Part 4

Päivä oli jo valkeimmallaan ja kaakon rantoja kultaili nouseva aurinko, kun ovelta kajahti ääni: Velli on valmis.

Mutta äitin sydän nytkähti vastaan eikä tuntunut tekevän mieli ruokaa, tuntui kuin se vuode, missä kytjötti, tahtoisi pitää omanaan, että siitä nouseminen tuntui pelottavan. Käski hän nyt poikain hakea velliä itselleen ja isälleen ja syödä sitten kun leivän jakaja tuopi leipää.

Pojat olivat asettuneet syömään vellipurtilonsa vaiheelle, mutta alakuloisina pureskelivat vaan kuivaa jäkäläleipää ja vellin päälle katselivat vaan syvästi inhoillen.

-- Miksikä ette syö velliä, vaikka illalla olisitte siinä kylpeneetkin, kuului äitin heikko muistutus.

-- Hevosen luita oli vellissä, kuului poikain suusta nureksiva vastaus.

-- Hevosen luita! huudahti äiti.

-- Ihan noin pitkiä, minun syleni pituisia hevosen sääriluita oli muurissa ja isäntä sanoi että hevosen ne ovat luita.

-- Narranneet ovat teitä, lohdutteli äiti poikia, vaikka melkein uskoi, että poikain puhe oli totta.

Mutta kaikki syömämiehet joutuivat tarinoihin syötävästään hevosen luuvellistä, joista luista oli onnellisemmat ihmiset jo ennen syöneet lihat ja luut vaan joutuneet heidän vellinsä höysteeksi.

Kuu kaikki muut kuitenkin söi sitä velliä, niin Niilokin ryyppäsi palansa painoksi, mutta Tanelilla rupesi sydäntä ellostelemaan, niin riensi kiireimmän kautta ulos.

Hoiperrellen ja vilusta väristen tuli Taneli pirttiin ja paiskautui äitin ja Vannin vaiheelle loukkoon pitkäkseen ja vilusta lokatti joka jäsen. Mutta äiti peitteli ryysyillä umpipäähän, niin tuokion kuluttua asettui tutisemasta riepuläjä ja Tanelin nähtiin nukkuvan.

Koko päivänä ei äiti syönyt mitään, eipä vielä huomisaamunakaan haluttanut ruokaa, vaan kaikissa jäsenissään tunsi kiihtyvän taudin virkeneviä oireita eikä ensinkään kyennyt päätä pystyyn nostamaan, vaan täytyi jäädä yöt eloilleen vuoteen omaksi.

Taneli ei tiennyt onko hän kipeä vai sairas, mutta ruokaa ei haluttanut. Sairastavan äitin vieressä tuntui huvittavalta maata, niin siinä makasi koko päivän ja tulevan yönkin. Mutta huomisaamuna ennenkun oli varsinainen nousun aika, rupesi hänen sydänalaansa kopristamaan pahasti ja tuimaa vettä kohosi ihan suun täydeltä, jota hän pään alustansa yli sylki minkä kerkesi. Tämän hieman tauvottua hän hätäisesti halasi äitiä ja kuiski: Äiti rakas, minulla on nälkä. Hiukaa niin katkerasti... Juuri tuosta sydänalaa vetää kokoon kuin köydellä. Voi, voi minua, äiti... Voi, voi, äiti kulta, mitä minä tekisin.

-- En, rakas lapsi, tiedä sanoa mitään, sillä sama tuska on minulla itselläni, mutta koetetaan tyynesti kärsiä, niin Jumala meitä auttaa.

Ruoka-aikana koetti Taneli syödä, mutta kun tiesi taas olevan entisenlaista koninluuvelliä, niin pahalta tuntui nähdessä sitä toistenkin syövän. Koetti kuiviltaan syödä sitä jäkäläleipää, mutta ensimäinen pala pyöri suussa, että pitkän ajan perästä sylki sen ulos, ja tunsi halun päästä vuoteelleen.

