Part 10

Keskustelu keskeytyi siihen, sillä koko talon väki hyökkäsi pelosta mielettömänä sisään. Rafael, joka lopultakin oli herännyt toimintaan, meni kadunpuoliseen ikkunaan. Katu oli täynnä toraavia vaimoja ja parkuvia lapsia, ja miehet, nuoret ja vanhat, katselivat juutalaisille ominaisella juroudella, vastustamaan liian viisaina ja valittamaan taas liian ylpeinä, miten heidän omaisuuttaan ryöstettiin. Jokaisesta ikkunasta lenteli kadulle huonekaluja, ja ovista työntyi ulos laumottain roskaväkeä syli täynnä rahaa, jalokiviä, silkkitavaroita ja muita aarteita, jotka juutalaiset koronkiskomisellaan olivat useiden sukupolvien aikana koonneet. Mutta keskellä tuota ryöstäjien ja ryöstettyjen lainehtivaa ihmismerta seisoi Kyrillon hengellinen poliisi ja sanansa voimalla piti yllä järjestystä, jonkalaisen Rooman sotilaat olisivat vain keihäittensä avulla saaneet aikaan. Väkivaltaisuuksia ei saanut tapahtua, ja niitä ei tapahtunutkaan. Päinvastoin näki usein papinkaapuun puetun miehen kiiruhtavan tungoksen läpi ja hellävaroen taluttavan kädestä pientä lasta, joka oli vanhemmistaan eksynyt.

Rafael seisoi rauhallisena ikkunan ääressä katsellen näytelmää alhaalla kadulla, mutta Mirjam mittaili raivoissaan huoneen lattiaa pyytäen turhaan häntä joko puhumaan tai toimimaan.

"Jätä minut yksikseni, äiti", hän viimein virkkoi. "Kuluu ainakin kymmenen minuuttia ennenkuin he tulevat minua tervehtimään ja ne voin parhaiten käyttää katselemalla miten tämä uusi Egyptistä lähtö tapahtuu."

"Ei se nyt tapahdu niin kuin ensi kerralla. Silloin läksimme laulun kaikuessa ja symbaalien soidessa Punaisen meren ihmeeseen. Silloin lainasi jokainen vaimo naapuriltaan kultaa ja jalokiviä ja vaatekappaleita."

"Ja nyt me maksamme lainan -- -- onhan se aivan kohtuudenmukaista. Meidän olisi pitänyt jo tuhat vuotta sitte totella Jeremiasta eikä palata takaisin maahan, jolle olemme niin suuressa velassa."

"Kirottu maa!" Mirjam huudahti. "Onneton oli se hetki, jolloin esi-isämme eivät totelleet profeettaa. Nyt niitämme siitä, mitä olemme kylväneet! Poikamme ovat unhottaneet esi-isiensä uskon pakanoiden filosofian vuoksi ja täyttävät huoneensa (tässä Mirjam katsoi halveksien ympärilleen) pakanallisilla kuvilla. Ja meidän tyttäriämme. -- -- Katso, katso tuonne?"

Naapuritalosta juoksi kaunis tyttö parkuen ulos, perässään juopunut miehen roikale, joka koetti päästä käsiksi kultaketjuihin ja muihin koristeihin, joita tytöllä juutalaisnaisten tapaan oli runsaasti kaulassa ja rinnalla. Mies oli toisella kädellään juuri tarttunut hänen kiiltävänmustaan tukkaansa ja toisella paksuun kultaketjuun, joka tytöllä oli kaulan ympärillä, kun eräs pappi astui esiin ja laski tyynesti kätensä hänen olkapäälleen. Mutta mies oli totellakseen liian kiihtynyt ja, tyynnyttäjään kääntyen, hän tyrkkäsi leveän käden pois hartioiltaan. Samassa silmänräpäyksessä kaatoi hänet eräs nuori munkki yhdellä iskulla maahan.

"Kosketko kätesi Herran voideltuun, sinä katala!" karjasi erämaan poika miehen kaatuessa saalis kädessään kadulle.

