Part 6

-- Ulla... Ulla näki ettei puoliakaan tuota kerjääminen kun ei ole Vanni mukana, niin tuli liehakoiden Vannin luokse kiireesti ja palavin silmin virkkoi: Tuonne tuli iso joukko herroja, jotka eivät ole meitä nähneetkään, lähetään nyt yhdessä sinne... Ne on komeita ja suuria herroja... Lähtään nyt heti.

Vanni katseli Sannan silmiin, mitä siihen Sanna sanoisi. Vaan Sanna keskeyttääkseen sitä Ullan liehakoitsevaa kiirettä kysyi: Näytäppä minkä verran sinulla on rahaa...

Ulla punastui, mutta veti kuitenkin kerjuupussistaan esiin pitkän säkkinsä, jota oli jo puolen kyynärän verran täytetty kymmenen pennin lantilla.

-- Miksikä sinulla on noin paljon ja Vannilla näin vähä?

-- Minä sain nyt tuolla käydessäni paljon, lipasi Ulla.

-- Mene nyt vielä yksinäsi sinne, minä annan saman verran Vannille mitä sinä saat sieltä... Mene nyt ennenkun ne herrat menevät pois, kehotti Sanna Ullaa, mutta Ulla hämmästyi ja jäi pyytelemään Vannia mukaansa. Mutta Sannan kasvot tulistuivat ja sanoi käskevästi: Mene nyt aivan heti, sinä petturi.

Tämän sanan kuultuaan lähti Ulla häpeissään astua lurpottelemaan ihmisjoukkoihin, mutta kerjäämisestä ei näkynyt tulevan mitään, vaani vaan salaa mitä Sanna Vannin kanssa meinaa.

Sanna puristi Vannia lujemmin rintaansa vasten, katseli sen suuria tumman sinisiä silmiä, joista avonaisesti loisti vielä puhdas lapsen viattomuus, ja kysyi: Tahtoisitko ruveta minun tytökseni?

-- Tahtoisin, kuiskasi Vanni kainosti.

--- No lähdetään sitten kotiin, virkkoi Sanna, kohosi seisalleen ja lähti santaista puistonkäytävää kävelemään kotiin päin, ja somalle tuntui kun Vanni piteli häntä kädellään hameesta, astuessaan hänen rinnallaan. Kaupungin laidassa oleva punainen valkoikkunainen korkea talo oli Sannan ja hänen kahden veljensä yhteinen, jäänyt vanhuksien kuollessa perinnöksi heille. Tässä oli nyt kaksi huonetta Sannalla, joissa hän toisessa isommassa huoneessa teki vaatteen silitystyötä ja toinen pienempi huone oli varsinaisena asuinhuoneena. Mutta se oli kaikenlaisilla suurilla ja pienillä kasveilla täytetty, että tuskin sopi yhdelle sivulle sänky, joka oli ladottu vaatteita miestä korkealle. Sen päässä pieni kumalteleva kaappi, jonka päällä oli iso kuvastin. Ja sängyn edustalla pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli puoli tusinaa topatuita tuolia. Tähän kamariin Sanna toi nyt Vannin, asetti viereensä istumaan topatulle vieteripohjaiselle tuolille ja sanoi: Tämä se on minun ja sinun koti.

Vannista tuntui kuin olisi eksynyt. Ei pitkään aikaan kyennyt puhumaan mitään. Mutta kun oli saanut Sannan kanssa syödä, ja saanut uudet alusvaatteet, niin aukesi hänen kielensä, ja kesti sitten kyselemistä koko viimmeiseksi iltapuoliskoksi päivää, eikä Sannaakaan haluttanut enää mihinkään koko iltana.

Kauvan vielä tilkatteli Vanni nukkumasijallaankin, että Sannaa rupesi väsyttämään vastaaminen kaikkiin kysymyksiin, pyysi rupeamaan nukkumaan ja oli panevinaan silmänsä kiinni.

-- Mutta ethän sinä ole vielä siunannutkaan, muistutti terävästi Vanni.

