Part 10

-- No, no. Tarkoitus on hyvä, vaikkapa emme sitä käsittäisikään, innosteli Aaro. Lähdethän kuitenkin, minä maksan edestäsi ovirahan ja ostan arpojakin, elä estele nyt, sinä tarvitset siellä käydä, kello kuusi tänä iltana alkavat kaupungin lukutuvalla. Lähdemme täältä neljännestä vailla kuusi... Lähdemmehän?

-- En ainakaan minä ja tuskimpa muutkaan, kielsi Vanni päättävästi.

-- No aivanko totta et lähde?

-- Totta kuin vettä.

-- Mutta sinä kadut jälestä, et usko miten mahtavaa siellä tulee olemaan. Tiedätkö että sinne kuuluu tulevan koko Suomen mahtavin laulukuntakin ja avauspuheen pitää mainio puhuja, Konstantin Blom. Ja, ja, se tulee olemaan sen laista, jommoista ei ole täällä ennen kuultu eikä nähty. Kaikki ihmiset ovat ihan puolikylistään menossa, niin sinäkö jäisit pois; miltä se näyttäisi?

-- Näytti miltä näytti, niin minä kuitenkin jään, kuului Vannin järkähtämätön sana.

Aaro otti Vannin käden hyvästelläkseen ja näytti olevan kiireessä pois lähdössä, mutta terotti silmänsä Vannin silmiin ja yhä uudisti:

-- Mutta sinä kuitenkin lähdet kello neljännestä vaille kuusi. Lähdemme täältä, niin kerkiämme jalkasinkin mennä. Menemme tästä tätä itäistä Puistokatua ensin Vuorikadun nurkkaan ja sitä myöten Satamakadun kulmaan ja sitä myöten perille. Se on sitä myöten valmista, eipä muuta kuin lähdetään.

-- No, elä kiusaa. Sannankaan tähden en lähde.

Aaron kasvoissa sälähti leimahtava punastus, heitti Vannin käden, hyvästeli Sannaa ja lähti ulos.

Se Vannin sana: "en Sannankaan tähden" oli Aaron mielestä enempi kuin koko päiväiset muut tulokset. Nyt hän uskoi, että kaikki tuo itsensä kieltäminen Vannilla on vaan "Sannan tähden" ja ehkä raamatun käsitteleminenkin ainakin suurimmaksi osaksi Sannan tähden. Ja se sana soi nyt Aaron mielessä koko illan, että "Sannan tähden", "Sannankaan tähden", "en Sannankaan tähden". Aaron mielestä oli nyt kaikki voitettua kun tiesi, että tämä oli Sannan tähden.

Huomenna tuli Aaro Vannin työhuoneeseen, lopsautti ruskeita rukkasiaan yhteen ja ihastuneena huudahti:

-- Voi, voi minkä vahingon teit itsellesi kun et tullut arpajaisiin. Siellä kuultiin nyt sen mainion Blom'in puhuvan, voi, voi, miten voimakasta se oli, se on jotakin nähdä ja kuulla senlaisia puhujia. Sitten Sormusen maisteri piti pitkän ja elävän puheen teaatterin tarkoituksesta. Ja neliäänistä laulua kuultiin; voi, voi miten mahtavaa se oli, oikein tahtoi hurmata.

-- Ei maista mikään millekään, keskeytti Vanni surumielisesti. Nyt on Sanna maannut täyteen seitsemän viikkoa niissä kahlehissa ja tohtori eilen illalla tarkasti voisiko päästää kääreestä irti, mutta ei... Toiset seitsemän viikkoa määrättiin vielä makaamaan siinä sijassaan.

-- No, miten niin? huudahti Aaro kauhistuen.

-- Siinä kurjassa taudin syömässä raihnassa paranee luun viat niin hitaasti... Onnettomista onnettomin, mitä hän saa kärsiä!

