Part 7

-- Mutta jos pääsisi tähän kaupunkiin opettajaksi.

-- Tähän kaupunkiin! huudahti ystävällisesti Sanna. Tähän kaupunkiin! Voi lapsi kulta ajatuksiasi. Tähän kaupunkiinko otettaisiin opettajaksi vasta leivottuja tyttöhutikoita... Jos sinä omistaisit kaikkein parhaimmat lahjat, niin saisit kymmeniä vuosia riekkua muualla ennenkun olisi syytä ajatellakaan senlaista, ja silloinkin jonkun mitättömän ja harmittavan syyn, esim. syntyperäsi alhaisuuden takia saisit väistyä ylhäisempi-syntyperäisen tieltä syrjään. Näitä esimerkkejä olen nähnyt monta ja useamman olen kuullut niistä kertovan.

Vannin mieli kokonaan lamautui, pää vaipui käden nojaan ja melkein kuiskaamalla virkkoi:

-- Joksikin kotiopettajattareksi.

-- Kotiopettajattareksi! huudahti Sanna, suusta sanan katkasten. Etkö nyt jo itsekin voi käsittää mitä etua olisi sinulla silloin seminaarissa käynnistä ja niitten tuhansien markkain tuhlaamisesta kun jäisit tähän kylään kotiopettajattareksi... Sanon, että tuhatta, tuhatta ja vielä sittenkin tuhatta kertaa kelvollisempi toimi on meillä tämä vaatteen silitys, jossa on meillä suurin luottamus koko kylässä. Emmekä ole kenenkään orjia, kuten ne kotiopettajattaret, jotka ovat opettamassa toisen lapsia toisen kotona.

Vanni ei nyt jatkanut puhetta, istui vaan selkä kenossa sohvallaan, pää oikean kämmenen varassa ja katseli kenkiänsä, joitten kantoihin suutari oli kiiltonahkasta tehnyt jonkunmoiset kuvikkaat koristeet. Mieli ei nyt kuitenkaan joutanut kengän kärkiin, vaikka silmät katselivat niihin kun ei muutakaan ollut edessä merkillisempää. Mieli oli yhäkin siellä äsköisessä innokkaassa joukossa, niissä liikuttavan isänmaallisissa lauluissa, joita äsken laulunopettajan neiti Pajulan johtamana laulettiin, ja toivoi huomeniltana saavansa niillä lämmittää Sannankin sielua, koska neiti Pajula saapuu heille.

Sannakaan ei tuntenut nyt enää puheenhalua, kun näki Vannin täydellisesti voittaneensa, jonka lisäksi hän nyt sai tulla tuntemaan, että Vannin yhteys häneen ei ollut ollenkaan heikennyt. Hänen mielensä mutuili nyt sangen hyvän makuisena kun kuuli, että hänen ystävänsä neiti Pajula tulee huomeniltana tänne, jonka mielen hän luuli saavansa käännetyksi ja toivoi sen kautta saavansa vaikutetuksi Vanniin, ettei se koskaan tulisi aikoneeksi seminaariin eikä mihinkään pois kotoa. Tämän hyvän toivon kanssa laittautui nyt Sanna yöteloilleen ja päänalunenkin tuntui nyt pehmeämmälle kuin moniin aikoihin.

Vuoteelleen laskeutui Vannikin, vaan sielu oli levoton, levottomampi kuin moniin vuosiin. Ajatukset hapuilivat tulevaisuuden avaruudessa, loivat sieltä kokoon suuria kasoja, mutta ne hajosivat samassa olemattomiksi, loivat taas uusia erinäköisiä kasoja, mutta nekin taas tupsahtivat tyhjyyteen kuin veden kupla ja mieli hämärtyi kuni heinäkuun pilvinen yökin, mutta unta ei tullut koko yönä. Muisti hän uskonnon opettajan koulussa aina usein lausuneen: Kaikki työ, mikä ei ole Jumalan mielen jälkeen, on kuni hiekka, jota virta kuljettaa, väliin siitä syntyy uoman rannalle pakkoja, mutta tuokiossa vierii se syvyyteen ja näkyy vaan tyhjä sija. Vannikin tunsi, että hän oli nyt niine ajatuksineen niitten isänmaallisten laulujen pilviin nostama höytyvä, jota tuuli kuljetti mihin tahtoi, mutta tuulen pyörteessä suistui alas ja jäi siihen. Mutta toinen tuulen puuska singahutti taas uudelleen korkeuksiin, jossa ei vieläkään ollut kuin ääretön tyhjyys, josta tuulen tauvottua maan vetovoima kiskoi maahan.