-- Kukas sinun on opettanut siunaamaan?

-- Äiti... se äiti, joka on kirkon haudassa.

-- Miten se käski tehdä?

Silloin Vanni liitti kätensä ristiin rintansa päälle ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen ja lopuksi lausui: Jeesus rakas, siunatkoon Vannia, isää, äitiä ja kaikkia hyviä ihmisiä tänä yönä.

-- Minkä tähden se äiti käski sillä tavalla siunata?

-- Sentähden, ettei ruma henki saisi tulla tekemään nukkuessa pahaa... Mitenkäs se sinun äitisi käski siunata?

Sanna tuli hämilleen. Oli vaikea sanoa, ettei hänen äitinsä opettanut mitenkään ja vaikea oli valehdella, sanoi kuitenkin: Kyllä kai se opetti samalla tavalla.

-- Mutta eikö täällä olekaan rumaa henkeä kun sinä et siunaa?

-- Kyllä se on täälläkin, vaan minun ei tarvitse siunata kun sinä siunasit.

-- Mutta sinäpä et pannut käsiäsi ristiin silloin kun minä siunasin.

-- No siunaa nyt uudestaan, niin minä panen käteni ristiin, näin juuri.

Vanni pani kätensä ristiin rintansa päälle, siirti itsensä oikein likelle Sannaa ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen ja lopuksi lausui herttaisesti: Jeesus rakas, siunatkoon Vannia, Sannaa, Ullaa, isää ja äitiä ja kaikkia hyviä ihmisiä tänä yönä.

-- Mutta eihän nyt tarvitse enää isää eikä äitiä siunata kun ne ovat kirkon haudassa.

-- Onhan Kurkelassa äiti ja isä.

-- Siunasiko se Kurkelan äiti milloinkaan?

-- En minä sen kanssa nukkunutkaan yhdellä vuoteella.

-- Onko sinulla muualla äitiä kuin Kurkelassa?

Vanni ei vastannut siihen kysymykseen, painautui vaan Sannan kylkeen lujempaan, niin Sanna kysyi: Olenko minä sinun äitisi?

-- Olet, kuului hiljainen kuiskaus Vannin suusta.

-- Sinä lapsi kulta, sanoi Sanna ja sulki syliinsä Vannin, suuteli häntä ja lisäsi: Sanotko sinä aina minua äitiksesi?

-- Sanon, kuului Vannin suusta sydämmellinen kuiskaus.

Nyt tekeytyi Sanna uniseksi, oli heittäytyvinään nukkumaan ja muistutti Vanniakin nukkumaan rupeuksesta.

Vanni asettuikin tyyneen, mutta kauvan harreili silmät huoneen esineisiin ja huulet mutuilivat, mutta nukkui viimmein.

Sannaan vaikutti Vannin oleminen hänen vieressään niin kummalla tavalla, että ei nukuttanut kaukaan aikaan, vaan Vannin nukuttua nousi istualleen ja katseli Vannin ihanasti puhtaita kasvoja ja ihmetteli mielessään sitä metsien rauhaa, mikä kasvattaa lapset ihan enkelin viattomuudessa näinkin suureksi kuin Vanni on, joka kaupungissa ei ole mahdollista. Ajatteli sitäkin, kykeneekö hän ensinkään suojelemaan Vannin puhtautta, kykeneekö hän äitin sijalla ohjaamaan tuon vilkkaan, herkkäluontoisen lapsen elämän askeleita. Nämä kysymykset panivat mielen ahdistuksiin, kohottivat kyyneleet silmiin ja tunsi sydämmensä nöyremmäksi kuin koskaan ennen alistumaan Jumalan armolliseen johtoon. Ja kun oli rukoillut Jumalaa yksin antamaan viisautensa ja voimansa Vannin kasvatuksessa, kuin muissakin asioissa, niin sitten vasta palasi hänen sieluunsa rauha ja sai vaipua uneen.

X.