Äiti kääri märän raasun päähänsä ja kipeästi voihkaen painautui hänkin vuoteeseen. Mutta Vanni ja Niilo särpivät velliä, vaan ei kuitenkaan sillä innolla kuin ensi kerroilla, pala pyöri suussa heilläkin ja Halli sai enemmän puolen velliä osakseen.

Olipa joukossa tullut muitakin sairaaksi, niin kaikki sairaat komennettiin laittamaan tilansa yhteen lautturiin ja asettuivat ne vieri viereensä äitistä ja Tanelista lähtien. Mutta paikkakunnalla kulki taas läänin kuvernööri tutkimassa kansan tilaa ja tiedettiin sen tänä päivänä tulevan tarkastamaan Kurkelan hoitopaikkaa, sen tähden piti kaikkien sairaitten ja terveitten pestä silmänsä, kammata päänsä ja huone puhdistettiin niinkuin siinä kiireessä kerittiin.

Päivä oli puolessa kun kuultiin suurien kellojen ääniä kartanolta ja voimakasta rekien kohinaa porrasten edestä. Ja niistä herroja pölähti kartano mustakseen. Akkunasta katsojat kuiskivat hiljaa toisilleen: Tuo on pappi, tuo kait se on kuvernööri, tuo on nimismies, tuo mikä lienee, ei sitä tunneta. Se lienee kuvernöörin rekitoveri. Mutta kun näkivät niitten tulevan huoneisiin, niin laskeutuivat ikkunoista alas. Ne kuitenkin menivät ensin isännän huoneeseen.

Mutta joutuisammin kuin kukaan kerkesi arvata astui pirttiin monien herrojen seuraamana ihmeellinen olento, joka jo paljaalla ilmestymisellään hämmästytti kaikkia. Tanelikin virkistyi tämän nähtyään, että kohosi jalkeille ja silmät rävähtämättä katseli sitä kaikilta puolilta. Katseli sen ihmeellistä vaalean hallavaa partaa, joka levisi rinnalle kuni mikähän esiliina. Katseli sen pitkiä verkaisia housunlahkeita, joissa leveä tulipunainen raito kumpaisellakin sivulla laskeutui yläältä alas. Katseli sen hirveän suuria päällyskenkiä, jotka loistavan kirkkailla solilla oli nilkkoihin sidotut. Kuvernööri kyseli kaikesta hoitolan menettelystä ja kaikilta kuuli, että niukka on ruoka, ja pyysivät toimittamaan parempaa ruokaa, Tanelikin kun kuuli, että muutkin valittavat puutteitaan, niin hänkin sai rohkeutta kysymään. Hän likeni lattialla seisovaa kuvernööriä, katsoa naukasi sen silmiin kainostelemattoman silmäyksen ja nöyrästi pyysi: Anna, pappi, minulle leipää, minulla on nälkä.

Kuvernööri ei ollut sitä kuulevinaan, mutta Taneli kierti toiselta sivulta katselemaan kuvernööriä, katsoi taas silmiin ja uudisti: Anna, pappi, minulle leipää, En saata syödä hevosen luuvelliä.

-- Syöhän sitä muutkin. Olen minäkin syönyt hevosen lihaa, vastasi kuvernööri kääntyen Taneliin.

-- Senkö tähen te olette niin suureksi kasvaneet? lisäsi Taneli.

-- Sentähden juuri olen kasvanut tämmöiseksi kun olen ollut kaikkiruokainen, huomautti kuvernööri totisesti.

-- Minäpä en kuitenkaan saata syödä hevosen luuvelliä, marisi yhä Taneli.

Tätä ei kuvernööri ollut kuulevinaan, määritteli vaan miten leipä on tehtävä. Sormellaan toiseen käteensä naputtaen terotti että vellinsakunen liemi on taikinan juureksi tehtävä kulijauhoista ja se on täytettävä olki- ja jäkäläjauhoilla, ja olet ja jäkälät pitää survotettaman itsillään hoitolaisilla. Ja velli, jos ei kelpaa hevosten lihalla höystetty, niin se tehtäköön vedest ja jauhoist, johon pitää sekoitettaman puoleksi jäkäläjauhoja.

