Chapter 9

»Tule tänne, oma uhrilampaani -- kyllä olemme nähneet, että sinä tahdot velvollisuutesi täyttää, mutta emme me toki niin suuria kiitollisuudenuhreja vaadi. Tosin olisi ollut mielemme mukaan, jos olisitte voineet toisenne onnellisiksi tehdä, mutta näin ei se laatuun käy. Hyvä on, ettet ole Pekolle mitään asiasta puhunut. Ei hänen tule ensimmäisestä vastoinkäymisestä allapäin kulkea; ryhtyköön vankasti työhön vain, se on paras miehelle.»

Iiri istui vanhan lukkarin viereen, nojasi päänsä hänen rintaansa vastaan ja itki, mutta lukkari silitteli hänen hienoja hiuksiansa lausuen: »Mene lapsi maata -- sekä ruumiisi että sielusi vaativat lepoa.» Iiri nosti rukoilevan katseen matamiin, ja tämä sanoi:

»Niin, samaa mieltä minäkin olen kuin pappa. Mene nyt ja nuku rauhassa.»

Iiri meni. Hän laski levolle, kiittäen Jumalaa hartaasti. Monta unetonta yötä oli hänellä näihin aikoihin ollut, mutta nyt vaipui hänen ihana päänsä väsyneenä patjoille, ja hän nukkui levollisena kuten lapsi.

Seuraavana päivänä täytyi Pekon lähteä Helsinkiin. Hyvästi jättäessään näytti hän hirveän alakuloiselta, jonka vuoksi lukkari lausui: »Miehen ei tule ensimmäisestä vastoinkäymisestä sortua, vaan hänen mielensä ja luonteensa pitää vakaantuman yhä miehuullisemmaksi, yhä lujemmaksi, jotta hän miehenä saattaa seisoa uusissa taisteloissa.»

Pekko ei vastannut mitään, hän vaan työnsi otsaltaan vallattoman kiharan ja kiirehti matkallensa.

Pekon lähdettyä rupesi Iiri valmistelemaan itseänsä Ihalan matkaa varten. Kahden päivän päästä sinne oli mentävä, ja ne kaksi päivää riensivät piankin, koska oli vähä yhtä kutakin lajia valmistettavaa.

Päivää ennen Ihalaan lähtöä meni Iiri pappilaan tuumailemaan Helvin ja Seljan kanssa, mitä hän matkalle ottaisi mukaansa. Ruustinna, joka kuuli heidän juttelevan puvuistansa, sanoi:

»Muistakaa vain tarkasti katsoa vaatteitanne, etteivät ratkea mistään sekä että kaikki on puhdasta ja siistiä. Kotipitäjässä saattaa olla välistä paremmissa, välistä huonommissa vaatteissa, mutta kun ulkopitäjään mennään aivan ventovieraisiin, täytyy olla päästä kantapäihin niin siistissä puvussa, ettei ole moittimisen varaa; sillä kun tuttuun seuraan tulee joku vieras, häntä tavallisesti tarkastellaan ja usein pintapuolelta arvostellaan hänen sisällistä eloansa.»

»Kyllä, äiti kulta, yksissä tuumin täällä nyt laitamme kaikki kuntoon», vastasi Selja. »Iiri ja minä panemme vaaleanpunaiset vaatteet yllemme siellä Ihalassa, me olemme sitte aivan kuten sisarukset; matkalle otamme kansallispuvut.»

Ahto, joka juuri astui huoneeseen Seljan puhuessa kansallispuvuista, virkkoi: »Everstinna varmaankin sanoo, että teiltä puuttuu 'noblessia', kun näkee teidät kansallispuvuissa.»

»Sanokoon vain, se on yhdentekevää», vastasi Selja. »Patrunessa Aateli ei suinkaan ole samaa mieltä, ja hänenpä luokseen me nyt lähdemmekin. Sitäpaitsi on Helvi tummansinisessä puvussa, ja hänestä everstinna aina pitää. Ei hän Iiriä eikä minua huomaakaan.»

