Part 11

"Se on yhtä totta, kuin että olen kastettu mies. Minä tiedän, mikä siihen on syynä, minä tiedän -- täällä pelätään Isidoron miehiä... Pelkäävät ehkä oppivansa sen pyhän miehen lailla puhumaan suoria sanoja -- ja Aleksandriassa on niin arkoja korvia. Ja täällä on muutamia niitäkin, jotka eivät koskaan unhota, mikä osa hänellä oli noiden kolmen roiston Maron, Zosimuksen ja Martinianuksen asioissa, ja eräässä kirjeessä, joka siitä johtui; ja toisessakin kirjeessä, jonka me tunnemme, ja jossa mainittiin, miten kirkolle otetaan almuja ryövärien ja koronkiskurien voitoista. 'Kyrillos ei unhota koskaan!' Niin sanoo hän jokaiselle, joka hänelle jonkun hyvän työn tekee... Ja samoin sanoo jokaiselle, jonka luulee hänelle pahan työn tehneen. Siksipä minä saankin raataa täällä alhaisena pappina, ja sellaiset miehet kuin Pietari esilukija katsovat minuun kuin orjaansa. Mutta niinhän se aina on! Ei ole vielä ollut ainoatakaan piispaa, siunattua Augustinusta lukuunottamatta -- kumpa olisinkin seurannut apottini neuvoa ja mennyt hänen luokseen Hippoon -- jonka imartelijat ja juorukellot, päädiakooni tavallisesti etumaisena, eivät olisi olleet valmiit heti piispan kuoltua astumaan hänen paikalleen todellista työtä tekevien seurakunnan pappien sivu. Ken vain on notkein ja liukkain, ken voi enimmän kerätä rahaa hyväntekeväisyys tarkoituksiin, saman tekevä mistä ja millä tavalla; ken haluaa ottaa suurimman osan piispan työstä omille hartioilleen, suostua kaikkeen mitä hän tahtoo ja vakoilemalla säästää häneltä vaivan käyttää omia silmiään: kas siinä mies, joka menestyy Aleksandriassa taikka Konstantinopelissa taikka itse Roomassakin! Huomaa, että koko tässä suuressa kaupungissa kaikkine pappineen on vain seitsemän diakoonia, ja he ja päädiakooni ovat kaupungin ja meidän herroja. He ja tuo Pietari tekevät Kyrillon työt, ja kun Kyrillos tekee päädiakoonista piispan, tekee tämä Pietarista päädiakoonin... He saavat palkkansa, he saavat palkkansa; ja Kyrillos myös."

"Miten?"

"Kun vain et juorua! Mutta saman tekevä. Eihän täällä ole minulla mitään menetettävänä. Sanotaan vain, että täällä Aleksandriassa on kaksi tietä menestykseen; toinen on ansion kautta ja toinen kukkaron!"

"Mahdotonta!"

"Niin, niin, luonnollisesti, aivan mahdotonta. Mutta minä tiedän kuitenkin, että kun Martianus pääsi takaisin Pelusiumiin, josta entinen piispa oli hänet roistona ja tekopyhänä karkoittanut, voitti hän nykyisen piispan suosion, pääsi hänen rahainvartijakseen ja vihittiin papiksi -- minä olisin yhtä mielelläni vihkinyt tuon juoksukoiran papiksi. -- Kun hän sitte oli varastanut isännältänsä, tuottanut hänelle häpeää -- sillä minä en luule, että tämä piispa itsessään on huono mies, mutta ken roistoja käyttää, hän saa itse roiston nimen -- sortanut köyhiä ja harjoittanut koko kaupungissa sellaista hirmuvaltaa, ettei kenenkään omaisuus tai maine tuskinpa henkikään ollut turvassa, ja kun hänet kaiken tämän jälkeen kutsuttiin tekemään tiliä teoistaan, niin oli hänellä otsaa kääntää asia niin, että kirkko joutui hänelle velkaan. Tämän tiedän varmaan ja muitten hävyttömyyksiensä lisäksi vielä senkin, että hän tarjosi patriarkalle suuren rahasumman eräästä piispanistuimesta. Ja mitä luulet patriarkan vastanneen?"