Hoitolaiset kuulivat, ettei päivät parane, niin rupesivat valittamaan, että täällä toisille annetaan enempi, toisille vähempi, että muutamat saavat elättää koiransakin rinnallaan.

-- Koiransakin? Mitä, täällä koirilla tehdään? äsähti kuvernööri.

Äitiä vihlasi kipeästi kun kuuli puheen kiertyvän häneen, mutta tunsi siitä itsensä rohkenevan ja vaikeroiden lausui: Jumalan tähden, olen sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen nälkä polttaa povessani enkä täällä tarjotuita ruokia ole voinut syödä, niin tähteeni olen antanut koiralle; eihän sekään hengellään elä. Elkää minua tästä syyttäkö, ehkäpä en enää tarvitse ruokianne. Tämän sanottuaan tyrskähti katkeraan itkuun.

Tämän kuultuaan masentui kuvernööri ja toisetkin heittivät kantelunsa, mutta Taneli se vaan käännähteli kuvernöörin kintereillä ja taas uudisti: Anna, pappi, minulle leipää... Minulle ja äitille.

-- Ei minulla ole leipää, muistutti puoliäkäsesti kuvernööri.

-- Ettekö te syökään muuta kun hevosen lihavelliä, muistutti Taneli ja pyöritteli sormeaan suussaan.

Tähän ei kuvernööri virkkanut mitään. Ja kun oli sanonut mitä oli sanottavaa ja nähnyt, että oli kaikki siistiä ja puhdasta, kuten ollakin piti, niin kiitti talonisäntää siitä. Määräsi kuitenkin nimismiehen käymään joka viikko tarkastamassa, että leivät on tehty siten kuin hän nyt määräsi ja muukin hoito menee sen mukaan kuin hän on määrännyt. Sen tehtyään hän lausui ystävällisesti:

-- Toivon teitä mielellänne tyytymään tähän Jumalan sallimaan kohtaloonne. Me teemme hyväksenne mitä voimme. Hyvästi jääkää. -- Hyvästi, hyvästi! kuului kymmeniä, ääniä ulospakenevan kuvernöörin jälkeen.

Toisetkin herrat seurasivat ulos kiirehtivää kuvernööriä isännän huoneeseen, jossa vielä muutamia virallisia muistutuksia tehtyään kiirehti matkalle.

Samoin kuin tullessakin seurasivat nyt kaikki kirkonkylän herrat kuvernööriä, kellojen räikävä kaiku rämisi hetken kartanon lumisissa räystäissä, mutta taukosi heti ja hienoa himinätä kuului tien suunnalta, joka sammui sekin huurteisen metsän syvyyteen.

VI.

Vanhan kirkkoherran silmään, kuvernöörin mukana käydessään Kurkelan hoitopirtissä, oli erittäin pystynyt entisen palvelijansa Metsävainion Liisan tuttavat kasvot ja mieleensä painunut erittäinkin ne sanat, kun hän puollustaakseen itseään toisten kanteista sanoi, että "Jumalan tähden, olen sairas enkä kolmeen päivään ole syönyt mitään ja tulinen nälkä polttaa povessani".

Kotiin tultuaan kirkkoherra ruokapöydässään perheensä vaiheella istuessaan kertoi tätä näkemäänsä, kertoi näitä Liisan sanojakin, niin kaikki tyrmistyivät kuullessaan tätä, mutta Fanny neitin kasvot menivät oikein vaaleiksi kauhistuksesta, löi käsiään yhteen ja huudahti:

-- Kolmeen päivään ei mitään. Jumala armahtakoon Liisa parkaa, meidän rakasta Liisaa... Kolmeen päivään ei mitään... Minä jätän puolen ruuastani, tuossa on tämä palanen, en voi syödä ennen kuin näen Liisaa ja onko hänellä minun pikku kaimani mukana.

-- Mukana on, se sairastaa, mukautti kirkkoherra.

-- Sairastaa, huudahti Fanny, ja hyppäsi pöydästä ylös lähteäkseen Kurkelaan, mutta kirkkoherra muistutti:

-- Siellä on monta sairasta lasta ja äitiä. Et saa mennä sinne lohduttamaan yhtä, Liisaa. Jos menet, niin täytyy olla jokahiselle jotakin antamisia.

Fannyn kasvot tulivat yhä tuskaisemmiksi ja ihan puoleksi huutaen virkkoi:

-- Hyvät ystävät. Me emme saa tästä lähtien syödä kuin puoli veroamme ja toinen puoli säästää heille... Kolmeen päivään ei syönyt mitään. Hyvä isä siunatkoon! Kolmeen päivään ei mitään... Todellakin tehkäämme liitto, että syömme vaan puolen veroamme... Eikös niin, isä ja äiti?

Kirkkoherra ei sitä myöntänyt, mutta käskevästi muistutti:

-- Jos sinulla on aikomus tänä päivänä käydä siellä Kurkelassa, niin laita ruokia mukaasi niin paljon että voit antaa edes palan kullekin.

Sen kuultuaan Fanny haki tavarahuoneesta suuren pärekorin, johon äitinsä kanssa keräsivät käsillä olevista ruokavärkistään leipää, lihaa, kalaa ja voita, ja kantoivat sen rekeen, jonka eteen oli hevonen jo valjastettu viemään niitä tavaroita Kurkelaan. Ja ennenkun ilta joutui hämärtämään, ilmestyi Fannyn hoikkanen pieni olento Kurkelan hoitopirtin lattialle seisomaan. Tyynesti, mutta iloisesti virkkoi:

-- Hyvää päivää, hyvät ihmiset.

Tämä ääni sälähti puolinukuksissa olevan Liisan korviin kummalliselta. Mutta kohotti päätään, terotti silmänsä lattialla seisojaan ja huudahti:

-- Fannyko täällä? Hyvä Jumala, vieläkö saan nähdä Teitä?

Fanny kiirehti tervehtimään Liisaa, mutta samassa huudahti:

-- Ja pikku kaimaniko täällä? Voi, voi sinua raukka, missä nyt olet. Voi sinua, sinä kesäperhonen, voi, voi. Tule nyt minun syliini, tulethan.

Vanni alkoi konkoa ylös, mutta Fanny ei malttanut odottaa, vaan tarrasi siihen syliksi, suuteli Vannia, suuteli moneen kertaan ja tuntiessaan Vannin luiksi kuihtuneen olennon käsissään, ei voinut puhua mitään. Muutamia kyyneliä vuodatettuaan Vannin ryysyihin suuteli hän vieläkin Vannia, mutta laski sen vuoteelleen ja haki ruokakorinsa sinne hoitopirttiin.

Tästä huomasi nyt jokainen, mikä on tekeillä, niin kaikki kavahtivat pystyyn keritäkseen ottamaan ihan ensimäiseksi ja olisivat ryöstäneetkin, vaan Fannyn kyytimies, joka hänelle toi koria pirttiin, esti poikaset siitä hommasta.

Ja Fanny nyrkkiä puistaen muistutti, että jos ette pysy rauhallisina siksi kunnes voin teille jakaa palan kullekin, niin täytyy jättää kaikki ilman.

Tämän kuultua asettuivat kaikki hiljaa, muutamia lasten ääniä kuului vaan joukosta:

-- Ettehän minua heitä ilman. Ettehän minuakaan heitä ilman. Annattehan minullekin osani.

Kaikkien suut olivat nyt liikkeessä, kaikki sairaatkin olivat nyt pystyssäpäin, jokahisen mieli oli ylennyksissä, mutta Fannystä erittäinkin tuntui somalta olla nyt antajana tänlaisen puutteen hetkenä. Se vaikutti niin kummallisesti, ettei pitkään aikaan voinut mitään puhella, istui vaan Liisan vuoteen liepeellä Vannin vieressä.

Kun näki miten makean näköisesti Liisakin imeksi lampaan selkäluun solmua ja miten kurjannäköiseksi oli kurjuus ja nälkä vienyt entisen muhkean punaposkisen Liisan, ja kun mielessä soi isänsä kertomat sanat "kolmeen päivään ei mitään syönyt ja tulinen nälkä polttaa povessani", niin tunsi mielensä murtuvan ja kuumina karpaleina pyöri vesiherneet tummanruskeitten silmien nurkista alas. Mutta hyvälle kuitenkin tuntui saada olla siinä viihdyttämässä kärsiviä, tuttavia. Tuokion kuluttua kuitenkin tyhjeni sydän, lauhtui mieli ja kielikin kuontui puhelemaan taas. Niin huolimatta huoneen vastenmielisestä ilmasta, istui Fanny pitkän hetken siinä paikallaan, kertoillen kuulemisiaan miten ympäri maailman raivoaa nälän hätä ja miten tuhansittain yksissä kirkkokunnissa kuolee ihmisiä, lohduttaen siten sillä, että tämä on Jumalan tahto, että olemme tähän aikaan eläneet, mutta kaikesta on kiitettävä Jumalaa.

Viimein Fanny muisti, että kotona rupeavat häntä, ikävöimään, niin otti Vannin syliinsä, suuteli sitä ja lupasi taas ylihuomenna tulla takasin ja tuoda taas jotakin suuhun panemista.

Liisakin kietoi luiset käsivartensa Fannyn kaulaan, vuodatteli siinä kuumia kyyneliä eikä tiennyt mitä sanoisi siitä hyvästä kun sai vielä tavata häntä.

Mieliä ylentävä oli tämä hetki kaikille. Kauvan jälkeen Fannyn mentyä, kuului pakinoimista Kurkelan hoitopirtissä eikä mistään muusta kuin Fannystä ja siitä miten oppineissakin ihmisissä on toinen kuin härkä ja toinen kuin enkeli. Miten toinen ihminen voi sulostuttaa toisen kuolinvuoteenkin ja miten toinen sitä läsnäolollaan vaan synkentää.

Fanny neitin käyminen hoitolassa ja hoitolaisten kiitokset Fannylle vaikuttivat Kurkelan emäntään lauhduttavasti. Tunsipa hänkin halua päästä kiittokilveksi. Joka päivä tuli hän nyt hyvittelemään sairaita, toimittamaan niille jotakin hyvää, ja lasten käteen toimitti hän aina niepseämmän palan.

Siten emäntä tuli lähempään tilaisuuteen tutustua hoitolaisiin, näki monen paleltuneet jalat, kädet, korvat ja kasvot ja samalla näki heissä syvän tyytymyksen kohtaloonsa. Hän tunsi nyt pistoksen sielussaan siitä, että hänkin oli ensi alussa ollut niin ankara hoitolaisille, että tunsi halun pyytää niiltä anteeksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan koetti palkita muulla hyvällä.

Nyt Hilmakin sai käydä aina Vannin luona ja aina silloin tällöin vei hän sen omaan kamariinsakin, että sai siellä rauhassa toisilta antaa pienen voileivän, maitotilkan ja vieläpä joskus viiliäkin. Ja erittäinkin kun näki, että Vanni on pappilan neitin lemmikki, niin Hilma olisi pitänyt sen aivan omassa kamarissaan. Mutta Vanni ei eronnut äitistään, niin sai olla enimmät ajat hoitolassa yhdessä toisten hoitolaisten kanssa.

Fannyn esimerkkiä seurasi monet muutkin kirkonkylän herrasnaiset. Fannyn ei tarvinnut enää koskaan yksinään käydä Kurkelassa, vaan aina sai yhden tai toisen rouvan tai neitin toverikseen, joka hänkin toi tuomisia hoitolaisille, ja olivat siitä iloiset kun saivat aina jakaa heille paremman palan, etenkin sairaille ja lapsille. Mutta kaikesta tästä huolimatta joka päivä lisäytyi sairaita ja aina huomeisen aamun valjetessa tavattiin yksi ja toinenkin vuoteellaan kuolleena, joka nähtävästi ilman tuskia oli vaan nukkunut.