»Niin, Helvissä on 'noblessia' -- sen hän havaitsi silloin, kuin Ragnhildin isä, leskiparoni, kävi täällä ja Helviä liehitteli.»

»Ahto, kuinka tuommoisia puhut», torui Helvi.

»Onpa se tosi», vakuutti Ahto, »siitä asti hän sinussa on ylevyyttä havainnut. Hän on todellakin hauska, tuo everstinna.»

»Hauska! Onko hän hauska?» kysyi Iiri ihmetellen.

»On kyllä tavallaan», vastasi Ahto. »Minusta on hauska kuulla hänen puhettaan. Hän on ikäänkuin muinaiskalu, niin vanhanaikuinen. Tuo entisajan sukuylpeys tulee hänessä aina esiin. Eikä se ketään haittaa tähän aikaan. Semmoisella ylpeydellä ei ole enää muuta voimaa, kuin että saa nauruhermot liikkeelle ja osottaa meille, kuinka narrimaisia ihmiset ennen olivat.»

»Kyllä he minun luullakseni ovat yhtä narrimaisia vieläkin, ja ylpeitä löytyy yhtä paljon kuin ennen», väitti Iiri, »mutta tosi on, että everstinnassa se esiintyy vanhanaikuisella tavalla. Siis tapa meistä näyttää muinaisaikuiselta, vaan viat eivät meidän ajalla ole yhtään vähemmät. Ylpeys, kunnianhimo ja muut sellaiset ilmaantuvat kyllä ihmisissä nyt ja luultavasti vast'edeskin.»

»Sen kyllä myönnän, mutta jos ihminen, joka pyrkii varmaa päämäärää kohti, ahkeralla, jalolla työllä tarkoitusperänsä saavuttaa, on hänen ylpeytensä kuitenkin paremmin oikeutettu kuin sen, joka ylpeilee siitä, että hän on syntyessään perinyt isäinsä loistavan nimen.»

»Esi-isäin hyvät avut menevät usein perintönä lapsille», vastasi Iiri, »ja lapset ylpeilevät siitä, että isäin jaloa verta juoksee heidän suonissaan. Tyhmää se kyllä on, vaan ei tyhmempää kuin ylpeys yleensä.»

»Se on aivan tosi», sanoi ruustinna, »että ylpeys on tyhmä ja naurettava, sillä mistä ihminen saattaisi ylpeillä? Ei mistään! Jumala voi rikkaan köyhäksi tehdä, teräväjärkisen heikkomieliseksi ja korkeassa virassa olevan, joka ylpeänä kunnian kukkulaltaan katselee käskyläisiään, silmänräpäyksessä halvauksen kautta aivan kykenemättömäksi saattaa. Näemmehän tämmöisiä esimerkkejä joka päivä. Kaunotar, joka kauneudestaan ylpeilee -- paljonko hän tarvitsee, ennenkuin poskensa hehkuvat ruusut ovat menneet -- joku pieni kompastus vain jo arven tuottaa pilaamaan hänen kauniin muotonsa. Ja tapaturman tulemattakin varmaan muutamien vuosien kuluttua sanotaan: 'Onko hän milloinkaan voinut olla kaunotar?' Semmoista se tässä maailmassa on. Siis ei ole kenelläkään ylpeilemistä, sillä ihminen ei suuruutensa haltija ole, vaan Jumala ainoastaan.»

Tähän äitinsä puheeseen ei Ahto enää mitään sanonut. Kello löi seitsemän, ja Iiri virkkoi: »Ilta on joutunut niin ihmeellisesti, minun olisi jo ennen täytynyt mennä kotiin. Huomenna siis lähdetään.»

»Niin, kahdeksalta olet täällä, ja sitte mennään matkalle», sanoi Helvi.

»Ja jatketaan kinaa», virkkoi Ahto.

»Ei ensinkään kinata», väitti Iiri. »En minä kinaa kinatakseni, vaan puolustaakseni mielipiteitäni.»

