Part 17

"Niille, jotka pysyivät laskimillaan", Goderik huomautti. "Kuka se olikaan, joka ajoi suin päin jäätikkörailoon, ja jota täytyi onkia viisikymmentä jalkaa syvältä lumikinoksesta ja sitte lämmittää äsken tapetun hevosen sisässä ennenkuin taas henkiin pääsi?"

"Et kai se ainakaan sinä ollut", Pelagia sanoi. "Oi sinä ihmeellinen olento; mitähän kaikkea sinä oletkaan saanut aikaan ja mitä saanut kärsiä!"

"No niin!" amaali virkkoi tyhmän itserakkaasti. "Olenhan minä yhtä ja toista kokenut elämäni varrella."

"Niin, niin, Herkuleeni. Sinä olet suorittanut kaksitoista urotyötäsi ja vapauttanut pienen Hesione parkasi kallioilta, jonne hänet oli niiden kamalien merihirviöitten syötäväksi kahlehdittu. Ja nythän hellien hoitaa sinua ja varjelee sinua onnettomuuksilta, itsensäkin vuoksi."

Ja Pelagia kietoi kätensä amaalin tukevaan härän kaulaan ja veti sen syliinsä.

"Tahdotteko nyt kuulla laulun?" Wulf kärsimättömästi kysyi.

"Mutta muista vain lumesta laulaa", Agilmund sanoi.

"Eikö sitte alruna-vaimoista?"

"Niistäkin", Goderik vastasi. "Äitini oli alruna ja minä puollan heitä."

"Alruna hän oli, poikani. Muista olla hänen oikea poikansa. Nyt kuulkaa, goottilaiset sudet!"

Ja vanhus tarttui pieneen luuttuunsa eli "fidliinsä" kuten hän itse soitintansa nimitti, näpäytti sen kieliä ja alkoi laulaa:

Istuin ma muinoin Urhojen leirissä Keskellä kinosten Tonavan rannalla. Kuulin ma siellä Satuja suuria. Lauluja kauniita Viisaitten, vanhojen Partasuu-urhojen. Laulunsa herätti Korvessa karhut, Metsässä huuhkajat. Salojen hongat Oksaansa ravisti, Laulu kun kaikui Taivasta kohti Kertoen kuinka Mahtavat, villit Viikinkimiehet Skandian mailta Suksilla saapuivat Skoringiin asti; Mitenkä Gambara, Freijan suosikki Jalo oi' äiti Ayon ja Iborin; Kertoen kuinka Vendien viikingit Tulivat luokse Vinilimiesten Ambrin ja Assin, Pilkaten puhuivat:

'Vähän on tietä; Meidän on joukkomme Suuri ja mahtava. Veroja vaadimme, Kultaa ja karjaa, Hopeita, helyjä Tahdomme teiltä. Jollette suostu. Tuomio tuima Odottaa teitä. Korppien ruuaksi Miestemme miekat Urhonne muuttavat!'

Kääpiön takomat Terävät miekat Vahvasti vyöttivät Urohot ylleen. Taisteluun kävivät Vinilit kaikki, Alrunan miehet Ayo ja Ibor. Ääneensä itkivät Tyttäret, vaimot, Alrunan kyyneleet Raskaina valuivat.

Aamukoin siivillä Ilmojen halki Ihana Freija Maan yli kiitää. Edessään maailma Jäinen ja kylmä; Jälkeensä jättää Lempeä Freija Vihreiksi lehdot. Kultaiset kutrinsa Kukkia täynnä; Niitä hän heittelee Ihmisten tielle. Pukunsa liepeistä Etelätuulta Puihin hän pudistaa. Linnut ne laulamaan Koivujen oksilla, Immet ne toivomaan Sulhoa suurta. Näin yli maailman Lempeä suoden Freija nyt saapuu Gambaran luokse.

'Viisain vaaloista, Miksi sä itket? Ylhäällä ilmoissa Jumalten saleissa Kuulin sun itkevän.'

'Itkeä anna mun, Turha on lohdutus, Ennenkuin urhomme, Joukkomme pieni Voiton on varman Vendeistä saanut. Poikia mulla on, Uroita suuria, Taistossa uljaita. Kohta jo kotkat Ruumiinsa raatelee, Orjina vaimomme Vendeille itkien Myllyjä polkevat.'

Valitti näin tuo Alruna vaimo. Ihana Freija, Suudellen häntä Lohtuja lausui:

'Kaukana tuolla Aamukoin maassa Jumalten salissa Yksi on aina Ikkuna auki, Alla on tunturit, Ylhäällä pilvet; Laitoja myrsky Hurjasti ravistaa; Kultaset hattarat Verhoina liehuu; Aamuisin sieltä Pilvien alta Katselee Odin, Hymyillen uroille Uljaille sodassa, Hymyillen naisille Jaloille kodissa, Hymyillen seppien Työlle pajassa. Ken hänet tapaa. Aamulla ensiksi Häntä ken tervehtii, Sille hän onnea Sodassa antaa, Kunniaa sille Elossa suo hän. Vannonut näin on Mahtava Odin.'

Yhä vain itki Alruna vaimo.

Hymyili Freija: 'Kuule nyt neuvoain, Oppia ottaos. Kootkaa ne kaikki Tyttäret, vaimot. Solmitkaa jalkoihin Rautaiset kengät, Rintaanne suojelkoot. Kiiltävät haarniskat Kasvoja peittäkööt Mahtavat parrat. Partasuu-urhoiksi Luulee teit' Odin, Kun häntä vastaan Rannalle käytte.'

Päivä se ajaa Kultaista hepoaan Itäisten kirkkaitten Lahtien ylitse; Hulmusi harja, Välkkyivät aallot. Pilvien rannalta Hymyili Odin, Lempeä Freija Rinnallaan seisoi.

'Rannalla tuolla Ketä nuo suuret Urohot partasuut? Mitä ne minulta Rukoillen pyytää? Metsien pedoille Kylliksi ruokaa Miekoilla tuollaiset Huimapää-urhot Hankkivat varmaan!'

Lempeä Freija Viekkaasti hymyili:

'Nimen sä annoit; Kunniaks' heille Kunniaks' sulle, Nimi on varmaan. Suo heille voitto. Sinua ensiksi Tervehti joukkonsa. Suo heille voitto, Puoliso armas. Naisia ovat he, Vaimoja uljaitten Vinilimiesten. Pieni on sodassa Uroitten joukko, Siksi he sinulta Rukoillen pyytävät Miehilleen voittoa.'

Hymyili silloin Viisahin Odin

'Viekkaus viisaille Sopiva aina. Viisahat todella Ovat nuo naiset, Tarmokkaat, rohkeat; Sodassa voiton Suo heille Odin. Partasuu heidän Nimensä oleva! Sellaisten naisten Miehet on varmaan Urhoiksi luodut. Heidän on voitto, Apua Odinin Eivät he kaipaa.'

[Tämä legenda löytyy Paul Warnefridin satukokoelmassa. "Gesta Longobardorum." Kertomuksen onnettomuudeksi väittävät kuitenkin oppineet, ettei nimellä Langbardt ole mitään tekemistä parran kanssa, vaan merkitee se arvattavasti "pitkämiekkaisia". Runomitassa on koetettu jäljitellä aikaisempia Eddan runoja.]

"Kas niin!" Wulf lopetettuaan sanoi. "Onko se teille tarpeeksi viileätä?"

"Vähän liiaksi viileätä, vai mitä Pelagia?" amaali nauraen virkkoi.

"Kas sellaisia olivat äitinne", vanhus katkerasti jatkoi "ja sellaisia olivat sisarenne ja sellaisia tulee vaimojennekin olla jos heimonne on kauemmin tämän maan päällä elettävä -- naisia, jotka ajattelevat jotain muutakin kuin mehevää ruokaa, väkevää juomaa ja pehmeätä vuodetta."

"Kaikki silkkaa totta, Wulf prinssi", Agilmund sanoi, "mutta en minä sittekään siitä laulusta pidä. Siinä oli liian paljon sitä, mitä Pelagia äsken sanoi filosofien puhuvan -- oikeata ja väärää ja sen semmoista."

"Niin olikin."

"Mutta minä pidän oikeasta, hyvästä laulusta, joka kertoo jumalista ja jättiläisistä, tulivaltakunnista ja lumivaltakunnista ja Esirista, joka tekee miehiä ja naisia kahdesta puutikusta."

"Niin, jostain sellaisesta sen pitää kertoa, jota ei kukaan ole todellisuudessa nähnyt, jotain oikein perinhullua kuten unet, joita vahvasti juotuaan näkee; jotain suuremmoista, mitä ei jaksa käsittää, mutta mikä antaa ajatuksille työtä seuraavaksikin päiväksi."

"Äitini oli alrunavaimo", Goderik sanoi, "ja minä en tahdo olla lintu, joka oman pesänsä likaa. Mutta mielelläni minä kuuntelen satuja villieläimistä ja kummituksista, ihmissyöjistä ja tultasyöksevistä lohikäärmeistä ja meren haltijoista, jostain, jonka voisi iskeä kuoliaaksi, jos siihen tilaisuus sattuisi kuten isillemme."

"Eivät isänne koskaan olisi voittaneet meren haltijoita, jos he olisivat olleet --"

"Meidän kaltaisia, aijot kai sanoa", amaali keskeytti. "Sanoppa nyt prinssi, kun olet isäksemme tarpeeksi vanha, oletko koskaan meren haltijaa nähnyt?"

"Veljeni näki kerran Pohjanmeressä sellaisen, joka oli kolme syltä pitkä. Ruumis sillä oli kuin bisonihärällä, pää kuin kissalla, parta kuin uroolla ja sen torahampaat olivat kyynärän pituiset. Se vaani kalastajia; mutta veljeni ampui siihen nuolen ja se pakeni meren pohjaan eikä koskaan enää noussut ylös."

"Mikä se meren haltija on, Agilmund?" eräs tytöistä kysyi.

"Se on merihirviö, joka syö merimiehiä. Niitä oli runsaasti siellä, mistä isämme tulivat, ja ihmissusiakin siellä oli, jotka öisin tulivat rämeistä, hiipivät saleihin missä soturit nukkuivat, ja kävivät heidän päällensä ja imivät heidän verensä."

Laulun aikana oli Pelagia istunut näennäisesti välinpitämättömänä lähteeseen katsellen ja vesipisaroilla leikitellen. Ehkä hän tahtoi peittää kasvoilleen kohonnutta polttavaa punaa ja paria kuumaa kyyneltä, jotka huomaamatta tipahtivat lähteeseen. Nyt hän äkkiä kohotti kasvonsa ja kysäsi:

"Tietysti sinäkin olet tappanut jonkun tuollaisen hirvittävän pedon, Almarik?"

"Niin hyvää onnea ei minulla ole koskaan ollut, lemmittyni. Meidän esi-isämme vainosivat niitä niin innokkaasti, että meidän syntyessämme niistä tuskin ainoatakaan oli enää jälellä."

"Niinpä niin, he olivat miehiä he", Wulf murahti.

"Suurin peto, minkä minä olen tappanut", jatkoi amaali, "oli eräs käärme Tonavan rämeissä. Mitenkä pitkä se olikaan prinssi? Sinullahan oli aikaa sen katselemiseen, kun sinä vain söit, katselit päältä vaikka peto teki parhaansa luuni musertaakseen."

"Neljä syltä", Wulf vastasi.

"Sillä oli vieressään villi härkä, jonka se juuri oli tappanut. Minä taisin häiritä sen aterian, vai mitä Wulf?"

"Taisitpa kylläkin," vastasi vanha juropää lauhtuneena. "Olihan se sangen komea ottelu."

"Miksi sinä et siitä runoa tee, sen sijaan että laulat oikeasta ja väärästä ja sen semmoisesta?"

"Siksi että minusta on tullut filosofi. Minä menen kuulemaan sitä alrunaa vielä tänä iltana."

"Oikein! Menkäämme mekin pojat. Onhan se ainakin jotain ajan kuluketta."

"Voi, ei, ei, ei! Elkää menkö! Ette saa mennä!" Pelagia melkein parahtaen huudahti.

"Miksikäs emme saisi mennä, kaunottareni?"

"Hän on noita, hän on --. Minä en enää koskaan sinua rakasta, jos uskallat mennä! Sinä menisit sinne vain siksi, että Agilmund häntä kauniiksi kehuu."

"Ahaa! Sinä pelkäät että minä pitäisin hänen kultakutriaan sinun mustaa tukkaasi kauniimpana?"

"Minäkö pelkään?" Pelagia hypähti pystyyn raivosta läähättäen. "Tulkaa, menkäämme mekin -- heti paikalla -- ja uhmatkaamme sitä nunnaa, joka luulee itseään liian viisaaksi naista puhutellakseen ja liian puhtaaksi miestä rakastaakseen! Ottakaa esiin jalokiveni! Satuloikaa valkoinen muulini. Me menemmekin komeasti. Emme häpeä tytöt, Cupidon antamia, safraniviittoja ja muuta loistoamme! Tulkaa, niin saamme nähdä eikö kesytön Afrodite sittekin voi kilpailla Pallas Athenen ja hänen pöllönsä kanssa!"

Sanoi ja riensi ulos pilarisalista.

Nuoremmat miehet rähähtivät nauramaan ja Wulfin kasvoilla kuvastui ivallinen tyytyväisyys.

"Vai tekee mielesi filosofia kuulemaan, prinssi?" sanoi Smid.

"Missä pyhä ja viisas nainen puhuneekaan, siellä ei soturin tarvitse läsnäoloansa hävetä. Eikös Alarik käskenyt meitä säästämään Rooman nunnia, toveri? Ja vaikka en ole kristitty, kuten hän, en pitänyt Odinin miehelle ollenkaan häpeällisenä ottaa vastaan heidän siunaustaan -- enkä häpeäisi tämänkään siunausta, Smid Trollin poika."

13 Luku.

KUILUN POHJALLA.

"Täällä siis viimeinkin olen!" Rafael Aben-Ezra puhui itselleen. "Olen onnellisesti päässyt pohjattoman pohjalle ja huvitteleudun alkuperäisen olemattomuuden vahvalla permannolla, huomaten uuden elementtini sangen mukiinmeneväksi, kuten pojat uimaan opetellessaan. Ei yksikään ihminen, enkeli eikä pahahenki voi nyt väittää, että minä olisin kyllin heikko uskoakseni tai epäilläkseni ainoatakaan ilmiötä tai teoriaa maassa tai taivaassa, taikka että maata, tai taivasta, ilmiötä tai teorioita ollenkaan on olemassa -- taikka ei ole olemassa --. Se kai perinpohjin selittänee mielipiteeni? Niin suuri dogmatikko en ole, että kieltäisin -- taikka myöntäisin -- että on olemassa aistimuksia liian paljon olion mukavuudelle--. Mutta kun tulee kysymys johtopäätöksien tekemisestä induktionin, deduktionin, analysin tai syntesin avulla, niin silloin ehdottomasti kieltäydyn Araknen työstä, sillä en halua kutoa enempää hämäkinverkkoja sisäiseen itseeni -- jos minulla sitte sellaista onkaan. Aistimuksia? Mitäpä ne muuta olisivat kuin osia oliosta itsestään -- jos sitte itseä on olemassa? Mistäpä se lapsellinen houre on meihin tullutkaan, että ulkopuolellamme olisi jotain joka nuo aistimukset aiheuttaa? Esiintyyhän unissammekin aivan samanlaisia aistimuksia, vaikka tiedämme, ettei todellisuudessa ole mitään niitä vastaavaa -- Ei, et tiedäkään! Kuinka uskallatkaan sitä väittää? Miksi eivät unesi voisi olla yhtä todellisia kuin valveiset ajatuksesi? Miksi eivät unet voisi olla todellisuutta ja valveiset ajatuksesi unia? Samantekevä kumminpuolin se on."

"Saman tekevä todellakin. Vuosikausia olen jo tuijottanut -- ellei sekin ole unta, mikä on sangen mahdollista -- jokaista '-ismiä', mikä vain on filosofian pingoitetulla langalla tanssinut ja hyppinyt; ja jok'ainoa niistä on eloton puunukke, jota liikutellaan nyöreillä, mitkä ovat kaiken _petitiones principi_... Jokainen filosofi pitää todisteena todistamatonta väitettä, tekee siitä rohkeita johtopäätöksiä ja ylpeilee sitte kun jälestäpäin todistaa kaikki oikeaksi. Eipä ihmekään, että hänen teoriansa soveltuvat kaikkeuteen, kun hän ensin muodostaa kaikkeuden teoriansa mukaiseksi. Enkö minäkin ole koetellut yhtä jos toistakin järjestelmää, ja aloittanut mahdollisimman vähäisellä muovailemisella, sillä... enpä kenenkään luule voivan aloittaa kauempaa kuin 'minä olen minä' -- taikka -- mikä on aivan saman tekevä -- 'minä en ole minä'. Muistan -- taikka uneksin -- tarjoutuneeni tuolle suloiselle unelle, Hypatialle johtamaan kaikki asiat taivaassa ja maassa, Hipparkon tähtitieteestä pääenkelin siiven sulkien lukuun saakka, tuosta ainoasta yksinkertaisesta oletuksesta, jos vain hän ensin todistaisi minulle sen oikeaksi ja siten antaisi _tou sto:n_ yläsalasin käännetyn pyramiidini huipun perustaksi. Mutta hän ivasi ehtoani -- ihmiset tapaavat ivailla kaikkea, minkä tietävät olevan itsellensä mahdotonta suorittaa. 'Se on selviö', sanoi hän 'kuten esim. sekin että yksi ja yksi on kaksi.' Miten se suloinen uni närkästyikään kun sanoin etten sitäkään pitänyt selviönä, ja että vaikka yksi ja yksi meidän nähden olikin kaksi, niin oli sillä yhtävähän todistettu että se todella oli kaksi eikä kolmesataa kuusikymmentäviisi, kuin että mies ei ole roisto vaikka meistä hänen ulkomuotonsa näyttäisikin kummalliselta. Eikä hän siitäkään pitänyt, kun hänen vedotessa saavutettuihin kokemuksiin kysyin, miten hän todisti, että kaikkien hullujen hulluudet yhdistettyinä muodostuivat viisaudeksi."

"'Minä olen minä'; todellakin soma selviö! Millä oikeudella sanon minä, etten minä ole ken tahansa toinen? Mistä minä sen tiedän? Mistä minä tiedän, että on joku toinen, joka minä en ole? Minä, tai mieluummin joku, tuntee joukon aistimuksia, haluja, ajatuksia, haaveita -- suuri piru ne kaikki periköön -- uusia joka hetki ja jokainen kynsin hampain toisia vastaan. Ja minä olen niin epäjohdonmukainen, että tämän loppumattoman moninaisuuden ja ristiriitaisuuden nojalla, josta vain minä yksin olen tietoinen, lyön rintoihini ja sanon että 'minä olen minä' ja vannon juhlallisesti että minä olen yksi olio, vaikka kaikki mistä minä olen tietoinen, on hitto tiesi miten monta oliota. Kaikista merkillisistä johtopäätöksistä, joita kokemuksen nojalla on tehty, lienee tämä merkillisin. Eikö olisi enemmän filosofillista päätteleminen, että minä, joka en koskaan ole nähnyt enkä tuntenut enkä kuullut sitä, jota itsekseni nimitän, olen sitä, jota minä olen nähnyt, kuullut ja tuntenut, en enempää enkä vähempää -- että minä olen tuo aistumus, jolle minä annan nimeksi tuo aasi, tai nuo neljäkymmentätuhatta kaksijalkaista aasia, jotka tuolla näkyvät juoksevan henkensä edestä, siksi että kukin heistä luulee olevansa yksi olio -- minä näet älyttömän tapaani oletan, että heitä vaivaa sama ajatushäiriö kuin minua itseäni -- ristiinnaulitkaa tuo sana. Esi-isieni -- jos minulla sellaisia on ollut -- hulluus estää minut parempaa sanaa keksimästä... Miksi minä en voisi olla kaikkea mitä minä aisteillani havaitsen -- tuo taivas nuo pilvet -- koko kaikkeus? Kautta Herkuleen! Mikä luova voima minun havaitsemiskykyni mahtanee ollakaan! Minäpä kirjoitan runoteoksen koomillisen epoksen seitsemässäkymmenessä kahdessa kirjassa -- jonka nimeksi panen Kaikkeus eli Rafael Aben-Ezra, ja esikuvana käytän Homeron Margitesta. Homeronko? Ei kun omaani! Miksikäs ei Margites, yhtä hyvin kuin kaikki muukin olisi voinut kuulua minun aistimuksiini? Hypatia tapasi sanoa, että Homeron runot olivat osia hänestä -- vaikka hän ei voinutkaan sitä todistaa -- mutta minä olen todistanut, että Margites on osa minusta... ei siltä pidä luulla, että omia todistuksiani uskoisin -- siitä epäuskoisuuteni varjelkoon! Voi, jos koko tämä kiusallinen kaikkeus hävitettäisiin, vaikka vain siksi, että siten sopivan kokeen kautta nähtäisiin, jäisikö silloin ainoatakaan noista herroista 'minä' jälelle. -- Minua hölmöä ja dogmatikkoa! Mistä tiedän, että se saataisiin sillä tavoin selville? Ja vaikka saataisiinkin -- niin mitä apua siitä olisi?"

"Kaikkeen tähän löytyy kyllä sopiva vastaus. Minäkin voisin kirjoittaa sen puolessa tunnissa. Mutta minä en sitä uskoisi -- enkä sen vastatodistusta -- enkä tuosta vastatodistuksesta tehtyjä vastaväitteitä... Siksi... Minä olen sekä uninen että nälkäinen -- taikka ehkä oikeammin uni ja nälkä ovat minä. Mitä se on? -- Ho-hoi."

Rafael lopetti mietelmänsä valtavaan haukotukseen.

Tämä toivorikas puhe pidettiin sille sopivassa luentosalissa, nimittäin Rooman Campagnessa eräässä tulen kärventämässä tornissa. Se seisoi kummulla, josta ruoho oli ruskeaksi palanut ja jota muutamat savun mustaamat synkät männyt ympäröivät. Siellä istui Rafael Aben-Ezra, valmistellen viimeistä jäsentä suuressa maailman probleemissa: "minä olen tunnettu -- Jumala on löydettävä."

Ovettomasta porttiaukosta hänellä oli laaja näköala tasangolle, jonka peittivät taittuneet puut, poljetut vainiot, savuavat talot ja muut äskeisen taistelun kammottavat merkit. Kaukana etäisyydessä siinti punertava vuorijono ja hopeankirkas meren ulappa, jota kohti samosivat liikkuvien pisteiden pitkät rivit toisinaan yhtyen ja taas hajaantuen, pysähtyen ja työntyen taas uuteen suuntaan. Tuontuostakin välähti tummissa joukoissa kirkas valoviiva... Afrikan herttua oli heittänyt arpaa maailman herruudesta -- ja hävinnyt.

"Sinä vanha, kunnon Aurinko!" Rafael virkkoi. "Miten somasti sinä välähteletkään tuolla miekanterällä etkä ollenkaan välitä vaikka jokaista välähdystä seuraakin kuolonparahdus! Miksi se välittäisikään? Eihän se siihen kuulu. Tähtitieteilijät ovat hulluja. Sen tehtävänä on loistaa; ja ylipäänsä on se yksi harvoja mieluisia aistimuksiani. Mitä nyt? Tuo on vähemmän mieluista!"

Eräs joukko-osasto marssi vainion yli suoraan hänen suojapaikkaansa kohti.

"Jos nuo aistimukseni huomaavat minut, muuttavat he epäilemättä minut toiseksi aistimukseksi, jolle eivät mitkään aistimukset ole enää mahdolliset... Mutta toisekseen, -- parempaa palvelusta eivät he minulle voisi tehdäkään... Mutta mistä tiedän, että he sen minulle tekevät? Onko se todistettu, että jos joku kaksijalkainen haaveksi ja sysää terävän, harmaankiiltävän haavekuvan keskelle minun aistimuksiani, se olisi minun viimeinen aistimukseni? Onko se tosiasia, että minä käyn kalpeaksi, jään liikkumatta makaamaan ja päivässä tai parissa muutun korppien ruuaksi, hyväksyttävä todistus siitä, etten sen jälkeen enää mitään tuntisi. Ja mistä tiedän, että niin kävisi? Näin kyllä niin käyvän eräille silmieni aistimuksille, joita nimitän sotamiehiksi; mutta onko olemassa mitään yhtäläisyyttä sen välillä, miten noille sotamiehiksi nimitetyille aistimuksille käy, ja sen, miten käy tai ei käy tuolle kaikkien aistimuksieni summalle, jota minäkseni nimitän. Kantaisinko minä hedelmiä, jos joku haavekuva näyttäisi minut istuttavan? Miksi siis minun pitäisi kuolla, jos toinen haavekuva tulisi ja näyttäisi pistävän minua kylkiluitteni väliin?"

"Mutta sitä en tahdo kieltääkään -- en näet ole dogmatikko. Nuo haavekuvat marssivat nähtävästi suoraan torniani kohti! Turvallisinta lienee pötkiä pakoon. Mutta mitä tulee aistimuksien loppumiseen," jatkoi hän nousten istualtaan ja kokoillen homehtuneet korppunsa laukkuunsa, "niin se on yhtä mahdotonta todistaa, kuin kaikki muukin. Kun minä jo nyt, kun minulla on jonkinlainen syy kuvitella olevani _yksi_ olio _yhdessä_ paikassa, olen lukemattomista aistimuksistani hulluksi tulla, niin miten silloin käy, kun minä olen syöty, tomuksi hajonnut ja kieltämättä muuttunut _moniksi_ olioiksi _monessa_ paikassa? Eivätkö aistimukseni silloin monistu -- sietämätöntä! Minä manaisin sitä ajatusta, jos minulla olisi jokin, minkä kautta manata. Muuttua nelisenkymmenen ilettävän korpin, parin kolmen ketun ja vielä jonkun suuren kovakuoriaisen aistimukseksi! -- Minä juoksen tieheni, kuten tekisi kuka muu tahansa -- jos muita on olemassa. Tule, Bran!"

* * * * *

"Bran, sinä onneton eroamaton aistimukseni, missä olet? Joko vatsantäytettä keräilet noiden kuolleiden sotilasten laukuista? Surkeata, että nurinkurinen makuni estää minua seuraamasta sinun esimerkkiäsi, vaikka olenkin nälkäinen. Miksi minun pitääkin ottaa oppia noista sotilashaavekuvista eikä koirahaavekuvastani? Epäjohdonmukaista! Bran! Bran!"

Hän vihelsi turhaan koiraansa.

"Bran, sinä onneton haavekuva, joka et häviä päivin etkä öin, vaan uneksiessanikin makaat rinnallani; sinä joka et edes sallinut minun hävitä problemin ratkaistakseni -- vaikka en, uskokaan, että problemia on olemassa --; miksi sinä vedit minut ylös merestä siellä Ostian luona? Miksi et sallinut minun muuttua äyriäisparveksi? Olitko sinä sen varmempi kuin minäkään, etteivät ne voisi olla iloisia veitikoita, joita eivät mitkään filosofiset epäilykset vaivaa?... Mutta ehkä siellä ei ollutkaan äyriäisiä vaan äyriäisten haavekuvia... Taikka toisekseen: jos äyriäisen muotoisilla haavekuvilla on hauskat aistimukset, niin miksi ei korppien muotoisilla olisi? Saman tekevä siis, olipa se kummin puolin tahansa. Voin siis yhtä hyvin odottaa tässä, kunnes näytän muuttuvan korppi-haavekuvaksi -- mikä sangen varmaan tuleekin tapahtumaan... Bran!... Miksikäs minä häntä odottaisin? Mitä huvia minulla siitä on että aina tunnen nelijalkaisen, täplikkään, leikkokorvaisen ja tylppäturpaisen olion niiden välillä, jotka näyttävät jaloiltani? Tuolla hän onkin! Missä sinä olet maleksinut, rouvani? Etkö näe, että olen matkavalmiina, sauva kädessä ja laukku selässä? Tule nyt?"

Mutta koira katsoi häntä silmiin niin kuin vain koirat voivat katsoa, juoksi takaisin raunioille, uudelleen isäntänsä luo ja takaisin raunioille, kunnes sai hänet seuraamaan.

"Mitä tämä on? Tässähän on, hitto vieköön, uusi aistimus! Voi mikä aineellisten olioiden paljous! Eikö niitä jo ennestään ollut tarpeeksi, kun sinun piti vielä näillä lisätä niiden lukua? Bran, Bran! Etkö voinut valita toista päivää hivelläkseni korviani yhden -- kahden -- kolmen -- yhdeksän sokean penikan vikinällä?"

Bran vastasi juoksemalla kivenkoloon, jossa hänen uusi perheensä vikisten ryömi, ja toi hampaissaan yhden pienistä pennuistaan isäntänsä jalkojen juureen.