"Luonnollisesti hän julisti sen julkean roiston pannaan!"

"Patriarkka kirjoitti hänelle, että jos hän vielä kerran uskaltaisi sellaisia ehdotuksia tehdä, täytyisi hänen todellakin julistaa mies pannaan. Mutta mies ottikin rohkean askeleen ja toi ensi kerralla itse rahat mukanaan; ja kerrotaan yleisesti että Kyrillos olisi hänestä sittekin tehnyt piispan, ellei apotti Isidorus olisi kirjeellisesti pannut siihen vastalausettaan."

"Kyrillos ei kai tuntenut hänen ansioitaan", sanoi Filammon parka, koettaen keksiä jonkun puolustuksen.

"Koko Delta tunsi ne perinpohjin. Ja Isidorus kirjoitti hänelle niistä tuontuostakin."

"Sitte oli hänellä epäilemättä tarkoituksena estää häväistystä ja säilyttää kirkon yhtenäisyys pakanoitten silmissä."

Vanhus naurahti katkerasti.

"Äh, taas se vanha juttu -- että pahasta päästään piiloittamalla se ja että synti on pienempi paha kuin vähän melua. Ikäänkuin ei olisi suurin häpeä joutua kiinni häpeän piiloon painamisesta. Ja mitä yhtenäisyyteen tulee, niin täytyy sinun sitä löytääksesi mennä takaisin aina Diokletianuksen ja Deciuksen aikoihin."

"Vainoojiemme?"

"Aivan niin, poikani -- vainojen aikoihin, jolloin kristityt kuolivat veljinä, kun he veljinä elivätkin. Sellaista et nykyisin tapaa juuri missään ellet ehkä jossain syrjäisessä maalaishiippakunnassa, josta ei mitään kuulu tänne vuosikausiin. Mutta kaupungeissa taistelevat kaikki paikoista ja vallasta. Jokainen kadehtii toveriaan. Papit kadehtivat diakooneja, ja syytä heillä siihen onkin. Maalaispapit kadehtivat kaupunkipiispaa ja hän taas Pohjois-Afrikan piispoja, eikä hänkään syyttä. Millä oikeudella he pyrkivät itsenäisiksi, aivan kuin olisivat erehtymättömiä? Se on lahkolaisuutta sanon minä -- täydellistä lahkolaisuutta! He ovat aivan yhtä huonoja kuin omat donastilaisensa. Eikö Nicean kokouksessa päätetty, että Aleksandrian arkkipiispalla pitäisi vanhan tavan mukaan olla ylin valta myös Libyassa ja Pentapoliissa?"

"Luonnollisesti!" vastasi Filammon, joka oli arka oman patriarkkansa kunniasta.

"Ja Rooman ja Konstantinopelin patriarkat kadehtivat meidän patriarkkaa."

"Kyrilloako?"

"Luonnollisesti, kun hän ei tahdo heitä kumarrella, eikä salli heidän hallita ja vallita Afrikassa."

"Mutta tällaiset asiathan voitaisiin varmaan kokouksissa selvitellä."

"Kokouksissa? Sano sitte kun olet sellaisessa ollut. Siunattu apotti Isidorus tapasi sanoa, että jos hän joskus piispaksi pääsee -- mikä ei tule koskaan tapahtumaan -- siksi hän on liian kunniallinen --, ei hän koskaan mene lähellekään sellaista kokousta. Hän ei näet sanonut nähneensä ainoatakaan, joka ei olisi kiihoittanut ihmisten alhaisia pyyteitä, ja joka ei olisi sanansaivarruksillaan sotkenut asiaa entistään pahemmaksi, vaikka sitä ei jo etukäteen olisi päättänyt hovista lähetetty kamariherra tai eunukki tai kokki, aivankuin hän olisi jokin Pyhän Hengen erikoinen valittu, joka kykeni päättämään pyhän yhteisen kirkon opista."

