Chapter 8

Tähän ei kukaan puhunut mitään. Hetkeksi syntyi äänettömyys, jonka kuitenkin Arvo katkaisi lausumalla: »Isäni pyysi minua muistuttamaan setää, että on kulunut kolme vuotta siitä kuin hän kävi täällä, sekä että teidän siis nyt jo olisi aika käydä vastavuoroon meillä. Uusi kansakoulumme on valmis, ja äitini tahtoisi sen johdosta panna toimeen vähäisen juhlallisuuden; silloin olisi erittäin hupaista, jos te kaikin täältä tulisitte. Yksissä neuvoin varmaankin toimemme menestyisi paremmin. Fredrikin-päiväksi, isäni nimipäiväksi, pyydämme teitä tulemaan.»

»Ai isä kulta, kuinka hauskaa!» huudahti Lilli. »Totta kaiketi mennään!»

»Hm, epäilemättä tuo olisi hauskaa -- ja vanhaksi tullaan -- kukapa tietää, kuinka kauan täällä maan päällä vielä saamme toisiamme tavata.»

»Jaa, Arvo rakas», lausui everstinna, »erittäin hauskaa on minullekin tulla Ihalaan, sillä minä olen aina hyvin viihtynyt siellä. Tuo linnamainen rakennus ja puiston vanhanaikuiset käytävät, joiden yli ikivanhat puut kaartuvat holviksi, ovat kovin viehättäviä -- aivan romanttisia --, ja Lilli, hän todellakin enemmän rakastaa Ihalaa kuin omaa kotiansa.»

»Opettajatarta ei meillä vielä ole tiedossa», kertoi Arvo, »mutta ehkä hänetkin saamme siksi. Äitini mielellään soisi, että tuleva opettajatarkin olisi läsnä koulun vihkiäisissä.»

»No sehän on helppo asia, kyllä opettajattaren pian saa. Onhan niitä köyhiä tyttöjä kyllin», vakuutti everstinna.

»Eivät kaikki köyhät tytöt ole opettajattaria», virkkoi eversti, »eivätkä edes kaikki opettajattaret ole yhtä kelpaavia ammattiinsa. Heidän työnsä on tärkeä työ.»

»Pappa kulta!» sanoi everstinna. »Mitä nuot lapset tarvitsevat oppia -- heidän alustalaistensa lapset? Tottelevaisuutta ja nöyryyttä, se on pääasia.»

»Se on kyllä tärkeää», vastasi eversti, »vaan taitava opettaja senkin täytyy olla, joka oikeaa sydämen nöyryyttä kykenee lapsiin juurruttamaan. Sitä ehkä harvat oppineetkaan osaavat tehdä.»

»Pappa rakas, sinä kaikkea katselet ideaaliselta kannalta», lausui everstinna. Eversti huokasi ja läksi huoneesta.

»Täälläkin juuri par'aikaa valitaan kansakoulunopettajatarta», ilmoitti Aksel.

»Niin, ja Iiri Salmi on yksi hakijoista», sanoi Lilli, »hän ehkä pääseekin».

»Iiri! Vai niin!» huudahti Arvo. »Sehän olikin päämäärä, johon hän pyrki. Koska täällä nyt on opettajattaren vaali, niin minun täytyy mennä huomenna pappilaan. Rovastilta saan tietää, kutka ovat pyrkineet tänne, ja ehkä niistä olisi joku, jonka hän tuntisi. Olisi paljon hauskempi saada sellainen opettajatar, joka on tunnettu. Pikemmin se myöskin kävisi, kuin sanomalehdissä ilmoittamalla, jos hänet nyt näistä hakijoista saisimme. Tottahan Aksel ja Lilli tulevat kanssani.»

Lilli ja Aksel olivat myöntyväisiä seuraamaan Arvoa pappilaan, ja päätetty siis oli, että sieltä lähdettäisiin tiedustelemaan opettajatarta.