Munkki riisti häneltä kaulaketjun ja katseli sitä hetkisen ihmeissään kuin metsäläinen jotain outoa sivistyneiden teollisuustuotetta. Sylkäisten ylenkatseellisesti heitti hän sen katuun ja polki koristeen lokaan.

"Seuraa Akanin kultatankoa ja Judas Iskariotin hopeapenninkejä, sinä kaiken pahuuden alku ja juuri!" ja hän jatkoi matkaansa huutaen "alas ympärileikkaajat, alas jumalanpilkkaajat!" tyttöraukan hävitessä väkijoukkoon.

Rafael katseli häntä miettiväisenä ja huulillaan hieno hymy, mutta Mirjam parahti nähdessään rakkaan romun kohtalon.

"Munkki on oikeassa, äiti. Jos nuo kristityt tuolla tavalla jatkavat, vievät he meistä voiton. Alusta alkaen on ollut onnettomuutemme siinä, että olemme erikoisella mielihalulla sälyttäneet selkäämme raskasta maan multaa."

"Mitä aijot tehdä?" Mirjam huudahti tarttuen hänen käteensä.

"Mitä sinä aijot tehdä?"

"Minä olen turvassa. Minulla on venhe varattuna kanavassa puutarhan portin luona. Aleksandriaan aijon jäädä. Ei yksikään kristitty koira saa Mirjam vanhusta ottamaan askeltakaan vastoin tahtoansa. Kaikki jalokiveni ovat piilossa, tyttöni ovat myydyt. Pelasta mitä voit ja tule minun mukaani."

"Äiti hyvä, miksi sinä ennen kaikkia Juudaan poikia pidät minusta niin erikoista huolta?"

"Siksi -- siksi -- että -- ei, sanon sen sinulle toiste. Mutta minä rakastin sinun äitiäsi ja hän minua. Tule!"

Rafael katseli taas hetkisen äänettömänä mellakkaa kadulla.

"Miten nuo kristityt papit pitävätkin väkensä järjestyksessä! Ei auta taistella kohtaloansa vastaan. He ovat nykyajan väkevät, sitä ei voi kieltää; ja toisen Egyptistä lähdön täytyy mennä menoaan. Mirjam, Jonatanin tytär --"

"En ole kenenkään tytär. Minulla ei ole isää eikä äitiä, miestä eikä --. Kutsu minua uudestaan äidiksi!"

"Pitipä minun nimittää sinua miksi tahansa, niin tuossa rasiassa on jalokiviä sen verran, että voisi ostaa puolet Aleksandriasta. Ota ne. Minä lähden."

"Minun mukaani?"

"Pois avaraan maailmaan, rouva rakas. Rikkaudet minua kiusaavat. Tuo nuori metsäläismunkki ymmärsi niitä paremmin kuin me juutalaiset. Minä aijon kääntää pakon hyveeksi ja ruveta kerjäläiseksi?"

"Kerjäläiseksi?"

"Miksi en? Elä väitä vastaan. Nuo hirtehiset tekevät minusta kuitenkin sen, tahdoinpa tai en. Sen vuoksi lähden. Ei ole paljoa hyvästelemisiä. Tämä koira on ainoa ystäväni koko maailmassa, ja minä rakastan häntä siksi että hänessä on sitä oikeata vanhaa, itsepäistä, häijyä, viekasta, uppiniskaista sisua -- jota jos meillä juuri nyt olisi vähänkään, niin Egyptistä lähdöstä ei tulisi mitään; vai mitä, Bran kaunottareni?"

"Sinä pääset kanssani pakenemaan prefektin luo ja voit pelastaa suuret rikkautesi."

"Juuri sitä minä en tahdo tehdä. Minä vihaan prefektiä kuin kuollutta kameelia tai sitä korppikotkaa, joka sen syö. Ja totta puhuakseni alan minä kiintyä liiaksi siihen pakanalliseen naiseen --"

"Mitä?" akka huudahti -- "Hypatiaan?"

