Part 9

Sanna arveli vielä sanoa, että kaikki voi olla Jumalan sanan vaa'alla punnittua, mutta kun tiesi ettei itsekään ollut tarkoin sitä vaakaa käyttänyt, niin oli vaikea esittää toisellekin. Jättäytyi äänettömäksi, oli kumartuvinaan katselemaan raamatun lehtiä, mutta ei hän siitä mitään nähnyt, sillä mieli hapuili muualla.

Aaro näki Sannan syventyvän johonkin muuhun ja pelkäsi hieman loukanneensa Sannaa, niin tekeytyi herttaiseksi ja hyvittääkseen Sannaa lämpymällä tavalla, virkkoi:

-- Eikös niin, Sanna, että minäkin olen oikeassa?

-- Yksi luulee olevansa oikeassa siten, toinen täten, kuului Sannan suusta vastaus.

-- Mutta omaa vakaumustaan ei voi kukaan myödä tai vaihtaa toisen vakaumukseen, jatkoi yhä Aaro. Semmoinen ihminenhän on aivan tuulen heiluteltava.

-- Mutta mitä on silloin etua niistä yhteispyrinnöistä, niistä nuorison kokouksista, kun ne eivät vaikuta vakaumusten sulattamiseksi? Ilmanhan on mahdotonta päästä toisiaan lähestymään ja tulla ymmärtämään toisiaan, muistutti Sanna vakavasti.

-- Sitä on sentään paljo, paljo, sangen paljo, jossa voi yhtyä silti, jos tuonlaisissa sivuseikoissa kuin esim. jumaluuskäsitteissä ei sopisikaan aivan yhteen. Sanalla sanoen: Jumalan kieltäjienkin kanssa voi olla äärettömän paljon yhteistä.

-- Mitä esimerkiksi?

-- Ne voivat iloita yhdessä, ne voivat surra yhdessä, ne voivat rakastaa toisiaan ja toisia kansanryhmiä yhdessä, ja kaikki mitä jokapäiväiseen leipään kuuluu voi olla yhteistä.

-- Sinä puhut kuni keitetystä lampaan päästä, lisäsi Sanna. Miten esimerkiksi voivat rakastaa toisiaan ne, jotka eivät sinun käsityksesi mukaan ole saman Jumalan luomiakaan. Toisen heistä on luonut Jumala, mutta toinen on tullut itsestään, luonnon kehittäessä jostakin apinasta, niin miten heidän välillään rakkaudeksi sanottava yhteisyys voi olla mahdollista?

-- Siten, että joka luulee olevansa Jumalan luoma voi olla luonnon luoma, apinasta kehittynyt; joka luulee olevansa luonnon luoma voi olla Jumalan luoma. Sitä väliä ei ole meille kukaan varmasti erottanut. Mutta sitä paitsi Jumala, jos hän olisi luonutkin, ei ole meitä luonut valmiiksi, vaan luonnon kehityksen alaisiksi ja sentähden me tarvitsemme kehittyä käsikädessä. Ainoastaan siten voimme kehittyä yhdeksi kansaksi, siitä emme pääse puuhun ei pitkään.

-- Onko sinullekin saman tekevä josko olet Jumalan luoma tai luonnon voimain kehittämä, apinasta kehittynyt?

-- Juuri saman tekevä se on minulle ja muille, olemmepa tulleet ihmiseksi mitä tietä tahaan, kunhan olemme hyviä ihmisiä, se on pääasia.

-- Mutta ihmisen hyvyys jos ei ole Jumalasta kotoisin ja perustu Jumalaan, niin se on vaan hetken kukka, joka kiusauksen helteessä lakastuu ja kuoleentuu kokonaankin, sillä sen hyvyyden juuret perustuvat epävarmaan maahan, jonka pohjalla ei hyvyyden juuret voi mennä syvälle.

-- Mutta ihmisellä on mahdollisuus kehittyä yhtä hyvin hyvässä kuin pahassakin.

-- Mutta ainoastaan Jumalassa kiinni pysyen, virkkoi Sanna varmasti.

Aaro tunsi nyt tarinan menevän liian vakavalle tolalle ja pelkäsi jossain määrin Sannan näistä kiistelyistä loukkautuvan tai kyllästyvän, niin heittäytyi äänettömäksi ja päästäkseen toiselle tolalle kääntyi Vanniin ja hymyillen virkkoi:

-- Sanoppa Vanni oikein todella mitä sinä pidit niistä Tapanin illan kekkereistä.

-- En mitään, en sanalla sanoen mitään, virkkoi Vanni päätään punaltaen, olin vaan kuni peruna piimävellissä tai väärä raha oikeitten rahojen joukossa.

-- Se nyt ei ole ensinkään totta. Sinähän sait niin paljon ystävyyttä osaksesi, ettei sinun vertaistasi ollut monta koko joukossa, senhän näin silmilläni.

-- Ystävyyttä! Suurta teeskentelyä vaan.

Aaro punalteli päätään, oli olevinaan kummissaan Vannin sanasta. Sitten rykäsi, puistalti taas päätään, oli katselevinaan Vanniin oikein tutkivasti ja virkkoi:

-- Täytyy sanoa että senlaiseksi sitä juuri kasvaa ihminen ollessaan erillään muista, että ei voi toisesta luulla mitään muuta kuin paljasta pahaa. Siellä ei ollut vähintäkään teeskentelyä, Ei mitään muuta kuin avonaista yhdenvertaisuutta ja lämmintä ystävyyttä toisilleen.

Vanni naurahti, mutta tekeytyi totiseksi taas ja lisäsi:

-- No jo sinä olet ihan päihtynyt siitä rekiretken lystistä kun et muusta saata puhuakaan kuin siitä. Jos tietäisit minkälaista ivaa sait osaksesi kun tanssiessasi langetit ja lankesit itse mukana sen Pyyrysen Tiltan kanssa, niin et maar sanoisi puhtaaksi ystävyydeksi. Totinen ystävyys peittää toisen viat eikä asetu sepittämään minkäänmoisia irvikuvia.

-- Mitä siitä sitten sepitettiin?

-- En ole juoruämmä enkä paljon puutu.

Aaro tyrmistyi kun muisti, että juuri hänen syynsä oli sen tytön lankeamiseen. Hän hurjuudessaan vei sitä Tiltaa ihan lennossa, ja sitten ajattelemattomuudessa polki jalalle ja silloin silmänräpäyksessä meni tyttö kuni auskari ylen kuppuraisiaan. Tunsi sääliä tyttöä kohti; josko todellakin viitsivät virnistellä, niin on ihan anteeksiantamaton teko.

Aaro tätä ajatellessaan tuli ihan mykäksi, että Sannan tuli sääli Aaroa, niin alotti puheen siltä kannalta, joten tiesi haihtuvan sen nykyisen ajatuksen ja kysyi.

-- Joko sinä nyt mihin asti olet kerinnyt sitä lakitiedettäsi lukea?

-- Olenhan minä jo lukenut. Ensi kesänä toivon saavani suorittaa oikeustutkinnon.

-- Oikeustutkinnon! Joko todellakin niin kaukana?

-- Johan toki on aikakin. Neljäs vuosi on jo kulumassa, kun olen yhtämittaa lukea jyrännyt sitä samaa ja samaa lakitiedettä.

-- Neljä vuottako todellakin siitä kuin tulit ylioppilaaksi?

-- Keväällä toukokuun kahdeskymmenes päivä täyttyy neljä.

-- Siinä se aika kuluu, on mennyt se aika kuin unissa, on kuni eilinen päivä... Mutta sinustahan kohta tulee tuomari.

-- Niin tietopuolelta, mutta ei ansiolta. Sitä saa kymmeniä vuosia vielä ajelehtia kuin kalamiehen koira rannoilla ennenkuin sitä on minkäänlaisen tuomarin paikan saamisesta toivoa.

-- Miten se niin on?

-- Niitä on aina vanhempia oikeustutkinnon suorittaneita, niin ne pääsevät virkoihin, edelliset aina edellä kuni myllyssä.

-- Mutta sitten ne ovat herroja.

-- On ne sitten herroja, että pois tieltä vaan.

-- Samanlainenko sinustakin tulee kun joudut tuomariksi?

-- Samanlainen, juuri samanlainen, ei parempi eikä pahempi, mukautti Aaro naurahtaen.

Aaro näki, että Sanna on nyt hyvällä tuulella, niin tunsi olevan parhaan ajan lopettaa keskustelut, ettei Sanna enää paheneisi. Hyppäsi etuhuoneen ikkunasta katsomaan vieläkö on tuisku, mutta samassa huudahti:

-- Tuisku on laannut. Ilma tähessä kuin helmessä.

Sen sanottuaan alkoi hankkiutua pois, tarjosi kätensä hyvästiksi, pyysi sanakiistaansa anteeksi ja lähti ulos. Vanni kuitenkin otti käteensä suuren lampun ja saattoi rappusille, jonne Sannakin seurasi mukana. Aaro vielä kartanolla kumartaen pyysi kerran anteeksi sanakiistaansa ja hyvää yötä toivottaen pakeni portista ulos ja katosi pimeään talviyöhön. Ainoastaan raikkaat askeleet kuuluivat tuiskun huuhtomalta katukäytävältä, kunnes ne kokonaan kauteni kuulumattomiin. Silloin Vanni ja Sanna palasivat lamppuineen kamariinsa ja istuivat pöytänsä luokse lamppunsa vaiheelle. Sanna varasi päänsä käsiinsä ja mieli tuntui pahalta. Hän tunsi syvää kaihoa siitä kuin kuuli, että Aaro oli taipuvainen Jumalan kieltämiseen, josta hän aina oli toivonut Jumalaa pelkäävää tuomaria, hartaan uskovaisen äitin kelpo pojasta. Tätä ikävyyttään hän ei kuitenkaan ilmaissut Vannille. Tuntui vaan hyvälle kun Vanni ei ollut ihastunut siihen rekiretkeen, jonka hän nyt kuuli aivan tarkkaan Vannin ja Aaron keskinäisistä puheista. Ja oli jo nähnyt Vannin luonnostakin.

XVI.

Aaron tarkoitus oli tällä vieraisilla käynnillään päästä likemmäksi entistään Sannaa ja Vannia, mutta sitä vakuutta ei hänen mieleensä jäänyt. Tosin hän luuli Sannan ja Vanninkin kohtelussa huomanneensa jotakin tavallista suurempaa lämpimyyttä, mutta olihan Sanna häntä aina kunnioittanut kelpo miehen alkuna, josta syystä se on pitänyt vertaisenaan paitsi uskonnollisissa kysymyksissä, joten se Sannan ystävyys mahtoi olla nytkin samaa mitä ennenkin.

Rekiretki ei tuntunut Vanniinkaan vaikuttaneen rahtuistakaan likentävästi eikä varsinaisesti mitään, niin mieli oli nyt Aarolla tyhjää tyhjempi. Rekiretken tulos näytti nyt selvään, että Vanni on Sannassa kuni yhdestä juuresta, että Vannia ei miellytä se, joka ei Sannaakaan, ja nyt näki Aaro, että Vannia ei pääse likenemään kuin ainoastaan Sannan kautta. Ja Sannan suhteen tuntui melkeen keinot loppuneen. Näytti joutuvan peukalo ihan keskelle kämmentä. Kauvan aikaa vielä kotiin tultuaankin ajatteli tätä Aaro ja koko elämä oli vaan kuivaa olemista. Viimein hän kuitenkin päätti koettaa yhtä keinoa -- heittäytyä poikamaiseksi veitikaksi, ei antautua mihinkään vakaviin tarinoihin Sannan ja Vannin kanssa ilman heidän alottamattaan ja silloinkin antaa mennä sinne mihin ne vievät, varsinkin uskonnollisissa asioissa. Hän tiesi olevansa miellyttävän kaunis ja ainakin Sannan ja Vannin mielestä toivorikas nuorukainen, niin päätti hän nyt ruveta enemmän asuskelemaan Sannan ja Vannin luona ja pitämään niitä iloisella tuulella.

Aaro oli tästä lähtien melkeen jokapäiväinen vieras Sannan ja Vannin kotona. Usein hän tuli aina silloinkin kun Sannalla ja Vannilla oli kiirein vaatteitten silitys. Piti lystinään olla niitten haittana, kun näki että niillä on tulen palava kiire.

Sanni ja Vanni koettivat usein olla suuttuvinaan, mutta Aaro keksi taas uuden kepposen, että väkisten porahti emänauru, johon Aaro lystikkäästi mukautti:

-- Huh. Sitähän sieltä toivottiinkin, -- ja jatkoi ilvettään kuni työtään, siksi kunnes Vannin täytyi tarttua syliksi Aaroon viedäkseen ulos. Mutta siinä syntyi aimo temmellys, että Sannakin sai hikipäässä Vannille avuksi tehdä työtä ennenkun Aaro saatiin haalatuksi kartanolle korkeita rappusia kolikolia alas ja sitten jättää sinne avopäin menemään kotiinsa. Palattuaan huoneeseensa panivat Sanna ja Vanni ovet salpaan ja Aarokin sen tiesi, ettei sinne ole nyt pyrkimistä. Tuokion perästä aina veivät Aaron hatun portin taakse puun oksaan, josta sai periä milloin halutti. Tästä huolimatta Aaro oli vieraana huomenna vereksien kirjeittensä kanssa, jos eivät vaan sattuneet havaitsemaan ennen että kerkisivät ovensa panna salpaan ja kiusata oven takana siksi kunnes kiireimmät työt oli tehty.

Mutta eräänä päivänä hän sattui taas pääsemään sisään juuri kiireimpänä hetkenä ja nyt hän ikäänkuin maksaakseen entisiä kiusoja teki kujeitaan entistä suuremmalla innolla. Taas otti Vanni Aaroa viedäkseen ulos, johon avuksi tarttui Sannakin, mutta nyt Aaro aikaansai suuremman temmellyksen vastaan kuin koskaan ennen. Viimein hän jamiusi. silityspöydän jalkoihin ja puhki:

-- Ette nyt vie. Ette nyt vie, kuten ennen.

Mutta toiset siitä huolimatta haalasivat ulos päin, vaikka pöytä tavaroineen seurani mukana. Olivat pääsemässä ovelle kun raskas pöytä jaloiltaan jyrähti lattiaan ja alle sattui Sannan jalka ja meni silmänräpäyksessä nilkasta poikki että repaleinen nahka jäi pitämään. Sanna parkasi kuni se, jolta sydän olisi halennut, että kadulle oli kuulunut ja portin täydeltä juoksi ihmisiä hätään, mutta Sanna meni tainnuksiin ja pysyi tainnuksissa, kunnes tohtori sitoi jalan, ja kannettiin linikkaan.

Linikan rautaisessa sängyssä hiljalleen tointui Sanna. Mutta sen vihreäin akkunavarjostimien läpi tunkeutuva keväisen puolipäivän valo huoneessa oli kummallisena hämäränä, jossa näkyi silmiin kaikkea mitä koskaan ei ennen ollut nähnyt, niin luuli olevansa tuonelassa. Ja kun tunsi olevansa sidottu, ettei päässyt mihinkään liikkumaan, niin katkera hätä täytti sielun, kun luuli iankaikkisesti tulevansa siinä pysymään, ja kohti kurkkuaan huusi:

-- Auta, Jeesus, auta, Jeesus, auta Jeesus, kallis Jeesus, kuolemasi tähden auta minua helvetistä!

Tätä hän huuti kauvan aikaa, eikä tajunnut vaikka kaksi tohtoria ja linikan hoitajattaret koettivat rauhoittaa. Mutta viimein voi Vanni hallita itkuaan ja sielunsa tuskia niin paljon, että meni suutelemaan ja sai sanotuksi:

-- Rakas Sanna kulta. Elossahan olemme. Sinun Vannisi on tässä.

Sitten hiljalleen alkoi tointua ja tunsi olevansa armon ajassa. Puristi syliinsä Vannia, että luuli hajalle menevän taudin rytistämän rintakehän, ja kyyneleet juoksi kumpaseltakin, että päänalustyyny kastui. Puhella ei Sanna voinut sanaakaan, sydän oli niin täynnä iloa siitä, ettei tämä tointumisensa ollut tuonelassa.

Pitkän tuokion perästä, kun Sannan sydämestä oli enimmät mielenliikutukset purkautuneet ulos ja ilo siitä että näki olevansa elossa vakautui tyyneksi iloksi, mutta näki että Vanni ei voinut rauhoittua, niin suuteli hän Vannia ja sydämellisesti lausui:

-- Hyvä Vanni... Elä kärsi minun kohtaloni tähden. Tämä on vaan tieto siitä, että minun ruumiini on määrätty kärsimään, vaan sieluni on tätä tietä kulkeva ijankaikkiseen autuuteen... Tähän verraten muu ei ole mitään. Enempää hän ei näkynyt voivan puhua, vaan varsin näyttääkseen Vannille miten hän voipi rauhoittua ja tyytyä, liitti kätensä ristiin, vinot silmät loistavina katsoivat korkeuteen ja huulet liikkuivat. Kasvoissakin näkyi iloinen tyytymys, vaikka sidottu jalka paloi tuskasta.

Vanni ei kuitenkaan tästä Sannan tyytymisestä voinut rauhoittua, vaan sielussa paloi tuska siitä, että hän oli syypää Sannan nykyiseen kohtaloon. Ei voinut viipyä linikassa kauvan, vaan lähti ulos. Aarokin oli seurannut linikkaan nähdäkseen Sannan kohtaloa, niin lähti hänkin nyt Vannin mukaan ja mitään toisilleen sanomatta menivät Vannin kotiin ja itkivät yhdessä. Viimein Aaro puhkesi puhumaan ja rauhoittaakseen Vannia koetti selittää miten koko tapaus on hänen syynsä ja miten se polttaa häntä, että minä hetkenä tahansa hän olisi valmis antamaan sahata jalkansa Sannalle jalaksi, jos sillä saisi takasin sen tekonsa. Muisteli miten monta säälin kyyneltä hänen hyvä äitinsä on itkenyt Sannan vuoteen ääressä, sen kärsiessä tuota ikuiseksi vaivaseksi syöpää kolotustautia. Mitä hän nyt tuntee, kun minä hänen rakastetuin poikansa vielä hänelle lisäsin nämä tuskat, joita hän nyt kahlehissa kärsii linikan omana. Oi kauheaa! huudahti hän ja koetti puristaa yhä valtavampaa itkua.

Tämä Aaron itkeminen tuntui Vannista oudolta ja hänen puheessaan surustaan ja äitinsä surusta ja vaikka oman jalkansa uhrauksesta Sannaa pelastaakseen luuli Vanni helähtävän jotakin tehtyä, joka ei tuntunut hyvästi sulavan, ja vaikutti se Vanniin enemmän kylmentävästi kuin hyvittävästi. Sitä hän ei tänä hetkenä kuitenkaan ymmärtänyt, minkä tähden se siltä tuntui, luuli vaan sentähden olevan outoa kun niin suuri mies itki.

Päivä oli jo siirtynyt iltaan ja maaliskuun aurinko helotti poutaisen lännen rannalla lähellä laskuaan, jonka iloisesti herttaiset säteet läpi lehdettömän puiston hiipivät Vannin kamarin korkeaan akkunaan ja kultasivat sen lattiaan yltävät valkoiset harsot.

Tämä, vaikutti Vanniin mieltä ylentävästi. Mitäpä itkisimme, kun ei kumminkaan sillä ole mahdollisuutta voittaa vähintäkään takasin sitä mikä on tehty. Meidän tehtävämme on auttaa kärsivää mitä, voimme.