NELJÄSTOISTA LUKU

Ensimmäinen pilvi oli noussut Iirin taivaalle, joka oli hänen ollessaan lukkarilla aivan kirkkaana pysynyt. Renkala oli todellakin jyrkästi vastustanut Iirin valitsemista opettajattareksi. Kun rovasti ehdotti Iiriä, koska hän oli pitäjän omia lapsia ja hänellä sen lisäksi vielä oli parhaat todistukset, vastasi Renkala: »Emme huoli semmoisesta. Vielä ehkä opettaisi lapsiamme menemään järveen, kun heitä kuritetaan.» Rovasti sanoi sellaiset puheet turhiksi ja vaati äänestystä, mutta silloin kaikki muut paitsi lukkari olivat Renkalan puolella. Siinä siis ei auttanut mikään. Kun lukkari kotiin tultuansa tämän ilmoitti Iirille, tuli tyttö kovin alakuloiseksi. Hän oli jo pari vuotta pitänyt yksityistä pikkulasten koulua, ja hänen oppilaansa rakastivat opettajatartansa. Nyt hän luuli saavansa oman kodin kasvattivanhempainsa lähellä, mutta koko toivo oli rauennut. Hän mietti, hakisiko hän muualle, sillä siihen vaikutusalaan, joka hänellä oli kodissaan, ei hän tyytynyt. »Sopiiko minun täällä aina syödä armoleipää?» ajatteli Iiri. »Ei suinkaan. Minä hankin itselleni oman kodin, jonne vien setäni ja tätini ja jossa he saavat vanhuudenpäivänsä viettää.»

Matami tuli Iirin luo, sanoen:

»Älä nyt ole noin surullinen. Täytyyhän sinun ajatella, että tämä on sinulle sallittu. Kyllä Jumala voi pahansuovan työnkin sinulle hyväksi kääntää.»

»Kiitoksia, täti, muistutuksestanne. Kyllä on niinkuin sanotte, mutta minä en ajatellut sitä, sillä minulla on ollut kovin vähän vastoinkäymisiä. Ehkä kyllä saan muualla leipäni, mutta täällä olisimme saaneet olla yhdessä.»

»Eihän sinun tarvitse muualta leipääsi hakea. Toivottavasti meidän leipämme sinulle riittää vast'edes kuten tähänkin asti.»

»Minä sen kyllä tiedän, mutta en tyydy itseeni, ellen saa omaa vaikutusalaa, ja kun setä vanhenee eikä enää jaksa tehdä työtä, olisi mielestäni hyvin suloista saada teidät molemmat luokseni.»

»Kyllä kai se niinkin sopisi, vaan jätetään asiat Herran haltuun, kyllä hän kaikki hyvin päin tekee. Mitäpä Pekkokin sanonee? -- Kumma, ettei jo tule. Tänäänpä hänen oli määrä päästä lähtemään.»

»Niin, tänään.»

»En minä oikein siitä pitänyt, ettei Pekko papiksi lukenut, mutta siihen ylhäisyyteen hänellä aina on ollut halua, ja sitä kai se sinaattiin pyrkiminenkin oli.»

»Ei sielläkään kaikki pienet ylimääräiset kamarikirjurit ylhäisiksi paisu», sanoi Iiri, »mutta ei Pekko papiksi olisi sopinutkaan. Hänessä ei ole sitä luonteen lujuutta ja vakavuutta, jota papilla tulee olla.»

»Kelpo poika hän vain on», vastasi matami, »ja kyllä sen tytön kelpaa, joka Pekon saa -- eikä häneltä varojakaan puutu.»

»Älkää, täti hyvä, vain puhemieheksi ruvetko», sanoi Iiri hymyillen.

Samassa kuului ratasten jyrinää, ja Pekko ajoi pihaan. Kyytimies kantoi hänen matkatavaransa sisälle. Pekko maksoi kyydin ja riensi tervehtimään omaisiaan.

Ensimmäinen asia, joka Pekolle kerrottiin, oli se, ettei Iiri päässyt opettajattareksi.

»Mitäpä sillä väliä on», vastasi Pekko, »ei Iiri sentään kodittomaksi jää. Renkala on kaiketi käynyt yhä ylpeämmäksi nyt, kun hänen tyttärensä on kihloissa rikkaan talon ainoan perillisen kanssa. Olette kai kuulleet siitä? --»

»Emme», vastasi matami. »Mistä sinä sen tiedät?»