"Vaikkapa niinkin. Kaikessa tapauksessa on helpointa selvittää pulma pakenemalla. Minä kerjään itselleni vapaan matkan ensimmäisessä Kyreneen lähtevässä laivassa ja menen Heraklianuksen joukkojen mukana Italiaan sikäläistä elämää tutkimaan. Joutuin nyt -- ota jalokivet ja hanki niillä uusia huolia itsellesi! Minä lähden. Vapauttajani jo ryskyttävät ulko-ovea."

Ahneesti keräsi Mirjam rasiasta timantit ja päärlyt, rubinit ja smaragdit ja piilotti ne avaran pukunsa poimuihin.

"Mene, mene! Pakene häntä! Minä säilytän jalokivesi."

"Niin vain, säilytä ne kuten maaemo säilyttää kaikki avarassa sylissään. Tietysti olet ne kartuttanut kaksinkertaisesti, ennenkuin jälleen toisemme tapaamme. Hyvästi, äiti!"

"Mutta ei ainiaaksi, Rafael, ei ainiaaksi! Lupaa minulle neljän pääenkelin nimessä, että jos joudut pulaan tai vaaraan, niin kirjoitat minulle Eudaimonin taloon."

"Senkö pienen kantajan -- filosofin, joka seisoksii Hypatian luentosalin ovella?"

"Juuri hänen. Hän toimittaa minulle kirjeesi, ja minä vannon, että tulen sinut pelastamaan, vaikka täytyisi minun Kaf-vuoren yli kulkea! -- Minä maksan sinulle kaikki takaisin -- vannon sen Abrahamin, Iisakin ja Jakobin kautta. Tarttukoon kieleni kitalakeeni, ellen tuo sinulle takaisin kaikkea viimeiseen penniin asti."

"Elä saata itseäsi pulaan liian herkillä lupauksilla, hyvä rouvani! Jos köyhyys alkaa minua kiusata, voin lainata muutamia kultakolikolta joltakin rabbinilta ja ruveta kaupustelijaksi. Minä en todellakaan usko, että sinä annat omaisuuteni minulle takaisin; enkä senvuoksi ollenkaan pahastu, ellet lupaustasi täyttäisi. Miksipä pahastuisinkaan?"

"Siksi -- siksi. Oi Jumalani! -- Ei, -- ei se merkitse mitään! Kaikki olet sinä saava takaisin Pyhä Elias, missä on se musta akaatti? Miksi se ei ole näiden joukossa? Se puolikas siitä mustasta talismanista?"

Rafael kalpeni.

"Mistä tiedät että minulla on musta akaatti?"

"Mistä tiedän? Miksi en tietäisi?" huusi hän puristaen Rafaelia käsivarresta. "Missä se on? Kaikki riippuu siitä. Sinä mielipuoli, oletko antanut sen sille pakanalle?"

"Kautta isieni sielun, sinä salaperäinen akka, joka näytät kaikki tietävän, juuri niin olen tehnyt."

Mirjam löi raivoissaan kätensä yhteen.

"Kadotettu! Menetetty! Ei! Se minun täytyy saada takaisin, vaikka pitäisi kaivaa se hänen sydämestään. Minä kostan hänelle -- sille merkilliselle naiselle, joka sanoillaan imartelee ja jonka luo yksinkertaiset menevät tietämättä, että kuolleet siellä oleskelevat ja että hänen vieraansa tulevat helvetin syvyyksistä! Jumalan viha langetkoon päälleni, jos häntä ja hänen noitatemppujansa on olemassa vielä vuoden kuluttua tästä lukien!"

"Vaiti, sinä Isebel! Olipa hän noita tai muu, on hän yhtä puhdas kuin auringonvalo! Annoin hänelle akaatin, kun siihen kaiverrettu talismani huvitti häntä."

"Että hän sillä noituisi sinut turmioon!"

"Sinä katala orjakauppias! Sinä luulet kaikkia ylitä alhaisiksi kuin ne ihmisraukat, joita ostat ja myyt häpeään, jotta niistä, jos mahdollista, tulisi yhtä hyviä helvetin lapsia kuin itse olet!"

