Part 18

"Turhaa vaivaa, minä vakuutan. Minulle on asema jo täydelleen selvillä. Mitä, toisenkin? Mummo höperö, -- kuvitteletko, kuten hienot rouvat tekevät, että maailman rasittaminen itsesi älisevillä jäljennöksillä on jotain, josta kannattaa ylpeillä? Mitä, sehän kantaa esiin koko parven!... Mitä viimeksi mietinkään?... Aha, jo muistan -- mutta se väitelmähän onkin ristiriitainen, koska minä en voi todistaa sitä käyttämättä samoja perusteita, joiden totuuden minä kielsin. Ja miksi se sitte ei saisi olla ristiriitainen? Miksi ei? Täytyyhän ajatella sekin mahdolliseksi. Miksi ei joku asia voisi olla oikea ja väärä samalla kertaa? Mitä pahaa siinä on että asia on väärä? Miksi sen välttämättä pitäisi olla tosi? Tosi? Mikä on totuus? Miksi asia olisi pahempi siksi, että se on epäjohdonmukainen? Miksi johdonmukaisuutta pitäisi ollenkaan olla olemassa? Olenko koskaan nähnyt minkään pienen elukan lentävän johdonmukaisuuden leima selässään? Tiedänkö minä siitä muuta kuin että se on joku oman mieleni aistimus -- jos minulla mieltä onkaan? Seuraako siitä, että minun on sitä toteltava eikä sen minua? Jos kirppu minua puree, niin voin minä päästä vapaaksi siitä aistimuksesta; ja jos johdonmukaisuus minua kiusaa, niin voin päästä vapaaksi siitäkin. Täytyy opettaa haavekuvia kuuliaisesti häviämään. Ainoa mahdollisuus saada rauhaa on meillä siinä, että koetamme edes heikosti vastustaa kiusallisten aistimustemme hirmuvaltaa. Sen jokainen filosofikin tunnustaa. Ja mikä jumala johdonmukaisuus sitte on, jos saan luvan kysyä kun se saisi olla ainoana poikkeuksena?... Mitä nyt mummo? Sanon sinulle suoraan jo edeltäpäin, että tänään on sinun nunnan lailla valittava velvollisuutesi ja perhesiteittesi välillä."

Bran tarttui hänen hihaansa ja veti hänet pentujensa luo, kohotti yhtä niistä häntä kohti ja toisti saman tempun toisella.

"Sinä häpeämätön vanha rakki; ethän vain luulottele, että minä rupeaisin penikoitasi kantamaan?"

Hän läksi menemään.

Bran istuutui, häntä koipien välissä, ja rupesi ulvomaan.

"Jää hyvästi koira vanhus! Sinä olet kaikessa tapauksessa ollut mieluisa uni... Mutta jos tahdot kulkea kaikkien haavekuvien tietä..."

Hän jatkoi matkaansa.

Bran juoksi haukkuen hänen rinnallaan, muisti sitte perheensä ja nelisti takaisin, koetti kulettaa penikoitansa hampaissaan yhden kerrallaan ja sitte kaikki viidellä kertaa, mutta kun ei siinä onnistunut, istuutui ja jatkoi ulvontaa.

"Tule, Bran, tule pois!"

Bran juoksi puolitiehen hänen luokseen, sitte takaisin ja taas isäntäänsä kohti; mutta lopetti sitte äkkiä turhan vaivan ja häntä hervottomana roikkuen käveli hitaasti sokeiden pentujensa luo, murahtaen samalla hyvin moittivasti.

"..."! ärähti Rafael, karkeasti kiroten. "Taidat olla sittekin oikeassa! Yhdeksän oliota on ilmestynyt maailmaan. Olivatpa ne haavekuvia tai eivät, niin täällä ne ovat, sitä en voi kieltää. Ne ovat jotain ja sinä, koiravanhus, olet jotain, taikka ainakin näytät olevan jotain. Sinä et ole minä, mutta olet yhtä hyvä kuin minä ja samaten kai nekin, ja teillä on yhtä suuri oikeus elämiseen kuin minullakin. Kautta seitsemän kiertotähden ja muun moskan; minä otan ne kantaakseni!"

