Part 15

"Tuota -- eräs hieno nainen asuu muutamissa huoneissa. Ennenkaikkia karttaa filosofi jaarittelua. Kielensä hillitseminen on --. Mutta siellä on eräs sivuhuone käytettäväksesi, ja mitä siihen vastaanottohuoneeseen tulee, josta juuri läksimme, niin -- olethan kipinä samaa juurta ja sukua kuin minäkin! Voimmehan yhdistää ateriamme samoin kuin sielumme jo ovat yhdistetyt."

Filammon kiitti häntä sydämellisimmästi tarjouksesta, vaikka ei uskaltanutkaan ottaa sitä vastaan.

Kymmenen minuutin kuluttua seisoi hän saman talon ovella, jota hän edellisenä yönä oli tarkastanut. Hän se siis oli, jonka hän oli nähnyt!... Musta ovenvartija jätti Filammonin sorean orjattaren johdettavaksi ja tämä vei hänet pylväikköjen ja käytävien läpi ylös kirjastoon, missä viisi tai kuusi nuorukaista Theonin johdolla työskenteli, jäljentäen käsikirjoituksia ja piirtäen mittausopillisia kuvioita.

Filammon silmäili uteliaasti noita hänelle oudon tieteen merkkejä ja ihmetteli, olikohan koskaan se päivä koittava, jolloin hänkin niiden merkitystä ymmärtäisi. Mutta hän loi taas pian katseensa alas, kun huomasi nuorukaisten peittämättömällä ylenkatseella silmäilevän hänen repaleista lammasnahkaansa ja takkuista tukkaansa. Vaivalla sai hän maltetuksi mieltään senkään vertaa että tuli huomanneeksi vanhuksen viittaukset, joilla tämä pyysi Filammonin seuraamaan itseään. Oppilasten nauraa tirskuessa vei hän munkin ulos samasta ovesta, josta hän äsken oli tullut sisään ja johti erään käytävän kautta muutamalle ovelle, jolle hän kunnioittavasti koputti... Siellä sisällä oli varmaan _hän_!... Viimeinkin!... Filammonin polvet tutisivat. Hänen sydämensä oli lakata sykkimästä. Mies parka!... Kerran hän oli jo vähällä pötkiä pakoon ja juosta pois koko talosta... Mutta eikö tämä ollut juuri tuo hänen ainoa toiveensa, hänen ainoa pyrkimyksensä?... Mutta miks'ei tuo vanhus virkkanut mitään? Jos hän jotain sanoisi... Jos hän olisi edes näyttänyt tyytymättömältä tai ylenkatseelliselta. Mutta ei; vanhus pysyi yhtä mykkänä ja juhlallisena kuin ennenkin aivan kuin koko asiassa hänellä ei olisi mitään sanomista ja aivankuin tahtoisi sen ohjattavansakin ymmärtävän. Hän avasi oven ja Filammon astui sisään... Siinä hän oli, ihanampana kuin koskaan ennen, ihanampana kuin luennoilla, kun oma kaunopuheisuutensa sai hänet haltioihinsa, ihanampana kuin viime yönä, kun kuunvalo hänen kultakutreilleen loistoaan valoi ja hänen kasvonsa yli-inhimillisiksi kirkasti. Hän ei sormeaankaan liikauttanut toisten sisäänastuessa. Isäänsä tervehti hän hymyllä, joka korvasi kaiken hänen näennäisen välinpitämättömyytensä vanhusta kohtaan. Sitten hän suuntasi suuret, harmaat silmänsä suoraan Filammoniin.

"Tässä on nuorukainen, tyttäreni. Sehän oli toivomukseni; ja minä aina luotan siihen, että sinä parhaiten tiedät --."

Uusi hymy keskeytti hänen puheensa ja vanhus vetäytyi nöyrästi toiselle ovelle. Mutta siellä ukko huolestuneen näköisenä pysähtyi ja käsi lukolla katsoi taakseen.

"Jos apua tarvitset, niin kutsu vain -- me olemme kirjastossa."

Taas uusi hymy ja vanhus poistui jättäen toiset kahden kesken.

Filammon seisoi paikallaan vapisten, hämmentyneenä ja silmät lattiaan luotuina. Missä nyt olivatkaan kaikki ne kauniit sanat, jotka hän tätä tilaisuutta varten oli ulkoa opetellut. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan peläten, että nuo kasvot saisivat hänet kaiken muun unhoittamaan. Mutta mitä kauemmin hän vältti niihin katsomasta, sitä voimakkaammin hän tunsi niiden vaikutusta, tunsi, että ne häntä tarkastelivat, ja sitä pahemmin hämmentyivät hänen kauniit sanansa... Eikö Hypatia aijo puhuakaan? Taikka halusiko hän, että Filammon keskustelun alkaisi. Mutta olihan alkaminen Hypatian velvollisuus, koska hän oli Filammonin noudattanut... Mutta hän vain pysyi mykkänä ja tarkasteli munkkia kiireestä kantapäähän liikkumattomana, kädet sylissään ristissä käsikirjoituksen päällä. Vaikka hänen uskaliaisuutensa olisikin punan hänen kasvoilleen nostanut, ei Filammon olisi sitä huomannut, sillä kaikki pyöri hänen silmissään.

Eikö tästä sietämättömästä epävarmuudesta loppua tulekaan? Ehkä hänkin oli yhtä haluton alottamaan puhelua. Mutta jommankumman täytyy ensiksi lyödä; ja, kuten tavallista, teki sen nytkin heikompi puoli pelkonsa pakottamana. Filammon teki lopun äänettömyydestä sanoen puoleksi närkästyneellä, puoleksi anteeksi pyytävällä äänellä:

"Sinä kutsuit minut tänne!"

"Niin tein. Tarkastellessani sinua luennon aikana, sekä ennen että sen jälkeen kuin minut röyhkeästi keskeytit, näytit minusta siltä kuin loukkauksesi olisi johtunut vain poikamaisesta tietämättömyydestä. Minusta näytti siltä kuin osoittaisivat sinun kasvosi, että sinussa piili jalompi luonne, kuin minkä jumalat tavallisesti munkille antavat. Päästäkseni varmuuteen siitä, olinko arveluissani oikeassa vai väärässä, kysyn nyt sinulta missä mielessä luokseni tulit?"

Sen tervetulleempaa kysymystä ei Hypatia olisi voinut tehdä. -- Hetki oli käsissä. Vain suurella vaivalla sai munkki kuitenkin puserretuksi esiin vastauksensa:

"Nuhtelemaan sinua synneistäsi."

"Synneistäni? Mistä synneistäni?" Hypatia kysyi suurissa, harmaissa silmissään vakava, vähän kummastunut katse. Filammonin täytyi vasten tahtoaankin luoda silmänsä alas sen katseen edessä. Mistä synneistä? -- Vastausta siihen hän ei löytänyt. Näyttikö tuo neito Messalinalta? Mutta eikö hän ollut pakana ja noita? Ja kuitenkin Filammon punastui ja painoi päänsä alas änkyttäessään vastaukseksi:

"Rumista noitatempuista -- ja niitäkin pahemmasta irstaisuudesta, johon sinun sanotaan --"

Hän ei päässyt edemmäksi. Hän näet kohotti katseensa ja näki puhutellun kasvoilla musertavan, tyynen hymyn. Hänen sanansa eivät olleet nostaneet punaa noille marmorivalkeille poskille.