-- Vai yhä seitsemän viikkoa. No, mitä ihmettä! Seitsemän viikkoa ja yhä seitsemän viikkoa, yhteensä neljätoista viikkoa, oi hirmuista, jahkaili Aaro ja koetti tekeytyä surumieliseksi, samanlaiseksi kuin Vannikin, vaan sitä hän ei voinut tehdä niin ettei Vanni olisi huomannut siinä jotakin teeskentelyä.

Vanni heittäytyi nyt aivan puhumattomaksi, tehdä suki vaan työtään niinkuin tulen sammuttaja, niin Aarokin jäi äänettömäksi ikäänkuin odottamaan mistä aineesta Vanni alottaisi puheen, niin hän olisi mies valmis jatkamaan ja saamaan Vannia iloisemmalle tuulelle. Mutta Vanni pysyi vaan raskasmielisenä ja semmoinen selittämätön kolkkous tuntui hohtavan Aaroon.

Vannin mielessä paloi nyt saada ilmoittaa Aarolle, että hänkin tietää sen pahan huhun mikä kylällä heistä liikkuu, nähdäkseen varsin mitä se Aaroon vaikuttaa ja näyttääkö Aarolla olevan halua saada se raukeamaan. Kolkolla tavalla ei kuitenkaan Vanni tahtonut sitä ilmaista ja mietti nyt miten hän sen sanoisi.

Pitkän tuokion perästä näkyi Vannin povessa kypsyvän joku ajatus sanoiksi, sen näki hänen virkenevistä kasvoistaan.

-- Minulla on sinulle Aaro sanomista, mutta et saa pahastua, kuului Vannin vakavat sanat.

-- Pahastua! huudahti Aaro naurahtaen. Jos sinä sanot pahasti, niin minä pahastun, sille en taida minä itsekään mitään, sitä vähemmin sinä. Avaa kuitenkin suusi ja sano jotakin, mutta elä pahasti, muista se... Etkähän sinä viitsikään minulle pahasti sanoa.

-- Pahastippa nuo ihmisetkin puhuvat ja juuri meistä... Koska Sanna tulee viipymään vielä niin kauvan linikassa, niin et saa sinä käydä minun luonani täällä ennenkun Sanna joutuu kotiin, kuului Vannin suusta nureksivat sanat ja pää painui alas, seisoessa silityspöytänsä ääressä ja levitellessä silitettäväksi kasteltua paidan etua.

-- Enkö saa käydä... Muutahan toki se lauseen osa niin, että sinä saat käydä joka päivä minun luonani, niin kauvan kun Sanna joutuu kotiin, niin sitten en pahastu, muistutti Aaro leikillisesti.

-- Empä muuta. Ei ole mikään helppo asia joutua jokahisen ihmisen silmän väänteeksi... Ja koskeehan se sinuun yhtä paljon kuin minuunkin.

-- Minuunko koskisi se jos juoruämmät sanoisivat sitä tai tätä! Hyh. Kaikissapa sitten juttuun tultaisiin.

-- Todellakin, eikö koske sinuun jos meistä ihmiset puhuvat pahaa? muistutti Vanni ja katsoi Aaron silmiin terävästi.

-- Ei, ei, tuhannen kertaa ei koske minuun mitään.

Aaron näistä viimeisistä sanoista kajahti järkähtämätön lujuus ja Aaron silmistäkin loisti varmuus. Aaro tällä lujuudellaan tahtoi varsin näyttää, ettei Vanninkaan pitäisi siitä kajota mitään, puhuipa ihmiset mitä tahtoivat, ja sentähden katsoikin Vannin silmiin terävästi nähdäkseen että mitä ne siihen vaikuttaa.

Vanniin vaikutti tämä aivan järisyttävästi. Hän punalta päätään ja arveli sanoa, että muuta en tarvitse tunteakseni sinua, mutta ei kuitenkaan sanonut sitä eikä muutakaan. Kasvot kävivät tuhostuneen näköisiksi ja kirkkaat kyyneleet vierivät kohta kasvoja alas. Muuten käytöksellään tahtoi Vanni osottaa, että hän oli kerrassaan kyllästynyt Aaroon.