Mirjam tuijotti puhujaan, ja hänen suuret mustat silmänsä laajenivat ja säkenöivät. Hän haparoi tikariansa, mutta herahti sitten katkeraan itkuun, peitti kasvonsa kuihtuneisiin käsiinsä, ja juoksi pois huoneesta samassa kuin ryske ja huudot ulkoa ilmaisivat oven murtuneen.

"Siinä meni hän, jalokiveni mukanaan, ja siellä tulevat vieraani, nuori munkki etumaisena. -- Toinen nousee kun toinen laskee. Oikeat Dioskuri-kaksoset! Tule, Bran!... Pojat! Orjat! Missä te olette? Varastakaa kaikki, mitä käsiinne saatte ja juoskaa henkenne edestä takaportille!"

Orjat olivat jo totelleet. Hän käveli hymyillen tyhjien salien läpi ja tapasi pääkäytävässä munkit, kaupustelijat, ja rantajätkät, kalamummot ja kerjäläiset, jotka olivat pakkautuneet ahtaaseen käytävään ja mursivat auki ovia oikealle ja vasemmalle. Heidän johtajanaan oli sama munkki, joka äsken oli polkenut kaulaketjun lokaan, ja tämä munkki ei ollut kukaan muu kuin Filammon.

"Tervetuloa, arvoisat vieraani. Käykää sisään, tehkää hyvin, ja seuratkaa omalla tavallanne oppianne, joka varoittaa Teitä liiaksi kokoomasta itsellenne tämän elämän hyvyyksiä. Syödäksenne ja juodaksenne ovat keittiöni ja kellarini käytettävänänne. Pukeutuaksenne on tässä intialainen vaippa ja pari silkkihousuja sen arvoisan miehen käytettäväksi, joka haluaa osottaa minulle sen kunnian että vaihtaa niihin pyhät ryysynsä. Ehkä sinä nuori, komea kapteeni, tämän uuden profeettain koulun johtaja, haluat vaihtaa pukua kanssani?"

Filammon, jolle tämä kysymys oli kohdistettu, yritti halveksien sivuuttaa hänet.

"Anteeksi, herrani; minä osoitan täällä tietä. Tämä tikari on myrkytetty, -- naarmu vain, niin olet hengetön. Tämä koira on oikeata brittiläistä rotua; jos hän päällesi käy eivät tuliset raudatkaan pysäytä häntä ennenkuin hän kuulee luusi murskautuvan. Jos ken haluaa vaihtaa kanssani vaatteita, on kaikki, mitä minulla on, käytettävänänne. Jos ketään ei haluta, on jokainen, joka askeleenkaan eteenpäin astuu, kuoleman oma."

Puhujan tyyntä, ylevää päättäväisyyttä ei voinut epäillä. Jos hän olisi raivonnut ja räyhännyt olisi Filammon voinut vastata samalla tavalla; mutta nyt oli häntä vastassa mies, joka osotti kohteliasta ja itsetietoista ylenkatsetta. Se sai Filammonin ja koko roskajoukon häpeämään.

"Minä vaihdan vaatteita kanssasi, sinä juutalaiskoira!" röhisi eräs ryysyinen mies joukosta.

"Siitä jään teille ikuiseen velkaan. Menkäämme tänne sivuhuoneeseen. Käykää sisään hyvät ystäväni. Varokaa siellä, herrani! Se posliinikapine on ehyenä kolmentuhannen kultakolikon arvoinen, rikkinäisenä ei kolmen penninkään. Toivoakseni ymmärrätte sitä sen mukaan käsitellä. Ja nyt pukua muuttamaan, ystäväni!"

Keskellä riehuvaa ryövärijoukkoa, joka kasasi käsiinsä kaiken minkä vain voi käsissään kulettaa ja löi rikki muut esineet, heitti Rafael pois hienot pukimensa ja pani päälleen repaleisen pumpuli tunikan ja rutistuneen olkihatun, jotka mies hänelle ojensi.