Hän palasi takaisin, poimi penikat vaippaansa ja läksi kannoksineen liikkeelle. Bran ilossaan haukkui, tyrkki häntä ja nelisti hänen ympärillään.

"Eteenpäin! Minne vain haluat, sinä vanha rouva! Maailma on avara. Sinä olet oleva minun oppaani, opettajani, minun kuningattareni filosofiassa terveen järkesi takia. Eteenpäin, sinä uusi Hypatia! Lupaan, että kuuntelen tänään yksistään sinun opetuksiasi!"

Hän samosi edelleen, tuontuostakin harpaten kuolleen soturin yli ja poiketen tieltä muurin toiselle puolen välttääkseen pillastunutta hevosta tai ilettäviä ruumiinrosvoja, jotka jo olivat aloittaneet kamalan työnsä... Hypätessään erään mustaksi hiiltyneen rakennuksen edustalla aitauksen yli, joutui hän keskelle korkeata ruumiskasaa. Kolmisen tuntia sitte oli siinä tulinen taistelu raivonnut.

"Päästä minut kurjuudestani! Ole armelias ja lopeta päiväni!" vaikeroi ääni hänen jalkojensa juuressa.

Rafael katsahti alas. Mies parka oli niin pahasti haavoittunut ja silvottu, ettei pelastuksesta enää ollut toivoa.

"Mielelläni ystäväni, koska sitä haluat."

Hän paljasti tikarinsa. Mies parka ojensi esiin kaulansa ja kamala hymy kasvoillaan jäi odottamaan surmaniskua. Rafael huomasi hänen hymynsä, säpsähti ja keskeytti aikeensa.

"Mikä on sinun neuvosi, Bran?"

Mutta koira juoksi jo kaukana, kärsimättömästi haukkuen.

"Minä tottelen", Rafael sanoi ja läksi koiransa jälkeen. Haavoitettu jäi surkeasti valitellen rukoilemaan häneltä armoa.

"Ei hänen kuitenkaan tarvitse kauan odottaa. Nuo rosvot eivät ole niin turhan tarkkoja kuin minä... Luulin jo kokemukseni Armeniassa vapauttaneen minut moisesta herkkätuntoisuudesta... Mutta vain jostain vastaanpanemisen halusta en voinut tappaa tuota miestä yksistään siitä syystä, että hän pyysi minua sen tekemään. Se on enemmän kuin mikä mahtuu suureen, ylösalasin käännettyyn pyramidiin 'minä olen minä'... Saman tekevä; kuuntelen ensin tarpeeksi koirani opetuksia. Mitä nyt aijot, Bran? -- Ah, kuka olisi tällaista muutosta uskonut mahdolliseksi? Tämähän on sama talo, jonka ohi eilisaamuna kuljin. Silloin seisoivat puutarhatuolit kukkaispenkkien keskellä aivan samassa asennossa kuin nuoret naiset ne olivat jättäneet, ja riikinkukot ja fasaanit juoksentelivat sinne tänne kummaillen miksi heidän soreat emäntänsä eivät tulleet heitä ruokkimaan. Ja mikä hävityksen kauhistus naisia nyt kohtaakaan, kun he Roomasta palaavat! On heillä syytä valittaa sodan julmuutta, kun se on tallannut maan tasalle heidän kauniit ruusupensaansa, ja soturien raakuutta, kun he ovat lappaneet ja syöneet kaikki heidän rakkaat, kesyt tunturikyyhkysensä! -- Kas, tuollapa viruu komea mies tuon hedelmäpuun alla!"

Rafael lähestyi ruumisrengasta, jonka keskellä puoleksi istuvassa asennossa nukkui puun runkoa vasten viimeistä untaan kookas, jalonnäköinen, mieheksi juuri kehkeytynyt päällikkö. Hänen kullalla runsaasti koristettu kypäränsä ja haarniskansa oli täynnä satojen iskujen jättämiä kuhmuja, hänen kilpensä oli kappaleina ja jähmettynyt kätensä puristi vielä katkenneen miekan kahvaa. Joukostaan erotettuna hän oli viimeisen kerran tehnyt vastarintaa puun alla, seisoen polviansa myöten väririkkaiden kesäkukkien keskellä. Siinä makasi hän nyt ja luonto-äiti oli ivaten -- tai säälien -- sirotellut hänen päälleen kuihtuneita kukkia ja kullankarvaisia hedelmiä, jotka taistelun tuoksinassa olivat pudonneet puusta. Rafael seisoi katsellen häntä säälin hymy huulillaan.

"Kalliistapa olet myynyt luulotellun persoonasi! Montako onkaan ruumiina?... Yhdeksän... Yksitoista!... Sinä itserakas! Ken sinulle sanoi, että sinun henkesi oli noiden yhdentoista arvoinen, jotka sinä olet maksuksi ottanut?"

Bran lähestyi ruumista, luullen sitä ehkä sen asennon takia eläväksi, nuuhkasi kylmennyttä poskea ja peräytyi surullisesti ulvoen.

"Vai niin. Silläkö tavalla tätä ilmiötä on käsitettävä? Minä surkuttelen sinua kaikessa tapauksessa -- melkein pidän sinusta... Kaikki haavasi ovat etupuolella, kuten miehelle sopii. Keikari raukka! Laikset ja Taikset eivät enää koskaan hypiskele noita hienoja kutrejasi! Mikä korkokuva sinun kilvessäsi onkaan? Venus vastaanottaa Psyken jumalien asuntoon!...Kai jo näihin aikoihin olet tarpeeksi saanut Psyken siipiä koetella... Mistä minä sen tiedän? Mutta miksi minä terveestä järjestäni huolimatta -- jos minulla sitte sellaista onkaan -- puhelen sinulle, pidän sinusta ja surkuttelen sinua, vaikka et nyt ole mitään ja ehkä et koskaan ole ollutkaan mitään? Bran, millä oikeudella sinä häntä surkuttelit, ilmaisematta syitäsi tyydyttävällä tavalla, kuten Hypatia olisi tehnyt? -- Mutta anteeksi, herrani -- oletpa sinä olemassa tai et, niin minä en voi jättää tuota kaulanauhaasi ruumiinrosvojen viinaan juotavaksi."

Näin sanoen hän kumartui ja hyvin hellävaroen irroitti ruumiin kaulasta upean ketjun.

"Vakuutan, etten tätä ota itseäni varten. Kuten Aten kultainen omena, on se kauneimmalle aijottu. Kas tässä, Bran!"

Hän kääri jalokivinauhan koiransa kaulaan ja tämä koristeestaan ylpeillen läksi haukkuen nelistämään edelleen ja ohjasi, pitäen sitä luonnostaan lankeavana, kulkunsa takaisin Ostiaan päin. Rafael seurasi sitä välinpitämättömänä ja jatkoi, levottomien ja itseensä tyytymättömien ihmisten tapaan, keskustelua itsensä kanssa.

"... Ihminen puhuu ylpeästi arvostaan ja järjestään, taivaallisesta syntyperästään ja taipumuksestaan näkymättömään, kauniiseen ja äärettömään -- ja kaikkeen, mikä ei ole hänen kaltaistaan. Miten hän sen todistaa? Nuo miehen roikaleet, jotka täällä ympäri kenttää viruvat, ovat toden totta kauniita ihmissuvun edustajia! -- Mitenkähän paljon heitäkin on syntymisestään asti vaivannut kaiken äärettömyyden kaipaus -- äärettömän hapanta viiniä lukuunottamatta? He syövät ja juovat, hävittävät jonkun määrän sukunsa edustajia ja synnyttävät sijaan uusia, joista kaksi kolmannesta kuolee jo lapsena ja siten aiheuttaa äideillensä turhaa tuskaa ja oletetuille isillensä turhia kuluja -- ja heidän kohtalonsa -- mitä sanookaan Salomo? Heille käy samoin kuin eläimillekin. Samoin hekin kuolevat. Sama henki on siis molemmissa eikä ihmisellä eläimeen nähden ole mitään etusijaa, sillä kaikki on katoovaista. Kaikki menevät samaa tietä, kaikki on maasta tullut ja maaksi jälleen, tulee. Ken tietää, että ihmisen henki kohoaa ylöspäin ja että eläimen henki laskeutuu alas maahan? Kenpä todellakaan, arvoisa esi-isäni! En minä ainakaan. Rafael Aben-Ezra, miksi sinä olisit eläintä parempi? Onko sinulla mitään etusijaa tuohon koiraasi nähden, taikka edes niihin kirppuihin nähden, joita sinä niin äkäisesti kiroat? Ihmisen täytyy otsansa hiellä ansaita itselleen koti, vaatteet, lämpö. Sangen viisasta todellakin! Jokainen kirppu on niin kekseliäs, että se laittaa viitastani itselleen paljon mukavamman verhon, kuin mitä se minulle on. Ihminen valmistaa vaatteita ja kirput asuvat niissä... Kumpi on viisaampi?..."

"Mutta ihminen on langennut ja sitä ei ole kirppu. Se on siis parempi kuin ihminen, sillä hän on, miksi hänet on aijottu ja täyttää siis kutsumuksensa... jota ei kukaan voi sanoa meistä punaverisistä. Ja vaikka se vanha taru olisikin tosi, jonka mukaan ihminen yksin lankesi, koska hänellä oli korkeampi tarkoitusperä kuin kirpulla -- niin todistaako se muuta kuin ettei hän kyennyt kutsumustaan täyttämään?"

"Mutta hänen taiteensa ja tieteensä?... Joutavia! Kokonaisen sukupolven aikana esiintyy jokunen itserakas aasi, joka lisää työtä ja murhetta täällä ja kuolee sitte hullun kuoleman; mutta muut kymmenen miljoonaa ovat tomppeleita ja orjia, ja pysyvät samalla asteella kuin heidän esi-isänsä olivat ja heidän lapsensa tulevat olemaan. Aina vaan samaa nyt kuin ennenkin; ei mitään uutta auringon alla..."

"Ja mitä sitte tulee palatseihinne, kaupunkeihinne ja temppeleihinne... katsokaa tätä Campagnaa ja päättäkää! Kirpunpuremat häviävät ajan pitkään -- samoin teidän rakennuksennekin. Mitäpä ne muuta ovat kuin nystyröitä, joita me ihmiskirput puremme maaemon pintaan?... Valmistammeko ne? Me vain aiheutamme ne kuten kirput puremansa... Mitä muuta ovatkaan ihmisten tekeleet, kuin sairaalloisia ilmauksia tämän maan epäkuntoon joutuneessa ihossa, ja me itse muita kuin joku suurempi kirppulaji, joka juoksentelee niiden maaemon ihokarvojen seassa, joita me puiksi nimitämme? Miksi ei maa voisi olla eläin? Siksikö että se on niin suuri? Joutavia! Mikä on suuri ja mikä on pieni? Siksikö ettei sillä ole eläimen muotoa?... Vilkaise kalastajan nuottaan ja katso miten kummallisia muotoja siellä esiintyy! Siksikö, ettei se puhu? Kai sillä on liian kiire, joutaakseen puhelemaan. Taikka ehkä sillä ei ole sen viisaampaa sanottavaa kuin meilläkään... Molemmissa tapauksissa se osoittautuu viisaaksi kun vaikenee. Siksikö, että se liikkuu yhteen määrättyyn suuntaan?... Mistä sen tiedän? Voinko väittää ettei se juuri tänä hetkenä kulje halki kaikkien seitsemän taivaan? Mutta jos se kulkeekin sitä tietä -- sen viisaammaksi se osottautuu, jos se tie on sille sopivin. On se sangen purevaa ivaa meistä ja meidän käsityksestämme kauniista ja sopivasta, kun väitämme ettei esine voi olla elävä ja järjellinen siksi, että se aina kulkee omaa tietänsä eikä järjettömästi hypi ja kiipeile kuten me ja kirput teemme kehdosta hamaan hautaan asti! Sitäpaitsi -- jos muun maailman mukana väität että kirppu on meitä alhaisempi olento siksi, että se on meidän loiseläin, niin silloin täytyy sinun myös myöntää, että me olemme maata alhaisempia olentoja, loiseläimiä... Se tuntuu todellakin paljon uskottavammalta kuin kaikki muu, mitä moneen päivään olen nähnyt... Ja vielä -- eivätkö maanjäristykset, tulvat ja rutot olekin vain eri tapoja, joilla viisas maaemo raapii itseään kun ihmiskirput ja niiden palatsi- ja kaupunkipuremat käyvät sille liian kiusallisiksi?"