Aaro näki tämän, niin heittäytyi ystävälliseksi, tarjosi kätensä Vannille ja vakuutti:

-- Vanni hyvä, leikillänihän sanoin, olethan ennenkin leikkiä sietänyt.

-- Minä kysyin todella, niin silloin piti todella vastata, muistutti Vanni eikä kajonnut Aaron tarjottuun käteen, kääntyi selin Aaroon ja teki työtään. Vaan Aaro värjätteli melkeen päiväkauden Vannin huoneessa, alotti aina jotakin puhetta, mutta Vanni ei virkkanut sanaakaan; ei edes katsonutkaan sinne päin, niin se loppui lyhyeen. Työnsä tehtyä Vanni siirtyi kamariinsa ja nykäsi ovensa lukkoon jälkeensä, niin Aaro näki nyt parhaaksi lähteä niine hyvinsä pois. Mutta oven takaa kuitenkin pyysi kaikkea anteeksi ja lausui lämpimästi hyvästijättösanansa.

Aaro ei käynyt Vannin kotona moneen päivään, mutta tuli kumminkin taas yhtä leikillisenä kuin ennenkin ja jatkoi taas todellakin käyntiään Vannin luona huolimatta ihmisten puheista. Mutta Vannia hän ei koskaan saanut hyvälle tuulelle.

Vannista tuntui usein aivan kauhealta kun kuuli miten pahaa hänestä Aaron suhteen puhuttiin. Mutta toiselta puolen oli mielestä sangen hyvä että juuri juoruämmän työn kautta pääsi sisällisemmin tuntemaan Aaroa. Tähän asti hän aina oli uskonut Aaron pitävän häntä vertaisenaan, joten tuohon arvossa pidettyyn viehättävään toivorikkaaseen nuorukaiseen tunsi usein melkein voittamatonta kiintymystä, vaikkapa hänen käsitteensä Jumalasta ja Jumalan hallinnosta maailmassa olivatkin kiistan alaisia. Samanlaisen puhtaan kiintymyksen häneen luuli Vanni Aarossakin syntyneen, jonka pakottamana hän niin usein kiirehti hänen luokseen. Nyt kuitenkin oli Vannin kunnia tämän tähden joutunut juoruämmäin raiskattavaksi, mutta Aaro ei tehnyt mitään sen poistamiseksi eikä näkynyt hänessä vähintäkään säälin tunnetta, ei pitänyt edes vähääkään omaa kunniaansa loukkaavana.

-- Hyi, sinä viheliäinen maailma, kuului usein Vannin syvä huokaus.

Milloin vaan Vanni näki nyt Aaron tulevan, lukitsi hän ovensa, ja Aaro sai palata niine hyvineen takasin. Tämä vaikutti Aaron ylpeyteen, että monta kertaa ei Aaro tullut tarjolle.

Aaro oli mennyt Helsinkiin tutkintojen suorittamista varten. Nyt luuli Vanni, että kaupungin muijain kieli heittää laulamasta hänen kohtaansa, mutta niin se ei ollut. Missä vaan joutui ihmisten keskuuteen, niin niitten kasvoista karkasi vapaus ja silmät tarkastelivat häntä inhottavan julkeasti.

Tämä tuntui Vannista ihan tukehduttavalta, ei auttanut edes Sannallekaan sanominen, että hän on viaton, sillä Aaron tiedettiin jollekin ystävälleen vakuuttaneen sen juorun oikeaksi, siten kostaakseen Vannin ylpeyden; ja juoru sai nyt uutta vauhtia. Nuoret ja vanhat puhuivat vaan siitä -- siitä eikä mistään muusta. Sannan vanhoilla ystävillä oli nyt asiaa Sannan luokse kertomaan tätä Sannalle.

Vanni ei ollut moneen päivään käynyt Sannan luona, kun linikassa heikontunut Sannakin oli kääntynyt uskomaan sitä ilkeää huhua. Mutta tuskallista oli kuitenkin olla näkemättä Sannaa, ja meni hän nyt linikkaan ja taas hiipien likeni Sannan vuodetta, kun näki sen olevan levottomalla mielellä.