Filammon, jolla ei alunpitäenkään ollut ryöstö mielessä, katseli Rafaelia ihmettelystä sanattomana ja hänet valtasi katumus, itsekään ei hän tiennyt mistä syystä, kun hän näki roskaväen repivän maalauksia ja murskaavan kuvapatsaita. Pakanallisia ne kyllä olivat, mutta nymfit ja Venukset näyttivät liian kauniilta noin raa'asti hävitettäviksi... Niiden taittuneet kädet ja jalat, joita makasi hajallaan pitkin lattioita, herättivät sääliä aivan kuin olisivat olleet ihmisruumiin osia... Hän nauroi alle ajatukselle; mutta se ei siltä jättänyt häntä rauhaan.

Rafael näytti ymmärtävän hänen ajatuksensa sillä hän osoitti sirpaleita ja merkitsevästi nuoreen munkkiin katsahtaen virkkoi.

"Imettäjämme tapasivat sanoa:

"Mitä et voi laittaa Ei sun pitäis taittaa."

"Ei minulla ole imettäjää ollut", Filammon vastasi.

"Vai ei! Se selittää tämän ja paljon muutakin. Sinä olet hyvällä tolalla, kaunis nuorukainen", jatkoi hän mitä purevimmalla kohteliaisuudella. "Minä toivon, että sinulla olisi iloa työtovereistasi ja harjoittelustasi jaloon munkkiammattiin. Kun jo kahdentenakymmenentenä kesänäsi olet mukana katumellakassa ja ryöstössä ja ajat parkuvia vaimoja ja turvattomia lapsia ulos kodeistaan, niin on sinulla varmasti tie avoinna pyhyyteen, josta Paulus Tarsolaisella -- joka kaikista omituisuuksistaan huolimatta oli sivistynyt mies -- ei ollut aavistustakaan. Olen kuullut Feebus Apollosta moninaisissa hahmoissa puhuttavan mutta tämä on ensi kerta, jolloin näen hänet suden vaatteissa."

"Taikka jalopeuran" -- Filammon virkkoi koettaen häpeissään käyttää suuria sanoja.

"Kuten aasi sadussa. Hyvästi! Pois tieltä ystävät! Varokaa hampaita ja myrkkyä!"

Näin sanoen hävisi hän väkijoukkoon, joka kunnioittavasti väistyi hänen tikarinsa ja täplikkään toverinsa tieltä.

7 Luku.

NE, JOISTA PAHENNUS TULEE.

Koko sinä päivänä rupesi Filammonin sydän rajusti sykkimään heti kun hän vain ajatteli aamuista työtään. Siihen asti olivat kaikki kristityt ja etenkin munkit olleet hänen silmissään erehtymättömiä, kaikki juutalaiset ja pakanat riiviöitä ja kiroukseen tuomituita. Sitä paitsi kehuivat kristityt yksin osoittavansa tyyneyttä solvauksien sadellessa, ja jäntevyyttä vastoinkäymisissä, yksin hylkivänsä maallisia nautinnolta ja yksin kunnioittavansa köyhyyttä jalona elämän muotona. Kumpikohan puoli oli tänä aamuna osoittautunut näissä avuissa etevämmäksi? Hän näki edessään Rafaelin, joka itsetietoinen hymy huulillaan läksi talostaan repaleissa ja rutiköyhänä ulos avaraan maailmaan. Toinenkin ominaisuus hänessä, jota hän ei ollut ennen huomannut kenessäkään muussa kuin Arseniuksessa, oli tehnyt häneen syvään vaikutuksen. Se oli tuo levollisuus ja hienous, tuo kohteliaisuus ja maltillisuus, jotka olivat tehneet Rafaelin moitteet kahta purevammiksi, sillä hän tunsi, että moittija oli jollain käsittämättömällä tavalla häntä ylempänä, luki hänen ajatuksensa ja olisi voinut voittaa hänet sanasodassa tai missä muussa tahansa, raakaa voimaa ehkä lukuunottamatta. Omituista, että Rafael oli hänestä niin paljon muistuttanut Arseniusta, ja että juuri ne ominaisuudet, jotka viimemainitun tekivät niin harvinaisen miellyttäväksi, voivat ensinmainitussa vaikuttaa niin vastenmielisesti. Ja kuitenkin oli molemmilla epäilemättä samat ominaisuudet. Mikä siihen oli syynä? Vaikuttiko sen arvo? Hän tiesi, että Arsenius oli ollut suuri mies, seurustellut kuninkaitten kanssa. Ja Rafael näytti rikkaalta. Hän oli kuullut rahvaan moittivan prefektiä siitä, että tämä suosi Rafaelia. Johtuiko tuo etevämmyys puheessa ja käytöksessä seurustelusta tämän maailman suurten kanssa? Kaikessa tapauksessa oli se sekä Arseniuksessa että Rafaelissa voima, joka hänet nöyryytti ja jota hän heissä kadehti. Jos se teki Arseniuksen täydellisemmäksi ja miellyttävämmäksi ihmiseksi, miksi ei se vaikuttaisi samalla tavalla hänessäkin? Miksi ei hänkin voisi päästä siitä osalle?