Huomenaamuna oli Vannilla ensimmäinen työ käydä pesutupaan, jossa puhdistettiin joka puolelta, jonka jälestä sai hän samanlaisen pukineen päästä jalkoihin asti kuin saman ikäisellä ja kokoisella Flanderin Siirillä ja monilla muillakin herrastalojen samanikäisillä tyttölapsilla oli.

Nyt kaikki kaupungissa asuvat Sannan tuttavat rouvat ja neidit kävivät Vannia katsomassa. Ja kun niitä kulki myötäänsä ja puhuivat semmoista kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, sillä nyt hän ei ymmärtänyt Sannankaan puhetta, niin luuli muuttuneensa kummitukseksi. Ja vaatteetkin puristivat toisella tavalla kuin entiset ja olivat muutenkin niin kummalliset, ettei hän osannut niilläkään kengillä kävellä. Päähinekin tuntui pahalta ja koko oleminen niissä pukineissa oli niin tukalaa, ettei ollut hyvä istua eikä astua. Vieteripohjaisella toppatuolilla hän punaverisenä istui, kainoina pyöri suuret silmät. Mutta viimmein alkoi kasvot muuttua hätäisen näköisiksi ja yhtäkkiä möllähti voittamattomaan itkuun ja sydämmen pohjasta lausui: Ei tule se äiti.

Sanna koppasi Vannin syliinsä, suuteli sitä, ja hyvitteli: Minähän sitä olen Vanni kullan äiti. Vannilla on ollut monta äitiä, mutta tuoni on vienyt ensimmäisen ja Kurkelaan on jäänyt toinen ja minä olen nyt tullut äitiksi. Saanhan olla sinun äitisi... Saanhan... sano nyt... Elä nyt itke niin katkerasti... Vanni kultani, elä nyt itke niin paljon, ettet jaksa hallita itkuasi... Mikä sinulla on... Tyynny nyt, minun Vanni kultaseni. Olethan sinä minun tyttöni.

-- Tuleekos se Ulla tänne? kuului Vannin suusta itkumieliset sanat.

-- Käymme Ullaa katsomassa tästä sitten kun saamme tämän Nordmannin rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän on tullut hakemaan. Lähdeppäs katsomaan miten niitä silitetään. Juokseppas omin jaloin tänne niillä sievillä kengilläsi, jotka narisevatkin... Kas niin! Eipä olekaan Ullalla niin sieviä kenkiä, eikä niin uutta leninkiä eikä tämmöistä keltaista, näin komeaa hattua kuin on Vannilla. Jossa on näin komea ihan silkkinen leuvanalusnauhakin. No, käveleppäs nyt, että nuokin rouvat näkevät miten näppärä se minun Vannini on.

-- Kas vaan... no, jopa se onkin sievä tuo Sannan tyttö. Ai, ai, kuin se on näppärä. No, jopa se Sanna on saanut sievän tytön ja niin helposti. Mikä onni!

-- Aivan löytämällähän tämä tuli. Löysin kuni tielle pudonneen rukkasen tuolta puistosta eilen illalla.

-- Etpähän löytänyt. Ullan kanssahan minä tulin luoksesi ja sitten otit syliisi.

-- Herranen aika, miten huomaava, hymähti Sundbergin rouva.

-- Aivan niin, että Vanni tuli minun luokseni, mutta minä tälle rouva Sundbergille sanon sen vuoksi löytäneeni Vannin kun Vanni tuli minun luokseni ja minä sain ottaa siitä syliini ja Vanni lupasi ruveta minun tytökseni, ja nythän sinä olet minun tyttöni. Olethan?

-- Olen.

-- Olenhan minä nyt sinun äitisi.

-- Olet.

-- Heti huima houkuteltu, hymähti rouva Sundberg.

-- Lapsella on lapsen mieli.

-- Mutta ihmeellinen lapsi.

-- Ja viaton kuin taivaan enkeli.

-- Hänellä on varmaan ollut hurskas äiti, joka hänelle on aina puhunut totta.

-- Jotakin senlaista täytyy olla, mutta kuinka kauvan pysyy hän näissä oloissa noin puhtaana?

