Part 14

Arkkipiispan talolla oltiin Filammonin sinne saapuessa tavallista kiihtyneemmässä tilassa. Munkkeja, pappeja, parabolaaneja ja rikkaita ja köyhiä kaupunkilaisia seisoskeli parvittain pihamaalla puhellen kiivaasti ja äkäisesti keskenään. Nitriosta oli juuri saapunut suuri joukko munkkeja parta ja tukka takkuisina ja kasvoillaan tuo kaikille uskon kiihkoilijoille ominainen ilme, joka on ankara mutta kumminkin mateleva, itsetietoinen mutta kumminkin hillitön, tyhmä, mutta kumminkin viekas. Heidän kasvonpiirteensä olivat lakkaamattomasta paastoamisesta ja itsekidutuksesta kuihtuneet ja raaistuneet ja heidän ruumiinsa oli verhottu kiireestä kantapäähän pitkiin repaleisiin kauhtanoihin. He huitoivat nyt siinä raivoissaan käsiään ja kaikkea muuta kuin valituin sanoin kehoittivat rauhallisempia toverejaan kostamaan jotain kirkkoa vastaan suunnattua loukkausta.

"Mikä nyt on hätänä?" Filammon kysyi eväältä rauhalliselta, hyvinvoivalta kaupunkilaiselta, joka seisoi pihalla ja, kasvoillaan mitä moukkamaisin ilme, tuijotti ylös arkkipiispan ikkunoihin.

"Elä minulta kysy, ei se minuun kuulu. Miksi ei hänen pyhyytensä tule ulos ja puhu heille? Pyhä neitsyt, Jumalan äiti! Kunpa tästäkin selviydyttäisiin! --"

"Roikale!" räjähti muuan munkki hänen korvaansa. "Nuo nappisaksat eivät välitä mistään kun vain heidän kauppakojunsa ovat turvassa. He vaikka antaisivat pakanoiden kirkot puhtaiksi ryöstää, jos siten pelastaisivat kauppansa hetkenkään häiriöstä!"

"Emme me heitä tarvitse!" toinen huusi. "Löylyytimmehän Dioscuronkin veljineen, kyllä Oresteestakin selviydymme! Saman tekevä, mitä hän vastaa! Kyllä piru omansa perii!"

"Heidän olisi pitänyt palata jo pari tuntia sitte'; heidät on murhattu!"

"Ei hän uskaltane päädiakooniin käsiksi käydä!"

"Hän uskaltaa mitä tahansa. Kyrillon ei olisi pitänyt lähettää heitä kuin lampaita susilaumaan. Mitä varten tarvitsi prefektin saada tietää että juutalaiset ovat lähteneet tiehensä? Kyllä hän sen itse piankin olisi älynnyt; heti kun ensi kerran olisi lainaa tarvinnut!"

"Mitä tämä kaikki merkitsee, arvoisa herra?" Filammon kysyi Pietari esilukijalta, joka pitkin askelin harppasi pihan yli kuin Agamemnonin haamu Asfotelus-niittyjen yli, ja nähtävästi oli raivosta pois suunniltaan.

"Ahaa, sinäkö täällä? Sinä saat mennä huomenna, nuori hupsu! Patriarkka ei voi ottaa sinua vastaan. Miksipä hän ottaisikaan. Mielestäni muutamia henkilöitä huomataan aivan liian paljon. Niin; sinä saat mennä. Jos et vielä ole kääntynyt, niin tapahtuu se kai huomenna. Saammepahan nähdä, eikö se joka itsensä ylentää, sittekin tule alennetuksi!"

Hän yritti poistua, mutta Filammon, räjähdyksen vaarasta piittaamatta, pysäytti hänet.

"Hänen pyhyytensä käski minua tulemaan luoksensa, ennenkuin --"

Pietari pyörähti raivostuneena takaisin.

"Sinä hullu! Uskaltaisitko tyrkyttää haaveitasi hänelle tällaisena hetkenä?"

"Hän käski minua tulemaan luoksensa", Filammon vastasi järkähtämättömänä kuin sotilas, "ja minä menen hänen luokseen kenestäkään välittämättä. Minä epäilen, että te haluatte vain estää minua saamasta hänen neuvoaan ja siunaustaan."

Pietari tuijotti hetkisen puhujaan sangen äkäisesti, löi sitte äkkiä, nuorukaisen suureksi hämmästykseksi häntä suoraan kasvoihin ja rupesi samassa huutamaan apua.

Jos viikko sitte olisi Pambo tuon iskun Laurassa antanut, olisi Filammon sen sulattanut. Mutta kun se tuli odottamatta Pietarin kädestä aivankuin viimeinen pisara hänen tyytymättömyytensä ja inhonsa maljaan, ei hän sitä kärsinyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä jo sätkivät Pietarin pitkät koivet pihakivityksellä ja mies mölisi kuin härkä huutaen Nitrian munkkeja avukseen.

Pietarin noustessa oli tusina laihoja, ruskeita kouria tarttunut Filammonin kurkkuun.

"Ottakaa hänet kiinni! Pitäkää häntä kiinni!" kähisi Pietari. "Kavaltaja, kerettiläinen! Hän seurustelee pakanoiden kanssa!"

"Heittäkää hänet ulos!" "Viekää hänet arkkipiispan eteen!"

Mutta Filammon riuhtaseutui irti ja Pietari jatkoi syytöksiään.

"Minä kutsun kaikkia oikeauskoisia todistajiksi! Hän löi pappia Herran huoneen pihalla, aivan keskelläsi, ui Jerusalem! Ja tänä aamuna hän oli Hypatian luentosalissa!"

Pyhä kauhistus valtasi kaikki ja he päästivät kamalan huudon. Filammon nojasi selkänsä seinää vasten.

"Hänen pyhyytensä patriarkka lähetti minut."

"Hän tunnustaa, hän tunnustaa! Puhumalla Hypatian käännyttämisestä vietteli hän patriarkan hurskaudessaan myöntymään hänen pyyntöönsä ja nytkin hän koettaa tunkeutua Kyrillon eteen palaen halusta päästä huomenna sen noita-akan huoneeseen!"

"Mikä häväistys! Mikä kauhistus pyhälle paikalle!"

Kaikki hyökkäsivät nuorukaisen eteen.

Filammonin veri kiehui kuumana. Kuten tavallista sellaisissa tapauksissa vetäytyi ajattelevampi osa joukkueesta kainosti syrjään, varoen puhdasoppista mainettaan -- persoonallisesta turvallisuudestaan puhumattakaan -- ja jätti hänet munkkien armoille. Hänen täytyi parhaansa mukaan yksin puolustautua. Turhaan katseli hän ympärilleen asetta etsien. Munkit rähisivät hänen ympärillään kuin koirat karhun kimpussa; ja vaikka hän kyllä olisi suoriutunut kustakin heistä erikseen, osoittivat heidän jäntereiset käsivartensa ja kiihtyneet kasvonsa että ne yhdistyneinä muodostivat tutkaimen, jota vastaan potkiminen olisi turha.

"Antakaa minun lähteä rauhassa tästä pihasta. Jumala tietää, olenko kerettiläinen; Hänen tuomioonsa ininä vetoon. Pyhän patriarkan täytyy saada tietää teidän vääryyksistänne. Minä jätän teidät rauhaan ja te saatte nimittää minua kerettiläiseksi, tai pakanaksi, miksi vain haluatte, jos tämän kynnyksen yli jälleen astun ennenkuin Kyrillos itse lähettää minua noutamaan teidän häpeäksenne."

Hän kääntyi ja tunkeutui porttikäytävään keskellä ivahuutoja, jotka ajoivat jokaisen veripisaran hänen kasvoilleen. Holvattua käytävää kulkiessaan yritti joukkue kahteen kertaan käydä takaapäin hänen kimppuunsa, mutta hänen tyynemmät vainoojansa estivät sen. Nuori ja kuumaverinen kun oli, ei hän voinut erota heistä viimeistä sanaa lausumatta ja kynnyksellä hän kääntyi vainoojiinsa.

"Te, jotka nimitätte itseänne Herran opetuslapsiksi, mutta käyttäydytte kuin pirun riivaamat, jotka viettivät päivät ja yöt luolissa ja itkivät ja kivittivät toisiaan --"

Silmänräpäyksessä syöksi joukko häntä kohti, mutta juoksi onneksi suoraan toisen pappiparven syliin, joka kasvot kalpeina kiiruhti kadulta pihalle.

"Hän on kieltänyt!" huusi etumainen. "Hän julistaa sodan Herran kirkkoa vastaan!"

"Oh, ystäväni", päädiakooni läähätti, "pääsimme pakoon kuin linnut pyydystäjän rihmasesta. Se tyranni antoi meidän odottaa kaksi tuntia palatsinsa porttien ulkopuolella ja lähetti sitte liktorinsa kirveineen ja raippakimppuineen meitä vastaan, antaen sanoa, että vain sellaisia lähettejä hänellä oli ryövärejä ja kapinoitsijoita varten."

"Takaisin patriarkan luo!"

Ja koko joukko tulvi takaisin pihaan jättäen Filammonin yksin kadulle -- ja koko maailmaan.

Minne nyt?

Kiihkoissaan harppasi hän satakunta askelta ennenkuin teki itselleen tuon kysymyksen. Ja tehtyään sen, huomasi hän olevansa haluton siihen vastaamaan. Hän oli joutunut tuuliajolle; hänet oli karkoitettu satamasta rannattomalle ulapalle, mustaan pimeyteen. Hän oli yksin sokeassa raivossaan.

Vähitellen alkoi yksi määrätty ajatus pilkottaa pimeyden läpi kuin majakka myrskyssä... Mennä Hypatian luo ja käännyttää hänet. Siihen hänellä oli patriarkan lupa. Se ei voi olla väärin. Se hänet puhdistaisi ja hän palaisi ehkä takaisin suuremmalla kunnialla kuin yksikään Cæsar, vankinaan pakanuuden kuningatar evankeliumin kahleisiin sidottuna. Niin, se oli vielä jälellä ja sitä varten kannatti elää.

Hänen tunteensa vähitellen tyyntyivät kun hän illan hämyssä käveli kaduilla sinne tänne. Lopulta hänellä ei ollut aavistustakaan missä hän oli. Saman tekevä. Kyllä hän ainakin huomenna löytäisi sen luentosalin. Viimein hän huomasi olevansa lehtokujassa, joka hänestä tuntui tutulta. Olikohan tuo tuolla auringonportti? Hän laahusti välinpitämättömästi sitä kohti ja löysi viimein saman puistokadun, jonne se pieni kantaja oli kolme päivää sitte hänet kuljettanut. Hän oli siis likellä museota ja samalla Hypatian asuntoa. Kohtalo oli hänen tietämättään ohjannut häntä toimintapaikkaa kohti. Se oli hyvä enne; hän menisi sinne paikalla. Voihan hän maata hänen kynnyksellään yhtä hyvin kuin jossain muualla. Ehkä hän saisi vilaukselta nähdä häntä, jos hän myöhäisestä hetkestä huolimatta menisi ulos tai palaisi kotia. Hyvä olisi hänelle jo edeltäpäin tottua tuon naisen näkemiseen. Huomenna ei hän sitte enää olisi niin suuressa vaarassa joutua hänen noidansilmiensä lumoihin. Ja sitäpaitsi avomielisesti puhuen, hänen itsenäisyytensä ja omavaltaisuutensa, jotka Lauran kuri oli tukahuttanut tai oikeammin pakoittanut uinumaan, olivat heränneet eloon, ja hän tunsi mielihyvää, jota hän ei ollut tuntenut sen jälkeen kuin hän lapsena oli ollut tottelematon, kun sai tehdä mitä tahtoi, väärin tai oikein, vain siksi, että hän niin tahtoi. Sellaisia hetkiä on jokaisella vapaatahtoisella olennolla. Onnellisia ovat ne, joita on opetettu sellaisten hetkien varalta ja joita ei ole, kuten Filammon parkaa, kasvatettu lasikaapissa. Mutta hän oli vielä näkevä tai oikeammin hänen kasvattajansa olivat näkevät, ettei tie vapaaehtoiseen kuuliaisuuteen ja miehekkääseen itsensä hillitsemiseen vie orjuuden, vaan vapauden kautta.

Hän ei muistanut varmaan mikä Hypatian asunto oli; mutta museon ovea hän ei ollut unhoittanut. Sen eteen, puutarhamuurin varjoon, hän nyt istuutui. Viileä ilta, syvä hiljaisuus ja tuhansien ulkomaalaisten kasvien lemu, joka täytti ilman kuin palsamin tuoksulla, tyynnytti häntä. Siinä hän istui ja tarkkasi tarkkaamistaan vilahdusta ainoasta ajatustensa esineestä. Mikähän noista taloista oli hänen talonsa? Mikähän oli hänen kammionsa ikkuna? -- Mitä tekemistä hänen mietteillään oli naisten kammioiden kanssa? -- Mutta tuo avonainen ikkuna, jonka sisäpuolella lamppu paloi hän ei voinut olla katsomatta siihen -- hän ei voinut olla kuvittelematta -- toivomatta. Hän aivan otti muutamia askeleita nähdäkseen paremmin huoneen valaistua sisustaa. Vaikka se olikin korkealla voi hän selvään nähdä siellä kirjahyllyjä -- tauluja seinillä. -- Oliko tuo ihmisääni? Oi! -- naisen ääni -- lukien jotain runomittaista --. Hän voi sen selvään erottaa yön hiljaisuudessa, jota ei edes lehtien lepatus häirinnyt. Hän seisoi paikallaan uteliaisuutensa kahlehtimana.

Äkkiä lakkasi luku ja naisen varjo ilmautui ikkunaan ja jäi siihen liikumattomana seisomaan, kasvot kohotettuina ylhäällä kaareutuvaa tähtimaailmaa kohti. Nainen näytti juovan sen loistetta, hiljaisuutta ja kukkaistuoksua... Olikohan se hän? Jokainoa suoni sykki rajusti... Olikohan? Mitä teki hän? Filammon ei voinut eroittaa piirteitä; mutta itämaan kirkas kuunvalo näytti hänelle ylöspäin käännetyn otsan loistavien kultakutrien keskeltä, jotka peittivät koko hänen yläruumiinsa, jättäen vain rinnalle ristityt valkoiset kädet paljaiksi... Rukoiliko hän? Oliko tämä hänen öisiä noitatemppujaan?...

Ja Filammonin sydän jyskytti yhä niin, että hän pelkäsi naisen sen lyönnit kuulevan -- ja yhä seisoi haamu liikkumattomana, taivaaseen tuijottaen, aivankuin norsunluuhun ja kultaan muovaeltu ihana kuvapatsas. Ja hänen takanaan, valaistussa huoneessa, maalauksia, kirjoja, kokonainen maailma häneltä salattua tiedettä ja kauneutta... ja tuo nainen kaiken sen papitar... kutsuen häntä oppimaan ja tulemaan viisaaksi! Se oli kiusaus! Hänen täytyy paeta sitä! -- Mikä hupsu hän olikaan! Oliko haamu ollenkaan hän?

Hän liikahti. Nainen katsahti alas, huomasi hänet ja, vetäen verhon alas, hävisi sen taakse. Nyt kun kiusaus oli hävinnyt, odotti Filammon turhaan sen uudelleen ilmestyvän ja melkein manasi itseään kun lumouksen oli rikkonut. Mutta kammio pysyi siitä lähtien pimeänä ja äänettömänä ja lauhkean etelänyön uuvuttavien tuoksujen ympäröimänä vaipui väsynyt Filammon pian rauhalliseen uneen ja uneksi vaeltavansa takaisin rakkaaseen Lauraan.

10 Luku.

KOHTAUS.

Seuraavana aamuna-auringon noustessa herättivät Filammonin palvelijat, jotka tulivat lakaisemaan luentosaleja. Hän kulki alakuloisena katua edestakaisin ja toivoi ja pelkäsi että nuo kolme tuntia lopultakin kuluisivat jotka hänen vielä täytyi odottaa, ennenkuin Hypatian puheille pääsisi. Mutta hän ei ollut maistanut mitään ruokaa eilisen aamiaisen jälkeen, edellisenä yönä hän oli nukkunut vain kolme tuntia, ja kaksi kokonaista päivää oli hän tehnyt työtä, juossut ja taistellut, ruumistaan tai sieluaan vähääkään lepuuttamatta. Nälkäisenä ja väsyneenä ja kiireestä kantapäähän kipeänä viimeöisen graniittivuoteensa jälkeen, hän tunsi itsensä kokonaan kykenemättömäksi kokoamaan ajatuksiaan ja jännittämään hermojaan tulevaa kohtausta varten. Hän ei tiennyt miten ruokaa saisi; mutta olihan hänellä kädet. Kai hän jonkun kolikon kantajanakin ansaitsisi. Näin päätellen ohjasi hän askeleensa puistokadulle työtä etsiäkseen. Mutta sitä ei ollut tarjona. Hän istuutui sen vuoksi laiturin kaidepuulle ja katseli sardiiniparvia, jotka hänen jalkojensa juuressa uiskentelivat edestakaisin, ja kummaili omituisia krapuja ja merisirkkoja, jotka muutamia jalkoja vedenpinnan alapuolella kapuilivat ylös ja alas laiturin reunaa, näykkivät rikkajyväsiä, ja toisinaan tekivät turhia hyökkäyksiä pienien, vikkelien hopeanuolien kimppuun, jotka leikkivät niiden ympärillä. Lopulta koko hänen huomionsa kiintyi -- ajattelemaan hän näet oli liian väsynyt -- ankaraan otteluun kahden kravun välillä, joilla kummallakin oli toisessa pihdissään tukko meriruohoa ja toisella kiskoivat kuollutta kalaa kumpikin päästään. Kumpikohan voittaa?... Hetkeksi hän unhotti krapujen vuoksi koko muun maailman... Mutta jos tuo oli joku vertaus? Jos tuo ylempänä oleva tarkoitti Kyrilloa? -- ja tuo alempi Hypatiaa? -- ja kuollut kala keskellä häntä itseään?... Mutta ottelu loppui viimein -- kala katkesi keskeltä kahtia ja Hypatia ja Kyrillos, kumpikin pudottaen nykäyksestä heinätukkonsa, tekivät kalanpuoliskoineen kuperkeikan ja hävisivät nurinniskoin siniseen syvyyteen niin hassunkurisella tavalla, että Filammon purskahti äänekkääseen nauruun.

"Mikä ilona?" kysyi tuttu ääni harien takanaan ja käsi laskeutui tuttavallisesti hänen olalleen. Hän katsahti taaksensa ja näki pikku miehen kantaen päänsä päällä kukkurallista koria viikunoita, rypäleitä ja melooneja, joihin Filammon parka heitti pitkän silmäyksen. "No, nuori ystäväni, miksi et ole kirkossa? Katsoppa miten pyhimykset tuolla takanasi tulvivat Cæsareiumiin!"

Filammon murisi jotain hampaittensa takana.

"Ha, haa! Jo riidellyt apostolien jälkeläisten kanssa? Joko ennustukseni on täyttynyt ja hurskaista mellakoista ja ryöstöistä kokoonpantu vahva ravinto on osoittautunut nuorelle vatsallesi liiaksi höystetyksi?"

Filammon parka! Häntä suututti se, että kantaja oli oikeassa, häntä kammotti kristittyjen toveriensa virheiden paljastaminen ja erittäinkin oli hänelle vastenmielistä ottaa kantajan kaltaisia apinoita uskotuikseen. Mutta yksinäisyydessään hän kaipasi jotain, jolle sydämensä avata, ja viittaus viittaukselta, sana sanalta hän vähitellen kertoi edellisen illan tapahtumat ja lopetti kysymällä mistä aamiaisen saisi ansaituksi.

"Aamiaisesi ansaituksi? Jumalien suosikin -- Hypatian vieraanko pitäisi ansaita aamiaisensa, kun minulla vielä on leipäpalanenkin minkä voin hänen kanssaan jakaa. Nuorukainen! Minä olen tehnyt vääryyttä sinulle! Eilisaamuna minä annoin, epäfilosofisesti kyllä, kateuden samentaa ymmärrykseni merta. Me olemme nyt ystäviä ja veljiä vihassamme munkkikuntaa kohtaan."

"En minä vihaa heitä, kuuletko", Filammon virkkoi. "Mutta nuo nitrialaiset hurjimukset --"

"Ovat oikeita munkkikunnan edustajia, ja sinä vihaat heitä. Ja sen vuoksi, koska pienempi sisältyy suurempaan, sinä vihaat vähemmin oikeita munkkeja. -- En minä olekaan turhaan kuunnellut luentoja logikassa. Ja nyt lähdemme! Meri surkuttelee meidän pölyisiä jäseniämme, Nereidit ja Tritonit kutsuvat meitä maksuttomaan Luonnon kylpyyn. Kotona suuri monnikala höyryää juhlapöydällä, olut kuohuu sarvissa ja sipulit peittävät lautaset. Tule, vieraani ja veljeni!"

Filammon nieli arvelunsa pakanan luona vierailemisesta, kun huomasi, ettei hän muuten saisi mitään muutakaan nielläkseen. Otettuaan meressä virkistävän kylvyn, hän seurasi vierasvaraista toveriaan Hypatian ovelle, jonne tämä jätti jokapäiväisen hedelmäkannoksensa. Sieltä suuntasivat he kulkunsa kapealle syrjäkadulle ja menivät muutaman suunnattoman suuren vuokrakasarmin alikerrokseen, jonka yhteisessä porraskäytävässä vilisi lapsia, kissoja ja kanoja. Täällä työnsi Filammonin hänen isäntänsä erääseen pieneen huoneeseen, jossa paistetun kalan mehukas tuoksu lohdutti hänen mieltään.

"Judit! Judit! Missä sinä maleksit? Sinä Pentelikuksen marmori! Sinä vaahtohetale viininruskeasta merestä! Sinä Mareotis järven lemmenkukka! Sinä kirottu, musta Andromeda, ellet tuo heti paikalla meille aamiaista, niin isken sinut kahtia!"

Sisähuoneen ovi aukeni ja sisään syöksähti vapiseva, kookas ja vetreä neekeritär kädet täynnä lautasia. Hän oli puettu neekereille ominaisesti lumivalkeaan pumpulipaitaan, tulipunaiseen pumpulihameeseen ja samasta aineesta valmistettuun loistavan keltaiseen päähineeseen, joka loisti kuin meri-merkki peninkulmien päästä. Hän asetti lautaset pöydälle ja kantaja pyysi juhlallisella kädenliikkeellä Filammonia istumaan. Vaimo vetäytyi nöyrästi herransa ja mestarinsa tuolin taa, eikä tämä näyttänyt aikovan esitellä munkille mustaihoista kaunotartaan, joka yksin muodosti hänen haareminsa... Mutta se kohteliaisuus olisi ollutkin turha sillä tuskin oli ensimmäinen kalan pala kadonnut Filammonin suuhun, kun neekeritär hypähti hänen viereensä, tarttui hänen päähänsä ja peitti sen tulisilla suuteloilla.

Pikku mies myös ponnahti parahtaen ylös, heiluttaen veistä toisessa ja sipulia toisessa kädessään, ja Filammon, yhtä hämmästyneenä, hyppäsi myös pystyyn ja riuhtaseutui irti naisesta. Huomattuaan, ettei hän enää voinut vuodattaa tunteitaan Filammonin kasvoille muutti tämä silmänräpäyksessä menettelytapaansa ja heittäytyen lattialle, alkoi intohimoisesti suudella hänen jalkojaan.

"Mitä tämä merkitsee? Aivan silmieni edessä! Ylös sinä häpeämätön elukka, taikka olet kuolemalla kuoleva!" ja kantaja riuhtasi hänet polvilleen.

"Hän on se munkki, se sama munkki, josta sinulle kerroin, se joka toissa yönä pelasti minut juutalaisten kynsistä. Mikä hyvä enkeli lähetti hänet tänne saadakseni häntä kiittää?" vaimo parka puhui kyynelten valuessa pitkin mustankiiltäviä poskia.

"Minä olen se hyvä enkeli" kantaja vastasi hyvin itsetyytyväisesti. "Nouse ylös, Erebon tytär. Sinulle on annettu anteeksi, kun olet vain nainen. Mitä sanookaan runoilija? 'Vaimo on himojen orja, mutta jalompi mies häntä ja himoja hallitsee.' Nuorukainen, lennä syliini! Oikeassa on filosofi sanoessaan että kaikkeus on täynnä taikoja ja vetää salaperäisen vetovoiman avulla yhtäläiset yhteen. Profeetallinen vaistoni hyvistä töistä, joita minulle tulisit tekemään, veti minua aina ensi näkemästä asti puoleesi kuin näkymättömällä nuoralla, tai riimuilla tai ankkuriköydellä. Sinun sielusi, veljeni, oli sukua minun sielulleni vaikket sitä itse tiennytkään. Sen vuoksi en sinua kehu, en edes kiitä sinua vaikka oletkin pelastanut sen ainokaisen palmun, joka väsyneitä askeleitani varjostaa, sen ainokaisen lotuskukan -- tässä tapauksessa mustan eikä valkean -- joka minulle kukkii tämän aineellisen Borboron autioilla ja liejuisilla niityillä. Sen minkä olet tehnyt, olet tehnyt vaistomaisesti, jumalaisesta pakosta; sinä et voinut olla sitä tekemättä, yhtä vähän kuin voit olla tuota kalaa syömättä; etkä ansaitse siitä sen parempaa kiitosta."

"Kiitän", Filammon sanoi.

"Ymmärrä minua oikein. Koulumme teoria tällaisissa tapauksissa on -- on ollut ainakin kuutena viimeisenä kuukautena -- että yhden alkuperäisen lähteen yhtäläisiä osia löytyy sinussa ja minussa. Yhtäläisissä tapauksissa tuottavat ne yhtäläisiä tuloksia. Meidän sympatiat, antipatiat ja vaikutelmat ovat senvuoksi yhtäläisissä oloissa aivan samanlaisia; ja sen vuoksi sinä toissa yönä teit -- aivan samoin kuin minä sinun asemassasi olisin tehnyt."

Filammonista väitelmän viimeinen osa ei ollut niinkään varma, mutta äskeinen hämminki ei ollut keskeyttänyt hänen syöntiään ja nytkin hänen suunsa oli niin täynnä kalaa, ettei häntä haluttanut ryhtyä väittelyyn.

"Ja senvuoksi", pikku mies jatkoi, "täytyy meidän tästä lähtien olettaa olevamme yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sinä ehkä olet saanut ruumiillisessa jaossa paremman osan -- mutta se on sielu, joka henkilön muodostaa. Saat olla varma siitä, etten veljeyttämme häpäise. Jos joku sinua tästäpuoleen loukkaa, niin kutsu vain minua avuksesi, ja jos olen kuuluvissa niin tämä oikea käsivarsi --"

Ja hän yritti taputtaa Filammonia päälaelle, mutta kun pituudessa oli pään ja hartioiden eroitus, olisi sitä ainakin näyttämölliseltä kannalta voitu pitää epäonnistuneena. Sitte pikku mies tarttui oluthaarikkaan, täytti siitä juomasarven ja asettaen peukalonsa sen ohuempaan päähän, kohotti sarven korkealle ilmaan.

"Kymmenennelle runottarelle ja sinun kohtauksellesi hänen kanssaan."

Ja ottaen peukalonsa sarven päästä, antoi hän sen sisällyksen yhtämittaisena virtana valua kitaansa. Tyhjennettyään sarven yhteen hengenvetoon, kuivasi hän huulensa ja ojennettuaan sarven Filammonille, kävi hän ahneesti kalan ja sipulien kimppuun.

Filammon, josta kaikki oli kovin hullunkurista, ei muistanut muita kuin yhden, jonka onneksi olisi voinut juoda, mutta sellaisessa mielentilassa ei hän katsonut olevansa kelvollinen sitä tekemään. Senvuoksi hän koetti matkia pikku miehen temppua, mutta luonnollisesti sillä seurauksella, että kaatoi oluen silmilleen ja vaatteilleen ja oli lopuksi itse läkähtyä. Naurahtaen virkkoi silloin isäntä:

"Vai oletkin moukka, tottumaton vanhoihin, klassillisiin tapoihin, joita tässä sivistyksen keskipisteessä Aleksanderin uroiden jälkeläiset vielä säilyttävät. Judith! Korjaa pöydältä! Nyt runottarien pyhättöön!"

Filammon nousi ja lopetti ateriansa munkkien rukouksella. Heikko ja varovainen "amen" kuului huoneen toisesta päästä. Neekeritär sen oli sanonut. Huomattuaan Filammonin katsovan häneen, loi hän silmänsä kainosti alas ja korjasi ruuan tähteet kiireesti pois, isännän vieraineen poistuessa.

"Vaimosi on siis kristitty?" Filammon kysyi ulos päästyään.

"Hm -- barbaari on taikauskoisuuteen taipuvainen. Vaikka hän onkin vain nainen ja neekeritär, on hän kuitenkin hyvä ihminen ja toimelias, vaikka tarvitseekin toisinaan kuritusta kuten kaikki alhaisemmat eläimet. Minä nain hänet filosofisista syistä. Vaimo on minulle välttämätön useista syistä, mutta muistaen, että filosofin tulee tukahuttaa aineellinen nälkänsä ja kohota sikamaisten lihan pyyteitten yläpuolelle, vaikka luonto niiden tyydyttämistä vaatiikin, päätin minä tehdä nautinnon niin vastenmieliseksi kuin mahdollista. Tarjolla oli useita raajarikkoja. Heidän vanhempansa, jotka, kuten minäkin, polveutuivat vanhoista makedonialaisista suvuista, eivät olleet ensinkään vastahakoisia; mutta minä tarvitsin taloudenhoitajaa, ja sellaiseksi ei raajarikko olisi kelvannut."

"Miksi et oikeata äkäpussia ottanut?" Filammon kysäsi.

"Sattuva huomautus! Sokrateen loistava esimerkki houkutteli kyllä minua hyvinkin usein. Mutta mitä filosofisesta tyyneydestä ja käsittämättömän rauhallisesta tutkistelemisesta olisi silloin tullut? Niistä nautinnoista en voinut kieltäytyä. Kun Hypatian ja hänen oppilaittensa anteliaisuuden avulla olin saanut pienen rahasumman säästetyksi, menin siis ja ostin neekerittären, vuokrasin kuusi huonetta siitä kivimuurista, jonka juuri jätimme ja pidän nyt vuokralaisinani jumalaisen filosofian opiskelijoita."

"Onko sinulla nykyisin vuokralaisia?"