Sellaisissa ajatuksissa kului aamupuoli päivää ja oli jo kohta käsissä iltapäivä, jonka puuhia Filammon ikävällä odotti, toivoen niiden vapauttavan hänet mietteistään.

Hän istui oikean erämaan miehen lailla pahimmassa auringonpaahteessa portailla, joille hän oli levittänyt lammasnahkansa kun aurinko oli lämmittänyt kiviset astuimet niin kuumiksi, ettei paljaalla kädellä voinut niihin koskea. Katsellen miten pääskyset lentää suhauttelivat Serapeiumin pylvästen lomissa muisteli hän, miten usein hän oli ihaillut niiden ilmatanssia, kun ne kiisivät ristiin rastiin rakkaassa Sketis laaksossa. Kaupunkilaisia, joilla oli toivomuksia ja ehdotuksia patriarkalle esitettävinä kulki joukottain hänen ohitsensa, toiset mennen patriarkan vastaanottohuoneeseen, toiset sieltä tullen. Pietari ja päädiakoni odottivat varjossa likistöllä parabolaanien kokoontumista ja innokkaasti kuiskailivat aamun tapahtumista, mainiten tuon tuostakin Hypatian ja Oresteen nimiä.

Eräs vanha pappi tuli heidän luokseen ja hyvin kunnioittavasti päädiakonille kumartaen pyysi avukseen yhtä parabolaania. Hänen piirissään oli merimiesperhe, jonka kaikki jäsenet sairastivat kuumetautia, ja joka sen tähden piti siirtää sairashuoneeseen.

Päädiakoni katsahti häneen ja virkkaen hajamielisesti "Vai niin", jatkoi keskusteluaan.

Kumartaen entistä syvempään vanhus huomautti että pikainen apu oli välttämätön.

"On se sangen omituista", Pietari puheli Serapeiumin pääskysille, "etteivät, muutamat ihmiset voi omissa seurakunnissaan hankkia itselleen sen vertaa vaikutusvaltaa, että saisivat vähäpätöisimmät laupeudentyöt suoritetuiksi vaivaamatta hänen pyhyyttänsä patriarkkaa."

Pappi vanhus mutisi anteeksipyynnön, ja päädiakoni virkkoi vähän ylenkatseellisesti:

"Anna hänelle joku mies, Pietari, ken tahansa. Mitä tuo poika -- Filammon -- tuolla toimittaa? Menköön hän mestari Hierakan mukaan."

Pietaria ei näyttänyt tämä päätös miellyttävän ja hän kuiskasi jotain päädiakonille...

"Ei, muut eivät jouda. Tunkeilevat ihmiset saavat tyytyä siihen apuun, minkä saavat. Mutta täällähän ovatkin jo kaikki veljemme koolla; menkäämme kaikki yhdessä."