Tämä viimmeinen sana kuultuna hänen parhaimman ystävänsä rouva Sundbergin suusta vihlasi kipeästi Sannan sydäntä. Se koski samaan haavaan, joka jo yöllä oli purkanut monta kyyneltä.

Sanna tunsi, ettei hän voi nyt jatkaa puhetta rouvain kanssa, niin kiirehti työhönsä vaatteen silitykseen ja pyysi vieraita istumaan siksi kunnes hän saisi Nordmannin rouvan vaatteet silitetyksi, joita hän odottikin. Mutta työssä liehuessaan kuitenkin kyyneleet väkistenkin tunkeutuivat Sannan silmiin ja usein täytyi niitä pyyhkiä, etteivät variseisi synnyttämään pilkkuja silitettäviin vaatteisiin.

Rouvat näkivät tämän auki olevasta väliovesta ja arvasivat, että heidän puheensa Vannin puhtaana pysymisestä koski Sannaan, mutta Vannin kuullen eivät jatkaneet puhetta, ei ruotsiksikaan, pysyivät vaan tyyninä, kun ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta Vanni näki Sannan kyyneleet, niin pyörähti viereen, otti Sannan hameesta kaksin käsin kiinni, katsoi säälivännäköisesti silmiin ja kysyi: Itketpähän sinäkin... Onko sinullakin äitiä ikävä?

Rouvain suusta porahti sydämmellinen nauru. Samassa puhkesi Sannankin sydämmestä voittamaton naurun nytkähdys. Ja samassa jätti silitysrautansa rautaiselle jalalle, tarttui syliksi Vanniin, nosti syliinsä ja ihastuneesti huudahti: Voi sinua, Vanni, mikä sinä olet, sinä kuokka!

-- En minä ole kuokka, minä olen Vanni.

-- Ei vainenkaan Vanni ole kuokka, se on vaan minun tyttöni, minun Vannini, sinä kesän perhonen.

Rouvain suu oli yhä lystissä naurussa ja puhelivat:

-- Jokainen kai tahtoisi ottaa tuon lapsen.

-- Ottaisin kait minäkin.

-- Ottaisin minäkin.

-- Lähtisitkö sinä minun tytökseni, kuule Vanni, lähtisitkö? virkkoi sitten rouva Sundberg ja ojenti kätensä ottaakseen syliinsä Vannia.

-- Menetkö sinä rouva Sundbergin tytöksi?... Menetkö?

-- On sille Ulla, virkkoi Vanni ja käpertyi Sannan kaulaan.

-- No nyt se oikein meni, huudahtivat rouvat nauraen ja iloisesti tervehdittyään sekä Sannaa että Vannia ja vielä kerran toivotettuaan onnea menivät tiehensä.

XI.

Joka päivä aina iltapäivällä, kun Sanna oli saanut senpäiväiset vaatteen silitystyönsä tehneeksi, ellei vaan satanut, kävi Sanna Vannin kanssa puistossa. Ensimmäiseksi tahtoi Sanna aina istua siihen, missä hän tapasi Vannin. Ja somalle se tuntui kun nyt ei koskaan tarvinnut hänen kauvan istua yksinään, kuten ennen, vaan Vannin tähden aina tuli siihen tuttuja ja tuntemattomia tekemään seuraa ja puhelemaan Vannista.

Mutta moni köyhä katupoika ja tyttö kuulivat samassa Vannin syntyperän ja kun näkivät, että monet rouvat pitivät Vannista enemmän kuin yhdestäkään heistä ja Rönnbergin Sannakaan ei heille yhdellekään ollut koskaan mitään antanut ja nyt Vannista piti niin paljon, että otti ihan tytökseen, niin tunsivat syvää kateutta Vannia kohtaan.

Vanni oli jo perehtynyt Sannan kotiin, että hän uskalsi mennä yksinkin sinne puistoon eikä Sannakaan siitä välittänyt kun näki, ettei se mene edemmäksi kuin missä hänen kanssaan aina kävi, ja näki, että se hyvin osaa takaisin.