-- Ei mikään ole enää mahdotonta, ei mikään... Oi, sinä kirottu maailma!

-- Mikä ei ole mahdotonta? kuiskasi Vanni hienosti vapisten ja kierti Sannan eteen.

-- Maailmassa ei ole mikään enää mahdotonta, kuului Sannan surullinen vastaus.

-- Maailmassa on nytkin mikä ennenkin mahdotonta, huomautti Vanni ja tarttui Sannan käteen. -- Sanna rakas, tekisin mitä ikänä voisin poistaakseni sinusta sen väärän luulon mistä kärsit.

-- Väärän? kuului heikko sana Sannan suusta ja silmät vettyivät.

Sannan sanasta ei käynyt selville mistä mielestä se sana oli, niin Vanni nojasi itsensä Sannan rinnoille, antoi muutamia kuumia kyyneliä tippua Sannan käsille ja rinnoille ja kuiskasi:

-- Sanna kulta, saanko sinua enää rakastaa vai kiellätkö senkin?

Sannan rinta nytkähti, tarttui syliksi Vanniin ja virkkoi:

-- Mitä kysyisit siitä?

Sen kuultuaan Vanni suuteli Sannaa ja äänetönnä valeli häntä kyynelillään. Tunsi povessaan katumusta siitä, ettei hän Sannan luona käynyt joka päivä, koskapa Sannan ystävät olivat Sannan heikkouden takia saaneet vaan lisää kärsimisiä Sannalle.

-- Ethän usko enää mitään pahaa. Usko ainoastaan kaikki turhaksi, niin usko voittaa kaikki... Eikös niin, Sanna rakas? kuiskasi Vanni viimein.

Sanna ei siihen vastannut suoraan mitään, puristi vaan Vannia ja virkkoi:

-- Käy nyt joka päivä luonani. On vielä kaksi viikkoa siihen kun pääsen tästä. Oi, kuinka pitkät ne ovat!... Oi, Jumala sentään... Neljätoista päivää vielä.

-- Mutta kuitenkin, ainoastaan neljätoista päivää jäljellä neljästätoista viikosta, muistutti Vanni. Sehän on lohduttavaa. Ainoastaan seitsemäs osa jäljellä.

-- Niin... Mutta kuitenkin vielä seitsemäs, kuului Sannan suusta matala ääni, vaan kasvoissa kuitenkin näkyi nyt levollinen tyytymys.

Vanni näki joka päivä torilla ruokavärkkiä ottamassa käydessään vinoja silmiä, ja mahtisanoja kuului sieltä ja täältäkin. Jopa rantajätkätkin valjastivat suunsa häväistäkseen Vannia.

Vanni näki parhaaksi heittäytyä reippaaksi, tukkia korvansa kaikelle. Mikäpä haukkuvain koirain suut tukkii? Mutta sanomattoman pahalta se kuitenkin tuntui, ja joka kerran kun tuli sieltä kotiin, piti itkeä yksinään ennenkun voi tehdä mitään.

Kuitenkin päivä kerrallaan kului niin Vannilla kuin Sannallakin, kului nekin kaksi viikkoa, jolloin Sanna oli pääsevä irti. Päivää ennen määräänsä oli tohtori päästänyt Sannan, ja Vanni näki nyt työhuoneensa akkunasta kun kainalosauvainsa varassa halki torin tulla haimi kotia kohti. Silmänräpäyksessä viskasi Vanni silitysrautansa rautaiselle jalalleen ja ilosta huutaen juoksi Sannaan syliksi ja kantoi kamariin sohvalle, riisui kuni pienen lapsen ja laitteli puhtaisiin pukineisiin. Hetki tuntui niin somalle, ettei kumpanenkaan senlaista olleet ennen tunteneet. Kesäkuu oli nyt jo puolitiessä ja luonto oli täydessä kukassaan, kauvan eivät Sanna ja Vanni nyt viihtyneet huoneessa, vaan lähtivät kesäiselle kävelylle. Tultuaan kadun yli oksiaan levittävän puiston siimekseen, oli kuin salainen vetäjä vetäisi heitä siihen paikkaan, missä ensi kerran toisensa tapasivat. Nyt ei ollut enää siinä sama istuin, mutta istuin siinä oli, tuonlainen sohvan tapainen kaideniekka, viheriävärinen, niin siihen he istuivat. Sanna ei kyennyt muistelemaan mitään, istui vaan vaalenneena kuni haudasta nostettu. Päivän tuulessa huojuileva lehdikkometsän tuhina monenlaisten lintujen lauluineen sekauneena ajurien ratasten jyrinään kuului niin sanomattoman tutulta, mutta niin tavattoman kummalliselta, että tuntui kuni taikavoima olisi liikkeessä ja lumosi kokonaan ajatusvoiman.