»Kyytimieheni kertoi, että kihlajaiset nykyään ovat olleet», sanoi Pekko.

»Mistä sulhanen on?» kysyi Iiri.

»Naapuripitäjästä, mutta sanotaan hänen ryyppäävän.»

»Soo, soo! Isäntä ryyppää ja emäntä juo kahvia -- semmoistako elämää siitä tulee. En usko, että Eveliina erittäin työtä tekee, jahka hän omaan valtaansa pääsee. Kyllä isän komennon alla täytyy tehdä, mutta -- niin, saadaanpa nähdä --»

Matami lähti päivällisen toimiin, ja Pekko koetti Iiriä ilahuttaa kertomalla hänelle Helsingin uutisia sekä miten hän oli tyytyväinen oloonsa siellä. Lapsellinen turhamaisuus, joka Pekossa ennen ilmaantui, oli jo paljon hivunut hänestä pois, mutta vieläkin hän pukeutui suurimmalla tarkkuudella, ja ruskeat kiharat, jotka varjostivat hänen otsaansa, olivat tavallisesti aivan säännöllisissä kiemuroissa. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan muistanut, että matkalla vaatteet olivat käyneet pölyisiksi sekä että kiharat otsalla olivat sekapörrössä. Hän vain kuvaili Iirille elämää lukkarilla kaikkein hauskimmaksi, sanoen: »Tämä pieni koti on kovin herttainen, kun sinä olet täällä, mutta sinua välttämättömästi tarvitaan, en minä muuten täällä viihtyisi.»

»Kuinka niin sanot? Ovathan setä ja täti kovin herttaisia ihmisiä; miksi et heidän kanssaan viihtyisi?»

»Hm -- no niin, kaikki yhdessä olette hyvä kokonaisuus -- mutta sinun luoksesi aina hartahimmasti halajan.»

Katossa riippui pieni soma häkki, jossa viheriävarpunen liverteli. Pekko oli jo Hämeenlinnan koulussa ollessaan sen pyytänyt Aulangon metsästä. Hän meni häkin luo ja pisti sen rautaristikkojen väliin sokeripalasen, jota kesytetty varpunen heti tuli nokkimaan. »Tipu, tipu, minun oma kotiystäväni!» sanoi Pekko. Sitten hän istui harmonion ääreen, ruveten soittamaan ja laulamaan runoilija Franzénin tekemää laulua:

»Mä asun mökkisessä vaan, ei oo se suuri ko'oltaan, ei loistoisa, tok' elän siellä mä aina, aina ilomiellä.

Siell' mull' on kultaa kalliimpi mun pieni laululintuni. Hän livertelee sulosuulla; ah herttaista on häntä kuulla!

Hän ompi sievä pienoinen, kuin tuuli, vilkas, hienoinen. Ei häll' oo puku monenlainen, vain sulkaverho ihanainen.»

»Laulusi oli kaunis», sanoi Iiri, »mutta vahinko vain, ettei lintusi sitä ymmärrä».

Portti narahti ja Iiri katsoi ulos. »Pappilan Hanna tulee, mitä asiaa hänellä lienee? Täytyy mennä kuulemaan.»

Iiri meni kyökkiin. Hanna seisoi ovensuussa ja niiasi. »Hyvää päivää, Hanna, tule istumaan», sanoi Iiri. »Mitä pappilasta kuuluu?»

»Rovasti pyysi neitiä tulemaan pappilaan ja käski vielä sanoa, että hänellä olisi teille tärkeitä asioita.»

»Vai niin, nytkö kohta hän minua tahtoo tulemaan?»

»Niin, nyt heti. Täytyy kiirehtiä kotiin. Hyvästi!»

Matami, joka oli aitassa ollut ja tuli sieltä juuri kun Hanna meni portista, huusi tytölle: »Hanna, hyvää päivää! Mihinkä kiire? Tule nyt vähän juttelemaan.»