Eräänä päivänä meni Vanni puistoon, mutta siellä tapasi hänet suuri joukko katupoikia, jotka ilkeästi jätkyttelemällä alkoivat: Sinäkö sitä olet se huutopiikki? Kieropään Sannan huutopiikki. Rönnbergin kieropään Sussan huutolainen. Voi kun on sääresi hienot, ihan kuin varpusella! Ilmankos se olisi huutopiikki!

-- Minä olen Vanni, kuului Vannin suusta nureksiva sana ja kummissaan katseli poikain käytöstä.

-- Malli! Mikä malli sinä olet? Paljas huutopiikki vaan, Rönnbergin loppisuun Sannan huutopiikki. Sen kyttyrä Sannan huutopiikki.

Vanni ei ollut koskaan senlaista nähnyt, niin ei ymmärtänyt mitä tämä on. Mutta mieli kuitenkin meni pahaksi, että itku pääsi, niin lähti rientämään kotiin. Vaan pojat rupesivat jälkeen viskelemään pienillä kivillä ja juuri portille päästessä sattui yksi terävä kivi päähän, että takaraivoon tuli suuri haava, ja hattu lensi päästä kadulle.

Hätäisin silmin ja parkuen juoksi nyt Vanni kartanoon ja veri juoksi virtana haavasta.

Sanna hätä-äänen kuultuaan juoksi ulos ja nähtyään Vannin verissään löi käsiään yhteen ja huudahti: Hyvä isä siunatkoon, menitkö hevosen jalkoihin, vai mitä!

Vanni ei kyennyt sanomaan mitään, parkui vaan ja luuli poikain kivien vieläkin tähtäävän hänen päähänsä. Vasta sitten kun Sanna oli Vannin kantanut työhuoneeseensa ja yhä jatkoi kyselemisiään: mikä sinulle sen teki? sanoi Vanni, että vieraat pojat viskasivat kivellä, sanoivat minua monta kertaa huutopiikiksi. Sitä hokivat vaan, että Römperin Sannan huutopiikki, kieropään Sussan huutopiikki, kyttyrä Sussan huutopiikki. Ja sitten kun lähdin juoksemaan pois, niin jälkeen viskoivat monta kiveä ja yksi kävi päähäni.

Sanna näki, että haava ei kuitenkaan ollut syvä, terävälaitainen kiven liuska oli vaan viiltänyt takaraivosta nahkaa halki, niin sitoi sen, jotta veri lakkasi tulemasta ja Vanni sai ruveta pää kääreessä maata lattialle tehdylle vuoteelle, johon Sanna peitellessään varotteli, että ei milloinkaan saa Vanni enää mennä yksinään ulos, jossa pahat pojat semmoista tekevät.

-- Mistä ne ovat ne pahat pojat tulleet?

-- Ihmisten poikia ne ovat, vaan ne ovat pahoja,

-- Miten ne ovat tulleet niin pahoiksi?

-- Oppineet pahoista ihmisistä,

-- Eipähän Niilo ja Tanelikaan olleet oppineet pahaksi.

-- Sempä tähden Jumala on ottanutkin ne taivaaseen.

-- Eipähän minua ole ottanut.

-- Ottaa se vielä sinutkin kunhan pysyt hyvänä lapsena.

-- Eikös se Jumala noita poikia ota taivaaseen.

-- Ei milloinkaan, jos eivät tule vaan hyviksi lapsiksi.

Mutta nyt muisti Sanna, että Vannin hattu oli jäänyt sinne loukkauspaikalle, niin kiirehti sitä hakemaan ja tähän keskeytyi nyt Vannin kyselemiset.

Sannasta tuntui hieman hyvälle, kun Vanni oli pojilta saanut semmoisen muistipalan. Hän tiesi, että ei Vanni uskalla nyt yksin liikkua ulos ja siinä tapauksessa varjeltuu monesta pahasta. Tuntui se Sannan mielestä ihan Jumalan sallimiselta Vannin varjelemiseksi.