Näistä lohduttavista mietteistään herätti hänet eräässä tien käänteessä parahdus, jonka kimakkuus ilmaisi sen lähteneen naisen suusta. Hän kohotti katseensa ja näki erään talon raunioiden välistä tulevan kaksi rosvoa, ajaen edelleen nuorta tyttöä, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Tyttöparka pälyi taakseen aivankuin jotain raunioiden seasta nähdäksensä ja yritti tuontuostakin turhaan päässä pakoon roistojen käsistä.

"Tuo käytös ei sovi kai millekään kirpulle -- vai mitä, Bran? Mutta mistä minä sen tiedän? Eikö tuo voi olla onneksi hänelle, jos hän kykenisi sen älyämään? Mitä hänelle tapahtuu? Hänet viedään Roomaan ja myydään orjaksi. Lukuunottamatta vähäistä epämukavuutta kuljetettaessa ja sitä ennakkoluuloa, joka muutamilla on sitä vastaan että heidät asetetaan muutamiksi tunneiksi mitä ohuimmissa pukimissa lavalle kiireestä kantapäähän tarkasteltaviksi ja tunnusteltaviksi, saa hän luultavasti lopuksi monta vertaa paremman asunnon ja ruuan, paljon enemmän koristeita ja hyväilyjä kuin monikaan hänen sisarkirpuistaan -- kunnes hän alkaa käydä vanhaksi -- mikä hänen kohtalonsa kaikessa tapauksessa on. Jos hän siihen mennessä ei ole älynnyt rakastella herraltansa itselleen vapautta ja sievää rahasummaa niin se on hänen oma syynsä. Vai mitä, Bran?"

Mutta Bran ei ollut ollenkaan samaa mieltä. Tarkasteltuaan pää kallella hetkisen rosvoja, läksi se äkkiä, verikoiran tapaan ääntä päästämättä, hiipimään niitä kohti ja nujersi tuossa tuokiossa toisen rosvoista maahan.

"Oho! Sekö tässä tapauksessa onkin 'sopivaa ja kaunista', kuten Aleksandriassa sanotaan? No niin -- minä tottelen. Näyt olevan ainakin käytännöllisempi opettaja kuin Hypatia oli. Taivas suokoon, ettei noita olisi useampia raunioiden joukossa!"

Juosten toisen rosvon kimppuun, hän kaasi sen yhdellä tikarinsa iskulla hengetönnä maahan ja kääntyi sitte toiseen, jota Bran piti kurkusta kiinni.

"Armoa, armoa!" roisto parkui. "Säästäkää edes henkeni!"

"Tuolla puolisen peninkulman päässä muuan mies pyysi että minä tappaisin hänet. Kummanko mieltä nyt seuraan; sillä molemmat ette kai voine olla oikeassa!"

"Henkeni, vain henkeni säästäkää!"

"Se on vain lihallinen halu, jota ihmisen täytyy oppia hillitsemään", vastasi Rafael kohottaen tikarinsa... Silmänräpäyksessä oli kaikki ohi ja Rafael ja Bran nousivat. -- Minne tyttö oli joutunut? Hän oli juossut takaisin rauniolle, minne Rafael häntä seurasi. Bran juoksi penikoittensa luo, jotka Rafael oli jättänyt kivelle, ja täytti äidilliset tehtävänsä.

"Mitä haluat, tyttö parka?" kysyi hän latinaksi. "Minä en tee sinulle pahaa."

"Isäni! Isäni!"

Rafael irroitti siteet hänen veristävistä ja turvottuneista ranteistaan, ja sanallakaan pelastajaansa kiittämättä juoksi tyttö muutamalle kivi- ja pölkkyröykkiölle ja alkoi kaikin voimin kaivaa, huudellen lakkaamatta isäänsä.

"Siinä näet kirppujen kiitollisuuden. Mikähän voima se on, joka meissä, totuttuamme nimittämään toista henkilöä isäksi, synnyttää tuollaisen rakkauden... Hassu tapa!... Mitä palveluksia voi tuo isä tehdä tai on voinut tehdä, että hän ansaitsisi. -- Täällähän Bran jo onkin!... Mitä sinä tuosta ajattelet, filosofittareni?"

Bran istuutui katselemaan. Tyttö paran hennot kätöset olivat kivissä verille naarmuttuneet. Hänen kullankarvaiset kutrinsa olivat valahtaneet silmille ja sekaantuivat kärsimättömästi ahertaviin sormiin; mutta luin vain jatkoi hurjana työtään. Bran näytti äkkiä oivaltavan asian, juoksi apuun ja alkoi hänkin kaikin voimin kaivaa.

Rafael nousi olkapäitään kohauttaen ja liittyi toisten puuhaan.

* * * * *

"Hitto nämä eläimelliset vaistot vieköön. Tässähän aivan hikoaa. Mitäs se oli?"

Heikko valitus kuului kivien alta, ihmiskäsi ilmestyi sieltä esiin ja tyttö heittäytyi maahan huutaen isänsä nimeä. Rafael työnsi hänet, hellävaroen syrjään ja kaikki voimansa ponnistaen sai vedetyksi ulos raunioista rotevan, korkean upseerin pukuun puetun, vanhahkon miehen.

Hän hengitti vielä. Tyttö kohotti hänen päänsä syliinsä ja peitti sen tulisilla suuteloilla. Rafael silmäili ympärilleen vettä löytääksensä, huomasi lähteen ja rikkinäisen saviastian ja valeli haavoittuneen ohimoita kunnes tämä avasi silmänsä ja näytti rupeavan toipumaan.

Tyttö istui hänen vieressään yhä hyväillen löydettyä aarrettaan ja kostuttaen sen harmaahapsista päätä kuumilla kyynelillään.

"Tämä ei kuulu minuun", Rafael virkkoi. "Bran tule pois!"

Tyttö ponnahti jaloilleen, heittäysi Rafaelin jalkoihin ja suuteli hänen käsiään nimittäen häntä Jumalan lähettämäksi pelastajaksi ja vapauttajaksi.

"Erehdystä, lapseni. Kiittäkää opettajaani, tuota koiraa, elkääkä minua."

Hän seurasi neuvoa ja kietoi pehmeät käsivartensa Branin kaulaan. Bran ymmärsi sen, heilutti häntäänsä ja nuoleksi ystävällisesti tytön hempeitä kasvoja.

"Sietämättömän järjetöntä tämä kaikki!" Rafael sanoi. "Meidän täytyy lähteä, Bran."

"Jätättekö meidät? Ettehän toki voi jättää vanhaa miestä tänne kuolemaan?"

"Miksikäs en jättäisi? Voisiko mitään parempaa hänelle tapahtua?"

"Ei mitään", mutisi upseeri ensi kerran suutaan avaten.

"Voi Jumalani, hänhän on minun isäni!"

"Entäs sitte?"

"Hän on isäni!"

"Entäs sitte?"

"Teidän täytyy hänet pelastaa! Teidän täytyy!"

Ja tunteittensa valtaamana hän tarttui Rafaelin käteen.

Tämä kohautti olkapäitään, mutta tunsi omituista halua totella häntä.

"Voinhan minä yhtä hyvin tehdä sen kuin jotain muuta, kun minulla ei ole mitään tekemistä. Minne lähdetään?"

"Minne vain tahdotte. Sotajoukkomme on hajalla, kotkamme ovat vihollisen käsissä. Olemme teidän vankejanne sodan oikeuden mukaan. Me seuraamme teitä."

"Voi onnea! Uusi vastuunalaisuus! Miksi en saa paikaltani liikahtaa elävien eläinten -- kirpuista ylöspäin -- heti minuun takertumatta? Eikö se jo riitä että hartioillani on yhdeksän elävää penikkaa ja kintereilläni vanha hurtta, joka itsepäisesti tahtoo pitää minua hengissä, koskapa taakkaani vielä pitäisi lisätä kunnianarvoisa kapinoitsija ja hänen tyttärensä? Miksi ei kohtalo salli minun vain itsestäni huolehtia? Herrani, minä lahjoitan teille molemmille vapauden. Maailma on kyllin avara meille molemmille. En mitään lunnaita pyydä teiltä."

"Näytätte olevan filosofisella tuulella, ystäväni."

"Minäkö? Taivas varjelkoon! Sen suon yli olen jo kahlannut ja päässyt onnellisesti toiselle laidalle. Ja että viimeisetkin sen jättämät tahrat ovat minusta hävinneet, siitä en tarvitse kiittää tulikiveä ja manauksia, vaan teidän sotureita ja heidän tänä aamuna suorittamaa työtä. Filosofia on joutava maailmassa, jossa kaikki ovat hulluja."

"Lasketteko itsennekin niihin kuuluvaksi?"

"Luonnollisesti, herra hyvä. Elkää luulkokaan, että tekisin minkäänlaisia poikkeuksia. Jos jollain tavalla voin todistaa hulluuteni teille, niin teen sen mielelläni."

"Auttakaa sitte minut ja tyttäreni Ostiaan."

"Sangen sopiva keino! Koirani sattui valitsemaan juuri sen tien; ja sitäpaitsi näyttää minusta teidän osaksi langenneen riittävästi inhimillistä heikkopäisyyttä kelvataksenne minun seuralaisekseni. Toivon kumminkin ettette te kuvittele olevanne viisas mies?"

"En todellakaan -- Jumala paratkoon. Enkös ole Heraklianuksen miehiä?"

"Todellakin, ja tämä nuori neiti tässä käyttäytyi teidän vuoksenne niin hassumaisesti, että koiranikin sai siitä tartunnan."

"Me kolme hullua lähdemme siis yhdessä matkalle."

"Ja suurimman hullun täytyy tietysti muita auttaa. Mutta minulla on ennestään yhdeksän penikkaa. Enhän minä niitä ja teitä kykene kantamaan!"

"Minä kannan ne," tyttö sanoi.

Bran katseli ensin vaihdosta hyvin epäilevin silmin mutta näytti sitte tyyntyvän ja työnsi luottavasti turpansa tytön käden alle.

"Vai luotat sinä häneen Bran!" Rafael hiljaa virkkoi. "Kyllä minun täytyy silloin lakata sinun opetuksiasi seuraamasta, jos vain minultakin vaadit samanlaista yksinkertaisuutta. Seis! Tuolla vaeltaa muuli ilman ratsastajaa. Voimmehan pakoittaa sen meitä palvelemaan".

Hän otti muulin kiinni, ja nosti haavoitetun sen satulaan. Saattue läksi liikkeelle poiketen eräälle syrjätielle minkä upseeri, joka näytti perinpohjin tuntevan seudun, vakuutti vievän Ostiaan vähemmän kuljettujen seutujen halki.

"Jos me ehdimme sinne ennen auringon laskua, olemme pelastetut," hän sanoi.

"Ja sillä välin," Rafael vastasi, "voimme tuon koiran ja tämän tikarin avulla, joka on riittämään asti myrkytetty, pitää rosvot meistä erillään. Mikä huolehtiva hullu minä sittenkin olen!" hän itsekseen jatkoi. "Mitä ihmettä minulla on tuon ympärileikkaamattoman kapinoitsijan kanssa tekemistä! Pienin paha tästä on se, että jos joudumme kiinni -- mikä on hyvin luultavaa -- niin ristiinnaulitaan minut avullisuudesta hänen pakoonsa. Mutta vaikka pelastuisimmekin, niin olen tämän kautta sitonut uuden siteen itseni ja noiden kirppuveljieni välille, joista erilleni päästäkseni olen nälkäiseksi kerjäläiseksi ruvennut. Ken tietää, mikä tästä lopuksi on tuleva."

"Ääh! Mies on tietysti muiden kaltainen. Ennen iltaa hän kyllä nahkansa näyttää, unhoittaa kiitollisuuden, on olevinaan suuri sankari tai jollain muulla tavalla tarjoaa minulle tilaisuuden sanoa hänelle hyvästit. On se kuitenkin sangen omituista, että noin vakava ja kunnianarvoisa mies, -- ja vieläpä tytär mukanaan, -- on sekoittunut moiseen hassutukseen. Olenpa aivan utelias tietämään, mihin kirppujen muunnokseen minun on hänet luettava."

Mutta samalla kuin Rafael näin isästä puhui, ei hän voinut olla tytärtä ajattelematta. Vähän väliä tapasi hän itsensä tätä katselemasta. Hän oli kieltämättä mitä ihanin impi. Hänen piirteensä eivät olleet niin säännölliset kuin Hypatian eikä hänen ulkomuotonsa niin käskevä. Mutta hänen kasvonsa loistivat selväjärkistä ja ilomielistä päättäväisyyttä ja hellää naisellisuutta -- jotain, jota Rafael ei vielä koskaan ennen ollut nähnyt samoihin kasvoihin yhdistettynä. Voimakkain, kevein askelin käveli hän isänsä rinnalla, kokoili valloilleen päässeitä kutrejaan, nauroi vikiseville kannettavilleen ja rohkaisevasti katseli isänsä vähitellen virkistyviin kasvoihin. Rafael ei voinut olla vähän väliä heittämättä häneen salavihkaisia silmäyksiä ja hämmästyksekseen huomasi hän, että tyttö vastasi niihin vähääkään kainostelematta tai keikailematta, huulillaan iloinen kiitollisuuden hymy.

"Vallasnainen hän on", Rafael itsekseen päätteli; "mutta nähtävästikään ei kaupunkilainen. Hänessä on puhdasta ja väärentämätöntä luonnollisuutta, vapaata ihmisten höysteistä ja koristeluista."

Ja tyttöä katsellessaan alkoi hän tuntea mielihyvää, jota hän ei ollut vuosikausiin tuntenut, yksistään siitä, että sai katsella häntä.

"Kyllä sitä sittekin näkyy olevan jotain huvia siinä, että saa toiset kirput hymyilemään... Mikä aasi minä olenkin! Aivan kuin en olisi jo kauvan sitte juonut sen likavesimaljan aina pohjasakkaan asti!"

He vaelsivat hetkisen äänettöminä. Sitte upseeri kysyi:

"Saanenko luvan kysyä ken ja mitä te vaitelias pelastajani olette, jota minun jo kauvan sitte olisi pitänyt kiittää, ellei surkuteltava heikkouteni, joka nyt jo alkaa mennä ohi, olisi minua siitä estänyt?"

"Kirppu, herrani, kirppu -- enkä mitään muuta."

"Patrisilainen kirppu ainakin puheestanne ja käytöksestänne päättääkseni."