Hanna hätimmiten niiasi ja vastasi: »En jouda, Iiri neidille vain oli asiaa; täytyy rientää kotiin, meillä on vieraita.»

»Keitä siellä on?» kysyi matami vielä, mutta Hanna meni eikä kuullutkaan kysymystä.

Kun matami tuli sisään, meni hän heti Iiriä tapaamaan, sanoen: »Sinuahan on pappilaan käsketty, keitä vieraita siellä nyt lienee?»

»Vieraita? Ei Hanna vieraista mitään maininnut; hän sanoi vain, että rovastilla on minulle asiaa.»

»On siellä vieraita. Kun minä kutsuin Hannan takaisin, sanoi hän olevan kiirettä, koska heillä oli vieraita. Kysyinkin, keitä, mutta tyttö meni vain menojaan aika kipakkaa eikä kuunnellut, mitä kysyin.»

Pekko, joka tällä välin oli käynyt muuttamassa pölyisen matkapukunsa valkoiseen, sileäksi silitettyyn kesäpukuun, tuli Iirin luo ja sanoi lähtevänsä hänen mukaansa pappilaan.

»Mennään nyt sitte», vastasi Iiri, ja molemmat läksivät.

Iirin yllä oli vaaleansininen puku, joka oli kotikutoisesta kankaasta tehty, ja päässä valkoinen leveälierinen hattu, joka sinisine silkkinauhoineen somistutti hänen yksinkertaista, sievää pukuansa.

Pappilassa Selja odottaessaan Iiriä tavantakaa kurkisteli ulos ikkunasta. Nyt hän näkikin Iirin siniset silkkinauhat, kun tuulen leyhkä niitä liehutteli, ja huudahti: »He tulevat jo, menkäämme ulos portaille istumaan!»

»Kutka tulevat?» kysyi Helvi.

»Iiri ja Pekko.»

»Eikö herra Salmi oleskele Helsingissä?» kysyi Lilli, joka oli Arvon ja veljensä kanssa pappilassa.

»Kyllä», vastasi Selja. »Hän on ylimääräisenä kamarikirjurina senaatissa, mutta on nyt päässyt kotiin.» Selja riensi heitä vastaan portaille.

»Tervetuloa!» huusi hän vastatulleille. »Olipa hauskaa, että saimme teidät tänne! Istukaamme täällä, toiset tulevat myöskin. Tuo sohva jätetään isäni ja äitini istuimeksi ja me asetumme näille penkeille.»

Helvi, Lilli ja ruustinna tulivat nyt portaille, ja hetken perästä herrat. »Täällä on hauskaa», sanoi rovasti. »Vai niin, Iiri on tullut jo, no se hyvä. Maisteri Aatelilla on sinulle asiaa. Niin, niin, totta se on, älä sen vuoksi punastu.» Leikillään hän lisäsi vielä: »Minä en tiedä, tahtooko hän kahdenkesken jutella kanssasi vai käyneekö se tässäkin päinsä. Siitä päättäköön hän itse.»

Arvo meni tervehtimään Iiriä, lausuen: »Minä kuulin täällä rovastilta, että olette hakenut kansakoulunopettajattareksi tänne, mutta että toinen on virkaan otettu, ja tästä syystä syntyi minussa toivo saada teidät meille alustalaistemme lasten opettajattareksi. Tämä asia riippuu nyt kokonaan teistä, sillä koulumme on isäni oma. Se on ihan uusi, isäni rakennuttama ja toimeenpanema, ja te saatte siis alusta alkaen perustaa sen aivan mielenne mukaiseksi.»

Iiri loi Arvoon kiitollisen katseen ja sanoi: »Nöyrimmästi minä kiitän siitä luottamuksesta, jota minulle osotatte, ja myöskin rovastia tahdon kiittää, sillä vähän te minua tuntisitte, ellei rovasti olisi puhunut puolestani. En kuitenkaan tahdo varmaa päätöstä tehdä, ennenkuin kasvattivanhempieni kanssa olen asiasta neuvotellut.»

»Mutta onko teillä itsellänne halua tulla?» kysyi Arvo. »Sen tahtoisin tietää.»

»On; minä halajan omaa vaikutusalaa.»