Mutta syvään tarttui Vanniin pelko poikain kivityksestä. Sannankin kanssa kun hän kävi puistossa tai missä tahaan ulkona ja kun näki katupoikia, niin hätäillen pakeni hän Sannan suojaan. Tätä Vannin pelkoa katupojat käyttivätkin hyväkseen. Missä ne vaan näkivät Vannin, nostivat kätensä ylös muka viskatakseen Vannia. Vanni silloin parkasi pelvosta, mutta pojat rähähtivät nauramaan ja huutamaan, miten hupsu raukka on tuo huutopiikki. Ei sydäntä enempi kuin jäniksellä ja kaupungin koirain keskeen on uskaltanut tulla. Mitähän jos meilläkin olisi noin mitätön sydän, ja muuta sen laista, huusivat aina pojat.

Vanni ei saanut tätä pelkoa pois itsestään, vaikka hän itsekin sitten isompana tiesi sen pahaksi. Vielä vuoden kahden perästä kun piti kulkea kouluun melkeen yli kaupungin, täytyi Sannan tai jonkun muun vanhan ihmisen viedä kouluun ja hakea sieltä. Tämä vaikka oli haitallista, oli kuitenkin Sannasta mieluista, sillä nyt ei Vanni ollut hetkeäkään tietämättömissä. Siten tuntui Sannasta siltä kun Vanni kasvaisi häneen kiinni, ei ainoastaan sydämmeen, mutta luihin ja lihaankin.

Koulussa olivat opettajat aina Vannille ystävälliset ja kaikki kohtelivat kuni lastaan, ja koulun käynti oli Vannista sangen mieluista. Mutta eräänä päivänä opettaja opetti ymmärtämään merkkien merkitystä ja niitten nimiä, mikä niistä on kysymysmerkki, mikä piste, mikä pilkku, mikä puolipiste, mikä huutomerkki j.n.e. Niin huutomerkkiä opettaessa eräs tyttö Vannin takana kuiskasi: Se on Rönnbergin Vanni.

Silloin Vannin koko ruumis nytkähti, kasvot lentivät tulipunaisiksi ja itku purskahti ulos.

Opettaja riensi käsiksi ja pyyteli: Mikä sinulle tuli, mikä sinulle, hyvä lapsi, tuli. Ja kauvan sai opettaja hyvitellä ennen kun itkunsa seasta voi sanoa: Sanovat minua huutopiikiksi.

-- Kuka sen sanoi? kysyi opettaja.

-- Tuo tyttö tuossa, virkkoi Vanni ja osotti tyttöä takanaan.

Mutta tytöt yhteen ääneen usahtivat: Valehtelee, kurja, pelkuri raukka, ei kukaan, ei kukaan meistä ole häntä sanonut, mutta katupojat häntä eivät kutsu koskaan muuksi kuin huutopiikiksi; opettaja kun nyt opetti huutomerkistä, niin raukka luuli, että häntä sillä herjataan.

-- Niinkö se oli! huusi tiukasti opettaja, mutta Vanni osotti sormellaan takanaan olevaan tyttöön ja väitti: Sinä sanoit minua huutopiikiksi, sinä, juuri sinä.

-- Sinä valehtelet! Hyi sinua, minkälainen valehtelija olet. Sinäpä vasta valehtelija olet, säksenti tyttö.

Mutta opettaja kuitenkin luotti niin paljon Vannin sanaan, että kaikki ne tytöt, mitkä kiistivät Vannia vastaan, määrättiin tunniksi arestiin.

Arestista päästyään tytöt uhkasivat Vannille sen kostaa, niin nyt syntyi Vanniin pelko, että tytötkin häntä kivittävät. Tämän saivat tytöt tietää, että Vanni pelkää kivittämistä, niin missä vaan näkivät, ojentivat kätensä, muka viskatakseen kivellä.

Tästä oli ensi aikana kauhea pelko Vannilla, vaan vähitellen se kuitenkin haihtui, sitä myöten kuin muutenkin kasvoi, mutta ainiaaksi jäi veriin luottamattomuus tuntemattomiin ihmisiin, että ainoastaan kotona tunsi hän olevan turvallisen olla ja parhaiten viihtyvänsä.