"Mitä kauemmin yhdessä, sitä parempi pojalle", mutisi Pietari siksi selvään, että Filammon ja ehkä myöskin pappi vanhus voi sen kuulla.

Filammon läksi nyt liikkeelle yhdessä toisten kanssa, ja tiellä kyseli hän niin varovaisesti kuin mahdollista ken Rafael oli.

"Hypatian ystävä."

Sekin nimi pyöri lakkaamatta hänen mielessään, ja hän rupesi nyt kautta rantain tiedustelemaan, mikä ilmiö Hypatia oli. Mutta varovaisuuteen ei tässä ollut mitään syytä. Sillä heti kun hänen nimeänsä vain mainittiin, raivostui koko joukko.

"Jumala hänet tuhotkoon, sen tenhottaren, sen velhon, sen noita-akan! Hän on se outo nainen, josta Salomo ennusti."

"Minä luulen", sanoi toinen, "että hän on Antikristin edeltäkävijä."

"Taikka se neito, joka hänet ennustuksen mukaan synnyttää."

"Se hän ei ainakaan ole, sen minä takaan", Pietari ilkeästi hymyillen virkkoi.

"Ja onko Rafael Aben-Ezra hänen oppilaansa filosofiassa?" kysyi Filammon.

"Hänen oppilaansa kaikessa, mitä se nainen keksii ihmisiä vietelläkseen", sanoi vanha pappi. "Oikea filosofia on kuollut aikoja sitte. Mutta tämän maailman suuret katsovat maksavan vaivan palvella sen varjoa."

"Jotkut heistä palvelevat enempääkin kuin varjoa myötäänsä hänen talossa juoksennellessaan," sanoi Pietari. "Luuletko, että Orestes menee sinne vain filosofian vuoksi?"

"Elkäämme liian ankarasti tuomitko," sanoi pappi vanhus. "Synenius Kyreneläinen on pyhä mies, mutta hän pitää kuitenkin Hypatiaa suuressa arvossa."

"Hänkö pyhä mies! -- ja on naimisissa! Hän, joka oli kyllin häpeämätön sanoakseen siunatulle Teofilukselle itselleen, ettei hän tahtonut päästä piispaksi, ellei saisi pitää vaimoansa; hän, joka piti Pyhän Hengen lahjaa vähempiarvoisena kuin avioliiton lihallisia nautinnoita, unhottaen raamatun sanat, että ne, jotka ovat lihasta, eivät ole Jumalalle kelvolliset. Oikein sanoo Siricius Roomalainen sellaisista miehistä, kysyessään: 'Voiko Jumalan Pyhä Henki asua muissa kuin pyhissä ruumiissa?' Eipä ihmekään, että mies sellainen kuin Synesius matelee Oresteen rakastajattaren jalkojen juuressa."

"Hän on siis ilotyttö?" kysyi Filammon.

"Epäilemättä. Onko pakanalla uskoa tai Jumalan armoa? Eikö niille, joilla ei ole uskontoa eikä Jumalan armoa, vanhurskaus ole kuin likainen vaippa? Mitä sanoo apostoli Paulus? -- Että Jumala on hyljännyt heidät paatumukseensa, täyteen vääryyttä, saastaisuutta, himoja, kavaluutta -- tunnethan jatkon: miksi kysytkään?"

"Ah, onko hän sellainen?"

"Ah! -- miksi sanot ah? Miten voisi evankeliumia ylistää, jos pakanat olisivat pyhempiä kuin kristityt? Sen tulee niin olla, siksi se on niin. Jos hänellä näyttää olevan hyveitä, niin ne, ilman Kristuksen armoa syntyneinä, ovat vain kullattuja paheita, kavalaa petosta, perkele puettuna valon enkeliksi. Ja mitä tulee siveyteen, joka on hyveiden kukka ja kruunu ja Pyhän Hengen esikoinen ja korkein lahja, niin ken tahansa sanoneekin, että hänellä, pakanalla, se avu olisi, hän pilkkaa Pyhää Henkeä, ja on ikuisesti anathema maranatha! Amen!"

Ja Pietari, ristien hartaasti silmiään, kääntyi vihaisesti ja ylenkatseellisesti pois nuoresta toveristaan.

Filammonilla oli ymmärrystä kyllin tietääkseen, ettei väite ole samaa kuin todistus. Mutta Pietarin todistelutapa: "Sen tulee niin olla, siksi se on niin" säästää sangen paljon vaivaa... ja epäilemättä oli hänellä varmat tiedot. Filammon jatkoi senvuoksi matkaansa pahoillaan -- hän ei tiennyt minkä vuoksi -- siitä uudesta kuvasta, jonka hän oli saanut Hypatiasta. Hän oli siis kauhea Messalina-noita, jonka luolassa velhotemppuja tehtiin ihmissielujen turmioksi. Mutta jos noituus oli ainoa, mitä hän opetti, niin mistä hänen oppilaansa Rafael oli saanut tuon uljaan miehuutensa? Jos filosofia oli jo, kuten he sanoivat, sukupuuttoon kuollut, niin mitä oli Rafael?

Samassa kääntyi Pietari seurueineen eräälle sivukadulle, ja Filammon jäi Hierakaan kanssa kahden matkaa jatkamaan. He kulkivat äänettöminä, kunnes Filammon muun puhumisen puutteessa kysyi, minne oltiin menossa.

"Minne minua vain haluttaa. Ei nuori mies! Jos päädiakonit ja esilukijat minua, pappia, solvaavat, niin en sitä aijo sinun suustasi kärsiä."

"Minä vakuutan, etten mitään pahaa tarkoittanut."

"Tietysti et! Kaikilla teillä on samat temput, ja nuoret oppivat ne hyvin pian vanhoilta. Sanat imeliä kuin hunaja, mutta purevia kuin miekka!"

"Ethän tällä tahtone moittia päädiakonia ja hänen toveriaan?" kysyi Filammon luonnollisesti valmiina taistelemaan sen veljeskunnan puolesta, johon hän kuului ja jota hän kunnioitti.

Ei vastausta.

"Mutta, herrani, eivätkö he ole ihmisistä pyhimpiä ja uhrautuvaisimpia?"

"Ky-yllä", vastasi hänen toverinsa äänellä, joka tuntui merkitsevän samaa kuin: "eivät".

"Etkö ole sitä mieltä?" Filammon suoraan kysyi.

"Sinä olet nuori, kovin nuori. Odotahan siksi kun olet nähnyt niin paljon kuin minä. Aika, jossa elämme, on turmeltunut, poikani, eikä sitä voi verrata vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin ihmiset uskalsivat kärsiä ja kuolla uskonsa puolesta. Olemme liian rikkaita nykyään, ja hienot naiset kävelevät kaduilla silkkinen pukunsa Magdaleenan kuvilla koristettuna ja kaulanauhoissaan raamattua kantaen. Minun nuorena ollessani he kuolivat sen edestä, jolla he nyt itseään koristavat."

"Mutta minähän puhuin parabolaaneista."

"Ah, niin, heidän joukossaan on paljon sellaisia, jotka eivät juuri mitään tee. Elä vain kerro minun sen sanoneen! Mutta löytyy paljon rikkaita, jotka kirjoittautuvat veljeskuntaan vain päästäkseen veroa maksamasta."

"Työn he jättävät sitte sellaisten köyhien miesten tehtäväksi kuin sinä olet. Mädännäisyyttä, mädännäisyyttä olet kaikkialla tapaava. Ja saarnaajat sitte -- ihmiset sanoivat -- tiedän apotti Isidoron ainakin sanoneen että minulla oli yhtä hyvät saarnalahjat kuin kenellä tahansa muulla Pelusiumissa, mutta tänne tultuani yksitoista vuotta sitte -- usko tai elä -- ei minua vielä kertaakaan ole pyydetty oman seurakuntani kirkossa saarnaamaan."

"Leikkiä kai lasket!"