»Ei matkalla kinaaminen sovikaan», sanoi Ahto, »sillä silloin unhottaisimme katsella ympärillämme olevaa luontoa».

»Se on aivan tosi», vakuutti Iiri ja meni nyt hyvästi jätettyään kotiin.

Seuraavana päivänä pappilan nuoret ja Iiri läksivät ajaen vaunuissa ja kahdella hevosella Ihalaa kohti. Eversti perheineen oli lähtenyt jo päivää ennen. Lukkarin matami meni Taaven-muorin luo, jonka mökki oli aivan pappilan tienhaarassa, katselemaan, miltä näytti, kun Iiri vaunuissa ajoi. Ja kauniilta se kai näytti, koska matami, kun vaunut olivat ohitse menneet, pyyhkäisi jotakin kosteata silmistään, lausuen: »Niin, siinä se meidän Iiri nyt lähti vaunuissa -- kukapa olisi uskonut, kun hän Renkalassa paimentyttönä oli, että hän noin olisi menestynyt ja arvoon tullut.»

KUUDESTOISTA LUKU

Heinäkuun 18:s päivä eli Ihalan patruunan nimipäivä alkoi ensin vähän pilvisenä, mutta jo yhdeksän aikaan oli taivas kirkas ja lahti tyyni kuin kuvastin. Koko luonto oli erittäin ihana. Niityt ja nurmet olivat kukkia täynnä, sillä seuraavana päivänä vasta heinänteko oli alettava, joten kukat vielä rauhassa rehottivat. Eipä siis ihmettäkään, että kansakouluun, joka sijaitsi järven rannalla, vähän matkan päässä neiti Jopen asunnosta, oli riittänyt runsaasti kukka- ja lehtiköynnöksiä. Niitä Ihalan nuoret vieraat olivat edellisenä iltana sitoneet ja vieläpä ehtooyötäkin panneet illan jatkoksi.

Vanha Maija mutisi, kun einepöytä oli valmiiksi katettuna eivätkä vieraat tulleet ruoalle, vaikka heitä oli kutsuttu. »Eivät pääse vaatteisiin, kun kaiken yötä valvottiin», sanoi Maija. »Semmoisia turhanaikaisia töitä, ikäänkuin eivät uudet huoneet olisi kauniita ilman lehtiä ja kukkasia. Eihän tässä nyt juhannus kuitenkaan ole. Kahvikin ihan jäähtyy, ja jos sen tulelle panen toistamiseen, niin miltä se sitte maistuu --» Halli koira venyi kyökin kynnyksen vieressä odottelemassa, että hänenkin suuhunsa jotakin herahtaisi, ja Maija, joka ruokasalista tuli kyökkiin, virkkoi: »Sinä Halli siinä lotkottelet; luuletko, että tässä nyt koiralle ensiksi ruokaa annetaan. Onhan tuossa vanhaa maitoa hulikassa, täytyy kai sinulle antaa -- soh, odota häntä nyt -- pelkkää maitoako luulet saavasi hotkia -- panen leipääkin joukkoon. Katsos tuota hylkyä -- ei syö, kun on maito käynyt vähän happameksi --» Maija otti tyhjän kerma-astian sekä pani siihen vähän maitoa, jota hän kaatoi Hallin ruokaan puhuen koiralle: »Katsos, Halli, panenpa kermaakin sulle --» ja Halli meni nyt syömään ruokaansa siinä luulossa, että siihen oli kermaakin kaadettu.

Keveät naisaskeleet kuuluivat ylikerran portailta, ja samassa palvelustyttö Sere juosten tuli kyökkiin ja huusi: »Maija! Vieraat naiset tulevat ylikerrasta, ja everstinna, joka puutarhassa on ollut kävelemässä, on jo myöskin tulossa; vienkö kahvin sisälle?»

»Vie vain; hyvä, että vihdoinkin tulevat.»