»Koska sopii teidän antaa varma vastaus?»

»Huomenna. Setäni on häissä ja palaa illalla.»

»Palkkaehdot ovat samat kuin täälläkin», sanoi Arvo.

»En minä kuitenkaan luule, että setä Iiriä laskee toiseen pitäjään», virkkoi Pekko.

»Sitä en ollenkaan epäile», vastasi Iiri. »Setä kyllä tietää ja ymmärtää, että minä omintakeista työtä haluan.»

»Vielä pyytäisin teitä tulemaan meille Fredrikin-päivaksi», sanoi Arvo, »silloin on isäni nimipäivä, ja vanhempani aikovat viettää koulussa pientä juhlallisuutta. Rovasti on luvannut, että nämä nuoret täältä saavat tulla meille, ja silloinhan olisi teidänkin hauskempi yhdessä seurassa lähteä.»

»He saavat ottaa vaunut», sanoi rovasti, »niissä on kyllä Iirillekin tilaa. Saatte istua kaikki yhdessä, ja sen arvaan, ettei matka pitkältä tunnu.»

Iiri kiitti sydämellisesti rovastia, joka hänestä näin isällisesti piti huolta.

Ruustinna oli hetken ollut poissa, mutta palasi nyt jälleen, ja palvelustyttö Hanna seurasi häntä, tuoden tarjottimella vadelmamehua ja raitista vettä sekä juuri leivottua sokerikaakkua.

»Noh, hyvä vaimoni, aina sinä tiedät, mikä parahimmalta maistuu. Mikäpä saattaisi olla makuisampaa tässä heltessä! Hyvät ystäväni, juokaamme tämän uuden opettajattaren malja kotimaisessa viinissä!»

»Eiköhän se liene liika aikaista?» sanoi Pekko.

»Toivotaan, ettei ole», virkkoi Arvo.

Hetken vain Iiri ja Pekko vielä viipyivät pappilassa. Ruustinna kyllä pyysi heitä jäämään päivälliselle, vaan Iiri kiitti ja lausui: »En nyt saata jäädä. Mieleni on niin levoton, että minun täytyy lähteä kotiin, sillä onhan minulla tärkeä päätös tehtävänä. Pekon kyllä sentään sopii jäädä.»

»Niin, jää sinä tänne», pyysi Ahto.

»Kiitoksia vain, kyllä niinä nyt sentään Iiriä seuraan», sanoi Pekko, ja molemmin he läksivät kotiin.

»Pian tulitte!» huudahti matami, kun Iiri ja Pekko astuivat sisään. »Mitä sinulla siellä tehtiin, Iiri? Olen ollut kovin utelias, eikä se ukkokaan tullut kotiin, että olisin saanut hänen kanssaan tuumia, mikä tuo asia lienee ollut.»

Iiri kertoi nyt, miten Ihalan nuori maisteri häntä pyysi alustalaistensa opettajattareksi.

»Sepä kumma! Näyttäähän aivan siltä, kuin sinä sen vuoksi et olisi päässyt tänne, että sinun pitää tuleman sinne Ihalaan. Onhan se aivan niinkuin säädetty.»

»Tädillä siis ei ole mitään sitä vastaan, että Iiri lähtee meiltä pois», virkkoi Pekko.

»No niin, koska hän opettajattareksi pyrkii, niin menköön sinne yhtä hyvin kuin muualle. Ihalastahan aina kuljetaan täälläkin. Mutta Iiri sanoi 'alustalaistensa opettajattareksi' -- eikö hän sitte saakaan talollisten lapsia opettaa? Mikä se semmoinen koulu on? Onko se samassa 'kraarissa' kuin kansakoulut?»

Iiri hymyili vähän ja vakuutti matamille, että se oli saman arvoinen.

Illalla lukkari tuli kotiin, ja kun hänelle puhuttiin, että Iiriä oli pyydetty Ihalan tilalle kansakoulunopettajattareksi, sanoi hän: »Kyllä kai meidän täytyy antaa sinun mennä. Eihän lintukaan poikiansa saa pesässään aina pitää. Ne kyllä tietävät aikansa, jolloin on lentoon lähteminen. Ikävä meidän tulee, sillä päivänpaisteena olet kodissamme ollut, mutta kyllä on tarpeellista kuitenkin tottua omintakeiseen työhön; -- kuka tietää, kuinka kauan me vanhat elämme, eivätkä ne varat, mitkä jätämme, erin suuret ole.»

»Kaikki ovat myöntyväisiä paitsi minä», sanoi Pekko.

»Sinä olet ehkä itsekäs», vastasi lukkari hymyillen. »Sopiihan sinun koettaa, mitä voit, asian estämiseksi.»

Pekko ei puhunut siihen mitään, ja koko illan he olivat kaikin vähän alakuloisia. Kun maata pantiin, valvoi Iiri kauan; hän rukoili, että Jumala ohjaisi häntä, jotta hän voisi oikean päätöksen tehdä.

Aamulla herättyään katsoi Iiri kelloa; se oli vasta viisi, mutta hän päätti kuitenkin nousta. Hiljaa puki hän yllensä ja läksi ulos. Luonto tuntui raittiilta, lintuset lauloivat kilvan, ja käen kukunta kuului Kartanon haasta. Iiri meni pellon pientaretta pitkin eli samaa tietä, jota hän lapsena monta monituista kertaa oli kulkenut. Hän muisteli kaikkia niitä huolettomia vuosia, joita hän oli lukkarilla viettänyt, ja ajatteli: »Mikä nyt eteeni tullee?» -- Mutta luonto, joka kesäisessä loistossaan oli kovin ihana, sytytti vain uusia toiveita tytön rintaan, ja varmaksi vakaantui hänessä se mielipide, että tämä tarjottu työala oli häntä varten. Hän meni yhä eteenpäin, kiipesi yli aidan ja käveli Orjankalliolle. Täällä hän istui mietteissään, tuumaillen, miten hän uutta kotiansa varustaisi ja kaunistaisi. Näköala järvelle päin oli erittäin kaunis Orjankalliolta, ja Iiri tuumasi: »Lieneekö minun tuleva kotini lahdelman rannalla? Se olisi vasta hauskaa, jos ikkunastani järven näkisin!»

Vähän toista tuntia oli hän ollut poissa kodistaan ja aikoi juuri lähteä takaisin, kun samassa kuului rapinaa pensastosta ja Pekko seisoi hänen edessään. »Kah, jopa sinäkin olet valveilla», sanoi Iiri.

»Johan kello on puoli seitsemän. Arvelin, että sinä menit tänne, ja päätin seurata jälkiäsi. Iiri, miksi tahdot jättää meidät? Tiedätkö, ettei minun enää milloinkaan ole hauska, jos sinä olet poissa. Nyt vasta ymmärrän, kuinka kallis sinä olet minulle. Etkö tahdo, Iiri, omakseni tulla ja jäädä tänne siksi, kunnes voin sinulle oman kodin hankkia. Se aika ei enää ole kaukana.»

»Pekko, kallis lapsuuteni ystävä, sitä en voi. Kuten sisar sinua rakastan, mutta älä ajattelekaan, että tunteeni muuksi saattaisivat muuttua.»

Hämmästys kuvastui selvästi Pekon kasvoissa, sillä eipä hänen mieleensä koskaan ollut tullut, ettei hän Iiriä saisi. Sitä vain hän oli pelännyt, että tyttö kuitenkin tahtoisi opettajattarena olla, kunnes hän, Pekko, oman kodin saisi. Hän siis sanoi Iirille: »Sinä varmaankin erehdyt. Olenhan nähnyt monen monituisissa tilaisuuksissa, että sinä olet minua kalleimpana ystävänäsi pitänyt. Ajattele vain. Sinä minua ehkä tietämättäsi rakastat.»

»Ken kerran on ihanteensa nähnyt, hän ei rakkaudestaan erehdy» -- vastasi Iiri hiljaa.

»Sinäkö olisit rakastanut! -- ja ketä? Sitä en ymmärrä.»

»Minä olen nähnyt ihanteeni -- mutta ihanteet ovat saavuttamattomia --»

»No koska ne ovat saavuttamattomia, niin ota se, joka ei ole saavuttamaton, ja joka sinua varmaan lempii.»

»Ei, Pekko hyvä, sinussa ei ole minun ihanteeni kuvaa. Enkä luule, että rakkautesi minuun on muuta kuin lapsuudenystävän. Saat nähdä jonkun ajan kuluttua, että minä sinut oikein tunnen. Mutta menkäämme nyt jo pois täältä.»

»Mennään maantielle ja sen kautta sitte kotiin; ruoho oli aivan märkää vainion pientarella, ja sitä paitsi saamme täten kauemmin jutella kahdenkesken.»

He menivät polkua myöden, joka vei Kartanon hakatielle, mutta kun he sinne ennättivät, tuli Kartanon herrasväki kylän puolelta heitä vastaan.

»Me olemme olleet kävelemässä», sanoi eversti. »Nämä kesäiset aamut ovat erittäin ihanat.»

»Niin ovat», vastasi Iiri. »Me kävimme Orjankalliolla. Sieltä on näköala hyvin kaunis Kartanoon päin; järven monet lahdelmat ja saaret näkyvät sinne.»

»Onko neiti Salmi jo tehnyt päätöksensä koulun suhteen?» kysyi Arvo.

»Olen. Minä otan syksystä viran. Kasvatusvanhemmillani ei ollut mitään sitä vastaan.»

»Ja isäni nimipäiväksi tulette katsomaan uutta kotianne» --

»Kiitoksia, aivan mielelläni!» vastasi Iiri, ja läksi jäähyväiset sanottuaan Pekon kanssa kotiin.

»Kaunis tyttö tuo neiti Salmi», sanoi eversti. »Sellaiset silmät, että vähemmälläkin nuorukaisen pään pyörälle panisi.»

»Niin, sellaiset ovat harvinaisia», lausui Arvo ikäänkuin itsekseen.

»Hänen sulhasensa on myöskin hyvin kaunis», virkkoi everstinna.

»Kuka on hänen sulhonsa?» kysyi Arvo uteliaasti.

»Herra Salmi tietysti! Etkö sitä nähnyt? Kuka nyt tuolla tavalla kävelisi nuoren herran kanssa, ellei kihloissa olisi.»

»Mutta mamma kulta, nehän ovat kuten sisarukset», vastasi Aksel. »En minä ole kuullut kenenkään puhuvan, että he olisivat kihloissa.»

»Kyllä, kyllä olen jo aikoja sitte kuullut sen. En heidän käytöksestänsä olisikaan mitään päättänyt, jollen sitä olisi muilta kuullut, sillä tuollaisten käytös ei koskaan saata olla oikein, kuten olla pitää.»

»Mamma kulta», sanoi eversti, »hänen käytöksensä juuri on soma ja miellyttävä».

»Te miehet luulette, että jokainen sievänaamainen tyttö käyttää itseänsä comme il faut --»

Arvo kulki ääneti. Hän kuuli, että Iiri oli kihloissa, ja se vaikutti, ikäänkuin paino olisi hänen sydämellensä laskettu. Mutta taas hän muisti, että Lilli ja Aksel eivät sitä uskoneet, ja toivo hänen sydämessään kuiskasi: »Ei se ole totta! Hän ei sitte menisi opettajattareksi.» Hän tuli nyt levollisemmaksi ja ajatteli: »Mitäpä se sitä paitsi minuun koskee» -- sekä käveli tyynimielisenä toisten muassa Kartanoon. Vielä samana päivänä hän lähti aamiaisen jälkeen ajamaan Ihalaa kohti.

VIIDESTOISTA LUKU

»Kyllä se vain kumma on», lausui matami Iirille, »että sinä, joka aina olet ollut lempeä ja hyvä tyttö, saatat olla Pekolle noin kova, että annat hänen laihtua pelkästä ylenkatseestasi.»

»Täti hyvä, enhän ensinkään häntä ylenkatso, vaikka en hänelle kihloihin mene. Pidänhän minä Pekosta hyvinkin paljon.»