Kun moni tuli tautiin ja terveittenkin ruokahalu oli tympeynyt, että ruokaa meni ainoastaan kolmas osa siitä mitä ensin niukastikin jakaen tarvittiin, niin huolimatta kuvernöörin määräyksestä ja tarkastajain muistutuksista ja marinoista Kurkelan emäntä teki leivät puolta parempia kuin ensin ja velli keitettiin paljon höystöisempää ja annettiin sitä aivan imelin määrin, ettei suinkaan kenenkään tarvitseisi luulla, että nälkään olisivat kuolleet, jotka kuolevat. Kirkonkylän herrasnaisetkin käydessään näkivät tämän viljavuuden ja tiesivät, että joka ainoassa talonpoikaistalossa syödään huonompaa ruokaa, jolta täytyy toimittaa työnsäkin, ja elävät sentään.

Nyt kun oli Kurkelan hoitopaikassa näin viljavaa, niin turha oli syrjistä apujen tuonti. Ja kuoleminen kun eneni, niin oli se varmaan Jumalan tahto, jota vastaan oli turha potkia.

Rovasti kävi nyt kerran viikossa lohduttamassa sairaita ja muistuttamassa heidän sielunsa tilaa. Mutta terveitä lohdutti hän melkeen aina kertomalla historioista tai vanhain muisteluksista entisiä kuolovuosia, kuinka paljon silloin ja silloin on kuollut sen ja sen vertasesta väestä, ja sen ja sen vertanen osa vaan silloin ja silloin on väestöstä jäänyt eloon. Ja kertomuksensa lopussa hän aina huokasi syvään ja painavasti lausui:

-- Nyt olemme, Jumala armahtakoon, eläneet samanlaiseen historian merkkipäivään, jota vuosisadat eivät nukuta, mutta meille monille maksaa tämä hengen. Jumala armahtakoon meitä kaikkia. -- Sitten liitti hän hienosormiset kätensä ristiin, josta tähtenä välkkyi isokantainen kultasormus, ja luki Isämeidän ja Herransiunauksen, jonka perästä lähti tyytyväisenä pois. Ja tuntui taas sangen miellyttävältä päästä ulkoilmaan siitä hoitopirtin vastenmielisestä höyryntapaisesta katkusta.

VII.

Sairaita lisäytyi joka päivä. Ja ruuan kaipio katosi kaikista terveistäkin pois. Vaikka väliin aina hiukava nälkä viileksi sydänalassa, niin ruokaa ei kuitenkaan haluttanut ja yhteinen painajainen tuntui väsyttävällä painolla vetävän vuoteen omaksi niin yhtä kuin toistakin. Sairastaminen oli kaikilla helppoa. Ei mitään tuskaa ruumiissa, mutta pää ei sallinut olla pystyssä ja ainoastaan sydänalassa silloin tällöin tuntui kipeitä vihlauksia ikäänkuin nälän hiukamista, vaan sitä ei kukaan uskonut näläksi, koskapa ruokaa nähdessä sydän hyppi vastaan ja kammoa herätti nähdä toistenkaan syövän. Mutta muutaman viikon kuluttua näkyi kalman jäkälä kuni vaipalla peittävän koko sairasrivit. Silmätkin kävivät kokonaan öljäkän harmaiksi eikä valkeisia luullut olevan ollenkaan.

Tästä eivät sairaat itse tienneet mitään, mutta viimmein rupesi nenänpää valkeamaan ja kahdessa vuorokaudessa valkesi koko nenä kylmettyneen perunan näköiseksi. Silloin tunsi sairas sydänalassaan kipeämpiä hiukamisen tapaisia vihlauksia ja kokoon vetäviä puristuksia kuin koskaan ennen. Tuokion perästä se taukosi, varveni kuni lääkkeen saatua ja sairas tunsi nukkuvansa sikeään uneen. Mutta kuoppaan syventyneet silmät jäivät auki ja tuonen huntu verhosi loksahtaneet värähtämättömät kasvot.

Oli lauhkonen lauantaipäivä maaliskuun lopulla. Auringonpaiste sulatti pirtin päivänpuoleiset akkunat ensi kerran tänä talvena suliksi ja valaisi pirtin valoisammaksi kuin koskaan ennen, mutta ei ilostuttanut asujia pirtin.

Siellä täällä makasi kuolleena vanhus tai lapsi, jopa keski-ikäinenkin; joku tuolla, toinen täällä taisteli viimme taisteluaan Tuonen kanssa.

Enemmän kuin kolmekymmentä oli tällä viikolla kannettu kuolleena ulos.

Taneli ja Niilo oli viety jo päiviä ennen, mutta tänäpäivänä kannettiin isä...

Äitin syvät silmäkuopat täyttyivät kyynelistä ja syvästi hyrskähteli rinta.

Vanni se kiipeili äitin rinnoilla ja pyyteli:

-- Elä itke, äiti... Elä itke, äiti... Ei Vanni ole kuollut. Tässä minä olen.

Hienolla sormensa mutkalla koetti äitinsä silmäkuopista vetää kyyneltulvaa kuivaksi, mutta ei se kuivanut, niin taas uudisti:

-- Elä itke, äiti... Ei Vanni ole kuollut, tässä minä olen... Kuuletteko, äiti, tässä minä olen... Eikä Niilo eikä Taneli ole kuolleet. Hilma sanoi, että ne ovat rantatörmässä mäkeä laskemassa... Ettehän itke, äiti, enää... Ettehän.

Äiti olisi tahtonut Vannin sulkea syliinsä ja suudella viimmeisen kerran, mutta ei saanut käsiään liikkeelle. Koko ruumis tuntui olevan kuni naulattu maahan kiinni, ettei yksikään jäsen päässyt siitä irti, niin raskaat olivat Tuonen kahleet. Mutta mustuneet huulet liikkuivat kunnes ylöspäin kääntyneitten silmäin loiste kirkastui läpikuultavaksi ja kasvoissa näkyi ihastuksen valo, mutta sammui heti kun rinta viimmeisen kerran korahti ja väsynyt leuka hervahti alas.

Vanni taputteli äitin kasvoja yhäkin ja pyyteli: Ettehän itke enää, äiti... ettehän... Nukutteko nyt päivällä, äiti... nukutteko... Minulla on ikävä, kun nukutte... Ettehän nuku kauvan... Minulla on ikävä.

Mutta ruumiin kantajat tulivat, vieräyttivät paarilleen äitin ja lähtivät viemään ulos. Silloin Vanni päästi hätä-äänen, jommoista ei koskaan ollut tarvinnut päästää. Hän pureutui kynsin hampain äitin paarilta ulkona retkottavaan käsivarteen ja sydäntä särkevästi parkui: Elkää viekö äitiä. Elkää viekö äitiä, elkää viekö minun äitiäni. Äiti, äiti, elkää antako viedä itseänne. Elkää viekö äitiä.

Talon emäntä kuuli tämän ja kiirehti apuun. Hän riensi Vannin luokse, otti syliinsä ja hyvitteli, että äiti on kipeä, ne vievät saunaan kylpemään, että paraneisi. Lähdetään tänne minun kamariini Hilman luokse odottamaan siksi kunnes äiti tulee kylpemästä. Tule minun syliini, lapsi kulta.

Kamarinsa sängyn päälle asetti emäntä Vannin istumaan, teki pehmeästä leivästä voileivän, antoi sen käteen ja väliin antoi ryypätä maitoa. Kas sitä kun siinä on hyvä odottaa äitiä, jopa siinä on hyvä odottaa äitiä, hyvitteli emäntä Vannia.

Kauvan aikaa viihtyi siinä Vanni, mutta viimmein alkoi vaikeroida: Eikö äiti ole jo tullut kylpemästä?

-- Ei ole vielä kerinnyt tulla. Se meni kauvas kirkon saunaan kylpemään, eikä se tule ennenkuin kylpee terveeksi itsensä, vakuutteli emäntä.

-- Eikö se tule tänä päivänäkään? kyseli yhä Vanni.

-- Ei se tule tänä päivänä eikä vielä huomennakaan, mutta kyllä se tulee sitten kun terveeksi joutuu, vakuutti emäntä Vannille.

Syvästi huokasten Vanni tyytyi odottamaan ja suurilla suoniksi kuihtuneilla silmillään katseli emännän kamarin valkoista uunia, sen peltin varressa riippuvia punaisen ja mustan kirjavia tupsuja, keinutuolin kirjavaa tupsuhelmaista mattoa, kaapin päässä kasvavia, lakeen asti yltäviä, suurilehtisiä fiikuksia, kaapin päällä seinällä raamien sisässä olevaa harmaatukkaisen mummon suurta ja elävännäköistä muotokuvaa.

Kaikki tämä oli Vannista taas niin ihmeellistä. Ja miettiessään minkähän tähden äiti ei kotiin ollut mitään tuonlaisia laittanut, viihtyi hän hyvin. Mutta väliin aina jylähti mieleen: kun ei tule se äiti. Silloin aina rupesi suu vetäytymään soppiseksi ja surkean näköisesti katselevat silmät kiiltivät vesikiehteisinä. Ja tuokion perästä väkistenkin murtui katkeran itkun puuskaksi.

Hilmasta tuntui se hyvälle kun äiti oli tullut Vannin kanssa niin hyviin väleihin, joka hänelle oli viimme aikoina purissut Vannin liiasta hyvittelemisestä.

Nyt Hilma toi koprajaksen muistokorttia, antoi ne Vannille ja toimessaan kertoi:

-- Äiti lähetti sieltä kirkon saunasta sinulle nämä kirjat ja käski lukea näitä sillä aikaa kun hän kylpee itsensä terveeksi... Katsopas tuossa miten sievä kyyhkynen lentää liihottaa, pikkunen kirje nokassa, jota tuopi tuolle pienelle tytölle... Katsopas miten tuo tyttö kaksin käsin ihastuneen näköisenä ottaa vastaan tuota kirjettä.

-- Onko senkin tytön äiti kirkon saunassa kylpemässä? muistutti Vanni tyytyvällä mielellä.

-- On. Sieltä se äiti on laittanut kyyhkysen tuomaan kirjettä omalle pienelle tytölleen, samanlaiselle kuin sinäkin olet. Sitten kun kesä tulee ja kyyhkyset tarkenevat lentää, se sinunkin äitisi laittaa tuomaan sinulle kirjettä.

Vannin suu mutuili pyörein silmin katsellessa kirjenokkaista kyyhkystä ja pitkän tuokion perästä kysyi:

-- Mistä se kyyhkynen osaa tänne?

-- Se äiti sanoo kyyhkyselle, että Vanni on Kurkelassa, niin sitten se osaa... Ai ihmettä, miten se on lystiä kun me kauniina kesäiltana sylikkäin istutaan tuolla nurmella, tuolla kauniilla rantanurmella, tuon suuren kuusen luona katsomassa tuonne järvelle siellä vienossa illan tuulessa, hiljalleen liikkuvia valkeita purjeveneitä, jotka lepäilevät siellä kuni meren lokit selällä. Ja silloin juuri, silloin se kyyhkynen lentää liihottaa luoksemme ja tuo meille kumpasellekin kirjeen... Ai, ai miten lystiä ottaa siltä näin korea kirje. Sitten se lentää tuohon kuuseen kuhertelemaan ja katsomaan kun me puhtaissa käsissämme pitelemme kiiltävänvalkoisia pieniä kirjeitä ja luemme niitä. Ai, ai kun joutuisi se kesä.