Tähän ei loppunut Vannin luokkatovereitten karsasmielisyys Vanniin.

Kaikki opettajattaret olivat vanhoja neitiä, Rönnbergin Sannan suuria ystäviä, jota tietä Vannin luokkatoverit luulivat opettajissa näkevänsä jotakin hienoa erilaisuutta Vannia kun heitä kohtaan. He luulivat näkevänsä, että Vannia ei muistutettukaan niin vähistä rikoksista kun heitä jo nuhdeltiin ankarasti, jopa kuritettiinkin. Ja jospa joskus muistutettiin tai nuhdeltiinkin Vannia, niin luulivat siinä huomaavansa jotakin senlaista läpikuultavaa lämpymyyttä, jota ei heidän osakseen tullut, ja jokapäiväisessä kohtelussa luulivat huomaavansa jotakin niin selittämättömän hienoa lämpymyyttä, jota opettajat eivät olisi tahtoneet näyttää, ei Vannille eikä toisille. Mutta heidän silmänsä oli näkevinään sen kuitenkin. Ja sitä enemmän kun näkivät, että opettajat tämän ystävyytensä tahtoivat salata heiltä ja kuitenkin pitivät käytännössä, suututti heitä ja koettivat sitä suuttumustaan purkaa Vannille. Mitään erinomaista eivät he kuitenkaan saaneet aikaan muuta kuin hokivat: "Nuori vanha piika, vanhasta pienennetty piika". Tämän nimityksen kuuli Vanni luokkatovereiltaan muunakin vuodenaikana eikä ainoastaan koulun aikana eikä ainoastaan yhdellä luokalla, vaan koko koulunkäynti-aikana. Tämä nimitys pysyi nyt merkkinä luokkatovereitten mielestä häntä kohtaan ja synnytti Vannissa halun pysyä heistä erillään niin paljon kuin mahdollista, mutta sitä enemmän tunsi juurtuvansa kiinni kotiin.

XII.

Kaksi vuotta oli nyt Vanni ollut tyttökoulun läpikäyneenä ja tyttökoulun aikuiset mielenvaiheet, kaikki toisten luokkatovereitten tuottamat mielen raskaudet olivat vaan hämäriä, tyhjyyteen sulaneita muistoja. Luokkatoveritkin olivat unohtaneet kaiken ja monet kymmenet heistä olivat sitoneet ystävyysliiton Vannin kanssa, ja mitä lämpimin seuraelämä oli syntynyt heidän keskenään. Mutta Sannaa tämä rupesi huolettamaan. Sitä hän ei tiennyt minkätähden se huoletti, mutta se kuitenkin voittamattomasti huoletti.

Eräänä heinäkuun iltana viipyi Vanni tovereittensa seurassa tavallista kauvemmin, jopa tavallisen nukkumaan asettumisajan sivu, mutta Sannaa ei nukuttanut, vaikka hän varmaan tiesi, ettei Vanni missään pahassa seurassa ollut.

Kotiin tultuaan Vanni huomasi Sannan kasvoissa jotakin tavallista ikävämpää, niin tekeytyi oikein iloiselle tuulelle. Noppelammasti tavallista heitti hän liiat vaatteensa, pani ne nauloihin ja hulmusi niissä toimissaan tavallista enemmän. Mutta Sanna sohvallaan istuessaan neuloi harmaata sormikasta eikä ensinkään näyttänyt häntä miellyttävän. Ja ennenkun Vanni kerkesi mitään sanoa, virkkoi Sanna nureksien:

-- On ollut tämä ilta niin pitkä, niin sanomattoman pitkä, eikä kuitenkaan ole haluttanut mihinkään lähtemään... En koskaan toivoisi, että niin pitkään viipyisit kylässä silloin kun tiedät minun olevan kotona.

Vanni itse ajattelemattaan vanhan opitun tapansa mukaan istua leimahti toiseen päähän Sannan sohvalle, lopsautti kädellään Sannan olkapäähän ja kiirehti sanomaan ennenkun Sanna kerkeäisi jatkaa:

-- Mutta tiedätkö, että kymmenen tyttöä minun luokkatovereitani päätti hakea seminaariin.

Sannan kasvot vaalenivat ja hieman vapisten kuului sanat:

-- Seminaariin?... Sinäkö yhdenneksitoista kun toisia kymmenen?

-- Niin, jos sinä lupaisit.

Se Vannin sana, että "sinä lupaisit", meni Sannasta läpi niin kummallisesti, ettei hän tuntenut saattavansa sanoa mitään ja toivoi, että Vanni alottaisi puhetta, joka särkisi sen hänen mielensä kahleen, mutta sanomattoman somalle se kuitenkin tuntui nyt juuri tänä hetkenä Vannin suusta kuulla se sana, että "sinä lupaisit".

Vanni kun näki Sannan pään painuvan alas eikä tulevan sieltä mitään puheen jatkoa, ja varsinkin kun hän oli nyt heittäytynyt tavallista iloisemmaksi, ei häntä huvittanut pitkä äänettömyys, niin jatkoi:

-- Olimme neiti Sundholmilla koolla kolmattakymmentä tyttöä ja meidän opettajattaremmekin neiti Pajula oli meidän joukossamme ja opetti niitä hakemuksia tekemään ja mitä kaikkea siihen tarvitaan... Kovinhan se kehotti minuakin.

-- Neiti Pajula!... Mitä hän ajatteli silloin?

-- Ei suinkaan mitään pahaa. Hän oli oikein innostuksissaan siitä hommasta ja aikoi huomenillalla tulla tänne meille vieraaksi jos olisimme kotona ja tuumata siitä enemmän.

-- Mitä hänellä on siitä tuumaamista, huudahti Sanna ja kasvot elpyivät... Eikö hän tiedä, että me tulemme aikaan kotonamme ilman hakematta mitään tämän suurempia etupaikkoja... Puhuiko hän minun kohtalostani mitään?

-- Puhui hän paljokin. Hän esitteli muun muassa, että kun minä tulisin seminaariin, niin sinä lähtisit mukaan, tekisit siellä vaatteen silitystyötä, jota kyllä olisi sielläkin aivan yllin kyllin, ja sitten tulisimme aina kesäksi tänne... Arvelipa juuri huomenillalla tulla hommaamaan, että jos niin, niin hän asuisi talven ajan tässä näissä huoneissa,.

-- Hym... En voi muuta kuin nauraa niin lapsellisille tuumille. Mekö lähtisimme yhdessä ajelehtimaan kuni Tiikkajan tamma varsoineen ikäänkun työ olisi siellä lystimpää kuin täällä.

-- Ainoastaan siinä tapauksessa jos minulla tulisi vaikeaksi lähteä yksin ja sinulla jäädä tänne yksin. Eikähän se mitä ajelehtimista olisi käydä neljänä talvena muualla ikäänkuni jäähdyttelemässä ja neiti Pajulan sanaan kopistelemassa itsestämme kotoisia pölyjä.

-- Kotoisia pölyjä! Hym, kotoisia pölyjä! virkkoi pilkallisesti Sanna ja oli mielessä sanoa, että se pöly, mikä kotona ainoastaan koulutyttöin silmiin näkyy, ei tarvitse kopistelemista, vaan kun kuuli ystävänsä neiti Pajulan sanaksi, niin jätti sanomatta ja jatkoi: Siihen neljään talveenko se mieron kiertäminen sitten loppuisi? Sinä joutuisit johonkin maailman kolkkaan johonkin kurjaan kansakouluun opettajaksi, olisit siinä yhden lukuvuoden, toiseksi hakisit toiseen, kolmanneksi kolmanteen j.n.e. Minäkö kotini ehdolla seuraisin mukanasi? Miltä minä näyttäisin? Ei miltään muulta kuin hännän jatkolta.

Tämä Sannan vakava puhe masenti Vannin mieltä. Koitti hän sen kuitenkin salata ja muistutti: