Part 16

"Sinuahan luulisi puheestasi päättäen filosofiksi eikä katuvaiseksi kristityksi. Omasta puolestani minä ainakin tunnen tarvitsevani kääntää katseeni entistä enemmän sisäänpäin. Minä kaipaan syvempää itsetutkistelua, vielä täydellisempää yksinäisyyttä kuin mitä täälläkään on tarjona. Minä halajan -- suo minulle se anteeksi -- päivä päivältä minä yhä enemmän halajan yksinäisyyteen. Tämä maa on ihmisen synnin vuoksi kirottu ja mitä vähemmän sitä näemme -- siltä se minusta tuntuu -- sitä parempi meille."

"Puhunenpa sitte kuin filosofi tai pakana, mutta siltä minusta tuntuu, että -- kuten sanotaan -- parempi vähä kuin ei mitään. Viisas mies käyttää parhaansa mukaan hyväksensä kaiken mikä hänelle on tarjona, eikä hylji tietoja siksi että ne ovat revityistä ja kuluneesta kirjasta luettavat. Sen maakin jo minulle opettaa. Pitäisikö minun sulkea silmäni noilta Jumalan näkymättömiltä ominaisuuksilta, jotka luotujen kautta niin selvään ilmenevät, siksi että ne joskus ovat selvemmin huomattavissa kuin nyt? Mutta yksinäisyydestä puhuaksemme: vietämmekö sitte niin maallista elämää täällä Sketiksessä?"

"Ei niin, ystäväni. Kullakin ihmisellä on kutsumuksensa ja jokaiselle on joku elämäntapa ylentävämpi kuin joku toinen. Mitä minuun tulee, niin en edes täällä, vaikka pakoittautuisinkin, pääse vapaaksi niistä tavoista, joihin maailmassa totuin. En voi olla seuraamatta toisten toimia ja tutkimatta heidän luonteitaan. Minä suunnittelen heille toimialoja ja koetan arvata heidän kohtalonsa. Ei sanaakaan lausuta, ei pienintäkään liikettä tehdä tässä pienessä perheessämme, joka ei kääntäisi ajatuksiani pois siitä ainoasta tarpeellisesta."

"Luuletko sitte, että erakko majassansa vähemmän häiriytyy?"

"Mikäpä häntä muu häiritsisi kuin välttämättömimmän ruumiinravinnon hankkiminen ja senkin voi hän supistaa muutamiin juuriin ja yrtteihin. Ihmiset ovat jo tarpeeksi petojen lailla eläneet voidakseen samaan aikaan enkeleinä elää. Miksi se minulle olisi mahdotonta?"

"Ja sinäkö olet tuo viisas maailmanmies -- muiden sydänten tutkija ja omasi tarkka tuntija? Etkö vielä ole tullut huomanneeksi, että paitsi nälkäistä vatsaansa ihminen kuljettaa mukanaan turmeltuneen sydämensäkin? Monta olen nähnyt, jotka kiireisesti paetessaan ulkonaisia vihollisiaan, ovat unhoittaneet sulkea sydämensä oven pahemmilta vihollisilta, jotka olivat valmiit pujahtamaan sinne sisään. Moni munkki, ystäväni, muuttaa paikkaa, mutta ei sieluntilaansa. Olen tuntenut niitä, jotka jouduttuaan yksinäisyydessä hautomaan ajatuksiaan, ovat epätoivossaan heittäytyneet alas kallioilta, taikka raastaneet rikki ruumiinsa koettaessaan päästä vapaiksi ajatuksista, joista heidät yhden ainoan toverin ystävällinen ääni olisi vapauttanut. Olen tuntenut niitäkin, jotka juuri noista katumusharjoituksistaan, jotka olivat nöyryytykseksi tarkoitetut, ovat tulleet niin pöyhkeiksi että ovat kaikkia armonvälikappaleita, Pyhää Ehtoollistakin, halveksineet aivankuin olisivat jo täydellisiä, ja eläneet itserakkaissa unelmissa ja näyissä, joita pahat henget heissä synnyttivät. Yhden sellaisenkin olen tuntenut, joka suuruuden hulluudessaan ei tahtonut kenenkään kuolevaisen neuvoa kuulla, selittäen ettei hän tahdo ainoatakaan ihmistä mestariksi kutsua. Ja miten kävikään hänen? Hän, joka kehuskeli vaeltavansa ruuatta ja juomatta päivän matkan ulos aavikolle, hän, joka kerskasi kykenevänsä elämään kokonaisen kuukauden yhteen mittaan ainoastaan yrteillä ja siunatulla leivällä, hän pakeni sisäisen polton pakoittamana, pois majastaan takaisin teaattereihin, sirkuksiin ja kapakoihin ja päätti kurjat päivänsä mielettömänä mässääjänä, pitäen kaikkia vain houreina ja kieltäen oman ja itse Jumalankin olemassaolon."

Arsenius pudisti päätään.

"Voi olla. Mutta minun suhteeni on toisin. Minulla on vielä enemmän tunnustettavaa. Päivä päivältä minua yhä enemmän vainoo muisto siitä maailmasta, josta pakenin. Tunnen, että jos sinne palaisin, en löytäisi mitään huvia siitä komeudesta, jota minä siinä eläessänikin halveksin. Voinko enää kuulla laulavien miesten ja naisten ääniä, tai eroittaa mitä minä syön ja mitä juon? Ja kuitenkin pyörii jok'ainoa hetki mielikuvituksessani tuo seitsemän kummun kaupunki valtiomiehineen ja sotapäälliköineen, heidän vehkeilynsä, heidän tappionsa ja voittonsa -- sillä he voisivat vieläkin nousta alennuksestaan ja voittaa!-He houkuttelevat minua takaisin luokseen, kuten koita kynttilä, jossa se jo on kerran siipensä kärventänyt. Heidän vetovoimansa on niin kammottavan väkevä, että minun heikon miesparan täytyy lopulta vasten tahtoanikin sen mukaan taipua, ellen pelastaudu sen vaikutuksesta pakenemalla kauas erämaahan mistä paluu on mahdoton."

Pambo hymyili.

"Uudelleen ihmettelen, että sinä olet se viisas mies, sydämien tutkija! Sinä tahdot paeta pienestä Laurasta, jossa ajatuksesi toisinaan kääntyvät pois sellaisista turhuuksista, pois erämaahan, missä sinun on kerrassaan mahdotonta vapautua noista unelmista. Mitä se haittaa, ystäväni, jos toisinaan sinua vaivaakin huolenpito jostain veljestä? Parempi on pitää huolta muista kuin vain itsestään. Parempi on että on jotakin, jota itkeäkin -- kuin yksinäisessä luolassa muodostaa omasta olemuksestaan maailmansa -- vieläpä Jumalansakin, kuten useamman kuin yhden tuntemani ihmisen on käynyt."

"Tiedätkö, mitä nyt sanot?" Arsenius säpsähtäen kysyi.

"Minä sanon, että yksinäisyyteen paetessaan ihminen eroittautuu kaikesta, mikä hänestä tekee kristityn; hän eroittautuu laista, kuuliaisuudesta, lähimmäisen rakkaudesta, itseuhrautuvaisuudesta, vieläpä pyhien yhteydestäkin."

"Kuinka niin?"

"Mitenkä voisit pitää yhteyttä niiden kanssa, joille et voi mitään rakkautta osoittaa? Ja mitenkä muuten kuin rakkaudentöillä voit rakkauttasi osoittaa?"

"Voinhan ainakin rukoilla yöt ja päivät ihmiskunnan puolesta. Eikö rukous ole minkään arvoinen -- taikka paremmin, eikö se ole tärkein -- pyhäin yhteydessä?"

"Ken ei voi rukoilla veljien puolesta, jotka hän näkee ja joiden synnit ja viettelykset hän tuntee, hänen rukouksensa, veli Aufugus, ovat kovin heikkoja niiden puolesta, joita hän ei näe, ja kaiken muun puolesta myöskin. Ken ei tahdo työskennellä veljiensä hyväksi, hän lakkaa pian heidän puolestaan rukoilemasta, heitä rakastamastakin. Ja onhan sitäpaitsi kirjoitettu: ken ei rakasta veljeänsä, jonka hän on nähnyt, mitenpä hän voisi rakastaa Jumalaa, jota hän ei ole nähnyt?"

"Uudelleen kysyn, tiedätkö mihin väitteesi johtavat?"

"Olen yksinkertainen mies, enkä väitteistä mitään tiedä. Jos asia on tosi, saa se viedä minne tahtoo, sillä se vie sinne, minne Jumala tahtoo."

"Mutta tämän mukaanhan olisi parasta ottaa vaimo ja saada lapsia ja antautua kaikkien maallisten suhteitten vilinään, että olisi niin monta kuin mahdollista, joita rakastaa ja joiden vuoksi huolehtia ja ahertaa."

Pambo oli hetkisen ääneti.

"Olen munkki enkä mikään väittelijä. Mutta sen minä vain sanon, ettet Laurasta erämaahan minun suostumuksellani lähde. Soisin mieluummin sinun asettuvan jonnekin likemmäksi pääkaupunkia -- Troeen tai Kanopoon esimerkiksi -- missä sinun viisautesi olisi tilaisuudessa taistelemaan Herran puolesta. Miksipä sinulle olisi maallista viisautta annettu, ellei siksi että käyttäisit sitä kirkon hyväksi? Mutta tämä jo riittää. Menkäämme luostariin."

Vanhukset astelivat laakson poikki kotiaan kohti. Eivät he aavistaneet mikä käytännöllinen vastaus heidän väittelyynsä oli Pambon kammiossa heitä odottamassa. Kookas äreännäköinen pappismies istui siellä ja sammutti ahneesti nälkäänsä taateleilla ja hirssillä eikä myöskään näyttänyt hylkivän palmuviiniä, luostarin ainoata herkkua, jota vain vieraan kunniaksi nyt oli tuotu pöytään.

Itämaiden runsas ja kohtelias vieraanvaraisuus ja kristillisten munkkien pidättäytyvä ystävällisyys esti apottia häiritsemästä vieraan ateriaa. Siksipä hän vasta tämän lopetettua kysyi hänen nimeään ja asiaansa.

"Pietari esilukijaksi minun arvottomuuttani nimitetään. Tulen Kyrillon luota ja tuon kirjeitä ja tietoja veli Aufugukseile."

Pambo nousi ja kumarsi kunnioittavasti.

"Hyvä maineenne, herra, innokkaana yhteisen kirkon asian puolustajana, on meillekin asti ennättänyt, Ehkä tahdotte tulla kanssamme Aufuguksen kammioon."

Tärkeän näköisenä seurasi Pietari heitä juhlallisin askelin pieneen kammioon, veti siellä povestaan esiin Kyrillon kirjeen ja ojensi sen Arseniukselle. Tämä istui kauan otsa rypyssä lukien sen moneen kertaan ja Pambo tarkasteli häntä kunnioittavasti uskaltamatta sanallakaan häiritä hänen mietiskelyjään, joita hän arveli äärettömän tärkeiksi.

"Nämä ovat todellakin niitä viimeisiä päiviä," Arsenius vihdoin virkkoi, "joista profeetta puhuu ja jolloin on paljon erimielisyyttä. Vai niin, että Heraklianus on todella purjehtinut Italiaan?"

"Aleksandrialaiset kauppamiehet kohtasivat hänen laivastonsa kolme viikkoa sitte kaukana merellä."

"Ja Orestes paaduttaa sydäntänsä yhä enemmän ja enemmän?"

"Ah, hän on oikea Farao. Oikeastaan paaduttaa häntä kuitenkin se pakanallinen nainen."

"Sitä naista minä aina olen pelännyt enemmän kuin kaikkia pakanallisia oppeja yhteensä", Arsenius virkkoi. "Mutta ruhtinas Heraklianus, jota minä aina pidin viisaimpana ja oikeamielisimpänä miehenä! No niin, no niin. Mitäpä hyveet enää silloin auttaisivat, kun kunnianhimo täyttää sydämen!"

"Kamala todellakin on tuo samainen vallanhimo", Pietari sanoi. "Mutta mitä häneen tulee, niin en ole luottanut häneen aina siitä alkaen kun hän rupesi suosimaan noita donatistilaisia."

"Liiankin totta. Niin synnyttää toinen synti toisen."

"Ja minun mielestäni on syntisten suosiminen kaikista suurin synti."

"Ei kai sentään kaikista suurin, kunnianarvoisa herra?" Pambo kohteliaasti huomautti. Mutta Pietari jatkoi Arseniukselle keskeytyksestä vähääkään välittämättä.

"Minkä vastauksen saan nyt viedä teidän viisaudellanne hänen Pyhyydelleen?"

"Odottakaahan! Hän voisi --. Täytyy miettiä tarkemmin. -- Minun pitäisi saada tietää enemmän puolueiden suhteista. Hän kai on ollut yhteydessä Afrikan piispojen kanssa ja koettanut liittää heitä omaan puolueeseensa!"

"Jo kaksi kuukautta sitte. Mutta ne jäykkäniskaiset eriuskolaiset kadehtivat yhä häntä ja vetävät eri köyttä."

"Eriuskolainen on liian jyrkkä sana, ystäväni. Mutta onko hän Konstantinopeliin viestiä lähettänyt?"

"Hän tarvitsee sanan viejää, joka on tottunut hoveissa liikkumaan. Hän ajatteli mahdolliseksi, että teidän kokeneisuutenne ottaisi asian suorittaakseen."

"Minä? Mitä minusta? Kas niin, uusia kiusauksia vain joka päivä! Toimittakoon hän asian kenen kautta tahansa... Mutta sittekin -- jos olisin -- edes Aleksandriassa -- voisin joka päivä antaa hänelle neuvoja ja huomaisin paljon paremmin mitä olisi tehtävä... Voisihan odottamattomiakin käänteitä sattua... Pambo ystäväni, olisiko sinun mielestäsi synti totella pyhää patriarkkaa?"

"Ahaa!" Pambo nauraen vastasi. "Sinähän tunti sitte tahdoit kaikella muotoa paeta erämaahan! Ja nyt kun kaukaa vainuat taistelua, sinä jo polet jalkaa kuin vanha sotaratsu! Mene Jumalan nimeen! Ei se sinua pahenna. Sinä olet liian vanha rakastuaksesi, liian köyhä piispan istuimen ostaaksesi ja liian hurskas saadaksesi sen lahjaksi."

"Puhutko totta vai leikkiä?"

"Etkö muista mitä puutarhassa sinulle sanoin? Mene katsomaan poikaamme ja lähetä minulle tietoja hänestä."

"Voi surkeaa maailmanmielisyyttäni! Olenhan kokonaan unhoittanut kysyä hänestä! Miten nuorukainen voi, herrani?"

"Ketä tarkoitatte?"

"Filammonia, hengellistä poikaamme, jonka kolme kuukautta sitten lähetimme luoksenne", Pambo vastasi. "Kai kohonnut kunniassa?"

"Hänkö? Hän on lähtenyt tiehensä."

"Lähtenyt tiehensä?"

"Niin juuri, se kurja meni matkaansa Juudaan kirous mukanaan. Tuskin kolmea päivää oli hän seurassamme ollut, kun hän löi minua julkisesti patriarkan pihamaalla, luopui kristinuskosta ja pakeni sen pakanallisen naisen Hypatian luo, jota hän nyt rakastelee."

Vanhukset tuijottivat toisiinsa kasvot kauhusta kalpeina.

"Rakastelee Hypatiaa?" Arsenius viimein virkkoi.

"Se on mahdotonta!" Pambo nyyhkytti. "Poikaa on varmaan kohdeltu raa'asti, vääryydellä! Joku on tehnyt hänelle vääryyttä, ja hän kun oli tottunut vain hellyyteen, ei hän sitä sietänyt. Julmia ihmisiä te olette ja uskottomia palvelijoita! Herra on vaativa pojan veren teidän käsistänne!"

"Kas niin", Pietari virkkoi ponnahtaen kiivaasti pystyyn, "sellainen se on maailman tuomio! Syyttää minua ja patriarkkaa, ja kaikkia muita, vaan ei vain syyllistä! Aivan kuin ei kuumaverisyys ja herkkämieliyys riittäisi täydellisesti selittämään kaikkea! Aivan kuin eivät kauniit kasvot olisi koskaan panneet nuorta miestä pyörälle!"

"Voi ystäväni", Arsenius huudahti, "miksi suotta toisianne syytätte. Minä, minä yksin olen syypää. Minä neuvoin sinua Pambo! -- Minä lähetin hänet. -- Minun olisi pitänyt tietää. -- Mitä minä vanha maailmanmies teinkään, kun lähetin viattoman poika paran Babylonin viettelyksiin? Siinä on nyt seuraus suunnitteluistani ja huolenpidostani! Ja nyt lankeaa hänen verensä minun päälleni -- ikäänkuin ei entisessä syntitaakassani olisi ollut tarpeeksi kantamista, kun minun piti vielä lisäksi myydä oma Josefini, vanhojen päivieni lapsi, midianeille! Minä lähden kanssanne -- nyt -- heti. Lepoa en suo itselleni ennenkuin olen hänet löytänyt, syleillyt hänen polviaan kunnes hän säälii harmaita hapsiani! Heraklianus ja Orestes menkööt menojaan, heistä en välitä -- mutta hänet minun täytyy löytää. Oi Absalon, oma poikani! Olisipa Jumala suonut minun kuolla puolestasi! Poikani, poikani!"

12 Luku.

ILOLEHTO.

Talo, jonka Pelagia ja amaali Aleksandriaan palattuaan olivat vuokranneet, oli kaupungin komeimpia. Vähän yli kolme kuukautta olivat he nyt siellä eläneet, ja sinä aikana oli Pelagia hienolla maullaan hankkinut sinne sen vähän mikä tarvittiin muodostamaan asumuksesta nautinnonhaluisten laiskottelijoiden paradiisin. Hän itse oli varakas ja goottilaisilla vieraillaan oli ylenmäärin Roomasta ryöstettyjä rikkauksia. He itse eivät ymmärtäneet miten niitä olisi ollut käytettävä ja antoivat senvuoksi Pelagian ja hänen tyttöjensä vapaasti ammentaa heidän puolestaan aarteita, jotka he monissa verisissä taisteluissa olivat koonneet. Mitäpä he niistä välittivät! Kun heillä oli tarpeeksi syömistä ja enemmän kuin tarpeeksi juomista, niin mitenpä liikoja rikkauksia olisi voinut käyttää paremmin kuin naisten hyvällä tuulella pitämiseksi! Ja kun kaikki entiset oli loppuun kulutettu, niin lähtisivät he jonnekin -- saman tekevä minne -- uusia hankkimaan. Koko maailma oli avoinna heidän ryöstettäväksi ja he kyllä tehtävänsä täyttäisivät milloin vain heitä haluttaisi. Toistaiseksi ei heillä ollut kiirettä. Egyptistä he saivat yllin kyllin herkkuja, jotka olisivat kelvanneet hienommallekin pöydälle kuin heidän. Ja mitä viiniin tuli -- harva heistä meni ainoanakaan yönä selvänä levolle. Voisiko soturin sieluilla Valhallassakaan olla paremmat päivät?

Näin päätteli seurue, joka asusti talon sisäosassa, eräänä helteisenä iltana samalla viikolla, jolloin Kyrillon sanansaattaja niin armottomasti häiritsi Sketiksen rauhan.

Heidän rauhaansa ei ainakaan vielä oltu häiritty. Suuri kaupunki myllersi ulkopuolella, Orestes vehkeili ja Kyrillos vehkeili vastaan, ja kokonaisen maanosan kohtalo riippui -- tai näytti riippuvan -- heidän kamppailunsa tuloksesta. Mutta kaikki tämä ei häirinnyt noita laiskoja jättiläisiä enempää kuin ajopelien jyrinä papukaijoja ja merilintuja, jotka kultalankaisten aitausten takana lentelivät rakennuksen tilavissa huoneissa. Mitäpä he moisella itseään rasittaisivat. Mitäpä mellakat, mestaukset, salaliitot, vararikot muuta merkitsivät kuin että hedelmä kypsyi poimittavaksi. Heraklianuksen kapinakin ja Oresteen huhuiltu salaliitto oli nuoremmista ja raaemmista gooteista jonkunlaista lapsellista leikkiä, jota he aamusta iltaan nauraen katselivat ja josta he löivät vetoja. Ymmärtäväisemmistä kuten Wulfista ja Smidistä se oli yleisen mädännäisyyden merkki -- uusia aukkoja siinä korkeassa muurissa, jonka yli he, oman voimansa tuntien, aikoivat nousta uusiin voittoihin silloin kun heitä vain halutti.

Mitäpä heillä olisi ollutkaan muuta tekemistä kuin syödä ja juoda odotellessaan oikean loven aukeamista. Ja kieltämättä he olivat vallinneet viehättävimmän paikan tämän korkean tehtävänsä täyttämiseen. Punaisesta ja vihreästä Porfyron marmorista hakatut pilarit, joiden välistä hohti ihanien veistokuvien lumivalkoisia jäseniä, ympäröivät vesiallasta ja suihkulähdettä, joka viileällä sateellaan kostutti oranssien ja mimosain lehviä ja solinallaan säesti niiden seassa lentelevien kuuman ilmanalan lintujen liverrystä.

Lähteen toisella sivulla, leveälehtisen vaivaspalmun siimeksessä loikoili amaali untuvapatjoilla. Hänen keltakutrista päälakeaan koristi viiniköynnöksestä punottu seppele ja kädessään piteli hän kultaista maljaa, jonka partilainen Kosros oli ryövännyt intialaiselta päälliköltä, Kosroolta roomalaiset kenraalit ja roomalaisilta kenraaleilta nuo lampaan ja hevosen nahkoihin puetut sankarit. Tuon unisen Herkules-Dionyson rinnalla loikoi Pelagia nojautuen vesialtaan reunaa vasten. Joutessaan kasteli hän sormenpäitään vedessä ja nautti täysin siemauksin olemassaolonsa suloudesta.

Toisella puolen lähdettä lojuivat amaalin erikoisystävät ja asetoverit Goderik Ermenrikin poika ja Agilmund Knivan poika, jotka molemmat kehuivat, kuten amaalikin, jumalista polveutuvansa. Kullakin heistä oli vieressään mustasilmäinen Hebe, joka täytti heidän viinimaljansa ja tuontuostakin auttoi niiden tyhjentämisessä. Vielä lojui siellä tärkein, milteipä pyhänä pidetty henkilö, Smid Trollin poika, jota mainittiin ihmislapsista etevimmäksi. Ei näet siinä kyllin, että hän osasi tehdä ja korjata mitä tahansa, ponttuusillasta kultaiseen rannerenkaaseen asti, kengittää ja tohtoroida hevosia, ajaa pois kaikki vaivat ihmisistä ja eläimistä, sepittää runoja, selittää merkkejä, ennustaa ilmaa, nostaa tuulia ja juoda kaikki pöydän alle, Wulfia Ovidan poikaa lukuunottamatta. Kaiken tämän lisäksi oli hän puoleksi sivistyneiden mesogoottien parissa oleskellessaan opetellut sangen paljon latinaa ja kreikkaa sekä harjautunut jonkun verran lukemaan ja kirjoittamaan.

Jonkun matkan päässä makasi Wulf vanhus selällään, polvet koukkuun vedettyinä ja kädet ristissä pään alla. Nukkuessaankin murahteli hän huomautuksia seuraavaan ylentävään sanan vaihtoon:

"Jaloa viiniä tämä vai mitä?"

"Erinomaista. Ken osti tämän?"

"Mirjam vanhus sen osti joltain mahtavalta verojenvuokraajalta. Mies oli tehnyt vararikon ja Mirjam sanoi saaneensa viinin puolesta hinnasta."

"Paraisiksi sille penninpyörittäjälle. Olen sentään varma siitä, että se vanha naaraskettu piti omasta ansiostaankin huolen."

"Vähät siitä. Totta kai kykenemme miehen lailla maksamaan, kun kerran miehen lailla ansaitsemme."

"Emme siihen kauankaan kykene, jos tätä menoa jatkuu", murahti Wulf.

"Silloin lähdemme lisää ansaitsemaan. Minua väsyttää tämä jouten olo."

"Ei olisi pakko joutilaana olla jos vain ei tahtoisi", Goderik sanoi. "Tässä muutamana aamuna olimme me Wulfin kanssa noilla hietakummuilla metsästämässä. Viikkokauteen minulla ei ollut enää ruokahalua ollut, mutta sen jälkeen olen syönyt kuin Tonavan hauki."

"Metsästämässäkö? Näilläkö pitkäkoipisilla aasinhäntäisillä elukoilla, jotka ovat kuin kettu puujaloilla ja jotka prefekti peijasi sinut ostamaan?"

"En sano muuta kuin että me saimme ylös kokonaisen lauman noita -- miksikä ne nyt niitä sanovatkaan -- vuohen sarvilla siunattuja hirviä."

"Vuorikauriitako?"

"Niin juuri -- ja ne koirat syöksivät lauman kimppuun kuin kotkat hanhiparveen. Täyttä neliä lennätimme me Wulfin kanssa noiden kirottujen hietakumpujen yli siksi kuin hevoset henkimenoissa pysähtyivät. Kun sitte uudelleen läksimme ajoa seuraamaan, löysimmekin kunkin koiraparin vuorikauriinsa kurkussa. Ja mitä muuta voi toivoa, kun kerran ei saa tapella? Sinä syöt nyt saalistamme; elä siis virnistele."

"Sitte ovatkin koirat ainoat omistamisen arvoiset kaikesta mitä Aleksandria tarjoaa."

"Kauniita naisia lukuunottamatta!" eräs tytöistä huomautti.

"Tietysti. Naisia en ota lukuun. Mutta miehet --"

"Mitkä? Minä en ole nähnyt ainoatakaan miestä täällä, jotakuta telakkatyömiestä lukuunottamatta. Kaikkihan ne ovat pappeja ja hienoja herroja -- ja niitä et miehiksi nimitä?"

"Mitä hittoa ne muuta tekevät kuin aaseilla ratsastavat?"

"Ne filosofeeraavat, sanotaan."

"Mitä se on?"

"En minä tiedä; eikö liene jotain orjamaista kynällä sotkemista."

"Pelagia, tiedätkö sinä, mitä se filosofeeraaminen on?"

"En -- enkä välitäkään."

"Minäpä tiedän", Agilmund selitti hyvin viisaan näköisenä; "minä näin filosofin muutama päivä sitte."

"Minkälainen hän oli?"

"Minä kerron koko jutun. Kävellessäni pitkin sitä suurta katua, joka vie rantaan, näin suuren joukon poikia -- heitä sanotaan täällä miehiksi -- menevän erääseen avaraan porttikäytävään. Minä kysyin muutamalta heistä mitä siellä oli nähtävänä; mutta se vietävä osoitti vastauksen asemesta jalkojani ja sai kaikki muut apinat nauramaan. Minä annoin hänelle korvapuustin ja hän pyllähti kumoon."

"Niin ne kaikki täällä tekevät kun niille antaa korvapuustin", amaali miettiväisenä sanoi, aivankuin olisi keksinyt jonkun uuden luonnonlain.

"Ah", sanoi Pelagia huulillaan viehkein hymynsä, "he eivät ole sellaisia jättiläisiä kuin sinä, joka saat pienen tyttö paran vapisemaan kuin gasellin leijonan kynsissä."

"No niin -- minulle juolahti mieleen, että hän kreikkalaisena ei ehkä minua ymmärtänyt, kun gootinkieltä puhuin. Sen vuoksi minä enempiä kyselyjä välttääkseni ja omin silmin nähdäkseni astuin ovelle. Ja siellä eräs nulikka ojensi kätensä minua kohti -- arvatakseni rahaa saadakseen. Minä annoin hänelle pari kolme kultakolikkoa ja korvapuustin, josta hän tietysti kellahti kumoon mutta näytti kuitenkin hyvin tyytyväiseltä. Sitte minä astuin sisään."

"Ja mitä sinä näit?"

"Suuren salin, johon olisi tuhatkin urosta mahtunut. Se oli täynnä noita egyptiläisiä heittiöitä ja ne töhersivät kynillään tauluihinsa. Ja toisessa päässä huonetta oli kaunein nainen mitä koskaan olen nähnyt, tukka sangen komea, silmät siniset. Hän puhui herkeämättä. Minä en sitä ymmärtänyt; mutta ne aasinratsastajat näyttivät pitävän sitä hyvin hyvänä, sillä he katsoivat ensin häneen ja sitten tauluihinsa ja töllistelivät kuin sammakot auringonpaisteessa. Ja totta totisesti hän oli kaunis kuin aurinko ja puhui kuin alruna. En kyllä tiennyt mistä oli kysymys, mutta kyllä sen sittekin jotakuinkin älyää, näettehän. -- Sitte minä nukahdin; ja kun minä sitte heräsin ja menin kadulle, tapasin minä erään, joka minua ymmärsi ja hän sanoi minulle, että se oli se kuuluisa neito, se suuri filosofi. Sen minä tiedän filosofiasta."

"Vahinko vain että hän moisten pehmytkätisten nälkätaitureitten vuoksi niin paljon itseään rasittaa. Miksi hän ei urosta nai?"

"Kun täällä ei ole sellaisia naitavissa", Pelagia sanoi. "Ja jos on, niin he ovat jo luullakseni sidotut."

"Mutta mistä nuo filosofit puhuvat, ja mitä he ihmisille opettavat, Pelagia?"

"Oh, eivät he kellekään mitään opeta -- ja jos opettavatkin, niin ei kukaan, nähdäkseni, heidän opetuksiaan seuraa. He puhuvat auringoista ja tähdistä, oikeasta ja väärästä, haamuista ja kummituksista ja sen semmoisista; ja ettei pitäisi liiaksi huvitella. Mutta en minä ole koskaan huomannut, että he olisivat muita onnellisempia."

"Kyllä, hän varmaan oli alruna neito", Wulf virkkoi puoleksi itsekseen.

"Hän on hyvin ylvästelevä olento, ja minä vihaan häntä", sanoi Pelagia.

"Minä uskon sinua", Wulf myönsi.

"Mikä alruna neito on?" eräs tytöistä kysyi.

"Jotain joka on yhtä paljon sinun kaltaisesi kuin kotka on kanan kaltainen. Uroot, tahdotteko laulurunoa kuulla?"

"Kyllä, jos se vain on vilpoinen", Agilmund sanoi, "ja kertoo jäästä ja männyistä ja lumimyrskyistä. Jos vielä kolmekin päivää tätä kestää, paistun minä aivan ruskeaksi."

"Voi!" amaali virkkoi, "kunpa pariksikaan tunniksi pääsisimme taas sinne Alpeille, ja saisimme kilpiemme päällä huristaa alas rinteitä niin että viima korvissamme vinkuisi. Se oli urheilua se!"