Sen sanottuaan tunki päällysnuttunsa ylleen ja lähti linikkaan. Aaro seurasi mukana. Mutta Sanna oli nukkunut ja kasvot levollisina lepäsi kuni autuas sielu. Tämän nähdessään hytkähti ilosta Vannin sydän ja mielihyvällä katseli Sannaa siinä pitkän tuokion. Mutta hoitajattaret eivät sallineet puhella eikä millään häiritä Sannan unta eikä luvanneet tänä iltana palata linikkaan, niin saivat hiipiä ulos. Samaa tietä palasivat takaisin kamariinsa, jonka akkunaan illan rusko vielä salamyhkäisesti kuumotti ja uhkuvalla ruusuhohteella täytti koko huoneen. Vannin tuntui olevan hyvä olla kun äsken saivat kahdessa itkeä, ettei kukaan häirinnyt, ja olivat nähneet Sannan kasvot niin anteeksi antaneen näköisinä. Ja vielä nytkin saivat olla kahden, ettei kukaan tullut häiritsemään. Tuntui tämä hetki kumpasestakin aivan ikimuistettavalta. Aaro olisi tahtonut viipyä Vannin luona myöhään iltaan, vaan Vannista se viipyminen tuntui sopimattomalta, keksi tekosyyn ja kehotti Aaroa menemään vanhalle äitilleen ilmoittamaan tapauksesta, ennenkun kerkeäisi muilta kuulla, joka silloin voisi häneen vaikuttaa pahemmasti kuin kuullessaan hänen itsensä suusta. Tähän taipui nyt mielellään Aaro ja lähti kotiinsa. Vanni saattoi häntä puiston toiseen nurkkaan, jossa Aaroa hyvästeltyään pisti kätensä poveensa ja lähti juosta hutkeltamaan poispäin.

XVII.

Vaatteen silitystyötä teki Vanni joka päivä. Mutta joka päivä oli Aarokin hänellä vieraana, ei kiusan tekemisessä, vaan auttamassa silitystyötä, että pikemmin olisi jouduttu Sannan huviksi linikkaan ja tekemään sille mitä parasta taisivat.

Tämä tuntui Aaron mielestä paremmalta kuin mikään muu maailmassa. Tuntui se aivan yhteen kasvattavalta. Eikä Vannikaan ymmärtänyt siitä muuta kuin mukavalle se vaan tuntui työskennellä yhdessä tänlaisena murheen aikana, ja olihan Aaro Sannan sukulainen ja siitä syystä melkeen jokapäiväinen talon vieras. Mutta kaupungin muijat tiesivät jo kertoa Aaron ja Vannin välisistä suhteista hyvinkin pahaa ja tämän tiesi Aarokin, mutta ei hän sitä Vannille sanonut. Muijain puheet kerkesivät kuitenkin Sannan korviin linikkaan ennenkun Vanni osasi aavistaa mitään. Sanna ei uskonut asiasta sen pahempaa kuin että tulisi Vanni kihlatuksi, vaan sekin oli hänelle korvaamaton vahinko eikä voinut hän sitä tänlaisena aikana kestää.

Oli kaunis maaliskuun sunnuntai-aamu. Nyt ei ollut vaatteitten silitystä, niin Vanni jouti aikaisemmin linikkaan Sannan huviksi, kuin arkiaamuina. Vanni hiipi hiljaa Sannan huoneeseen, nukkuisiko Sanna vielä, ettei tahtonut häiritä. Mutta Sanna väänteli ruumistaan vuoteellaan tuskaisesti ja tummat silmät uivat kyyneltulvassa eikä huomannut Vannin tuloa. Vanni tämän nähtyään vaaleni; mutta kuuli Sannan huokauksien seassa sanoja:

-- Tämäkö vielä otetaan minulta pois, oi suuri Jumala, tämäkö otetaan minulta pois.

Vanni perettyi hieman Sannan pään pohjista, johon hän oli kumartunut tarkemmin kuullakseen Sannan sanoja ja virkkoi:

-- Mikä viedään pois, jalkako? Jumalan tähden, onko tohtori määrännyt leikattavaksi?

Sanna säpsähti, mutta kasvot välkähtivät eloisammiksi, kuultuaan Vannin äänen, ja ojenti kätensä saadakseen Vannia syleillä ja suusta kuului heikot sanat:

-- Ei jalka, Vanni rakas, vaan enempi.

-- Mitä enempi?... Tyynny nyt ja sano... Tyynny, rakas Sanna... Elä todellakaan itke niin kovin, aivanhan murrut koko olento. Olenhan minä tässä.

-- Olet vielä, kuului Sannan huokausten seasta kuiskauksen tapainen sana.

-- Vieläkö?... Ja milloinka sitten en olisi? virkkoi Vanni, kääri kätensä lujempaan Sannan kaulaan, suuteli Sannaa ja kyyneleet valtasivat Vanninkin, nähdessä Sannan niin syvän surun.

Siinä yhdessä itkiessä itsestään selvisi Vannille, että joku huhu on liikkeessä Aarosta ja hänestä, niin kohta kun Sannan sydän näytti rupeavan tyhjentymään, muistutti Vanni:

-- Luulen arvaavani tuskasi. Mutta, oi rakas Sanna, elä koskaan usko senlaisia... On Jumalan armahdettavasti sinulla kärsimisiä jo ilman sitä, niin minäkö vielä lisäisin... Minäkö, minäkö lisäisin sinun kärsimisiäsi? Pois se, rakas Sanna.

Näissä sanoissa kuului enemmän kuin totta, niin Sannan silmät valtasi uusi kyyneltulva ja rytistynyt rinta tutisi uudesta mielenliikutuksesta, jonka Vanni puristi syliinsä ikäänkuin sitoakseen, ettei se kokonaan hajoaisi.

Tyynnyttyään tästä Sanna katseli lämpymästi Vannia. Tahtoi sanoa, että voi kun sinä olet hyvä, mutta se sana tuntui olevan liian pieni ilmoittamaan hänen nykyistä mieltään, niin pysyi ääneti ja puristi vieressään istuvan Vannin kättä rintaansa vasten erityisemmällä tavalla kuin koskaan ennen. Tästä ymmärsi Vanni Sannan mielen paremmin kuin minkäänmoisista sanoista ja tuntui se lämmittävältä, että uusi kirkas kyynel vierähti Vannin kasvoille katsellessa Sannaa. Kumpanenkaan heistä ei tänä hetkenä löytänyt sanoja minkäänmoiseen keskusteluun. Sannan ilosta sykkivä sydän Vannin hermotonna Sannan rinnalla lepäävään kämmeneen puhui kaikki mitä tänä hetkenä kaivattiin. Ja somalta ja kummalliselta tuntui se side, mikä heitä nyt kietoi.

-- Viikolla eräänä yönä näin unta... alkoi viimein Sanna. Oi, kuinka ihanaa kärsimisien keskellä!... Näin taivaan avoinna ja kirkastutun Jeesuksen avoimen sylin ottamassa vastaan kaikkia niitä, jotka Hänen veressään olivat vaatteensa pesseet ja joilla ei pedon merkkiä otsissa ollut... Ah, koska joutuu hetki, jolloin olen vapaa kaikista näistä siteistä, siirtymään sinne... Minä näen että elämäni alusta loppuun on kärsimisien tie, mutta tien päässä on lepo, tyytymys, ilo ja rauha. Tämä kärsiminen, tunnen minä, kuitenkin riuduttaa viimeisen ulkokuoren, niin että päiväni eivät ole monet... Oi, Jeesus kallis, antaisit tämän olla jo viimeisen.

Sanna näki Vannin silmien vettyvän uudestaan, niin suuteli Vannin kättä, käänti päänsä Vanniin ja kuului kuiskaavat sanat:

-- Vanni rakas, elä murehdi. Kaikesta tästä on minulla syytä iloon. Iloni on suuri nytkin... juuri sinun tähtesi.

Mutta samassa mäjähti kirkon kello, niin Sannan koko ruumis hieman hytkähti ja muistutti:

-- Nyt on sunnuntai. Tahtoisitko mennä kirkkoon.

-- En halua. Täällä on paras.

Sannan kehotuksesta Vanni otti nyt raamatun ja alkoi lukea siitä Johanneksen evankeliumin neljättätoista lukua. Kuulemaan keräytyi nyt kaikki linikan hoitajattaret ja paljon jalahteelta sairastavia sairaitakin. Tämä miellytti Vannia ja luki hän nyt tavallista raikkaammin ja sanat kuuluivat eläviltä. Ja Vannin kadehdittavan kauniit kasvotkin näyttivät nyt tavattoman kauniilta.

Luku oli loppunut ja Sanna näki, että se vaikutti kuulijoihin lämmittävästi ja näytti siltä, että haluttaisi kuulla lisää, niin Sanna huomautti:

-- Se, mitä tässä luettiin, kuuluu yksinomaan niille, jotka uskovat Jumalaan ja rakastavat Jumalaa. Sentähden uskoton maailma ei saa nähdä Isää eivätkä tunne Isää, kun ne eivät rakasta häntä. Sentähden uskoton maailma jää osattomaksi kaikesta mitä Jeesus opetuslapsilleen tässä lupaa.

Monen kuulijan silmään näkyi kihoavan kyynel, niin Sanna jatkoi puhettaan miten kaikki ihmiset ovat kutsutut ja lunastetut ijankaikkiseen autuuteen, mutta ainoastaan sentähden jäävät osattomaksi kun eivät usko Jumalaan eivätkä rakasta Jumalaa. Mutta millä hetkellä jumalaton hylkää tiensä ja kääntyy, niin hänelle tapahtuu laupeus. -- Hän siinä selkänsä tiessä puheli niin voimakkaasti ja lämpymästi, että juhlalle tuntui tämä hetki jokahisesta ja mielihyvällä erosivat nyt kuulijat omiin huoneihinsa.

Aarokin oli Vannin tähden tullut linikkaan ja oli nyt kuulijain joukossa. Mutta kun kuulijat hajosivat, niin estääkseen Vannin mieleen painumasta niitä Sannan uskonnollisia käsitteitä, joita kaikki muutkin kuulijat paitsi Vannia näkyivät totuuksina pitävän, teki kysymyksiä Sannalle:

-- Miksi kaikki uskovaiset eivät käsitä raamatun totuuksia samalla tavalla, vaikka on käsissä sama raamattu?

-- Ei kaikki voi maailmassa olla täydellistä. Usko ja rakkaus Jumalaan täydentää kuitenkin kaikki.

-- Mutta miten voivat kaikki uskoa samalla tavalla kun eivät käsitä raamattua samalla tavalla?

-- Ne uskovat sentään samaan lunastajaan.

-- Mutta Juutalaiset eivät usko Kristusta syntyneeksikään.

-- Senpätähden ovatkin hajoitetut kaikkeen maailmaan.

Nuo viimeiset sanansa sanoi Sanna senlaisella painolla, että Aaro tunsi Sannan kyllästyneen hänen kyselemisiinsä; Aaro ei jatkanut, jäi vaan tyynenä istumaan Vannin lähelle. Oleminen siinä kumminkin tuntui nyt painostavalta, niin pyysi anteeksi kaikkea liikaa ja kiirehti ulos pyytämättä Vanniakaan lähtemään mukaansa.

Ei hyvin kauvan jälkeen tuli nyt Aaro toimessaan ja palavissaan linikkaan ja varsin näyttääkseen miten suuria on taas tekeillä alkoi:

-- Sinä, Vanni, lähdet kai tänä iltana arpajaisiin. Ne on pantu toimeen suomalaisen teaatterihuoneen rakennuskassan hyväksi, niin asia koskee meitä kaikkia emmekä saa jäädä pois kukaan, ken vaan kynnelle kykenee. Sanalla sanoen, se koskee meitä kaikkia.

-- Johan velikulta houraat nyt, kuului Vannin välinpitämätön vastaus. Mitä teaatteri koskisi meitä kaikkia. En ainakaan minä tarvitse.