Mutta vaikka hän koetti olla aivankin ajattelematta, ei kuitenkaan uni tullut.

Huomenaamuna näki Sanna Vannin töhmeröisistä silmistä, että Vanni ei ollut nukkunut, ja arvasi, mistä se levottomuus oli Vannille tullut, vaan ei hän siitä ollut tietävinään. Sanna oli päättänyt pysyä Vannille jyrkkänä seminaariaikeen suhteen. Ja kun tunsi Vannilla olevan ratkeamattoman kiinteyden häneen, niin uskoikin hän sen voittavansa parhaiten sillä, että pysyy jyrkkänä eikä antaudu ensinkään puhumaankaan siitä asiasta. Muuten hän pysyi ja tahtoi pysyä ystävällisenä Vannille.

Vannikin pysyi iloisena, teki työnsä reippaasti eikä näyttänyt Sannalle vähintäkään ynseyttä, vaikka Sanna olisi sitä toivonut, että hän pääsisi puheen alkuun taas vakavammista asioista. Sitä ei kuitenkaan tullut. Päivä meni iltaan, jolloin tiedettiin neiti Pajulan tulevan vieraaksi tuumaamaan enemmän Vannin seminaariin lähtemisestä, mutta tuli tieto, että neiti Pajulan oli pitänyt matkustaa äkkiä sairastuneen sisarensa luokse Paimolaan.

Vanni tunsi nyt viime öisen valvontansa tähden raskasta väsymystä, niin tekeytyi mitään ajattelemattomaksi ja toimittautui nukkumaan sekä nukkuikin heti, nukkui aina aamuun asti. Mutta mieltä ei uni selvittänyt. Tuntui nyt Sannan ja itsensä välillä olevan jonkunmoisen väliaidan, joka heitä eroitti toisistaan ja teki mielen kaipaavaksi, eikä kuitenkaan tiennyt mitä se kaipasi, koskapa Sanna oli ystävällinen kuten ennenkin.

Kului päiviä päivien perästä eikä mitään sen syvempää keskustelua Sannalla ja Vannilla tullut. Sannakin tunsi karttuvan mielensä säiliöön jotakin, joka ei puhumatta tule ulos. Toivoi kumminkin mielessään, että kun tulisi se neiti Pajula, niin se saisi asian alkuun. Vaan neiti Pajula viipyi yhä Paimolassa eikä tietty, koska se tulisikaan, kun sisarensa tauti yhä kiihtyi.

Eräänä iltapäivänä päivänsä työn lopetettuaan olivat Sanna ja Vanni taas lähteneet kävelyretkelle virkistelemään itseään kuten usein ennenkin.

Heinäkuun ilta oli nyt kaunis, mutta se ei miellyttänyt. Ruskohohteisen illan valossa läpi kuultavat lehdet hiljaa liikkuivat kuuliaisuutensa merkiksi illan tuulen vienoille henkäilyille, mutta se ei viehättänyt. Taivaan sinipohjaisella kannella lepäilevä kullanvärisellä silkillä verhottu pilvi ei näyttänyt miltään. Kaikki oli kuni salattua. Kaikki tätä illan luontoa ihailevat ihmiset näyttivät ihailevan itselleen, ja Sannasta ja Vannista tuntui ikäänkuin heitä kaksi olisi vaan maailmassa, mutta ei hekään tuntisi toisiaan.

Tämä tuntui oudolla, kamalalta ja väsyttävältä, sanomattoman väsyttävältä. Jalat kuitenkin vaistomaisesti vetivät kotia kohtia ja Sannalla ja Vannilla aukesivat kuin sokeain silmät näkemään vasta portaittensa edessä, että he olivat kotona.

XIII.

Siihen he nyt seisahtivat ja kääntyivät jälkeenpäin katsomaan matalan lankkuaidan ylitse näkyvää uhkeaa puistoa, joka siinä toisella puolen katua täysilehtisenä kuhotti ja hiljalleen huokailla tuhaili illan tuulen hienoille henkäilyille. Ei siitäkään silmänsä mitään keksinyt, ja mielet tuntuivat tyhjiltä, tuntui kuin ei mitään kotiin tuotavaa olisi mukana eikä missään olisi mitään saatavaa, ja tyhjänä kotiin meneminen tuntui pelottavalta. Seisoivat siinä kuitenkin hetken ja tavan vuoksi katselivat ryöheisiä oksiaan heiluttelevaan puistoon, niin Vannin silmät yhtäkkiä virkistyivät, näkyi kuuntelevan ja tuokion perästä virkkoi:

-- Itään kai menee tuuli, kun karusellin posetiivin soitto kuuluu rantatorilta niin selvään.

-- Todellakin... En ole huomannut sen ääntä koko iltana, vastakohan se pantiin käymään, virkkoi Sanna ja nosti hänkin lyhytkaulaisen päänsä pystympään.

-- Mutta jos lähdettäisiin sinne katsomaan sitä, kun ei muukaan tänä iltana miellytä, virkkoi Vanni ja silmät vilkkuivat virkeästi. Sanna otti rintataskustaan pienen kultakuorisen kellonsa, katsoi siihen ja virkkoi:

-- Mutta nyt on myöhä, kello on yli puoli kymmenen. Emme lähde nyt enää.

-- No emme lähde sitten, mukautti Vanni ja alkoi kiivetä portaita ylös. Mutta huoneeseen tultuaan aukasi sen puoleisen akkunan, josta soitto kuului ja istui sen akkunan pieleen sohvalle. Auki oleva akkunan puolisko kuurtosi posetiivin ääntä siihen, että kuului paljon selvemmin kuin sinne ulos. Ja vaikka se niinkin yksitoikkoista oli, niin oli se kuitenkin soittoa ja Vannin mielestä tyhjää parempi ja tuntui ylentävän mieltä.

Sannankin mieleen sen kuuleminen vaikutti virkistävästi, vaan Sanna ei tahtonut sitä ilmaista, sillä hän aina halveksi karusellilaitosta. Alkoi laittaa vuodettaan ja kiirehti nukkumaan, mutta siihen vuoteelle se väkistenkin tunkeutui soitto ja esti nukkumisen siksi, kunnes Vannikin kyllästyi ja pani kiinni akkunan.

Vannikin rupesi valmistautumaan nukkumaan, vaan siinä toimiessaan virkkoi:

-- Pitäisipä todellakin ruveta nukkumaan ja nukkua oikeen kissan unet ja koiran unet, että selviäisi elämä... Minä tänä päivänä olen elänyt kuni tainnoksissa. En ole voinut ajatella mitään, en muistaa mitään, en rakastaa mitään, en vihata mitään, en viihtyä mistään, kuin ainoastaan nyt tuosta posetiivin soitosta, josta minä ikäni olen kaikkein vähimmän pitänyt.

Sannan koko ruumis nytkähti vuoteella ja ennen kun Vanni kerkesi lopettaa puheensa, virkkoi Sannakin:

-- Minä myöskin olen tänä päivänä elänyt kuni muitten maailmassa, jossa ei minulla olisi tehtävää mitään. Ja tässä äsken palatessa kotiin olin hämmentynyt, etten tiennyt elänkö minä ensinkään. Ja heräsin kuin yölepakko illan pimetessä tuossa porrasten edessä siitä, kun sinä seisahdit ja nykäsit minua kädestä... Mutta mistä se todellakin tuonlainen pimennys aina joskus tulee.

Vanni ajatteli sanoa, mutta keskeytti sanansa kielelleen ja mietti, olisiko se juuri tänä hetkenä ensinkään sopiva. Ajattelemattaan istui keinutuoliin, vaikka hänellä oli aikomus kiirehtiä nukkumaan ja tuokion perästä hän hymähti ja virkkoi:

-- Lieneekö totta, mitä neiti Pajula viime kerran yhdessä ollessamme puhui, että se ihminen, joka työskentelee yksinomaan vaan itselleen ja kotonaan, muuttuu vähitellen senlaiseksi kuolleeksi kaluksi, joka ei tiedä itsekään, onko hän kuollut vai elävä. Kotikin tulee hänelle niin jokapäiväisen näköiseksi, ettei hän tunne ensinkään rakkautta siihenkään ja eläminen siinä tuntuu alinomaa kärsimiseltä; jos hän sen sijaan työskentelee isänmaan hyväksi, niin hänen työmaansa on silloin kauvempana kodin rajotettua piiriä. Koti tuntuu nyt suloiselta leposijalta, johon työstään väsyneenä poistuu kuni äitin helmaan, ja koti saa nyt kodin arvon.

-- Höpsis! virkkoi Sanna ja puistalti päätään kylmäkiskoisesti. Minä luulen ymmärtäväni, että sinä puhut tätä sen tähden kuin mielessäsi on yhä se seminaariin aikomus.

-- En puhu minkään tähden, kerron vaan neiti Pajulan sanat, jotka nyt mielestäni tuntuvat aivan tosilta.

-- Tunnusta pois, että sentähden puhuit... Olen aivan varma siitä, että sentähden puhuit, sanoi Sanna melkeen tiuskaisten, kääntyi vuoteellaan syrjälleen ja kasvoissa näkyi mielenkiihkeyden väreitä.

Vanni ei puhunut tähän mitään, painoi päänsä kätensä varaan, hiljalleen liikutteli keinutuolia lattiaan varatulla jalallaan ja vasta pitkän tuokion perästä virkkoi vakavasti:

-- Minun mielestäni ei tunnu mikään niin inhottavalta kuin turhanpäiväiset ennakkoluulot.

-- Ei mitään ennakkoluuloja, keskeytti Sanna ja katseli kiinteästi Vanniin.

Vannin kasvoille vierähti muutama kyynel.

-- Tuntuu hyvin pahalta, että sinulle tätä nykyä ei saa sanoa mitään asiallisempaa, ulkopuolelta tämän kotoisen toiminnan... Olen vasta kahdeksantoista vuoden vanha, ja tiedän hyvin, etten kykene mihinkään tosivakaviin keskusteluihin. Mutta mieleni kuitenkin kaipaa jotakin senlaista ja kun sinun kanssasi, johon on minulla suurin luottamus, ei näy voivan syntyä mitään sentapaista, niin tämä tuntuu sangen kuolettavalta. Ja kun sitä paitsi alkaa syntyä väliimme tuonlaisia ennakkoluuloja, niin kohtaloni tulee hämärtymään joka päivä. Ja mieleni pimenee kuni yö.

-- Tuntuu siltä kuin sinulla olisi halu asettua minun kanssani riitelemään. Etkö tiedä, että...

-- Mitä että, kysyi Vanni, suusta sanaa katkasten. Sanna ei kuitenkaan virkkanut, vaikka mielessä oli sanoa, että tämä koti on hänen, että Vannilla ei ole mitään tekemistä. Vanni kuitenkin arvasi, mitä Sanna tarkoitti siliä sanalla, ja karahti se aivan läpi ruumiin. Varsin näyttääkseen, ettei hän tahdo siitä masentua, Vanni kuitenkin virkkoi terävästi:

-- Sinä olet ihmeteltävän kummallinen nyt. Onko se sitten niin, että minä en saa sinun kanssasi keskustella mistään muusta, kuin ainoastaan mitä tässä kodin jokapäiväisyydessä tarvitaan ja siitäkin vaan: on, on, ei, ei.

