahemmasta kertoa. Mutta hän on ollut heille enemmän isä kuin päällikkö. Usein ei tapahdu, että lyödystä armeijasta kaksikymmentä miestä vapaaehtoisesti tarjoutuu ratsastamaan takaisin vihollisten keskelle vain siinä epävarmassa toivossa että eräs vanha mies ehkä vielä hengittäisi."

"Sinä tiesit siis mistä meidät löytäisit?" Victoria kysyi.

"Muutamat heistä tiesivät. Hän itse neuvoi meille tämän tien siltä varalta että se ehkä olisi hyödyksi -- kuten nyt kävikin."

"Mutta minulle kerrottiin, että sinut on otettu vangiksi. Voi, mitä tuskia olen sinun vuoksesi kärsinyt."

"Ajattelematon lapsi! Luuletko, että isäni poika otettaisiin elävänä vangiksi? Ensimmäisen osaston mukana pääsin puutarhamuurin yli ja kolmisen tuntia sitte raivasimme itsellemme tien tasangolle."

"Enkö sanonut teille," Victoria virkkoi Rafaeliin päin kumartuen, "että Jumala on omaansa suojeleva?"

"Sanoitte", Rafael vastasi ja vaipui syviin mietteisiin.

14 Luku.

TENHOTTARIEN KALLIO.

Nämä neljä kuukautta olivat olleet Hypatialle ja Filammonille sangen kiireistä ja tapahtumista rikasta aikaa. Mutta heidän työnsä oli niin yksitoikkoista ja tapahtumat kehittyivät niin hitaasti, että me aivan nopeasti sivuutamme tämän ajan ja vain sen seurauksissa kuvaamme sen.

Tuo voimakas ja tulinen erämaan poika oli muuttunut kalpeaksi ja ajattelevaksi tutkijaksi, jota painoivat punnitsevat mietteet ja monet muistot. Mutta nuo muistot olivat tuoreita. Uusi elämä oli hänelle alkanut samalla kun hän rupesi Hypatian oppilaaksi ja sai pilkistää kreikkalaisten ihanaan ajatusmaailmaan. Laura, Pambo ja Arsenius olivat hänestä nyt vain hänen edelliseen olemassaoloonsa kuuluvia haamuja, jotka päivä päivältä yhä enemmän häipyivät saavutettujen uusien ja hämmästyttävien tietojen tieltä.

Mutta vaikka lapsuuden ystävät ja muistot olivat hänen mielestään niin pian häipyneet, ei hän siltä ollut yksin. Hänen sydämensä oli löytänyt suloisemman, joskaan ei ehkä terveellisemmän turvapaikan kuin mitä sillä koskaan ennen oli ollut. Komean nuorukaisen ja Hypatian välille oli näin kehittynyt tuollainen puhdas, mutta kuitenkin lämmin ystävyys -- ellemme sitä pyhän Augustinuksen lailla nimittäisi mieluummin rakkaudeksi -- joka nuorukaisen nuorukaiseen tai tytön tyttöön liittäessään jo on kaunis ja pyhä, mutta joka vasta miehen ja naisen välillä saavuttaa täydellisyyden. Aviollista rakkautta lukuunottamatta ei maailmassa löydy kauniimpaa suhdetta kuin se epäitsekäs kunnioitus, jota nuori impi voi tuntea voimakasta ja pyhää pappia kohtaan, taikka se ihailu, jolla haaveksivainen poika voi kiintyä älykkääseen ja helläluonteiseen neitoon, joka ylevästä kauneudestaan välittämättä ja keskellä maailman melua ja emännyysaskareita pysähtyy häntä neuvomaan ja rohkaisemaan. Tämä viimemainittu suhde, vaikka enemmän äidillisenä kuin sisarellisena oli kiinnittänyt Filammonin Aleksandrian ihmeelliseen impeen.

Siitä alkaen kuin Filammon oli ruvennut käymään Hypatian luennoilla, oli tämä sovittanut esityksensä sellaisiksi kuin hän oletti Filammonin erikoisten henkisten tarpeitten vaativan. Tärkeämmissä paikoissa kohtasi nuorukaista usein katse, joka sai hänen sydämensä rajusti sykkimään, sillä se näytti huomauttavan, että ne sanat olivat erityisesti hänelle tarkoitetut. Ei ollut vielä kuukauttakaan kulunut, kun jo Hypatia hänen tavattomaan tarkkaavaisuuteenpa mielistyneenä, sai isänsä ottamaan hänet oppilaakseen kirjastoon. Siellä vietti hän nyt päivänsä toisten nuorukaisten joukossa, joiden työnä oli jäljentää ja tutkia siihen aikaan muodissa olleita kirjailijoita.

Alussa he tapasivat toisiaan vain harvoin -- harvemmin kuin ehkä olisivat toivoneet. Mutta Hypatia pelkäsi niin hyvin pakanoiden kuin kristittyjenkin juoruja ja tyytyi sen vuoksi päivittäin tiedustelemaan isältään pojan edistystä. Ja kun hän toisinaan tuli hetkiseksi kirjastoon, missä Filammon istui kirjoituksiensa ääressä, taikka kulki hänen ohitse museoon, vaihtoivat he katseen, joka Hypatian puolelta ilmaisi kehoittavaa hyväksymistä ja Filammonin puolelta kunnioittavaa kiitollisuutta. Se oli kummallekin tarpeeksi. Immen viehätysvoima vaikutti varmasti, ja tämä oli niin varma asiastaan ja voimastaan, ettei hän millään tavoin tahtonut kiirehtiä sitä muutosta, jonka hän oppilaassaan niin hartaasti toivoi tapahtuvan.

"Hänen täytyy alkaa alusta", Hypatia ajatteli. "Matematiikka ja Parmenides ovat hänelle toistaiseksi kylliksi. Ilman tieteellisiä tutkimuksia hän ei voi saavuttaa niiden jumalien arvoista vakaumusta, joille kerran aijon hänet esittää. Muutoin hänen kristillinen tietämättömyytensä ja kiihkoisuutensa sekoittuisi kaikessa raakuudessaan noiden jumalien kunnioitukseen, joiden alttareja eivät saa lähestyä muut kuin henkevät miehet, jotka sitä ennen ovat vaeltaneet tieteitten ja filosofian muodostamien esipihojen läpi."

Mutta pian tunsi hän itse yhtä suurta vetovoimaa oppilaaseensa, kuin hän toivoi tämän tuntevan. Seuraus oli että Filammon sai ruveta jäljentämään käsikirjoituksia Hypatiaa itseään varten. Tämä korjasi omakätisesti hänen kirjoitus- ja puheharjoituksensa; ja näytettyään niitä ensin ihailevalle ja kadehtivalle isännälleen, piiloitti Filammon kyhäyksensä huolellisesti pieneen vinttikamariinsa kuin olisivat ne olleet tärkeitä kunniakirjoja. Siten ahersi hän varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan ja piti viikon kovia ponnistuksia runsaasti palkittuina, kun sai osakseen pienenkin hymyilyn tai hyväksyvän sanan. Iloisena meni hän asuntoonsa ja kevensi siellä sydäntään isännälleen jutellen hänen kanssaan tuosta loppumattomasta, heille yhteisestä puheenaiheesta -- Hypatiasta ja hänen täydellisyydestään. Monasti olisi hän oppilastovereilleenkin laverrellut samasta aineesta, mutta häntä esti siitä heidän hienostunut kaupunkilaiskäytöstapansa ja etenkin heidän siveellinen kantansa, jota hän sangen pätevillä syillä epäili. Hänen teki mieli julistaa julkisesti koko maailmalle siitä aarteesta, jonka hän oli löytänyt, ja kutsua kaikkia jakamaan se kanssaan. Sillä hänen puhtaassa rakkaudessaan ei ollut merkkiäkään kateudesta. Vaikka hän olisi nähnyt ihailunsa esineen jakavan tuhansille muille paljon suurempia suosionosotuksia, kuin mitä hän oli osakseen saanut, olisi hän vain iloinnut siitä, että maailmaan oli tullut niin monta uutta onnellista, ja hän olisi rakastanut heitä veljinään koska he kerran olivat ansainneet Hypatian huomaavaisuuden. Kun hänen ensimmäinen huumauksensa oli ohi, ei hän enää puhunut neidon kauneudestakaan -- eikä edes ajatellut sitä. Tietysti hänen täytyi olla kaunis. Sehän oli hänen oikeutensa, olihan se hänen muitten avujensa luonnollinen kruunu. Mutta Filammonille se oli vain sitä, mitä äidin hymy lapselle, auringonpaiste leivoselle, vuoristo tuuli metsämiehelle -- virkistävä elinaine, josta hän tietämättään nautti. Ainoastaan silloin kun hän epäili jotain neidon erikoisen kummallista ja pilventakaista väitöstä, huomasi hän väittäjän lumoavan kauneuden. Ja silloin hänen sydämensä tukahutti epäilykset huomauttamalla: "voivatko nuo täydellisen kauniit huulet lausua muita kuin tosia sanoja, ja voiko tuo kuninkaallinen pää hautoa muuta kuin kuninkaallisia ajatuksia?"... Poika parka! Mutta eikö se ollut aivan luonnollista?

Mutta jonkun ajan kuluttua kävi jo niin että Hypatia, kulkiessaan nuorukaisen ohi, joka istui puutarhassa kirjansa ääressä, kehoitti merkitsevällä silmäyksellä tätä liittymään seuraan. Hän käveli silloin isänsä kanssa ympärillään parvi utelevia tyhjäntoimittajia, jotka kuvittelivat olevansa nuorukaisia, jotka muinoin Akademon lehdoissa kävelivät atheenalaisten viisaitten opetuksia kuunnellen. -- Toisinaan meni hän niinkin pitkälle että viittasi Filammonin vierelleen jonnekin puutarhan syrjäiseen kolkkaan, missä hän isänsä kanssa kahden kesken istui. Silloin hän antoi nuorukaisen jostain vakavasta ja persoonallisesta, vaikkakin hyvin ylimalkaisesta ja arvokkaasta huomautuksesta älytä, että hän tunsi tätä kohtaan suurempaa myötätuntoisuutta ja harrastusta, kuin muita oppilaitaan kohtaan, ja että Filammon ei ollut hänen silmissään vain oppilas, jota hän opetti, vaan sielu, jota hän halusi kasvattaa. Ja nämä suloiset, auringonpaisteiset hetket uudistuivat yhä tiheämmin ja kestivät yhä kauvemmin, sillä joka kerralla Hypatia mielihyväkseen huomasi, ettei hän ollut erehtynyt oppilaan kyvyistä ja kehittymismahdollisuuksista ja että tämän käytös näytti kerta kerralta varmistuvan. Sillä paitsi tuota luontaista nuorteutta ja arvokkuutta, joka aina seuraa ruumiillista kauneutta, ja sitä vaatimattomuutta ja vakavuutta, jonka Lauran kuri oli hänessä kasvattanut, alkoi Filammonin kreikkalainen luonne esiintyä kaikessa herkkyydessään, älykkäisyydessään ja monipuolisuudessaan. Lopulta hän Hypatiasta näytti jättiläiseltä niiden lavertelevien teeskentelijöiden rinnalla, jotka muodostivat hänen valitun piirinsä.