Vanni kun näki, että, Sanna niin makeasti nauttii paljaasta raittiin ulkoilman hengittämisestä, niin ei hänkään tahtonut häiritä puheellaan eikä siihen ollut erityistä haluakaan; paljas oleminen yhdessä puhui äänettömiä sanoja sujuvammin kuin mikään kieli. Sivukulkijain karsaat silmät eivät vaikuttaneet tänä hetkenä Vanniin mitään. Vaan oli mielestä tämä hetki sama kuin ensi kerrankin tässä tavatessa Sannaa, jolloin oli Kurkelan hoitolan kärsimiset kerrassaan voitettu, ja turvallisuus täytti mielen ja voitosta aaltoili uhkea povi.

XVIII.

Aaro oli jo saapunut Helsinkimatkaltaan kotiin ja saanut kuulla, että Sanna on jo poissa linikasta, kävelee omilla jaloillaan. Niin heti kun Sanna ja Vanni tulivat tältä kävelyretkeltään kotiin, nähtiin Aaro uuteen vaaleaan kesäpukuun puettuna iloisin ja viattoman näköisin kasvoin halki torin tulla viuhtovan Sannan ja Vannin kotiin päin. Mutta Vannin kasvot kuohahtivat tulisiksi, löi käsiään yhteen ja vihasta sähisten huudahti:

-- Ja eikös tuo vihollisen kekäle ole tuossa! On ihan kuin palkattu. Eikö tätä hetkeäkään saanut viettää rauhassa.

-- Ja mikä? kysyi Sanna säpsähtäen.

-- Tuopahan Aaro, sen riettaan orja. Mutta nyt kuitenkin eroat. Nyt eroaa voi piimästä.

Enempää ei Vanni puhunut, vaan kiirehti etuhuoneeseen siksi kunnes Aaro aukasee oven.

Aaro tavallista muitterammasti pistäysi etuhuoneeseen, mutta samassa sälähti kasvot kummallisiksi kun näki edessään Vannin vihasta kuohuvan olennon; koetti tekeytyä sulavaksi ja rupesi kertomaan terveisiä Helsingistä, mutta kesken katkesi sana kun Vanni jyräytti kantapäätä lattiaan ja ärjäsi:

-- Elä vedä luitasi tänne nyt, lurjus. Tiedä ja tiedäkin paikalla mistä olet tullut ja mistä on viisi hirttä poikki.

-- No, mitä tämä nyt on, vai onko rietas päässyt irti? virkkoi Aaro hölmistyen ja perettyi askeleen takasin.

-- Elä kysele kyytiä. Vai tulitko taas mieron kelloon kieltä korjaamaan!... Sinä kurja.

-- No, no, Vanni, Vanni. Eihän tyttöihmiset viitsi katumuijain tavalla, reuhata, huomautti Aaro naurusuin.

-- En kuule laverruksiasi, kävele jalkoihisi ja heti! tiuskasi Vanni tulta säihkyvin silmin. Mutta näki Aaron vehkeen, että se leikin varjossa rupeaa väsyttämään ja voittamaan, niin Vanni ihan tulen liekin tavalla pyörähti kamariin, räpsäytti oven peräänsä kiinni, että koko rakennus helähti vastaan ja pyöräytti salpaan.

Aaro koetti hypätä Vannin jälessä, joutuakseen oven rakoon, ennenkun ovi kerkiää kiinni, mutta joutui silmänräpäystä liian myöhään ja jäi oven taakse. Aaro ei kuitenkaan ollut hätäpoika, koputti oveen ja kysyi tyynesti kuin ei mitään olisi tapahtunut:

-- Onko siellä Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika.

-- Ole vaikka seitenpäisen poika, mutta nyt et tule, tiuskasi yhä Vanni.

-- "Olenhan minä tuttu mies kuin kontio, vanha tuttu", sanoi mustalainen.

-- On nähty ennenkin niin valkeita suoloja, vaan ei ole raettakaan maistettu.

-- Kuuleeko Sanna? Minä olen Aaro, setäsi poika, kuului taas vähäsen loma-ajan kuluttua oven takaa hienon koputuksen seasta pyytävä ääni... Ei tarvitse muuta kuin avata ovi, minä tulen omine jalkoineni sisään... Olen vielä nuori, se entinen Aaro, setäsi poika.

Tuon viimeisen sanansa sanoi Aaro niin surkealla ja valittavalla painolla kuin vaan taisi ja painoi korvansa oven rakoon kuullakseen eikö se synnyttäisi naurua, luuli että Sanna ja Vanni puristavat nauruaan ja toivoi sen muutaman minuutin kuluttua puhkeavan ulos, mutta ei sitä viimeinkään tullut.

Sanna ei virkkanut tähän mitään. Vannin käytöksestä enemmän kuin sanoista kävi nyt selville Vannin viattomuus niitten juorujen suhteen. Ja Aaron leikilliseksi heittäytyminen tänä hetkenä suututti Sannaa, että hän oli yhtä vihanen kuin Vannikin, mutta kätki sen poveensa ja viittasi Vanniakin pysymään ääneti, vaikkapa Aaro koputti ovea yhäkin.

Aaro kuitenkin kun tunsi, että ei saanut asukkaita iloisiksi eikä leikillään voitetuksi, pakeni hiipien ulos ja katosi omille teilleen.

Sanna tuli enemmin ja enemmin vakautumaan siitä että liian paljon oli suosittu Aaroa hänen kotonaan, joka oli aluksi hänen syynsä, ja sen tähden ovat syntyneet Vannin niskoille nämä ilkeät juorut, ja hän kärsi nyt siitä yhdessä Vannin kanssa, vaan luuli kuitenkin Aaroa vihaamalla ja näyttämällä sen vihansa julki voittavansa kaiken takaisin. Mutta niin ei käynyt. Maailman suuta oli vaikea tukkia. Jokahinen uskoi Aaron ja Vannin suhteen kaikki kertomukset tosiksi, sitä paremmin kun näkivät Sannan vihaavan Aaroa. Juorumuijatkin ottivat tästä uutta vettä myllyynsä ja nyt missä vaan nähtiin Vannin liikkuvan, niin tiedettiin sen liikkuneen Aaron mailla.

Vanni ei nyt viitsinyt liikkua ilman Sannaa mihinkään. Mutta ei sekään auttanut. Eräänä sunnuntaiaamuna ei ollut Sanna terve ja Vanni sai mennä yksinään ranta-torille ostamaan päivän tarpeita.

Vanni kotiin tultuaan paiskautui suulleen sohvalle, itki sydämensä pohjasta ja itkunsa seasta saneli:

-- Ei uskoisi ihmisiä tuonlaisiksi. Luulisi heitä järkensä menettäneiksi. Häpeävät olla tuonlaisia. Olisinko mitään heille tehnyt ja kuitenkin häväistään.

-- Aivan hattupäisiä rouvia olivat, jotka niin kavalasti vieressäni kuiskivat: Susiapa täällä on, leipäsusia kauniita ja suuria, vaan ei ne syö lapsia. Sitten nauraa ketkautettiin yhteen suuhun... Hyi kataloita!

-- Vähän kai hattu estää ihmistä pahuudesta... Kyllä tiedän ja tunnen monta hattupäätä, muistutti Silverseenin rouva, joka oli tullut Sannaa katsomaan kun tiesi sen sairastavan, ja hymähti salamyhkäistä naurua. Sitten pitkän tuokion perästä jatkoi:

-- Olin aikanani köyhän perheen kaunis tyttö minäkin, kuten sinä Vanni nyt; kaikki olen kokenut mikä sinulla on vasta alussa... Jos kenelle, niin juuri senlaisille ei ole anteeksi antaminen helppo, mutta kun muistaa että tämä ei ole yhden ihmisen vika, vaan on koko maailman tapa, niin saattaa sen helposti viskata maailmalle itselleen. Muistutan sinua kun olet vielä nuori, että elä itke pois ihania silmiäsi... Jos menet aina itkeneillä silmilläsi ihmisten näköön, niin ei ainoastaan parjaajahaluiset, vaan paremmatkin ihmiset ottavat siitä pahaa merkkiä. Vaan jos annat kaikille anteeksi, pysyt iloisena, näytät ystävälliset kasvot kaikille, niin parjaajatkin tähän kyllästyvät. Sanalla sanoen, ainoastaan anteeksi antamalla voittaa maailman... Mutta voi, voi tätä maailmaa! Arveli sanoa, että köyhän tytön kauneus on kallis pantti; sielun vihollinen iskee orjainsa kynnet siihen, ja kuinka monta nuorta tyttöä onkaan viety turmion teille sitä tietä, mutta keskeytti sanansa pelätessään että se Vannin mieleen vaikuttaisi hämmentävästi, ehkä pahastikin.

Vannista soi rouva Silverseenin ystävällinen puhe oikealta ja mielensä tunsi tyyntyvän, niin pesi kasvonsa ja otti iloisen muodon, mutta kaapin päällä seisovan kuvastimen edessä otsatukkaansa kammatessaan näki silmänsä olevan itkeneen näköiset taas, kuten ennenkin senlaisena hetkenä, niin painui mieleen yhä syvempään rouva Silverseenin sanat: "elä itke pois ihania silmiäsi", ja päätti ottaa rouvan neuvokin varteen.

Pitkän harjotuksen perästä tuli Vanni senlaiseksi, ettei kenenkään paha sana häneen vaikuttanut mitään. Nyt tiesi hän kumminkin rajan minkälaiseen joukkoon hän kuului. Hän kaikkia halventajoitaan voi katsella alhaisemmiksi itseään eikä tuntenut heidän kanssaan olevan ensinkään sopivata tehdä vähintäkään seuraa, koskapa niitten seurassa ei saanut kuulla mitään muuta kuin vaan toisesta ihmisestä pahaa. Mutta verrattoman hyvälle näytti toiselta puolen, että muijat noilla heltymättömillä juoruillaan saivat aikaan sen, että Aaro tuli vierotetuksi pois hänen ystävyydestään, että Sannakin joutui sitä vihaamaan, jota paitsi Aaron kavaluus olisi voinut mennä hyvinkin pitkälle. Näytti nyt siltä kuin Jumala olisi määrännyt nuo katumuijat varjelemaan häntä turmiosta. Sempätähden Vanni, missä hän vaan liikkui, voi näyttää iloisia kasvoja, ja elämä tuntui nyt todelliselta elämältä, kun maailmakin oli näyttänyt mitä hänellä oli.

XIX.

Sannan rintatauti kiintisi päivä päivältä ja ennen tulevata kesää vei hänet hautaan.

Puistoisen hautausmaan päivän kaltevalla vietteellä suurien aarniomäntyjen vaiheella seisoi Sannan rautainen hautaristi, jonka toukokuun kauniina päivänä Sannan sukulaiset pystyttivät siihen. Mutta sen juurella oleva pehmyt hiekkamullos kesän lämmitessä päivä päivältä painui alemmas ja alemmas, sitä myöten kuin haudassa suli se lumi, joka talven tuiskuisena myrskypäivänä Sannan arkkua sinne peittäessä oli multaan sekaantunut.

Vannin välityönä oli nyt joka päivä käydä eräästä toisesta paikasta sangolla kantamassa multaa haudan päälle, että se pysyi kukkurina, ja työn tehtyä tuntui sydän ikäänkuin vaativan, että piti itkeä polvillaan pieni hetki siinä ristin juuressa ennenkun voi palata kotiin...

Kesän kuluessa vakautui hautakumpu, ettei enää painunut ja Vannin liika-aika, mikä vaatteen silityksestä jouti, meni pensaitten ja kukkien istuttamiseen haudalle. Ja elokuussa oli jo ympäriinsä kiertävä pensasaita hautakummun ympärillä ja hautakumpua peitti kukkien kirjavuus. Ainoastaan pensas-aidan ja kukkatarhan välillä kierti vaan pyöreäpohjaiselle kourulle silitetty santainen käytävä. Tämän kastelemisessa oli nyt Vannilla jokapäiväinen työ. Mutta, myöhänä, iltana viimeinen kasteleminen täytyi tehdä kyynelillä, eikä viipyminen missään muussa paikassa tuntunut olevan niin mieluinen, kuin siellä petäjäin röyheitten oksain kattaman hautaristin juuressa kyyneltensä palkkioksi hengittää kasvien tuoksua.

Usein kävi niin, että lämpymänä elokuun yönä Vanni viipyi siellä melkein koko yönkin, että päivän valjetessa vasta ja yöilman kolkostuessa palasi kotiin nukahtamaan jonkun hetken.

Aaro oli tänä kesänä Kurjalan hovioikeudessa palveluksessa, päästäkseen tuomariksi, eikä ollut nyt Aarosta Vannille kiusaa. Mutta Kokkolan Santeri maisteri suuntasi kävelyretkensä aina iltasin sinne äitinsä vuotta aikaisemman hautakummun tienohille, minkä merkkinä seisoi pensaitten kiertämä marmorikivi ainoastaan kymmenen askelta etempänä Sannan hautakummusta. Santeri ei tuntenut kenenkään kanssa olevan hauskemman viivähtää hetkeksi puhelemaan kuin sen kyynelsilmäisen Vannin kanssa. Sattuipa tämän yhden tai toisenkin kerran näkemään kolmannet silmät, niin tästä taas oli uudestaan katumuijain suu kahallaan. Nyt kuitenkaan ei Vanni antanut itsessään sille huhulle tilaa, vaan painostavalta kuitenkin tuntui pysyä aina ja aina vaan ihmisten sormellaan osotettavana. Siitä huolimatta kuitenkin Vanni ja Santeri, sattuessaan yhtä aikaa sinne hautakumpujen tienohille, istahtivat milloin toisen, milloin toisen hautakummun pensaitten vaiheelle puhelemaan elämäinsä kokemuksista, ja tavattoman hauskaa oli tämä kumpasestakin kun kumpasenkin ainoat rakastetut makasivat maan alla. Santeri oli äitinsä Katri Kokkosen isätön poika ja sentähden muistaessaan omaa halveksittua sukujuurtaan tiesi, minkälaisen kaateen alaisena saa moni viaton ihminen olla, ja hän nyt sääli Vannin kohtaloa, kun kuuli että hänen tähtensä puhutaan Vannista pahaa.

Santeri ei käynyt enää äitinsä haudalla koskaan sillä aikaa päivästä kuin tiesi siellä Vannin olevan, mutta sitä enemmän hänen kaipionsa kasvoi Vanniin...

Eräänä päivänä postinkantaja toi Vannin työhuoneeseen kirjeen, joka näkyi passitetun kymmenen pennin postimerkillä ja leimatun oman kaupungin postitoimistossa tänä päivänä. Kirjeen kuoressa näkyi tuntematon miehen käsiala, niin Vannin kasvot punastuivat ja kauhistuen huudahti.:

Mistä tämän saitte?