-- En viitsi kuunnella, tiuskasi Sanna, pyörähti vuoteellaan toisin päin, painoi kasvonsa päänaluseen, varsin näyttääkseen kyllästymistään Vannin puheeseen.

Vanni ei hiiskahtanutkaan mitään enää, mutta istui kauvan siinä keinutuolissa, ja mietti sitä ja tätä. Se tuntui käyvän selväksi mieleen, että ei kestäisi kuin yhden kerran Sannan sanoa, sen sanan "etkö tiedä että tämä koti on hänen", ennenkun hän sen jättäisi. Ja tuntui varmalta, että kyllä se sen huomenna jo sanookin, koska sillä on se mielessä. Ja mieleen syntyi kysymys, missä hän huomen illalla lieneekään... Syvää kiitollisuutta tunsi kuitenkin Sannaa kohtaan, että Sanna oli hänelle tähän asti ollut se, mikä oli ollut.

Vuoteensa teki Vanni lattialle, kytjähti siihen, ja kauvan aikaa hämmenti mieltä kysymys, mikä Sannan on tehnyt tuonlaiseksi. Hän oli kyllä kauvan aikaa jo luullut näkevänsä Sannassa vanhain tyttöin omituisia elämänkäsitteitä, mutta tämä nykyinen Sannan mielentila ei siltä tuntunut, se paremmin tuntui kuni ulkoa tulleelta, mutta se ei selvinnyt niistä. Tämän kaiken yli kuitenkin näkyi mieleen nuoren, terveen tytön valoisa tulevaisuus, jonka viihdyttämänä nukkui kohta.

Sannan töhmeröinen mieli oli saanut siitä äsköisestä suuttumuksesta virkistystä. Ajatuksilla oli nyt askartelemista sinne ja tänne, mutta ne äsken Vannille lausumansa tyhmät sanat selvisivät mielessä sitä pahemmiksi mitä enemmän ajatteli, ja pelko, että jos ei Vanni antaisi niitä anteeksi, teki mielen kipeäksi.

Huomen aamuna nousi Vanni toimimaan askareihinsa hilpeänä kuin ei mitään olisi mielessä, vaikka alituistaan povessa värähteli, milloin hän saa kuulla sanan että "etkö tiedä että tämä koti ei ole hänen."

Mutta kamarista kuului Sannan ystävälliselle kajahtava ääni: Vanni kuule!

-- Mitä nyt? tuli Vannin suusta sanat aukastessa kamarin ovea ja iloisin kasvoin kiirehti kamariin.

Sanna tarttui syliksi Vanniin.

-- Olen ollut ihan kipeä koko yön siitä, kun olin illalla niin tyhmä sinulle, Vanni, rakas... Annathan toki sen anteeksi.

-- Aivan mielelläni, kuiskasi Vanni ja heittäytyi sohvalle istumaan.

Sanna suuteli Vannia ja kiirehti Vannin viereen, hänkin istumaan ja silmiin ilmaantui kyyneleet.

Vanni suuteli Sannaa ikäänkuin todisteeksi anteeksi annostaan ja arveli sanoa, että elä ole lapsellinen, vaan hän tunsi povessaan voimakkaan pukkauksen niin syvää rakkautta häneen, jommoista ei Sannassa luullut koskaan huomanneensa, ja samassa tulvahti kyyneleet silmiin. Ja ennenkun huomasikaan, kierti hän kätensä Sannan kaulaan ja suuteli taas uudestaan Sannaa...

Pitkän hetken itkivät siinä sylikkäin mitään toisilleen virkkamatta. Ei itsekään tienneet, minkätähden he niin paljon itkivät, mutta he vaan itkivät ja tyhjentyvän tunsivat sydämmensä.

Viimein Vannin sydän tyhjeni kokonaan, niin otti nenäliinansa, pyyhki sillä Sannan kasvoja ja herttaisesti hyvitteli:

-- Ei ikänäni ole ollut niin lysti itkeä kuin nyt. On lysti, että meitä on vaan kaksi. Voimme iloita, voimme surra yhdessä kuni pienet lapset; muu maailma ei siitä mitään tiedä. Ai, ai, kun tämä on sentään lystiä.

-- Vanni rakas, miten hyvä sinä olet, huudahti Sanna. En tiedä mitä tekisin sinulle.

-- Et mitään tarvitse tehdä, sanoi Vanni naurahtaen. Se on tehty mitä on tehty, saimme yhdessä itkeä, niin jouduimme puolta pikemmin työstämme. Eikös niin, Sanna rakas.

Sannalta pääsi sydämmellinen nauru, niin Vanni kun näki, että hän sai Sannan niin hyvälle tuulelle, jätti siihen ja kiirehti työhuoneeseensa,.

Sanna oli tänä päivänä niin kummallinen. Hän ei ollut moniin vuosiin tuntemat itseään niin läpitsensä iloiseksi kuin nyt ja työaskareissakin ollessa olisi tahtonut olla niin liki Vannia, että joku kohta olisi pitänyt aina olla kiinni Vannissa. Koko päivän rupatteli nyt Sanna elämänsä tapauksista, muistonsa ensimäisistä päivistä lähtien, ja somalle tuntui niitä lukea kuni ennen luetusta kirjasta. Somalle tuntui Vannistakin nähdä Sannan niin avonaisena, kuin nyt oli.

Tänä iltapäivänä he eivät tunteneet halua mihinkään kävelylle, niin istuivat neuleet käsissään tapansa mukaan sohvalleen. Mutta Sannan mieli oli niin elävällä kannalla, ettei neulomisesta tullut kalua. Keskeyttääkseen Vanninkin neulomista, että se paremmin malttaisi kuunnella hänen puhettaan, otti Vannin käden helmaansa ja alkoi:

-- Tunnen tavattoman halun puhella, etten voi sitä olla tekemättä.

-- Hyvä ystäväni, kukas estäisi siitä? sanoi Vanni.

Sanna näkyi hieman ajattelevan ja jatkoi: Katsohan noita kadun toisella puolen olevan puiston röyheitä puita. Niissä on elämäni kuva. Nuo välissä seisovat pienet, vanhuuttaan jäkälöityneet rosoiset puut ovat suojelleet ja tukeneet noita nykyisiä suuria puita, heidän hentoina vesoina ollessaan. Mutta kun ovat saaneet latvansa viedä ylemmäs heitä, niin levittävät nyt lehvänsä yli eivätkä muista, että he vanhemmilleen tuottavat kärsimistä ja kuihtumista sillä, että lehvillään estävät auringon paisteen. Ja tämän tekee Jumalan säätämä luonnon laki... Sama on laita ihmiselämässäkin. Olin onnettomista onnettomin, kurja, kituva lapsi kun jäin orvoksi isästä ja äidistä. Mutta Jumala siunasi hyviä ihmisiä, jotka minua hoitivat, niitä kutsuin minä äitikseni... ja hyvällä syyllä... Olin niille avomielinen kuni lapsi, rakastin niitä kuni lapsi... Ja hyvällä syyllä... Mutta tulin kouluun, niin koulu kasvatti vesan suureksi puuksi... Ja ennenkun tyttökoulun seitsemäs luokka oli läpi, tunsin, että isänmaa on meidän ja sen kohtalo riippuu meistä... yksin meistä... Silloin vanha, rosoinen puu ei näyttänyt silmistä miltään... Tämmöiseksi kasvatti koulu, jonka häveten tunnustan... Tiedän, että tämä kuva sopii sinullekin, niin tuntuu hauskalta kertoa.

-- Aivan hyvin, Sanna rakas.

-- Kertomukseni ei kuitenkaan lopu tähän, muistutti Sanna. Luulet kai, että silloin olin onnellinen kun aloin isäimmemaata ikäänkuin kourissani puristella. Ei, ei... Se oli vaan sitä päivän tuulta, joka ilta-auringon aletessa raukesi, tyyntyi ja jätti isänmaan laivan soutimien varaan, vaikka kuinka olisi purjeita pönkittänyt. Näihin utukuviin vaihtui se avonainen rakkaus, mikä minulla lapsena oli äitiin ja äitin arvoisiin. Ja jätti aukon, joka ei mistään täyttynyt, katkasi siteen, joka ei mihinkään liittynyt. Äiti, äiti... Mikä on sun vertaisesi... Isäinmaa on meidän suuri äitimme, mutta sen rinta on niin leveä, ettei mahdu syliini... Sen rakkautta reutoo monet lapset ja voimakkaammat imevät sen rinnat kuiviin, että minua nuorinta ja vaivaista tuskin hän tuntisi... Sen tähden rakastan tätä pientä kotia, rakastan enemmän kuin mitään muuta. Tiedätkö, Vanni kultani, minkätähden tätä paitsi Jumalaa rakastan enemmän kuin mitään muuta... Sinun tähtesi. Tämän viimeisen sanansa sanoi Sanna kuiskaamalla, vaan siinä kuului kuitenkin Hyvä totisuus ja järkähtämätön vakaumus.

-- Pelkään, että sinulla on hetken huimaus. Tuntuu liioitellulta.

-- Siitä ei puhetta... Tämän olen minä kärsimällä ostanut, kärsimisillä, jonkamoisista kärsimisistä sinä, kulta Vannini, hento kahdeksantoista vuotias tyttö heiskale, et tiedä mitään.

-- Kivessä on kipeä kun on toisessa. Silloin kun sinun olen nähnyt kärsivän minun tähteni, olen kärsinyt yhtä paljon, tai enemmän sinun tähtesi...

-- Voi, kuin sinä olet hyvä. Sinä olet niin hyvä... En tiedä mitä sanoisin, lausui Vanni syvästi ja tarttui syliksi Sannaan.

-- Minä ymmärrän... Tyynny nyt, elä itke nyt enää niin kovin, itkinnnehän aamulla jo itsemme tyhjäksi.

-- Elä kiellä, nyt...

-- Mutta ethän muista Jumalaa nyt kun minua ihmistä halailet niin kovin.

-- Mutta Jumala sinut on minulle antanut. Ja älköön sinua ryöstäkö pois.

-- Kyllä minä iso puu tahdon nyt lehvilläni peittää sinut vanhan puun, mutta en tahdo estää auringon paistetta. En koskaan, en koskaan.

Noista Vannin sanoista: "En koskaan, en koskaan", kuului selvään, että hän tarkoitti ei heittävänsä Sannaa, ja se lämmitti yhä enemmän Sannan mieltä.

Kauvan aikaa vielä Vanni piteli Sannaa, sitä kyttyräselkäistä raukkaa sylissään, kuni lasta, ja terävät luut tuntui käsiin sekä hartioista että kokoon rytistyneestä rintakehästäkin, ja siihen nähden tuntui mahdottomalta senlaisesta risukoosta löytää senlaista sydäntä, joka omisti sen paljouden tunteen tulta kuin tämä. Mutta nyt tuntui siltä kuin tauti olisi polttanut pois kaiken muun ja jättänyt asumaan tunteekkaan ja rakastavan sielun ja määrännyt ne puhdistetut luut palvelemaan ainoastaan niitä kahta, rakkautta ja tunnetta. Sillä hän ei voinut nyt toisin olla.

Pitkän tuokion perästä palasi taas Sannaan vakavampia ajatuksia ja ollessaan Vannin helmassa, sanoi hän herttaisesti: Sinä olet vaan kahdeksantoista vanha.

-- Niin olen ja kyllä ymmärrän mitä tarkoitat.

-- Sanoppas, Vanni kulta.

-- Etten olisi päätösteni herra, Mutta minä olen.

-- Oletko todellakin ihminen nyt?

-- Olen kun olenkin, usko pois, että olen, että olenhan jo kahdeksantoista vuoden vanha ja näin suuri tyttö. Kuka olisi päätöstensä herra, ellen minä.

Viimeiset sanansa sanoi Vanni niin voimakkaalla painolla, että Sanna tunsi niissä peruuttamattoman ajatuksen.

Tähän loppui nyt heiltä ne ihannekeskustelut, mutta Sanna oli yhäkin iloa niin täysi, että kannattelemaan mieli. Otti kaappinsa laatikosta paperia, kirjoitusneuvot ja asettui kirjoittamaan pyöreän pöytänsä ääreen eikä koskaan ollut Vanni nähnyt Sannan roukkeloisia kasvoja niin asiallisen näköisinä kuin nyt. Vannilla paloi mielessä tehdä leikkiä Sannalle, saadakseen vähän hämmentymään sen totisuuden. Mutta kun vasta äsken oli itsekkin juuri ensi kerran eläessään puhellut vakavista asioista, niin pysyi hänkin vakavana. Piti lystinä kuitenkin katsoa miten Sannan soppinen suu mutuili kirjoituksen mukaan ja vinot korkeitten kulmain alla piilevät silmät terävästi tähtäilivät kynän kärkeen. Mutta viimein hän nakkasi kynänsä punaiselle kirjoitusmatolle, sytytti kynttelin, poltti lakkaa kirjoituksen alle ja painoi sinetillään siihen oikein hartian väestä. Sitten luki vielä sen kirjoituksen, katsoi sinettiä, tuliko se oikein täysi, ja lausui:

-- Nyt se kuitenkin tuli tehdyksi, jota olen kauvan aikonut.

-- Ja mikä? kysyi Vanni, vaikka hän arvasi mitä se Sanna kirjoitti.

-- Tässä on nyt testamentti, että saat periä tämän majan, jos minä ennen kuolen.

-- Mutta johan sinä, hyvä Sanna, tahrasit liittomme ihanan hetken.

Tämän sanottuaan Vanni hieman tyrmistyi, ja ikäänkuin takertui sanat suuhun, vaikka ei hän sitä itsekään tiennyt, minkätähden se siltä tuntui.

Sanna ei huomannut Vannin viimeistä sanaa, luki vielä kerran kirjansa, aukasi kaappinsa ja kätki paperin erääseen pieneen laatikkoon, jossa hänellä muutkin kalleutensa oli. Pani sinne kaappiinsa entiselle paikalleen kirjoitusneuvonsa, lupsautti kaapin oven kiinni ja puoliääneen virkkoi: Tehty seisoo, tekemätön tuntematon.

Sannan mielestä oli välttämätöntä olla kirjallinen testamentti, joka jäisi hänen kuoltuaan toteuttamaan hänen lupaustaan ja lain turvaksi Vannille, vaikkapa vielä pitäisi käräjiinkin mennä.

Hymyillen istua kupsahti Sanna Vannin viereen sohvalle, kiersi kätensä Vannin kaulaan ja tuntui nyt suuri lämmittävä aarre olevan takana kun kaapissa oli testamenttipaperi ja vieressä Vanni, hänen ainoa rakastajansa, joka rakasti ei ainoastaan hänen sydäntään, vaan häntä kokonaan, jota ei yksikään muu tehnyt hänen ruman ulkokuorensa tähden.

Kauvan vielä univuoteellaankin puhelivat siitä miten tuulessa hapuileva on se ihminen, joka omistaa rakastavan ja tunteekkaan sydämmen ja ei ole esinettä, josta hän saisi tälle vastapainoa. Miten isänmaakin on vaan helisevä kuollut sana, ellei ole joku tai joitakuita sen lapsia, jotka rakkaudesta toisiinsa, sulautuvat yhdeksi jäsenistöksi, jotka avonaisina toisilleen toimivat yhdessä.

Mutta viimein tavotti uni ja siirti toiseen päivään.

XIV.

Iloisena ja keveällä mielin nyt Vanni liikkui vaatteen silityspöytänsä vaiheella. Pellavan kellahtavat kumaltelevat tukat kahtena suurena palmikkona leiskuivat hartioilla, joitten latvat punasella silkkinauhalla oli sidottu yhteen ja muodostivat vyötäisiin asti yltävän moniväriselle hohtavan palmikkolenkin.