"Sanotaan! Nuo ulkokullatut ja panettelijat kai niin sanovat, nuo erämaan villipedot, kiihkoisat vehkeilijät, jotka hänen sanansa huulillaan, jota he mestarikseen nimittävät, etsivät läpi taivaan ja maan toisin uskovia, ja kun jonkun löytävät, tekevät hänet kahta vertaa pahemmaksi helvetin lapseksi, kuin itse ovat. Mene. Minä annan sinulle anteeksi. Sinä olet nuori, etkä vielä tunne maailman salaisuuksia. Tiede on sinulle vielä opettava, että ulkokuori on sielun sisällisen kauneuden kuvastin. Minä kuvittelin kasvojesi kaunista sielua kuvastavan; mutta minä petyin. Vain ruma sydän niin rumia epäilyksiä hautoo ja luulottelee, että muut ovat sellaisia kuin miksi he tietävät itsensä kehittyvän. Mene! Näytänkö minä -- Jo näiden, sormieni muotokin, jos sinä niiden merkkikieltä kykenisit lukemaan, syyttäisivät sinua valheesta."

Ja kuten peilistä auringonsäteet, leimahti nyt hänen kasvojensa koko hurmaava kauneus suoraan Filammonia kohti.

Filammon parka! Missä olivat nyt kaunopuheiset väitteesi, missä puhdasoppiset teoriasi? Kaikin voimin taisteli hän omaa inhimillistä sydäntänsä vastaan; mutta yhtä hyvin olisi magneettineula voinut vastustaa pohjoisnavan vetovoimaa. Yhtäkkiä valtasi hänet vastustamaton häpeä ja katumus ja halu saada anteeksi. Masentuneena lankesi hän polvilleen Hypatian eteen ja rukoili katkonaisin sanoin häneltä anteeksi.

"Mene -- minä annan sinulle anteeksi. Mutta tiedä, ennenkuin menet, että se taivaallinen maito, joka Herran rinnasta valui ja joka koskettamansa kukkasen ikiajoiksi lumivalkoiseksi kirkasti, ei ohut tahrattomampi kuin Theonin tyttären sielu."

Polvistuneesta asennostaan katsahti Filammon neidon silmiin. Pettämätön vaisto sanoi silloin hänelle, että nuo sanat olivat tosia. Hän oli munkki ja siis tottunut pitämään siveettömyyttä pahimpana kaikista synneistä, aivan tuona "suurena pahennuksena", johon verraten kaikki muut olivat anteeksiannettavia. Missä siveyttä oli, niin siellä kai täytyi muitakin hyveitä löytyä. Kaikki muut puutteet häipyivät huomaamattomiin tuon hurmaavan kauneuden vaikutuksesta ja Filammon jatkoi itsenöyryyttämistään.

"Oi, elä sysää minua luotasi! Elä aja minua pois. Minulla ei ole kotia, ei ystävää, eikä opettajaa. Eilisiltana pakenin omien uskontoverieni parista oikeudettomista solvauksista suuttuneena ja heidän julmuuteensa, ahdasmielisyyteensä ja tietämättömyyteensä kyllästyneenä. Minä en uskalla, en voi, en tahdo palata thebalaisen Lauran hämäryyteen ja toimettomuuteen. Minulla on tuhansia epäselvyyksiä selvitettävinä, tuhansia kysymyksiä tehtävänä siitä muinaisesta maailmasta, josta minä en tiedä mitään, ja jonka salaisuuksiin sinun yksin sanotaan tietävän tunnussanan! Kristitty olen; mutta minä janoan tietoja... En lupaa sinua uskovani; mutta salli minun sinua kuulla! Opeta minulle mitä itse tiedät, voidakseni vertailla sitä siihen mitä minä tiedän... jos minä sitte (hän värisi näitä sanoja lausuessaan) mitään tiedänkään."

"Oletko unhoittanut nimitykset, jotka minulle äsken annoit?"

"En, en! Mutta unhoita, unhoita sinä ne. Ne pantiin minun suuhuni. Minä -- minä en uskonut niitä käyttäessänikään. Vaikeata oli minulle niiden lausuminen, mutta tein sen kuitenkin sinun vuoksesi, sinut pelastaakseni. Oi, sano, että saan tulla sinua kuulemaan! Vain kaukaa -- luentohuoneesi etäisimmästä kolkasta! Vaiti olen, etkä tarvitse minua nähdäkkään. Mutta eiliset sanasi herättivät minussa -- ei -- ei epäilyksiä; mutta sittekin minun täytyy, minun täytyy saada kuulla enemmän. Muuten jään yhtä köyhäksi ja kodittomaksi sisällisestikin kuin nyt olen ulkonaisesti!"

Hänen katseensa rukoili myöntävää vastausta.

"Nouse ylös. Tällainen tunteitten purkaus ja tällainen käytös ei sovi sinulle eikä minulle."

Filammon nousi ja Hypatia nousi myös, meni kirjastoon isänsä luo ja palasi hetken kuluttua tämän kera.

"Tule mukaani, nuorukainen", Theon sanoi laskien ystävällisesti kätensä Filammonin olkapäälle... "Loput tästä asiasta voimme me kahden selvittää."

Filammon seurasi häntä uskaltamatta enää katsahtaa Hypatiaan. Huone pyöri hänen silmissään.

"Vai niin, vai sanoit sinä ilkeitä sanoja tyttärelleni. No niin, hän on antanut sinulle anteeksi --"

"Onko hän?" munkki kiihkeästi keskeytti.

"Ahaa, taidat ihmetellä. Mutta minäkin annan sinulle anteeksi. Kiitä onneasi, etten kuullut sanojasi, muuten en tiedä mitä olisin tehnyt, niin vanha mies kuin olenkin. Ah; et vielä tiedä, minkälainen hän on" -- ja vanhuksen silmissä loisti hellivä ylpeys. -- "Suokoot jumalat kerran sinullekin sellaisen tyttären -- jos nimittäin osoittaudut ansaitsevasi sitä -- yhtä siveän kuin hän on viisas, yhtä viisaan kuin hän on kaunis. Jumalat ovat runsaasti palkinneet työni heidän hyväkseen. Katsoppa, nuori mies! Vaikka et sitä ollenkaan ansaitsisi, on tässä sinulle todistus anteeksi annosta, vapaalippu kaikille hänen luennoillensa, josta Aleksandrian rikkaimmat ja ylhäisimmät maksaisivat ilolla unssittain kultaa! Nyt saat mennä. Osallesi on langennut suosiota yli ansioittesi ja sinun pitäisi huomata, että filosofi voi toteuttaa käytännössä sen mitä kristitty vain saarnaa; hän palkitsee pahan hyvällä."

Vanhus pisti paperilipun Filammonin käteen ja käski erästä kirjureistaan ohjaamaan hänet ulko-ovelle.

Nuorukaiset katselivat ihmeissään ja kateellisesti Filammonia, kun tämä käveli heidän ohitsensa. Nähtävästi ei heitä enää loukannut hänen lammasnahkainen pukunsa ja päivettynyt ihonsa. Hän meni ulos mieli hämmennyksissä aivankuin sellainen, joka on tehnyt epätoivoisen hypyn ja joutunut aivan uuteen maailmaan. Hän koetti olla hyvillään; mutta ei uskaltanut. Kaikesta hän oli levoton ja epävarma. Hän oli riistäytynyt irti entisistä siteistään ja oli nyt sillä suurella virralla. -- Minnehän se vieneekään? Mutta -- olikohan tämä sitte se suuri virta? Eikö koko ihmiskunta aina aikojen alusta asti ollut sillä liukunut? Vai oliko tämä vain erämaan puro, joka vähitellen kuihtuu hietaan? Oliko Arsenius lapsuuden uskossaan oikeassa? Ja oliko vanhan maailman perikato lähellä ja Jumalan valtakunta ovella? Vai oliko Kyrillos oikeassa ja tuliko yhteinen kirkko leviämään, voittamaan, hävittämään ja uudesta rakentamaan kunnes tämän maailman kuningaskunnat olivat muuttuneet Jumalan ja Hänen Poikansa kuningaskunniksi? Jos niin oli -- niin mitä hyötyä silloin noista muinaistiedoista, joita hän janosi? Mutta jos kaiken tuho olikin käsissä eivätkä ajat muuttuisikaan paremmiksi vaan pahemmiksi, niin -- miten se selittää?...

"Mitä kuuluu?" kysyi pikku kantaja, joka oli koko ajan odottanut häntä oven ulkopuolella. "Mitä kuuluu sinulle, jumalien suosikki?"

"Minä tulen luoksesi asumaan ja kanssasi työskentelemään. Elä nyt kysy sen enempää. Minä olen -- minä olen --"

"Nuori ystäväni; ne, jotka Trofonion luolaan astuivat ja selittämättömän näkivät, olivat kolme päivää hämmennyksissä. Samoin käy sinullekin!"

Ja he läksivät yhdessä ansaitsemaan leipäänsä.

Mutta mitä teki Hypatia samaan aikaan istuessaan korkealla Olympollaan jokapäiväisen maailman melskeen yläpuolella.

Hän istuu yhä avattu käsikirjoitus edessään, mutta hän ajattelee nuorta munkkia.

"Kaunis kuin Antinous!... Aivan kuin itse nuori Apollo, joka Python hirviön surmattuaan säteilee. Miksikä ei hänestäkin voisi tulla Pythonin kaltaisten ilettävien hirviöiden tuhooja, jotka ovat aineen ja aistien muodosta siinneet? Miten rohkea ja vakava! -- Minä voin antaa hänelle anteeksi nuo sanat jo sen vuoksi, että hän uskalsi ne sanoa minulle täällä, isäni talossa... Ja samalla niin tunteellinen ja valmis katumaan, ja ylevällä tavalla häpeämään! -- Se mies ei ole plebeijiperua, patrisilaista verta virtailee varmasti hänen suonissaan. Sen huomaa hänen ryhdistään, äänenpainostaan, jokaisesta huuliensa ja käsiensä liikkeestä. Hän ei voi olla alhaissyntyinen. Onko koskaan kuultu alhaisen janoavan tietoja itsensä vuoksi?... Ja minä kun olen kaivannut itselleni todellista oppilasta, toivonut löytäväni sellaisen noista veltostuneista, itsekkäistä narreista, jotka ovat opetuksiani kuuntelevinaan. Luulin jo oikean löytäneeni -- ja samassa kun hänet kadotan, löydän toisen, ja tämän sellaisen, joka on nuorekkaampi, puhtaampi ja koruttomampi kuin Rafael oli parhaimpina hetkinäänkään. Kaikkien fysionomian sääntöjen mukaan, kaiken sen mukaan mitä voi liikkeistä, äänestä ja ulkomuodosta päättää, oman sydämeni vaiston mukaan pitäisi tämän nuoren munkin olla sopiva, altis, miehekäs ja kuuliainen välikappale toteuttamaan kaikki minun unelmani. Jos vain voisin hänestä Longinon kasvattaa, uskaltaisin hänen avullaan näytellä Zenobian osaa. Ja Odenatuksenani -- Orestes? Kauheata!"

Hän peitti kasvonsa hetkeksi käsiinsä.

"Ei!" virkkoi hän sitten pyyhkäisten pois kyyneleet. -- "Tämän -- ja mitä tahansa teen filosofian ja jumalien vuoksi!"

11 Luku.

JÄLLEEN LAURASSA.

Ei äännähdys, ei värähdyskään häirinnyt syvää hiljaisuutta Sketislaaksossa. Vuorien varjot, vaikkakin yhä enemmän ja enemmän vaalenivat aamun sarastaessa, sulkivat vielä notkon hämärään. Sumuvaippa seurasi kiemurrellen pienen puron uomaa. Palmujen töyhtölatvat riippuivat liikkumattomina aivankuin kohtaloonsa alistuen olisivat odottaneet koittavan päivän paahtavaa kuumuutta. Viimein kohosi luostaripuutarhan kasvipenkkien keskeltä kaksi harmaata olentoa polvistuneesta asennostaan ja alkoi hitain ja voimattomin liikkein kuokkia kivistä maata, häiriten siten hiljaisuutta.

"Nämä pavut kasvavat harvinaisen hyvin, veli Aufugus. Jos Jumala suo, saamme tehdä toisen kylvömme pari viikkoa aikaisemmin kuin viime vuonna."

Puhuteltu ei vastannut mitään ja hänen toverinsa, tarkasteltuaan häntä hetkisen äänettömänä, aloitti uudestaan --.

"Mikä sinua vaivaa, veljeni? Viime aikoina olen huomannut sinussa alakuloisuutta, joka ei oikein sovi Jumalan miehelle."

Syvä huokaus tuli ainoaksi vastaukseksi. Puhuja heitti pois kuokkansa ja laskien hellästi kätensä Aufuguksen olkapäälle, kysyi uudelleen:

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni? Sinuun nähden en tahdo käyttää abotin oikeuttani saadakseni tietää sydämesi salaisuudet. Mutta tuon rinnan en usko kätkevän mitään, joka ei olisi minulle kertomisen arvoista, vaikkakin minä voinen olla arvoton sitä kuulemaan."

"Miksi en minä saisi olla alakuloinen, Pambo ystäväni? Eikö Salomo sano, että surulla on aikansa?"

"Kyllä; mutta sanoo myös, että hymylläkin on aikansa."

"Ei katujalle, jota monet synnit painavat."

"Muista, mitä siunattu Antonius tapasi sanoa: 'elä luota vanhurskauteesi eläkä menneitä sure'."

"Sitä en teekään, Pambo."

"Elä ole liian varma siitä. Etköhän juuri siksi että itseesi luotat, sure menneisyyttä, joka sinulle, osoittaa, ettet ole sellainen kuin mielelläsi tahtoisit olevasi?"

"Pambo, ystäväni," Arsenius virkkoi juhlallisesti, "minä kerron sinulle kaikki. Syntini eivät vielä kuulu menneisyyteen, sillä oppilaani Honorius vielä elää ja hänessä elää Rooman heikkous ja kurjuus. Syntinikö menneitä olisivat? Jos niin olisi, niin miksi sitte jok'ainoa yö ilmestyisi eteeni syyttäviä haamuja, taistelussa surmattuja miehiä, leskiä ja orpoja, Herran neitsyeitä, jotka raakalaisten käsissä kirkuvat? Miksi seisovat he kaikki vuoteeni vieressä ja valittavat: 'Jos sinä olisit velvollisuutesi täyttänyt, emme tällaisessa tilassa olisi! Miten oletkaan täyttänyt sen korkean tehtävän, jonka Jumala sinulle uskoi?'"

Ja vanhus peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti.

Pambo laski hellästi kätensä itkijän olkapäälle.

"Eikö siinä piile ylpeyttä, veljeni? Sinäkö muuttaisit kansojen kohtaloita ja hallitsijain sydämiä, jotka ovat kuningasten kuninkaan käsissä? Jos sinä olit heikko ja tehtäväsi jäi vaillinaiseksi -- sillä uskoton et koskaan ole ollut -- niin asetti Hän sinut sille sijalle siksi ettet ollut täydellinen ja että siten kaikki tapahtuisi niin kuin tapahtuman piti. Sinulla on siis vain oma taakkasi kannettavanasi -- etkä sitäkään sinä kanna, vaan Hän, joka sen edestäsi kantoi."

"Miksi sitte nuo öiset näyt minua kiusaavat?"

"Elä niitä pelkää, ystäväni. Ne ovat pahoja henkiä ja siis valhettelevat. Jos ne hyviä henkiä olisivat eivät ne puhuttelisi sinua muuten kuin surkutellen, anteeksi antaen ja rohkaisten. Olivatpa ne sitte aaveita tai haltijoita, niin pahoja niiden täytyi olla, koska ne sadattelevat kuten itse pääpiru, joka pyhimyksiä sadattelee. Hän on valheen isä ja hänen lastensa täytyy olla samaa lajia. Mitä sanoikaan siunattu Antonius? Hän sanoi, ettei munkin pidä maalata pirua seinälle eikä jättäytyä toivottomuuteen, vaan tulee hänen pysyä rohkealla mielellä, kuten ainakin sen, joka tietää olevansa lunastettu ja Herran turvissa, missä ei mikään paha henki voi häntä vahingoittaa. 'Sillä', tapasi hän sanoa, 'pahat henget käyttäytyvät meitä kohtaan aina sen mukaan minkälaisessa tilassa me olemme. Jos ne näkevät meidät toivottomina ja alakuloisina, peloittelevat ne meitä yhä enemmän, saattaakseen meidät epätoivoon. Mutta jos ne näkevät meidät täynnä uskoa ja luottamusta Herraan, sielumme täynnä sitä ihanuutta, joka osaksemme on tuleva, silloin ne häpeissään vetäytyvät takaisin ja hämmästyneinä pakenevat!' Rohkaise mielesi ystäväni! Tuollaiset ajatukset ovat peruisin yön pimeydestä ja hetkistä, jolloin saatana ja pimeyden henget vallitsevat, mutta päivänvaloa ne pakenevat."

"Ja kuitenkin selvenee ihmisille asioita heidän nukkuessaan ja öisissä näyissä."

"Myönnettäköön. Sinulle ei kuitenkaan ole nukkuessasi selvinnyt mitään muuta, kuin mitä jo itse tiedät paremmin kuin saatana, nimittäin että sinä olet syntinen, Mutta minä, ystäväni, vaikka en epäilekään, ettei öisiä näkyjä olisi olemassa, näen kuitenkin ilmestyksiä vain päivällä."

"Miksi niin --?"

"Siksi, että minä päivällä näen lukea siitä kirjasta, joka kuten Siinailla annettu laki, on Jumalan oman käden kirjoittama."

Arsenius katsoi kysyvästi häneen. Pambo hymyili.

"Sinä tiedät, etten minä, kuten monet muutkaan vanhan kansan pyhät miehet, ole mikään kirjanoppinut ja etten edes kreikankieltä osannut ennenkuin sinä veljellisessä ystävällisyydessäsi sen minulle opetit. Mutta etkö ole koskaan kuullut, mitä Antonius vastasi eräälle pakanalle, joka häntä moitti vaillinaisista kirjatiedoista? 'Kumpiko on tärkeämpi,' hän sanoi, 'henkikö vai kirjain? -- Henki, vastaat kai. Tiedä silloin, ettei terve henki kaipaa kirjaimia. Minun kirjanani on koko luomakunta. Se on aina avoinna edessäni ja siitä minä voin lukea Jumalan sanan milloin vain haluan!'"

"Etköhän oppia liian vähäpätöiseksi arvostele, ystäväni?"

"Olen kauvan elänyt munkkien parissa ja nähnyt paljon heidän elämästään. Ja yksinkertaisuudessani olen ollut näkevinäni myös seuraavaa: moni rasitti itseään luvuilla ja kiusasi sieluaan tutkistelemalla, uskoiko hän siinä ja siinä kohdassa oikein, mutta ei tiennyt että paljot tiedot tuovat paljon huolia mukanaan, kuten Salomo sanoo. Hän ei myöskään huomannut, että mitä enemmän hän Jumalan sanan kirjaimia tutki, sitä kauemmaksi hän erkani sen hengestä."

"Ja mistä tiedät että niin kävi?"

"Siitä, että näin hänen kehittyvän yhä oppineemmaksi teologiksi, ja yhä tarkemmaksi kirjaimen seuraajaksi mutta samalla yhä enemmän menettävän rakkaudestaan ja armeliaisuudestaan, uskostaan Jumalaan ja luottamuksestaan itseensä ja tovereihinsa. Lopulta hän näytti kokonaan pimittäneen sielunsa väittelyillä, jotka vain riitaa synnyttävät, ja täydellisesti unhoittaneen sen sanoman, joka on siunatun Antoniuksen tarkoittamassa kirjassa luettavana."

"Mistä sanomasta puhut?"

"Katso", apotti vanhus sanoi ojentaen kätensä itäistä aavikkoa kohti. "Katso, ja päätä itse, kuten viisaan miehen tulee!"

Hänen puhuessaan valahti pitkä, vaakasuora valovirta kalliolta alas laaksoon ja loihti jokaisen kiven ja kalliokielekkeen selväpiirteisenä esiin. Erämaan öisestä usvasta kohosi aurinko nopeasti suurena, punaisena pallona ja valoi kultaista valoansa laaksoon. Sumu kohosi viuhkamaisina hetaleina ilmaan ja puro kimmelsi kallionlohkareitten välillä kuin olisi se loistavin, vilkkuvin silmin katsellut koko maisemaa. Pääskyset lehahtivat satalukuisina lentoon kallioilta ja alkoivat ilmatanssinsa, hyppyhiiri salakähmäisesti hyppiä loikki luostarin puutarhassa varkain syödyltä aterialtansa takaisin pesäänsä, ruskeat hietasisiliskot aukaisivat kivien alta kukin toisen silmänsä ja nähtyään että päivä todella oli tullut, laahustivat pöhömahansa ja piiskamaisen pyrstönsä ulos hiedalle polttavimpaan päivän paahteeseen ja vetäydyttyään vilun varalta vielä varmuuden vuoksi yhteen kasaan, vaipuivat uudelleen sikeään uneen. Hiirihaukka, joka piti itseään laakson valtiaana, päästi herätessään pitkän, valittavan äänen, kohosi suurissa kaarissa korkealle ilmaan aivankuin olisi levon jälkeen jäseniään verrytellyt ja jäi sitte liikkumattomana tarkastelemaan leivosia, jotka liverrellen leijailivat kallioiden yläpuolella. Alhaalta Niilin puolelta rupesi kuulumaan heräävien pelikaanien kurnutus, hanhien kaakatus ja rantakurppien ja isokuikkien kimakammat äänet ja lopuksi virittivät munkit yhteisesti aamuvirren voimakkaaseen itämaiseen sävelmään. Sketiksessä oli alkanut uusi päivä, aivan samanlainen kuin edelliset ja samanlainen kuin seuraavatkin tulisivat viikottain, kuukausittain ja vuosittain olemaan: työtä ja rukousta yhtä rauhallista kuin öinen lepokin.

"Mitä tämä sinulle opettaa, Aufugus ystäväni?"

Arsenius oli vaiti.

"Minulle tämä opettaa, että Jumala on valo ja ettei hänessä ole mitään pimeyttä, että Hänen läheisyydessään on elämä ja ijankaikkinen ilo; että Hän on antaja, joka omista lahjoistaan iloitsee, että Hän on rakkaus, jonka armo ulottuu kaikkiin Hänen käsialoihinsa -- miksi ei siis sinuunkin, oi sinä heikkouskoinen? Katso noita tuhatlukuisia lintuja. -- Ei ainoakaan niistä putoa maahan ilman Isämme tahtoa. Etkö sinä ole suurempiarvoinen kuin monet varpuset, sinä jonka edestä Jumala lähetti poikansa kuolemaan?... Ah, ystäväni, meidän tulee pitää silmät auki ja katsella ympärillemme, nähdäksemme minkälainen Jumala on. Kun itsepintaisesti pakoitamme katseemme sisäänpäin ja nuuskimme omia puutteitamme, silloin me vähitellen laitamme Jumalan oman mielemme mukaiseksi ja kuvittelemme, että meidän pimeytemme ja kovasydämisyytemme olisi kuva Hänestä joka on valo ja rakkaus."