»Mitä se sitte semmoinen yksipäisyys hyödyttää -- pitää miehestä eikä ota kuitenkaan --. En minä sinussa tuollaisia oikkuja ennen ole havainnut. Kun lukkari minua kosi, otin minä hänen oitis, sillä hän oli hyvä lukkari, veisasi hyvästi sekä oli minua paljonkin viisaampi, vaikka olikin semmoinen harvapuheinen. Mutta sitä ei kukaan saata sanoa, ettemme me ole onnelliset olleet, ja herranani olen häntä myös aina pitänyt.»

»Niin, herranani ja kumppaninani minäkin tahtoisin sitä pitää, jota lemmin, mutta Pekon luonne ei minulle sovi. Hän on kovin lapsellisen turhamainen muutamissa asioissa, ja uskoa saatte, täti, että hän hyvin pian on unhottanut surunsa ja mielistyy muihin.»

»Jos hän sen tekee, on se sinun syysi, koska et häntä ottanut, ja kovasti olet mielemme pahoittanut; luulin minä sinua kiitollisemmaksi.» Matami läksi harmissaan kamariinsa.

»Voi, voi!» huokasi Iiri. »Olenko minä todellakin kiittämätön? -- Pitäisikö minun ottaa Pekko, vaikka en häntä rakasta? Ei, sitä en saata uskoa.» --

Päivät ja viikot kuluivat, Pekonkin jo pian tuli lähteä Helsinkiin töihinsä taas. Alakuloisena hän seurasi Iiriä, vaikka ei hän enää tunteistaan puhunut. Iirin kävi häntä sääli, ja hänen hyvä sydämessä kärsi kovin siitä, että Pekko hänen tähtensä oli onneton. Koska lisäksi kasvattivanhemmat Pekon tähden, josta paljon pitivät, olivat tulleet hänelle nurjamielisiksi, niin hänen entiset päätöksensä rupesivat horjumaan, ja hän ajatteli: »He riistivät minut kurjuudesta ja ovat minua suojelleet kaikesta pahasta. Enkö minä nyt ole velvollinen uhraamaan itseäni? --» Öisin ei hän unta saanut, hän taisteli sydämensä kanssa. Joka kerta, kun hän luuli päässeensä voitolle, näki hän edessään kuvan siitä ihanteestaan, jota ei hän kuitenkaan hetkeäkään luullut milloinkaan saavansa. Ei suinkaan -- saavuttamaton se oli, kuten ihanteet ainakin, mutta hän oli nähnyt sen eikä saattanut toista rakastaa. Vaan uhrata itsensä -- sen hän olisi voinut tehdä -- ja siihen hän nyt luuli olevansa velkapää.

Iltaa ennen Pekon lähtöä istui matami lukkarin kamarissa. Iiri meni heidän luoksensa. Hän oli sisään tullessaan aivan kalpea. Matami katsoi häneen ja säikähti nähdessään hänet noin luonnottoman kalpeana.

»Mikä sinun on, lapsi?» kysyi hän. »Oletko kipeä?»

»En ole; tulin teille vain ilmoittamaan, etten minä tahdo olla mikään kiittämätön lapsi. Te olette minut ottaneet kurjuudesta ja kasvattaneet minua -- ja minä tunnen, että olen velvollinen tekemään, kuten tahdotte. Olen nyt siis päättänyt täyttää toivonne ja mennä Pekon kihloihin.»

»Oletko sanonut sen Pekolle jo?» kysyi lukkari.

»En», vastasi Iiri. »Hänen tähtensä en tätä tee, vaan teidän, ja teitä minä pyydän Pekolle asiasta puhumaan, sillä minä en sitä jaksa enkä häntä tänään tahdo nähdä.»

Kun matami näki, miten Iiri kärsi, kävi hänen sääli tyttöä. Tähän asti oli hän vain nähnyt Pekon surullisena, mutta nyt näytti Iiri kärsivän vielä enemmän. Hän aikoi juuri kuiskata lukkarille: »Ehkä olisi paras, ettei tuosta kihlaamisesta tulisi mitään» -- mutta lukkari lausui samassa: