Part 13

"Huima! Surmaan intosi vie sinut! Etkö sä sääli lastasi hentoa, et mua raukkaa kun pian jäänen leskeks' jälkehes, kun sun tappavat urhot Akaian rynnäten kaikki sun päälles; -- mun kai ois etusampi sun menetettyäni, maan alle vaipua -- eihän riemua mulle jää, kun kohtalos oot perinyt sä, pelkkää kaihoa vaan. Isätön olen, äiditön raukka. Surmasihan isän oivimman mult' uljas Akilles Kilikiläisten kaupungin soman sortaessansa korkea-porttisen Teban -- tappoi Ee'etionin; rautapa-paitoa ei toki raatsinut riisua hältä, vaan tamineineen taiten tehtyineen hänet poltti, päälle kumparen loi, jonk' ympäri mahtavan Zeun tyttäret, vuorien impyet kyynäppäitäkin kylvi. Seitsemän veljestä mull' oli koissani korkeass' ennen, yhtenä päivänä kaikki ne erkanivat Manan maille, kaikki ne saavutti turmallaan tyly sankari, heidän lampaita kaitessaan sekä länkeväkinttujen karjaa. Äitini taas, jok' ol' ollut Plakon rinteillä ennen ruhtinatar, sen toi uro muun sotasaalihin kanssa tänne, pois toki päästi kun lunnaat sai epäsummat, Artemis nuolellaan pian kaas' emon linnassa taaton. Hektor! mulle sä oot yht'aikaa äiti ja taatto, ainoa veljeni oot, samaten myös sulhoni suuri! Oi! ole armias nyt ja tänne linnahan jääös? Oi! älä poikaas orvoksi tee, älä vaimoas leskeks! Suojaa vie liki viikunapuuta, kun astua siitä kaupunkiin vihamiehet voivat muurien päälle. Kolmastihan sitä koettelivat jo urhoollisimmat kumpikin Aias johtajinaan sekä Atreun poiat, kuulusa Idomeneus sekä uljas Tydeun poika, liekö nyt taitava mies joku neuvonut miehille tietä, tai oma innostus heit' yllyttää sekä johtaa."

Hälle vastasi taas kypär'töyhdöin heiluva Hektor "Huolehdin tätä kaikkea, kultani, vaan kovin Troijan miehiä, Troijan hempeähelmoja naisia häpeen; jos minä, kuin mikä pelkuri, värjötän taistoa väistäin. Ei sitä sallis mielenikään, kun oppinut oon ma ain' eturinnassa taistelemaan maanmiesteni kanssa, suojellen isän arvoa kuuluisaa sekä omaa. Kyllähän tiedän tuon, sen järkeni, tunteeni lausuu: saapuva päivä se on; jona sortuu Ilios pyhä, sortuu Priamos itse ja keihään heittäjä kanssa. Ei toki huoleta niin mua Troijan kohtalo kurja, ei Hekabeen, ei Priamos herran surkeus, enkä niin veljiä, myös jotk' uljaina ollen ja monta kentällä kaatunevat vihamiesten miekkojen alle, kuin sua säälin, kun joku vaskeen vyötty Akaian mies, vapautesi riistettyään sinut vie ja sä itket. Kons' emännällesi Argossa kuot tai vettä sä noudat Messeian tai myös Hypereian lähteestä -- työläs tehtävä on, mutt' ankara pakko sen vaativi sulta -- kai joku virkahtaa sun kyyneltulvasi nähden: Hektorin vaimo on tuo, hevos-oivain Iliolaisten urheimman, kun Troijan ympäri taistelu riehui! Näin joku virkannee, vaan siitäpä tuskasi yltyy, kun ei miest' ole, orjuutta joka torjua voisi. Hauta tok' ennen peittäköhön mun kuollehet luuni niin en voihkinaas kuule kun raastavat pois sua herjat!"

Lausuttuaan uro näin kurottautui poikoa kohti; vaan tämä kallistui somavöisen hoitajan rintaan kirkaisten isän armaan muotoa peljästyessään, vaskea säikähtäin sekä jouhistöyhtöä, jonka kypärin harjalta heilahtavan näki uhkaavasti. Tuot' isän naurahtaa sekä äidin armahan täytyi. Päästään pois kypärin heti tempasi loistava Hektor, laski sen kiiltoisan alas maahan, poikaansa sitten suuteli hellään, heiluttain käsivarttensa päällä. Lausuipa sitten Zeulle ja muillekin jumaloille:

"Zeus ja te muut jumalat, oi suokaa poikani tulla Troijan kansassa yht' eteväksi, kuin minä, kerran, niin väkeväks', hänen suokaa tarmolla hallita Troijaa! Silloin lausuttakoon: 'tuo voiton vie isältäänkin.' Kentältä kun palajaa, olallaan verinen sotasaalis viemänsä vastustajalt', emo riemuitsee sydämessään."

Lausui ja poikuen pois käsihin hän vaimonsa laski; tuoksuavan povivaattehen helmaan tää hänet otti kesken kyyneliään hymyten...

[T:ri Kaarlo Koskimiehen suomennos alkukielestä.]

"Sellainen on taru. Kuvitteletteko Homeron tarkoittaneen, että siinä kautta aikojen ihailtaisiin sellaisia jokapäiväisyyksiä kuin äidin älytöntä rakkautta ja lapsen säikkymisiä. Omavaltaisuudesta moittimatta voitanee epäilemättä sallia filosofin syvemmän ymmärryksen keksiä siinä piilevän jonkun syvemmän salaisuuden."

"Eikö esimerkiksi valitun sielun nimi ole Astyanaks, kaupungin valtias? Se on jumalaisen syntyperänsä oikeudella kaiken johtaja ja hallitsija, vaikka se ei sitä tiedä. Se on vielä lapsi ja lepää äitinsä Luonnon, ikuisen imettäjän ja vihollisen rinnalla. Runoilija nimittää häntä sattuvasti Andromakeksi, koska hän taistelee sitä olentoa vastaan, kun se on mieheksi varttunut, jota hän lapsena ruokki. Kaunis hän on, mutta ymmärtämätön. Hän hemmoittelee meitä, äitien tapaan, selkärangattomilla myönnytyksillään; hän pelkää päästää meidät mietiskelyjen ulapalle keksimään suuria totuuksia, sillä siellä me, ikuista kunniaa tavoitellessamme, hänet ehkä unhoittaisimme. Hän tahtoisi meidän kuluttavan nuoruuden päivämme haaremissaan ja leikkivän hänen helmoissaan. Ja eikö valitulla sielulla ole isäkin, jota se ei tunne, Hektor, hän joka on ulkopuolella -- rajoittamaton ja luonnosta riippumaton, mutta kuitenkin sen herra -- tuo kaikki käsittävä sielu, joka opettaa ja järjestää ja jota ihmiset nimittävät Zeus lainsäätäjäksi, Eetteri tulijumalaksi, Osiris elämän antajaksi. Hänet on runoilija tässä kuvannut tuon salaperäisen kaupungin suojelijaksi, kaikkeuden sopusoinnun, järjestyksen ja kauneuden puolustajaksi. Syrjässä istuu hänen suuri isänsä, Priamos, ensimmäinen kaikista olemuksista, monen pojan isä -- absoluuttinen Järki -- näkymättömänä, kaukaisessa loistossaan peloittavana, järkähtämättömänä, mutta kuitenkin riippuvaisena siitä tutkimattomasta ykseydestä, jota Homeros nimittää kohtaloksi, ja joka on kaiken olevaisen alkulähde mutta joka itsessään on kuitenkin olemukseton, määräämätön ja nimittämätön."

"Tästä ykseydestä ja sitä varten sykkii Maailmansielu kautta koko luomakunnan; se täyttää tuon järjen vaatimukset, josta se vastahakoisesti vuoti aineellisten olioiden mellastukseen. Se taistelee karkean aineen raakoja voimia vastaan; se rusentaa kaiken, mikä sille on rumaa ja soinnutonta ja sulkee syliinsä kauniin ja kaiken missä se huomaa kajastusta omasta itsestään. Se painaa siihen oman leimansa ja muuttaa sen omaksi kuvakseen olipa se sitte tähti, haltija tai valittu sielu. Ja kuitenkin, kuten runoilija antropomorfisesti huomauttaa, seuraa suru sielua koko ajan. Sitä painaa kaiken tuon työn kestäessä tunne kohtalosta, ajatus siitä ensimmäisestä yksiöstä, josta sielu alunpitäen on peruisin, ja josta se, ja sen isä, Järki, eroittautuivat, kunne uskalsivat ajatella ja vaatia itselleen omaa, vapaata tahtoa."

"Hektor, isä, lähtee nyt taisteluun ja hänen lapsensa jäävät nukkumaan ja syömään. Hän on poissa taistelutantereella ja he eivät tunne häntä -- eivät tiedä, että he, yksilöt, ovat vain osia hänestä, Maailmansielusta. Mutta hetkiä on -- oi, kolminkertaisesti siunatut ovat ne, joille jumalainen syntyperänsä suo sellaisia hetkiä -- hetkiä on, jolloin ihmislapsessa välähtää selvä käsitys tuosta sanoin selittämättömästä salaisuudesta. Kesäyön tähtien välkkeessä -- Niilin tulvien myllerryksessä, jotka jokaisessa kuohussaan hedelmällisyyttä kuljettavat -- temppeliholvien jylhissä varjoissa -- muinaisten orfeus-laulajien voimakkaissa sävelmissä taikka noiden jumalien kuvissa, joiden täydellisen kauneuden Kreikan jumalaiset teosofit vilahdukselta käsittivät ja taiteellisessa ihastuksessa kuin taikasauvalla loihtivat esiin lumivalkeassa marmorissa -- sellaisten ilmiöiden edessä välähtää sisäiselle silmälle ihana ja valtava aavistus jostain voimasta, nerosta, jostain sielusta, jostain aatteesta, joka on yksi, mutta samalla tuhatkertainen ja joka tunkeutuu kaikkeen luotuun ja värähyttää sen jumalaisiin sointuihin kuni tuuli lyyran kielet. Me aavistamme, että kaikkeuden miljoonissa suonissa virtailee sama sydänveri, tullen yhdestä, suuresta, näkymättömästä sydämestä, jonka mahtavat lyönnit sielumme kuulee kaukaa, missä se ikuisesti sykkii äärettömyyden erämaassa, ulkopuolella paikkaa ja aikaa, jotka ovat vian laskimoita sen kaikkiluovasta merestä."

"Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia ovat ne jotka ovat uskaltaneet -- vaikkakin henkeään pidättäen, rajattoman riemun kyynelten sokaisemina, täydellisessä avuttomuudessaan polvilleen vaipuneina, kun huomaavat olevansa vain kuihtuneita lehtiä, joita kaikkeuden läpi puhaltava tuuli mielensä mukaan lennättelee -- onnellisia ovat ne, jotka ovat uskaltaneet vaikkakin vain hetkeksi heittää katseensa tuohon kammottavan ihanaan näkyyn, eivätkä nuoren Astyanaksin lailla ole Hektorin avaraa, säkenöivää syliä ja hänen kypäränsä töyhdön sateenkaarenloistoa peljästyen ja parkuen painautuneet äitinsä, Luonnon, syliin! Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia he ovat, vaikka tuo yliluonnollinen loiste olisi heidän silmänsä tuhkaksi polttanut! -- Eikö olisi ihanaa kuolla Zeus silmien edessä, kuolla, kuten Semele, hänen loistonsa polttamana? Onnellisia, kolminkertaisesti onnellisia, vaikka jumalainen lumous heidän sielunsa huimaisi ja Circen elukat heitä siitä lähtien hulluiksi ja haaveksijoiksi nimittäisivät. Haaveksijoita he ovatkin, sillä Jumaluus on heissä ja he Jumaluudessa. Persoonallisuuden taakka katoaa hetkeksi, ja huomaten olevansa osa Maailmansielusta, he kohoavat sen Järjen yläpuolelle, josta sielu saa alkunsa, aina kaiken olevaisen lähteeseen -- tuohon määräämättömään, kaikkeinkorkeimpaan ykseyteen saakka. He näkevät sen ja muuttuvat samalla osiksi Sen olemuksesta. He eivät puhu enää, vaan Se puhuu heidän kauttaan, ja koko heidän olemuksensa tuon säteilevän auringon loisteen muuntamalla, johon he, kuni kotkat, ovat uskaltaneet katseensa kiinnittää, muodostuu jumaluuden sopusointuiseksi välikappaleeksi, ja puhuu -- itse siihen vaikuttamatta -- kuolemattomien jumalien salaisuuksia. Ihmekö siis, jos he raa'asta rahvaasta näyttävät uneksijoilta?... Myhäilkää, jos teitä haluttaa; mutta elkää pyytäkö minua opettamaan teille sanoin selittämättömiä, kaikkien tieteitten yläpuolella olevia seikkoja, joita ei dialektikan sanasota eikä Järjen päättelevät ponnistukset voi koskaan saavuttaa, jotka täytyy nähdä ja nähtyä tunnustaa selittämättömiksi. Pois täältä, sinä akateeminen väittelijä, pois sinä ivaileva kyynikko, -- pois sinä aistia ihaileva stoalainen, joka kuvittelet, että sielu saisi tietonsa aineellisista ilmiöistä, joita se itse luo! -- pois --. Taikka ei; jääkää vain tänne ja ivailkaa. Ainoastaan hetkinen -- vain muutamia päiviä tässä alennustilamme vankilassa ja kaikki on palaava alkulähteeseensä, veripisara tuohon suureen sydämeen, vesi jokeen ja joki siihen säteilevään mereen. Ja kastepisara, joka taivaasta tipahti, on nouseva takaisin taivaaseen. Vapautuneena niistä tomuhiukkasista, jotka sitä alas painoivat, ja sulaneena siitä maallisesta roudasta, joka sen tänne ruohoon ja rehuun sitoi, se kohoaa alati ylöspäin ja ylöspäin, ohi tähtien ja aurinkojen, ohi jumalien ja jumalien vanhempien, aste asteelta yhä puhtaampana ja puhtaampana, kunnes se saavuttaa sen olemuksettoman, joka on kaikkeus, ja löytää viimeinkin kotinsa..."

Puhuja äkkiä vaikeni. Hänen silmänsä kiiluivat kyynelissä ja koko ruumiinsa värähteli innostuksesta. Hetkisen hän liikkumattomana tuijotti kuulijakuntaansa, aivankuin toivoen voineensa heissäkin herättää samanlaista innostusta. Sitte hän hillitsi liikutuksensa, lisäsi hellemmällä, mutta samalla vähän surumielisellä äänellä:

"Poistukaa nyt, oppilaani. Hypatialla ei ole enempää teille tänään. Poistukaa nyt, ja säästäkää hänet -- hän on näet kaikesta huolimatta nainen -- ainakin siitä häpeällisestä huomiosta että hän on antanut teille liian paljon, nostanut Isisverhon silmien edestä, jotka eivät ole kyllin kirkastuneet käsittääkseen jumalattaren ihanuutta. -- Jääkää hyvästi!"

Hän lopetti ja Filammon, samassa kuin hänen äänensä sointu lakkasi hänen korvissaan kaikumasta, hyppäsi pystyyn ja kiiruhti käytävän läpi ulos kadulle...

Miten ihana! Miten hillitty ja lempeä häntä kohtaan! Miten häntä kaikki jalo innostuttaa! Eikö hänkin puhunut näkymättömästä maailmasta, kuolemattomuuden toivosta, hengen voitosta lihan yli -- aivankuin kristitytkin? Oliko sitten kuilu heidän välillään niin syvä? Jos oli, niin miksi sitte olivat puhujan sanat herättäneet hänen sydämessään samanlaista vastakaikua kuin ennen rukoukset ja saarnat Laurassa? Jos hedelmät olivat niin yhtäläiset, niin eikö juurienkin täytynyt olla yhtäläiset. Voiko tämä olla jäljittelyä? Paholaisen pappiko valon enkelin vaatteissa? Valoa tuo ainakin oli -- puhtautta, rohkeutta, vakavuutta, hellyyttä -- silmät, huulet, liikkeet siitä puhuivat... Pakanako? uskoton?... Miten nuo syytökset olivat ymmärrettävät?

Mutta häntä odotti vielä loppuisku, mikä oli hänen ajatuksensa perinpohjin hämmentävä.

Tuskin sataa askelta oli tämä luentopaikasta edennyt, kun hänen pieni ystävänsä hedelmäkauppias, jota hän ei ollut nähnyt sen jälkeen kun tämä oli teatterin käytävässä hävinnyt väkijoukon jalkoihin, tarttui hänen käsivarteensa ja juoksusta hengästyneenä hoki:

"Jumalat -- ammentavat -- suosiotaan -- niille, jotka -- jotka vähimmin sitä -- ansaitsevat! -- Mieletön, tunkeileva moukka! -- Ja se on päättömyyteni palkkio!"

"Tiehesi mies!" tiuskasi Filammon, jota ei ollenkaan haluttanut uudistaa tuttavuuttaan kantajan kanssa. Mutta päivänvarjojen vartija piti hellittämättä kiinni hänen lammasnahkastaan.

"Hullu! Itse Hypatia käskee! Niin, sinä saat mennä hänen luokseen, puhella hänen kanssaan, ja minä -- minä valistunut -- minä joka häntä kunnioitan, tottelen, jumaloin -- minä, joka jo kolme vuotta olen katuojassa vatsallani madellut, että hänen pukunsa liepeet edes pikkusormeni päätä koskettaisivat -- minä -- minä."

"Mikä on asiasi, mieletön?"

"Hän kutsuu sinua, sinä typerä heittiö! Theon lähetti minut sanomaan -- ja juoksusta ja kateudesta läkähtymäisilläni toin sinulle heti sanan: Mene, sinä kieromielisten jumalien suosikki!"

"Ken on Theon?"

"Hänen isänsä, tietämätön! Hän käskee sinua saapumaan hänen asuntoonsa -- tuossa vastapäätä -- huomenna kolmannella tunnilla. Kuule ja tottele! Kas niin! Nyt ne jo tulevat museosta ja kaikki päivänvarjot menevät sekaisin! Oh, minua onnetonta!"

Mies parka juoksi takaisin, ja Filammon, pelosta ja halusta melkein mielipuolena puhalsi myöskin juoksuun ja juoksi koko matkan kotiinsa Serapeiumiin asti. Hän ei huolinut ajopeleistä, elefanteista eikä kävelijöistä, eikä välittänyt vaikka muuan kärtyinen kantaja tyrkkäsikin hänet kerran kumoon ja pala hänen nahkapuvustaan jäikin erään vihaisen kameelin hampaitten väliin. Saavuttuaan arkkipiispan asunnolle ja löydettyään Pietari esilukijan pyysi hän vapisten päästä Kyrillon puheille.

9 Luku.

JÄNNE KATKEAA.

Kyrillos kuunteli äänettömänä myhäillen Filammonin kertomusta luennosta ja Hypatian kutsusta ja lähetti sitte nuorukaisen kaupungille tavanmukaisiin puuhiin. Hän kielsi Filammonia sanallakaan mainitsemasta muille koko asiasta ja käski hänen saapumaan illalla uudelleen hänen luokseen määräykset saadakseen.

Toisten seurassa samosi Filammon pitkin katuja ja kujia, joissa saastaisuus ja kurjuus, pakanallinen laiskuus ja perinnäiset synnit kamalina irvistivät vastaan joka taholta. Peloittavan todellista ja totuttua se oli, mutta hän näki sen vain hämärästi, kuin unessa. Hänen silmiensä edessä loistivat vain yhdet kasvot, korvissaan vain yksi ääni kaikui... "Hän on vain munkki eikä tunne sen parempaa..." Totta! Mitenpä hän parempaa tuntisikaan? Mistä hän tiesi, miten paljon enempi tuntemista oli tuossa suuressa uudessa kaikkeudessa, jonka niin surkean pienessä sopukassa hän oli tähän asti elänyt? Hän oli kuullut asiat vain yhdeltä puolen. Mitähän jos toinenkin puoli oli olemassa. Eikö hänellä ollut oikeutta -- taikka eikö ollut aivan asianmukaista, kohtuullista ja oikeudenmukaista, että hän sai kuulla molemmat puolet ja sitte vasta tuomitseisi?

Kyrillos ei ehkä menetellyt oikein viisaasti siinä, että lähetti nuorukaisen käytännöllisiin armeliaisuudentöihin ennenkuin ilmaisi hänelle miten hänen tuli Hypatian kutsun suhteen menetellä. Hän ei ollut ottanut laskuihinsa niitä uusia ajatuksia jotka nyt nuorukaisessa liikkuivat. Ehkä ne olisivatkin hänelle olleet käsittämättömiä vaikka hän niistä olisi tiennytkin. Kyrillos oli näet saanut ankaran dogmatillisen kasvatuksen noissa suurissa luostarilaitoksissa, jotka olivat syntyneet Nitrian salpietarikaivosten likistölle. Tuhannet siellä ahersivat vapaaehtoisessa köyhyydessä leipureina, värjäreinä, räätäleinä, puuseppinä ja tiilintekijöinä. Ansioitaan he eivät käyttäneet omiin tarpeisiinsa -- heillä kun ei mitään tarpeita ollutkaan, -- vaan kirkkoihin, sairashuoneihin ja vaivasapuihin. Kyrillos oli kasvanut tässä käytännöllisen työn ja hurskasten hartaudenharjoitusten maailmassa, jossa munkit matkan lyhyyden takia oppivat tuntemaan sen maailman, jota he hylkivät ja halveksivat. Lapsuudestaan asti oli hän ollut mukana kiivaan ja kunnianhimoisen setänsä Teofiluksen keinotteluissa. Empimättä hän sitte seurasikin tätä Aleksandrian patriarkan istuimelle ja oli valmis epäilyksittä ja säälittäkin, missä sitä vaadittiin, omistamaan kaiken tarmonsa ja terävän käytännöllisen järkensä kirkon palvelukseen. Mitenpä sellainen mies voikaan ymmärtää kaksikymmenvuotiasta poika parkaa, joka äkkiä oli Lauran hiljaisesta luolaelämästä joutunut keskelle myllertävän maailman melskettä. Hänkin oli luostarissa kasvatettu. Mutta Nitrian toimekas ja kiihkoisa ilmapiiri, missä jokaista hermoa pidettiin alituisessa, pinnistetyssä jännityksessä, missä ei levolla, ei luonnollisuudella eikä inhimillisillä tunteilla ollut sijaa, oli mitä jyrkin vastakohta cenobitien eristetyille ja köyhille, vaikka ei siltä vähemmin toimeliaille, yhdyskunnille, jotka olivat hajallaan pitkin kalliolaaksoja aina Nubian erämaan sisä-osiin saakka. Sellaisessa paikassa oli Filammon kunnianarvoiselta vanhukselta saanut osakseen sekä äidin hellyyttä että isän huolenpitoa. Hän kaipasi nyt rohkaisevia sanoja, ystävällisiä silmäyksiä ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja alakuloiseksi... Ja Hypatian sanat kaikuivat yhä hänen korvissaan kuin hivelevä sävelmä, eivätkä ottaneet häipyäkseen. Tuo lennokas innostus, kaikessa voimakkuudessaankin niin hempeä ja puhdas, -- tuo muiden sääliminen -- niin ihanassa naisessa sitä ei voi ylenkatseeksi sanoa --; tuo viehättävä mielikuva valitusta hengestä -- joka ei ole rahvaan kaltainen. -- "Mutta olenkohan minä sitte rahvaan kaltainen?" Filammon itseltään kysyi muuatta ähkyvää kuumesairasta kantaessaan. "Eiköhän löydy minulle sopivampaa työtä kuin tämä, jota kuka rantajätkä tahansa voisi yhtä hyvin tehdä? Eikö elämäni kulu turhaan tällaisissa puuhissa? Eikö minullakin ole äly, maku ja järki? Kykeninhän minä käsittämään hänen sanansa. -- Miksi pitäisi minun lahjojeni jäädä kehittämättä? Miksi vain minulta on kaikki tieto kielletty? Onhan olemassa niin hyvin kristillinen kuin pakanallinenkin tietoisuus. Mikä oli luvallista Clemensille" -- hän oli vähällä sanoa Origeneelle, mutta hillitsi itsensä niin räikeästä kerettiläisyydestä -- "se toki lienee minullekin sallittua. Eikö juuri se, että minä tietoja janoan, todista, että minä kykenen ne sulattamaan? Totta totisesti minun paikkani on pikemmin lukukammiossa kuin kadulla!"

Hänen työtoverinsa rupesivat siitä lähtien näyttämään hänestä -- sitä hän ei voinut itseltään kieltää -- vähemmän kunnianarvoisilta. Koettipa hän miten vakavasti tahansa unhoittaa sen pappivanhuksen moitteet, niin todellisuus oli aina hänen silmäinsä edessä. Nuo miehet olivat raakoja, kiivaita, suurisuisia -- kokonaan toista maata kuin Hypatia! Heidän puheensa olivat kuin mitäkin ämmien juoruja -- hyvin usein vielä panettelevia ja epäoikeutettuja. He puhuivat miten kunnianhimoinen se ja se mies oli, miten ylpeä se ja se nainen, ken edellisenä sunnuntaina oli jäänyt ehtoolliselle ja ken heti saarnan loputtua oli lähtenyt kirkosta, miten ne, jotka lähtivät, olivatkaan uskaltaneet lähteä, ja ne, jotka jäivät, olivat uskaltaneetkaan jäädä... Epäluuloa, ivaa, moitteita loppumattomiin... Mitäpä sellaiset välittäisivät ikuisesta kunniasta ja taivaallisista näyistä? Ainoa ihmisten ja asioiden mittapuu, patriarkasta prefektiin saakka, näytti olevan: "voiko hän tai se edistää kirkon asiaa" -- minkä Filammon pian huomasi tarkoittavan heidän omaa asiaansa, omaa vaikutusvaltaansa, ylistystään. Ja kun nuorukaisen virheiden näkemiskyky toveriensa vaikutuksen alaisena edelleen kehittyi, oli hän niissä nöyrissä lauseparsissa, joita he käyttivät puhuessaan rakkaudentöistään ja nykyisen nöyryytyksensä vastaisesta palkitsemisesta, huomaavinaan huonosti salattua ylpeyttä, oman erehtymättömyytensä ylistystä ja kiukkua jokaista kunnianarvoistakin miestä kohtaan, joka pienimmässäkin seikassa erosi heidän puolueestaan. He puhuivat ivaillen Augustinuksen taipumuksista latinalaisuuteen ja julkisesti kiroilivat Krysostomusta lahkolaisista kavalimmaksi ja jumalattomimmaksi -- ja mistäpä Filammon tiesi, olivatko he väärässä. Mutta kun he, sanallakaan voitetulta ja ryöstettyjä säälimättä, puhuivat entisistä ja vastaisista sodista ja hävityksistä ikäänkuin Jumala niiden kautta olisi ansionmukaisesti rangaissut kerettiläisiä ja pakanoita; kun he väittelivät valtaa koskevasta kamppailusta, joka sen mukaan kuin hän heidän sanoistaan sai selville, oli parhaillaan vireillä keisarin ja Afrikan herttuan välillä, aivankuin se olisi koskenut heitä vain siksi että samalla oli kysymys voittaisiko vai menettäisikö Kyrillos ja he tämän henkivartioina, valtaa Aleksandriassa; ja kun he lopuksi, jonkun mainitessa Oresteesta ja Hypatiasta tämän neuvonantajana, rupesivat peittelemättä manaamaan heille Jumalan kirousta ja lohdutteleutuivat sillä toivomuksella, että heitä molempia odotti ikuinen kidutus -- silloin kävi väristys Filammonin ruumiin läpi ja tahtomattaan hän kysyi itseltään: Olivatko nämä evankeliumin julistajia? Tällaisetko olivat Kristuksen hengen hedelmät?... Ja hänen sielunsa sisimmässä värähti kuiskaus: Oliko evankeliumia olemassa? Oliko Kristuksen henkeä olemassa? Eivätkö niiden hedelmät olisi toisenlaisia kuin nämä?

Heikkona, kaukaisena kuului tuo kuiskaus, kuin maanjäristyksen murina peninkulmia maanpinnan alapuolella. Ja kuitenkin oli se maanjäristyksen lailla siinä tuokiossa järkyttänyt kaikki hänen vakaumuksensa, toiveensa ja muistonsa hiuskarvan verran entisiltä sijoiltaan -- vain hiuskarvan verran. Mutta se riitti. Koko hänen sisäinen ja ulkopuolinen maailmansa muutti muotoa ja halkeili jokaisesta liitoksestaan. Mitähän jos se hajoaisi sirpaleiksi? Hänen päätänsä huimasi se ajatus. Hän epäili omaa olemustaan. Taivaan valokin oli väriä muuttanut. Eiköhän sitte se varma pohja, jolla hän seisoi, ollutkaan mikään järkkymätön todellisuus, vaan ainoastaan hauras kuori, joka peitti -- mitä?

Painajainen katosi ja hän hengähti vielä kerran. Mikä outo uni? Kuumuus ja ylenmääräinen rasitus kai hänen aivonsa samensivat. Hän tahtoi unhoittaa pois kaiken.

Työstä ja vielä enemmän mietiskelystä väsyneenä palasi hän sinä iltana asuntoonsa toivoen ja samalla peläten saavansa luvan mennä Hypatian puheille. Toisinaan hän toivoi, että Kyrillos pitäisi häntä liian heikkona sellaiseen; mutta seuraavana hetkenä jo hänen ylpeytensä ja uskaliaisuutensa, uskosta ja toivosta puhumattakaan, kannusti häntä eteenpäin. Pääsisipä hän vain sen kammottavan noita-akan eteen ja saisi sanella hänelle oikein vasten naamaa! Mutta miten ihanalta, miten jalolta tuo nainen näyttikään! Voiko hän puhua hänelle muuten kuin ystävällisesti varoittaen, surkutellen, neuvoen ja sovitellen? Eiköhän hän kykenisi Hypatiaa voittamaan -- pelastamaan. Ihana unelma! Voittaa sellainen sielu oikean aatteelle! Saada ensimmäisen tehtävänsä tuloksena osoittaa itse pakanuuden pääpapitarta! Kannattaisi elää vain sitä varten ja sen tehtävän täytettyä kuolla!