"Kokki?"

"Eikö Valens lähettänyt ylimmäisen kokkinsa estämään Basilius Cæsarealaista vastustamasta hovin kannattamaa oppia? Sanon sinulle suoraan, että tällaisissa tapauksissa on tärkeintä saada hovi puolellensa tai päästä itse hoviin. Nuorena ollessani täytyi Antiokuksen kokouksen laatia laki, jonka piti estää piispoja juoksemasta kesken kaiken Konstantinopeliin muka orpojen ja leskien puolesta puhumaan, mutta todellisuudessa vain vehkeilemään. Mutta mitä hyötyä siitäkään on, kun jokainen suurisuinen ja kunnianhimoinen mies siirtyy hiippakunnasta toiseen kunnes pääsee Rooman tai Konstantinopelin likistölle, saa äänensä hallitsijan kuultaviin ja ulottuu lahjomaan hänen hovimiehiään."

"Eikö ole kirjoitettu: elä puhu pahaa ylhäisistä?" sanoi Filammon hurskaimmalla äänellään.

"Kuinka niin? Enhän ylhäisistä pahaa puhu, vaan -- niistä, jotka heidän paikkansa huonosti täyttävät."

"En ole ennen kuullut niitä sanoja sillä tavalla selitettävän."

"Arvatenkaan et. Mutta sillä ei ole sanottu, ettei se selitys olisi oikea ja puhdasoppinen. Sinä tulet kyllä piankin kuulemaan paljon asioita, jotka ovat tosia -- mutta ovatko ne puhdasoppisia, sen hovikokit selittäkööt. Luonnollisesti minä olen tyytymätön ja niskoitteleva vanha napisija. Luonnollisesti; -- ja luonnollisesti täytyy myöskin nuorukaisten saada maksaa oppirahat sen sijaan että uskoisivat vanhuksen sanoja. Kas tuossa -- katso ja päätä itse! Siinä saat nähdä minkälaisia pyhimyksiä nykyinen kirkon hoitotapa kasvattaa. Tuossa tulee yksi niistä. Katso nyt, minä vaikenen!"

Heidän puhuessaan saapui kaksi kookasta neekeriä kirkon luo, jonka ohi he juuri olivat menemässä, ja laskivat sen rappusten eteen Filammonille uuden esineen. Se oli kantotuoli, jonka tangot olivat norsunluulla ja hopealla koristetut, ja jonka yläosan verhosivat ruusunkarvaiset silkkiverhot.

"Mitä tuon kojun sisässä on?" kysyi hän pappi vanhukselta, nähdessään neekerien pyyhkivän hikeä otsaltaan ja sorean orjattaren, päivänvarjo ja tohvelit kädessään lähestyvän tuolia ja kunnioittavasti kohottavan sen verhoa.

"Pyhimys, sanon minä!"

Kirjailtu kenkä, jossa nilkan kohdalla kiilsi suuri kultainen risti, ilmestyi verhon alta ja polvilleen laskeutuen pujotti tyttö tohvelin sen päälle.

"Siinä näet", se vanha napisija kuiskasi: "Ei riitä, että kristityitä ihmisiä pidetään kuormajuhtina. Apotti Isidorus tapasi sanoa -- asianajaja Ironillekin sanoi hän sen vasten naamaa -- ettei hän jaksanut käsittää, miten ihminen, joka rakasti Kristusta ja tunsi sen armon, joka tekee kaikki ihmiset vapaiksi, voi pitää orjia."

"En minäkään voi sitä käsittää", sanoi Filammon.

"Mutta me olemme toista mieltä täällä Aleksandriassa. Emme voi edes astua ylös Herran temppelin rappusia ilman lisäsuojusta hienoissa jaloissamme."

"Minä olen luullut, että on kirjoitettu: Vedä pois kengät jaloistasi, sillä paikka, missä seisot on pyhä paikka."

"Löytyy paljon muitakin asioita, jotka ovat kirjoitetut, mutta joiden muistamista me emme huomaa mukavaksi. Katso, tuossa on yksi kirkon pylväistä -- Aleksandrian rikkain ja jumalisin nainen."

Ja verhojen välistä ilmestyi ihmisolento, jonka nähdessään Filammonin silmät suurenivat vielä enemmän kuin Pelagian eteen jouduttuaan. Mitä ajatuksia hänessä viimemainitun ylellinen ja hienostuneen huoleton puku lieneekin herättänyt, ei se ainakaan loukannut hänen synnynnäistä kreikkalaista kaunoaistiaan niin syvästi että hänen olisi tehnyt mieli nauraa ja itkeä yhdellä kertaa, kuten nähdessään tämän näytekappaleen, jonka hienotekoisen ja rappeutuneen sivistyksen mauton muoti oli luonut. Hänen pukunsa oli takaa pöyhistetty sellaisella tavalla, että kirkon rappusilla istuvat katupojat tulivat tehneeksi siitä samanlaisia huomautuksia, joilla pyhä Klemens ennen muinoin saarnatuolista kuritti sen ajan aleksandrialaisia naisia. Puku oli valkoisesta silkistä valmistettu ja sen alaosa oli koristettu punaisilla ja vihreillä ainakin jalan korkuisilla kuvilla, joiden Filammon lopulta älysi tarkoittavan rikasta miestä ja Lazarusta. Naisen selkäpuolella riippui kirkkaansininen viitta, jonka liepeisiin oli ommeltu ristinmerkkejä ja keskelle Job, istumassa saviastianpalanen kädessään ja kolme ystäväänsä ympärillään. Se oli muisto, vanha pappi huomautti, eräältä pyhiinvaellukselta, jonka nainen pari vuotta sitte oli tehnyt Arabiaan nähdäkseen ja suudellakseen sitä tuhkakasaa, jolla patriarkka oli istunut.

Yhdessä niistä puolesta tusinasta ketjusta, jotka hänen kaulansa ympäri oli kääritty, riippui kultasyrjäinen ja jalokivillä siroteltu evankeliumien käsikirjoitus; hänen otsallaan oli päärlyistä kokoonpantu korkea koriste, jonka keskustaan oli sovitettu suuri kultainen risti, ja hänen voiteesta kankea tukkansa oli käherretty ja palmikoitu ainakin puolen jalkaa korkeaksi harjaksi. Siinä oli varmaankin onnettomalla orjattarella aamuisin ainakin tunnin työ ja palkakseen oli hän kai saanut useamman kuin yhden ankaran sanan.

Kasvoillaan imelä hymy ja silmät maahan luotuina nousi kaunis katujatar nöyrän näköisenä ylös rappusia. Tuon tuostakin huokasi hän syvään, pudisti päätänsä ja painoi kädellään jalokivistä säkenöivää rintaansa. Samassa huomasi hän papin ja munkin, ja kääntyen nöyrimmän kunnioittavasti heidän puoleensa pyysi hän saada suudella heidän pukunsa liepeitä.

"Parempi olisi sinulle, rouvani", Filammon kaunistelematta virkkoi, "että suutelisit oman pukusi liepeitä. Sinulla on puvussasi kaksi läksyä, joita et näy vielä oppineen."

Silmänräpäyksessä muuttuivat hänen kasvonsa. Ylpeys ja viha kuvastuivat niistä nyt.

"Pyysin sinulta siunausta enkä saarnaa. Sen saan milloin hyvänsä minua vain haluttaa."

"Ja sellaisen kuin haluat", murisi pappi vanhus.

Nainen sipsutti ylös rappusia heittäen muutamia kolikoita kerjäläispojille ja mutisten itsekseen -- siksi selvään kuitenkin että Filammon sen kuuli -- että "hän ei jätä tätä rippi-isälle kertomatta eikä salli että munkki lurjukset häntä kadulla solvaavat".

"Nyt hän tunnustaa siellä syntinsä -- kaikki muut vaan ei niitä, jotka tässä äsken teki -- ja lyö rintoihinsa ja itkee kuin oikea Magdalena. Ja se kunnon arvoisa mies lohduttaa häntä: -- Miten kaunis ketju! Ja miten hieno viitta -- sallikaa minun koskettaa sitä! Miten pehmyttä ja miellyttävää tämä intialainen villa on! -- Voi, kun tietäisitte miten suuria velkoja minun täytyy tehdä tämän pyhätön vuoksi! -- Ja vastaus on luonnollisesti hänen toivonsa mukainen, että, jos siitä on Herran huoneelle pienintäkään hyötyä, niin pitää hän sitä aivan liian suurena kunniana... Ja rippi-isä saa ketjun ja ehkä viitankin. Ja nainen menee kotiinsa uskoen, että hän on nyt sanasta sanaan täyttänyt käskyn, joka vaatii pahojen tekojen sovittamista almujen antamisella, ja hän vain vähän harmittelee että pappi sattui pyytämään juuri sitä koristetta!"

"Mitä", Filammon kysyi, "eikö hän uskalla suorastaan kieltää sellaista häpeämätöntä pyyntöä?"

"Jos on kysymyksessä minun kaltaiseni köyhä pappi, niin kyllä hän hyvinkin uskaltaa, mutta kun kysymyksessä on hänenlaisensa, yleisesti pidetty saarnamies... Kuten Hieronymus sanoo eräässä kirjeessään, jonka olen nähnyt, ajattelevat naiset sellaisissa tapauksissa kahteen kertaan päänsä ympäri ennenkuin loukkaavat kaupungin juorukelloa. Vieläkö sinulla on jotain sanottavana?"

-- Filammonilla ei ollut, eikä hän, älykkäästi kyllä, virkkanut mitään sittekään kun vanhus jatkoi:

"Sinun, poikaseni, on vielä kaupungin tavat opittava, Kun tulet vähän vanhemmaksi, et sinä sano hienolle naiselle, jolla on risti otsallaan, vastenmielisiä totuuksia, vaan olet valmis juoksemaan hänen vihjauksestaan vaikka Herkuleen patsaille toivossa, että hän auttaa sinua hienoa saarnapaikkaa tai piispanistuintakin kohti. Naiset pitävät siitä huolen täällä."

"Naiset?"

"Naiset juuri, poika. Luuletko, että he ilmaiseksi ammentavat rikkauksia papeille ja kirkolle? He saavat palkkansa. Luuletko että pappi on tuohonkin saarnatuoliin päässyt ilman että hän jokaisen huolellisesti kukitetun lauseensa jälkeen on levottomasti tarkastanut, hyväksyykö sen tuo hänen pyhyytensä. Sillä rouvalla on niin tarkka oikeauskoinen aisti että hän voi vainuta novatismiä tai originismia siinäkin, missä sitä ei mikään muu kuolevainen nenä kykene haistamaan. Hänen luokseen kokoontuvat kerran viikossa kaikki kaupungin rikkaimmat ja hurskaimmat naiset keskustelemaan meidän kirkkokuristamme aivan samoin kuin hovikokit opistamme. Kuiskaillaan hänen sitäpaitse olevan itse keisarinna Pulkerian suosiossa ja lähettävän hänelle Konstantinopeliin kuukausittain kirjeitä. Hän voisi saada aikaan ikävyyksiä itse patriarkallekin, jos tämä vastustaisi hänen pyhää tahtoansa."

"Mitä, liehakoiko Kyrillos sellaisten olennoiden edessä?"