Einepöydän ympärille talonhaltijat vierainensa nyt kokoontuivat. Myöskin vanha neiti Joppe oli joukossa. Tuo ennen aivan virkku vanhus oli ikänsä painosta viimeisinä vuosina käynyt erittäin väsyneeksi. Hän ei enää usein jaksanut tulla kartanoon vieraitten kanssa seurustelemaan, mutta nyt oli erityinen syy, koska kansakoulu oli vihittävä. Kansaa neiti Joppekin rakasti, ja köyhää kansaa hän kaikessa hiljaisuudessa paljon auttoikin -- siis tämä juhlatoimitus häntä erittäin miellytti. Myöskin hän oli utelias näkemään Arvon toimittamaa uutta opettajatarta. Hän oli lempipoikansa suhteen pannut tähdelle muutamia seikkoja, joista häntä aavistutti, ettei nuori opettajatar ehkä ollut Arvon sydämelle aivan vieras olento. Kun tytöt nyt kaikin tulivat sisälle, oli hän todellakin halukas tietämään, kuka noista kolmesta, joita hän ei ennen tuntenut, oli uusi opettajatar.

Lilli, joka heti juoksi vanhaa tätiä tervehtimään, esitteli: »Rovasti Nurmen tyttäret, neidit Helvi ja Selja, sekä neiti Salmi.»

»Vai niin -- te tulette siis meidän uuteen kouluumme opettajattareksi», sanoi neiti Joppe ja katseli tarkastellen neitosta. Iiri loi suuret miettivät silmänsä vanhukseen, vastaten:

»Niin tulen. On oikein hauska ajatella sitä aikaa, jolloin pääsen tänne. Koulu on erittäin ihanalla paikalla, ja sitte saan sellaisen työalan, jota hartaasti halajan.»

Patruuna Aateli myöskin tuli puhuttelemaan Iiriä, kysyen: »Mitä nyt pidätte uudesta koulurakennuksestamme?»

»Oikein paljon», vastasi Iiri. »Omituiset tunteet sydämessäni astuin koulun huoneisiin mennessäni niitä koristelemaan -- siinä kun näin vastaisen kotini. Myöskin tunsin, että samalla, kun noissa huoneissa kodin saan, syntyy minulle suuri edesvastuu.»

»Se on varma», sanoi patruuna. »Etuja seuraa myöskin vastuunalaisuus.»

»Sen Jumalan avulla voitte täyttää», lausui patrunessa, joka läheni Iiriä ja oli kuullut miehensä sanat.

»Sitä toivon», vastasi Iiri.

»Kaikki he nyt tekevät affairea tuosta tytöstä», sanoi everstinna hiljaa miehellensä. »Juuri kuin hän olisikin jotakin -- pyh! -- En ymmärrä, että lankonikin viitsii. Miehet nyt aivan pilaavat tytön. Hän kyllä coquetteeraa jo ilmankin.»

»Ei ensinkään; juuri hänen suora, luonnollinen olentonsa tekee hänet erittäin viehättäväksi», vastasi eversti.

Patrunessa tuli samassa pyytämään kälyänsä ja muita vieraitansa ottamaan jälkiruokaa, ja everstinna meni ensiksi, kuten arvonsa tunteneen ainakin on tapana, jotta muut sitte vähitellen myöskin voisivat lähestyä makeisruokavatia.

Eineen jälkeen mentiin kansakoululle, johon nyt tuli Ihalan alustalaisia lapsineen. Juhlasaliin kokoonnuttiin määrätyllä tunnilla. Ensiksi veisattiin virsi: »Koko maa iloita mahtaa --» ja sen jälkeen piti Arvo lyhykäisen puheen, jossa hän lopulla rukoili, että opetuksesta, joka koulussa oli jaettava, karttuisi nuorelle, kasvavalle kansalle siunausta.

Sitte oli kahvipöytä asetettu toiseen huoneeseen, jossa alustalaisille tarjottiin kahvia vehnästen kera. Siinä nyt Helvi ja Iiri kaatoivat kahvia ja Lilli sekä Selja jakelivat vehnäsiä.

Pikku tytöt, joka olivat kuulleet, että koulun tuleva opettajatarkin oli Ihalassa, kyselivät nyt toisiltaan: »Kukahan noista on opettajatar?»

Nummen Taava, eräs pieni tyttö, osotti sormellaan Helviä ja sanoi: »Näethän sen, että tuo on opettaja -- se on vanhin ja vakavin.»

»Tuon minä tahtoisin opettajaksi», virkkoi Salomäen Miina, »tuon, jolla on punainen hame ja suuret, kauniit silmät».

Iiri, jota Miina juuri tarkoitti, läheni tyttösiä sanoen ystävällisesti: »Mitä te nyt pakinoitsette?»

Miina, ollen häpeillään, painoi päänsä alas niin, että hänen tuskin kahta tuumaa pitkät palmikkonsa nousivat pystyyn, ja vastasi hiljaa: »Ei niin mitään.» Mutta myllärin Manu, joka oli rohkea poika, virkkoi:

»Nuo likat eivät tiedä, kuka on opettaja, ja sitä he tuumailevat.»

»Tiedätkö sinä sitte?» kysyi Iiri.

»Enhän minä tiedä, mutta luulen vain, että ehkä te olette.»

»Oikein sitte arvasit. Syksyllä tulen opettajaksenne, ja jos, kuten toivon, olette oikein kilttejä lapsia, niin meistä varmaan tulee hyviä ystäviä.»

Lapset nyt kaikin katselivat Iiriä ja kuiskailivat toisillensa: »Tuo se nyt on meidän tuleva opettajattaremme.»

Patrunessa tuli Iirin luo ja kysyi: »Millä nyt huvittaisimme lapsia?»

»Annetaan heidän mennä ulos leikkimään», vastasi Iiri. »Jos suvaitsette, niin kyllä minä panen leikit alkuun.»

»Mennään kaikin», sanoivat Helvi ja Selja sekä menivät samassa juoksemaan lasten kanssa ulos pihalle.

Kun lapset olivat saaneet tarpeeksensa leikkiä, sanoi Iiri: »Tulevana vuonna tahdon opettaa teille monta piirileikkiä, jos olette oikein ahkeria lapsia. Te saatte leikkiä 'Mylläriä', 'Peltomiestä' y. m.»

Lapset, jotka ennen olivat pelänneet koulua, toivoivat nyt, että syksy pian tulisi, jotta pääsisivät kouluun.

Tyytyväisinä ja siunaten patruunaa ja patrunessaa menivät alustalaiset lapsineen koteihinsa. Tuokion kuluttua Ihalan haltijat myöskin läksivät vieraineen kartanoon. Tiellä Lilli ja Aksel rupesivat kehoittamaan Arvoa panemaan toimeen jonkun kuvaelman. »Se olisi erittäin hauskaa!» sanoi Aksel.

»Minä en ollenkaan ole kekseliäs siinä asiassa», lausui Arvo, »mutta jos ryhdytte toimeen, niin kyllä minä olen apuna».

»Ai, me asetamme Pohjolan neidon kultalankaa kehräämään», sanoi Selja, »ja Iiristä tulee Pohjolan neito».

»En minä sovi.»

»Kenenkä saamme?» kysyi Selja.

»Selja rupeaa ehkä itse», sanoi Arvo.

»En minä! Minä en osaa olla alallani, ja minusta on niin kovin hauska katsella muita.»

»Eikö Lilli neiti rupeaisi?» kysyi Iiri »Te olette sopivin, koska teillä on vaaleat hiukset. Ja Ahto menee Väinämöiseksi, eikö niin?»

»Miksi ei. Mutta kaksi kuvaelmaa tarvittaisiin, kun kerran ryhdymme toimeen.»

»Minä tiedän minkä kappaleen otamme», sanoi Helvi. »Me laitamme liikkuvan kuvaelman Runebergin eräästä runoelmasta ja sovitamme uusia sanoja muutamiin paikkoihin, jos niitä kuvaelmaa varten tarvitaan. Mutta kuulkaa nyt, millä tavoin tämä kuvaelma asetetaan. Seljan täytyy pukeutua vanhaksi akaksi, Iirin ruveta nuoreksi tytöksi, hänellä kun on kansallispuku. Se sopii hyvin. Kaksi kosijaa tytöllä on, mutta vain toisen tarvitsee puhua, ja siksi määräisin Akselin. Toiseksi ehdottaisin Arvon, sillä hänen tietysti ei sovi olla poissa vieraitten parista, ja tuon toisen kosijan tarvitsee olla näyttämöllä ainoastaan pieni hetki.»

»Kaikki hyvin! Ryhtykäämme toimeen vain», sanoi Aksel.

Nyt tuli nuorille puuhia, mutta siksi, kuin vieraat iltapuolella saapuivat, oli heillä kaikki valmista.

Vieraita tuli, sekä nuoria että vanhoja. Muutamia tunteja keskusteltiin kaikenlaisista vähäpätöisistä asioista, kuten tavallista on, milloin ventovieraat sattuvat seurustelemaan toistensa kanssa. Vähitellen nuoret menivät puutarhaan, jossa paremmin tutustuivat keskenään; mutta illempana Lilli, Iiri, Helvi ja Ahto menivät lopullisesti panemaan toimeen kuvaelmaa Pohjan immestä. Sitte kutsuttiin vieraat rannalle, johon oli puitten väliin tuotu istuimia. Monivärisiä lyhtyjä riippui puitten oksista, ja kahden suuren koivun väliin oli asetettu verho, joka nyt vedettiin syrjään. Siinä oli korkea kivi, jonka päällä Pohjan neito valkoisessa puvussa istui kultalankaa kehräten, ja Väinämöinen tuli häntä kosimaan. Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja vieraat, jotka tätä eivät ennen olleet aavistaneet, olivat erittäin ihastuksissaan yllätyksestä. Esirippu suljettiin, ja everstinna sanoi: »Todellakin charmanttia! Jaa, jaa; tuollaista saadaan toimeen, kun ollaan nuoria!»

Lilli olikin oikein viehättävän näköinen, kun hän tuossa vihannassa luonnossa istui valkopukuisena ja vaaleat hiukset hajallansa. Arvonkin täytyi itsekseen myöntää, että Lilli näytti erittäin suloiselta. Kauan eivät katselijat joutuneet Lillin muotoa ja olentoa ihailemaan ja arvostelemaan, sillä nyt Ahto astui näyttämön eteen, ruveten lausumaan Runebergin runoelmasta seuraavaa kohtaa:

»Neidoll' oli äidiltänsä muisto, helmilöillä sommiteltu solki, timanteilla kaunistettu kallis. Saipa kaksi kosijaa nyt hälle: uljas, rikas, mahdikas ol' toinen, vaan hän mieli neidon helmisolkee. Toinen taasen kaino ol' ja köyhä, vaan hän mieli neidon sydänkultaa. Äitipuoli tyttärelle virkkoi: »Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä! Ihanampaa kulta on kuin köyhyys.» Neito itki, kielsikin, mut turhaan. Vaan kun kuuliaisten aika joutui, silloin äidin luon' ei neittä nähty, pihall' ei, ei puiston siimeksessä, vaan hän seisoi järven rannikolla. Sinne äiti ehti, sulho saapui.» -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Ahto lakkasi lausumasta, ja esirippu avattiin. Kansallispukuun puettu tyttö (Iiri) seisoi rannalla. Sinisessä silkkivyössä oli kultapaperista tehty solki, täynnä monivärisiä lasihelmiä, jotka hohtokivien ja simpukoitten asemesta olivat siihen sovitetut. Nyt rikas sulho (Aksel), joka äitipuolen (Seljan) kanssa myöskin seisoi rannalla, virkkoi neitoselle:

»Tullos myötä riemukemuloihin, kuulutusta ottamaan nyt käymme!»

Mutta neito otti vyöltään soljen, lausuen:

»Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy, kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää. Tuhannen on vuotta meri niellyt antiloita, aartehia syönyt; vaatii vielä multa kultasoljen.»

Näin sanottuaan heitti hän soljen kauas järven syvyyteen. Mutta sulho läksi suutuksissaan pois, lausuen tytölle:

»Itse myöskin lähde siikasille, koska heille, kurja, köyhä annoit kallehimmat aartehesi kaikki!»

Äitipuoli, jäätyänsä tyttärensä kanssa kahden, soimasi häntä sanoen:

»Onneton, oi mitä oot sa tehnyt? Korkeutt' ei toivoa saa enää, mökissäs ei enää kulta kiillä, solkeas et enää näe sä koskaan.»

Mutta tyttö rannalla lausui hymysuin:

»Paremp' elon onni korkeutta, lempi-elo kultaa kallihimpi, armaan sydän solkee armahampi!»

Bengaalituli valaisi näyttämöä, ja samassa köyhä sulho (Arvo) ilmaantui rannalle. Hän riensi tytön luo ja lausui, tytön hänelle kättä tarjotessa:

»Hyvä, että siikasille heitit kultasoljen, koska kallehimman aartehesi sulhollesi säästit: mulle annoit oman sydänkultas.»

Esirippu suljettiin nyt.

* * * * *

»Erittäin hauska kuvaelma!» huudahtivat katselijat.

»Tämä on kokonaan meillä olevien nuorten vieraittemme ansio», sanoi patrunessa, »ja miehelleni aivan odottamaton ilahdutus, sillä hänellä ei ollut vihiäkään koko asiasta.»

»Se oli todellakin hyvin arrangeerattu», lausui everstinna.

Ruunuvouti Tamminen, lihava herra, joka oli rikas talonomistaja ja vanha nuorimies, virkkoi: »Jaa tuota taas, minä antaisin koko joukon omaisuuttani, jos minä, tuota taas, saisin joka ilta tällaisen huvituksen. Tämä viimeinen kuvaelma, tuota taas, oli erittäinkin hupainen.»

»Viimeinen painuu aina paremmin muistiin», sanoi everstinna, »mutta tuo ensimmäinen arrangemangi oli mielestäni kuitenkin runollisempi».

»Jaa, oli siinä runoutta tässä viimeisessä, tuota taas, sehän oli Runebergia», lausui ruunuvouti.

Nuoret naiset nauraa hissuttelivat, kun ruunuvouti ei everstinnaa oikein ymmärtänyt, vaan selitti hänen puheensa viimeisen esityksen hyväksi.

Nimismiehen tyttäret, Nanni ja Laina, kertoivat aina saaneensa panna kuvaelmia toimeen, kun Parkanossa kävivät tätinsä luona. »Oikein minä jo väsyin kuvaelmiin, kun niitä aina täytyi puuhata», virkkoi Nanni.

»Se on, tuota taas, vahinko, ettemme ennen ole tietäneet pitäjässämme löytyvän sellaisia kykeneviä naisia», sanoi ruunuvouti.

»Tyttäremme eivät koskaan ole kuuluneet niihin, jotka tahtovat loistaa taidollaan», tokaisi nimismiehen rouva, katsahtaen samassa Iiriin ja Seljaan, jotka juuri lähenivät pakinoitsijoita.

Ilta oli joutunut, ja kaikki läksivät rannalta kartanoon, jossa sitte ruvettiin illalliselle.

Kello kahdentoista aikaan pitäjäläiset läksivät pois.

Yöhyväiset sanottuaan menivät Ihalassa vierailevat tytöt ylikertaan, jossa heidän makuuhuoneensa olivat vieretysten. Toisessa makasivat Selja ja Iiri, toisessa Helvi ja Lilli. Helvi jutteli Lillille vähän aikaa kaikenmoisia, mutta Lilli oli kovin vakainen eikä vastannut paljon mitään. Vihdoin kun Helvi sanoi: »Eikö Iiri ollut hyvin suloinen kuvaelmassa? Minusta hän oli oikein viehättävä», silloin Lilli vastasi nyreästi:

»Taisipa olla.»

Helvi huomasi nyt, että hänen puheensa oikein vaivasi Lilliä, ja sanoi: »Mikä sinun on? Vaivaako puheeni sinua? Oletko väsynyt?»

»Olen, minun on kovin uni.»

He panivat maata, mutta uni ei tullut kummallekaan. Tytöt toisessa huoneessa juttelivat iloisesti kauan aikaa, mutta nukkuivat sitte. Helvikin jo rupesi uneen menemään, kun hän yhtäkkiä kuuli itkun nyyhkytyksen vierestään.

»Mikä sinun on, Lilli? Puhu, mikä sinua vaivaa?» kysyi Helvi.

»Ei mikään muu, kuin etten saata olla onnellinen. Minua on aina aavistuttanut, että tuo Iiri minun onneni ryöstäisi, sillä hän on minulle ensi hetkestä, jolloin hänet näin, ollut erinomaisen vastenmielinen. Mutta sinä et saa tästä puhua kenellekään.»

»Älä pelkää; mutta suottahan sinä olet Iirille suuttunut, milläpä hän sinun onnesi ryöstäisi?»

»Sinä et tiedä, kuinka minä lemmin ja olen lempinyt Arvoa --»

»No mutta mitä se siihen kuuluu?»

»Kuuluu se. Tuossa kuvaelmassa minä näin niin selvästi tulevaisuuden edessäni, ikäänkuin tuomio olisi julistettu minulle: siinä on se, joka sinun onnesi vie auttamattomasti! Usko, Helvi, minua!»

»Jos olisin tietänyt ennen, että sinulle kuvaelmastamme tuommoinen tuska syntyi, niin en olisi Arvoa sulhoksi asettanut.»

»Se oli hyvä vain, minä toivoin sitä, sillä minä tiesin, että hänen tunteensa tulisivat ilmi siinä. Muuten hän osaakin peittää ne erinomaisesti. Minä ainoastaan olen aavistanut, mitä nyt tiedän varmasti.»

»Hän osasi näytellä hyvin, se oli koko asia.»

»Ei, ei, rakkautta ei kukaan voi oikein näytellä, se oli luontoa! Minun silmäni eivät petä Sinä et ymmärrä, kuinka minä kärsin koko illan, kun kaikki muut olivat iloisia!»

»Kyllä sen nyt ymmärrän, mutta olen minä kuitenkin vakuutettu, että mustasukkaisuus sinut on erehdykseen vienyt. Minä puolestani luulen, että Lemmenjumalainen ei ensinkään ole Arvoon koskenut.»

Ihminen uskoo mielellään sitä, mitä toivoo. Niinpä Lillikin rauhoittui vähitellen Helvin puheesta ja nukkui virkistävään uneen. Kesäyön kalpea kuu kulki rataansa, katsellen ikkunasta sisään, ja näki miten ihmiskunta aina on yhtäläinen, vaikka se on muuttuvinaan: aina yhäti samat ilot, samat taistelot, samat huolet tämän lyhykäisen elämänajan onnesta!

Seuraavana päivänä tehtiin heinää Ihalassa. Lähellä kartanoa oli kaunis niitty, jonne patrunessan ehdotuksesta päätettiin mennä kahvia juomaan. Nuoret olivat siitä ihastuksissaan, mutta everstinna Aateli pelkäsi siellä olevan käärmeitä ja muita vaarallisia eläviä; vaan kun Arvo ja patruuna vakuuttivat, ettei siellä milloinkaan ollut käärmeitä nähty, uskalsi everstinna mennä mukaan.