"Kyrillos on aikansa viisas mies -- liiankin viisas valon lapseksi, sanovat muutamat. Mutta sen hän älyää, ettei maksa vaivaa taistella niitä vastaan, joita ei voi voittaa. Ja kun hän noilta arvokkailta naisilta saa rahaa vaivaistalojansa, orpokotiansa, vierasmajojansa, sairaaloitansa ja hätäaputöitänsä ja muita sellaisia laitoksiansa varten -- ja siinä hänelle ei vedä vertoja koko maailmassa muut kuin Ambrosius Milanolainen ja Basilius Cæsarealainen -- niin ei häntä sovi moittia jos hän siten käyttää pahaa asiaa mahdollisimman suureksi hyödyksi. Ja hyvin paha asia se on, ja on ollut aina niistä ajoista asti, jolloin hallitsijat ja hoviherrat lakkasivat meitä polttamasta ja ristiinnaulitsemasta ja sen sijaan rupesivat meitä suojelemaan ja lahjomaan."

Äänettömänä käveli Filammon vanhan papin rinnalla. Häntä inhotti ja ihmetytti.

"Ja tätä näkemään minä siis läksin -- tuulen heiluttelemia ruokoja ja hienoihin pukuihin puettuja ihmisiä, jotka vain kuninkaiden palatseissa ovat paikallaan!" Tämän vuoksi hän oli jättänyt vanhan rakkaan Lauran lapsuuden iloineen ja tuttavuuksineen, ja heittäytynyt puuhien ja kiusauksien pärskyvään pyörteeseen! Tällainen oli nyt se yhteisen kirkon sopusointuinen yhtenäisyys ja voima, kirkon, jossa, kuten hänelle lapsesta asti oli opetettu, oli vain yksi Herra, yksi usko ja yksi henki. Tämä siis oli se jakamaton yhteiskunta, "ilman tahraa tai virhettä; joka, yhdistettynä ja vahvistettuna sen kautta, mitä jokainen sen jäsen, kukin sille suhteellisesti määrätyn tarmokkaan toiminnan mukaan saa aikaan, kasvaa rakkaudessa omaksi ylennyksekseen." Häntä värisytti nämä tutut sanat muistaessaan. Ne tuntuivat kuin ivaavan sitä kurjaa ja sekasotkuista todellisuutta, jonka hän kaikkialla näki. Hän oli vihoissaan vanhukselle, joka hänen unelmansa oli särkenyt.

Hän tahtoi uskoa, että vanhuksen moitteet olivat liioiteltuja ja johtuivat kyynillisestä äreydestä ja itsekkäästä tyytymättömyydestä. Mutta sittekin -- eikö Arsenius ollut varoittanut häntä? Eikö hän ollut sanasta sanaan ennustanut, mitä nuorukainen tulisi näkemään -- mitä hän oli nähnyt? Oliko siis Pyhän Pauluksen suuremmoinen suunnitelma vain tyhjä ja mahdoton unelma? Ei! Jumalan sana ei voi pettää, kirkko ei voi erehtyä! Vika ei voinut olla kirkossa, vaan sen vihollisissa, se ei voinut olla kuten vanhus sanoi, kirkon rikkaudessa, vaan sen orjamaisuudessa. Hänen mieleensä muistuivat Kyrillon sanat, jotka hän verhon takaa oli kuullut, ja ne tuntuivat nyt hänestä antavan selvityksen kaikkeen. Miten voikaan kirkko vapaasti ja menestyksellä työskennellä niin kauan kuin tämän maailman hallitsijat sitä painoivat ja kahlehtivat? Ja miten voivat taasen nuo hallitsijat olla muita kuin tyranneja ja antikristejä niin kauan kuin heitä pelotteli ja peijasi pakanallinen filosofia ja inhimillisen viisauden tyhjät oppijärjestelmät? Jos Orestes oli Aleksandrian kirkon kirous, niin oli Hypatia Oresteen kirous. Hypatia oli suurimpana syynä kaikkeen. Hän oli kaiken pahan alku ja juuri. Kenessä olisi miestä hävittämään se juurinensa?...

Miksi ei hän voisi koettaa? Vaarallista se ehkä oli; mutta kunniakas se yritys olisi, onnistuipa se tai ei. Kristikunnan korkea tarkoitusperä vaati korkeita esikuvia. Ehkä hän -- ja hänen nuori sydämensä löi rapisti sen ajatuksen herätessä -- ehkä hän jonkun suuren uskaliaan teon, itseuhrautuvaisuuden, jumalaisen uskonvimman-avulla -- kuten ennen David lähtiessään jättiläistä, vastaan -- voisi herättää itsekkäät ja ylellisyyden hukkuneet sielut jaloon kilpailuun, ja pakoittaa heidät muistamaan, ehkäpä jäljittelemäänkin entisajan marttyyrejä, jotka olivat Egyptin ylpeys, kunnia ja perintö. Ja hänen mielikuvituksensa maalasi hänen eteensä yksinkertaisia miehiä ja heikkoja naisia, jotka olivat voittaneet kiusauksen ja häpeän, kidutuksen ja kuoleman. Heidän maineensa eli ikuisesti ihmisten huulilla ja he itse istuivat, loistava marttyyrikruunu otsallaan, taivaan ylimysten joukossa. Filammonin sydän löi kiivaasti ja hän ikävöi tilaisuutta uskaltaakseen ja kuollakseen.

Ja ikävöity tilaisuus tulikin. Sillä tuskin hän oli jälleen päässyt parabolaanitoveriensa joukkoon, kun nuo itsepintaiset ajatukset taas puhkesivat sanoiksi ja hän rupesi innokkaasti kyselemään tarkemmin Hypatiasta.

Vastaukseksi sai hän vain yhä uusia herjauksia. Kun sitte munkit olivat tarpeeksi purkaneet kiukkuaan Hypatia-noitaa vastaan, ja selitelleet sitä voittoa, jonka oikeauskoisuus sinä aamuna oli saavuttanut, rupesivat he puhumaan pakanoitten kukistamisesta Teofilus patriarkan aikana kaksikymmentä vuotta sitte. He puhuivat Olympiodoruksesta ja hänen roskajoukoistaan, joka monta päivää oli asevoimalla puolustanut Serapeiumia kristityitä vastaan, tehnyt hyökkäyksiä kaupunkiin ja kiduttanut ja murhannut vankejaan. He puhuivat marttyyreistä, jotka tuon pilariston keskellä mieluummin olivat kiusautuneet kuoliaaksi, kuin uhranneet Serapikselle; ja lopullisesta voitosta ja sotilaasta, joka vapisevan rahvaan silmäin edessä iski suunnattoman suuren epäjumalankuvan palasiksi ja siten ikiajoiksi mursi pakanuuden noitavoiman. Filammonin mieli paloi samanlaiseen suurtyöhön kuin tuo sotilas oli tehnyt. Hän tahtoi tukahuttaa omantuntonsa epäilykset vielä valtavammalla kristillisellä urotyöllä. Epäjumalain kuvia ei enää ollut murskattavina, mutta olihan filosofia.

"Miksi ei hyökätä keskelle vihollisen leiriä ja uhmata pirua omassa pesässään? Miksi ei joku Jumalan mies häikäilemättä mene sen noidan luentosaliin ja hänen kuulijakuntansa edessä todista hänen väitteensä kumoon."

"Tee itse, jos uskallat," sanoi Pietari. "Meitä ei ollenkaan haluta joutua kaupungin kaikkien nuorten irstailevien herrojen kolhittavaksi."

"Minä teen sen," sanoi Filammon.

"Kyllä, jos vaan hänen pyhyytensä sallii sinun sellaisiin hullutuksiin ryhtyä."

"Hillitkää kielenne, herrani! Te solvaatte kaikkia marttyyrejä, pyhästä Stefanuksesta pyhään Telemakukseen asti, nimittäessänne sellaista tekoa hullutukseksi."

"Tästä röyhkeydestä en voi olla ilmoittamatta hänen pyhyydelleen."

"Ilmoittakaa vain", sanoi Filammon, jolle välähti mieleen eräs uusi suunnitelma, minkä toteuttamiseksi Pietarin uhkaus sopi erinomaisesti.

Siihen jäi asia sillä kertaa.

* * * * *

"Nykyaikaisen nuorison intoileminen alkaa käydä aivan sietämättömäksi", sanoi Pietari herralleen samana iltana.

"Sen parempi! He pakoittavat siten vanhemmat kilpailemaan kanssaan hyvissä töissä. Mutta ken on intoillut tänään?"

"Se hurja poika, jonka Pambo lähetti meille erämaasta, uskalsi tarjoutua uskon sankariksi Hypatiaa vastaan. Hän suorastaan tarjoutui menemään hänen luentosaliinsa ja väittelemään siellä hänen kanssaan. Mitä arvelette sellaisesta nuorison vaatimattomuudesta ja arkuudesta?"

Kyrillos vaikeni.

"Minkä vastauksen saan hänelle viedä? Karkotus kuukaudeksi Nitriaan vedelle ja leivälle? Ette kai aikone jättää sellaista rankaisematta, sillä jos niin teette, niin totisesti on silloin kaikki sananvalta ja kurinpito täällä lopussa."

Kyrillos vaikeni yhä, ja Pietarin otsa synkkeni.

Viimein vastasi patriarkka:

"Tässä tarvitaan marttyyrejä. Lähetä poika minun luokseni!"

Olkapäitään kohauttaen ja kasvoillaan ilme, joka sangen paljon muistutti kateutta, meni Pietari alas ja hetken kuluttua toi sisään vapisevan nuorukaisen, joka heti lankesi polvilleen.

"Sinä siis tahdot uhmata sitä pakanallista naista hänen omassa luentosalissaan? Onko sinulla rohkeutta siihen?"

"Jumala on antava sitä minulle."

"Hänen oppilaansa murhaavat sinut."

"Kykenen puolustautumaankin", Filammon huomautti silmäillen anteeksi annettavalla ylpeydellä teräksisiä jäntereitään. "Ja jos en onnistu: onko kuolemaa kunniakkaampaa muu kuin marttyyrikuolema?"

Kyrillos hymyili sangen mielissään.

"Lupaa minulle kaksi asiaa."

"Vaikka tuhat."

"Kahdessakin on sinulle tarpeeksi. Nuori on herkkä lupaamaan, mutta vielä herkempi unhottamaan. Lupaa minulle, että, tapahtuipa mitä tahansa, sinä et heitä ensimmäistä kiveä."

"Minä lupaan."

"Lupaa minulle vielä, ettet ryhdy väittelyyn hänen kanssaan."

"Mitenkäs minä muuten?"

"Pane vastaan, syytä, pilkkaa! Mutta syitäsi elä ilmota. Jos sen teet, joudut tappiolle. Hän on liukkaampi kuin ankerias, harjaantunut kaikkiin logiikan mutkiin. Sinä joudut kaikkien pilkattavaksi ja saat häpeissäsi luikkia tiehesi. Lupaatko?"

"Lupaan."

"Mene sitte."

"Milloin?"

"Sitä parempi mitä pikemmin. Mihin aikaan luennoitsee se kirottu nainen huomenna, Pietari?"

"Näimme hänen menevän tänä aamuna Museoon yhdeksän aikaan."

"Mene sitte huomenna kello yhdeksän. Tässä on sinulle rahaa."

"Mitä minä näillä?" Filammon kysyi käännellen uteliaasti käsissään ensimmäisiä rahoja, mitä koskaan oli käsitellyt.

"Maksaaksesi sisäänpääsyn. Filosofin luo ei kukaan rahatta pääse. Toisin kirkkoon, joka on päivät pitkät auki orjille ja kerjäläisille. -- Hyvä on jos hänet käännytät. Ja jos et..." Hän lisäsi hiljaa hampaittensa välistä. "Ja jos et, on sekin hyvä -- ehkä parempikin."

"Kas niin!" Pietari katkerasti virkkoi viedessään Filammonin ulos. "Mene nyt Ramoth Gileadiin, sinä nuori hupsu; ja onnea matkalle! Mikä paholainen sinut lähettikin tänne lietsomaan jalon patriarkan ainoata heikkoutta?"