Chapter 7

Huomenkellot rupesivat kajahtamaan, juuri kun matkailijamme lähenivät kirkonkylää. Joka haaralta tuli juhlavaatteisiin puettuja ihmisiä, jotka pyrkivät samaa päämäärää kohti. Pälkäneveden sinertävällä pinnalla näkyi suuria kymmenhankaisia veneitä, joitten välkkyvät airot ikäänkuin komennon mukaan yht'aikaa nousivat ja laskeutuivat, ja kuten kosken kuohunnassa tulivat veneet rantaan.

»Katsokaas, noissa veneissä me Kukkolaan pääsemme!» kertoi Kallu.

»Niissä varmaankin on hauska kulkea», sanoi Hely.

»Hop, hop, hepo!» huudahti Kallu hevoselleen, »mennään nyt aika kyytiä, kun tässä kylänraittia ajetaan; kas näin vain sitä meidän pitäjässä kuljetaan», ja siinä sitä nyt ennätettiin Mustalan pihaan. Miehet pyysivät hevosen talliin, tytöt menivät asettelemaan silkkihuivit päähänsä ja odottamaan, kunnes yhteen soitettaisiin. Mutta koska aikaa riitti, lähtivät he vielä hautausmaallekin kävelemään.

Vihdoin rupesi yhteen soimaan, ja nuoret riensivät kirkkoon. He sattuivat istumaan aivan ristikäytävän lähelle, ja koska molemmat isot ovet olivat auki, näkyi vasemmalta puolelta aava Mallasselkä, vaan oikealta hymyilevä, saarikas Pälkänevesi. Hely, jota kaikki kaunis erittäin viehätti, ihastui kovin tästä ihanasta näystä, ja kun aamuvirttä alettiin veisaamalla: »Kiitoksen Herra sinull' Täll' huomen-hetkellä. --», niin hänkin nöyrällä sydämellä veisasi kiitoksensa Herralle ja ajatteli kirkonmenojen aikana: »Jos tämmöisessä paikassa asuisi ja kävisi tällaisessa kirkossa, niin eiköhän ihminen parempana pysyisi»... Mutta Hely rukka! -- pian nuo vakavat tunteet maailma sinulta pois riistää -- -- Kaunis kestikievarityttö -- siinä nimi, joka on ollut monen nuoren tytön onnen surmana -- -- --

Kun kirkonmenot olivat loppuneet, menivät miehet hevostaan juottamaan ja panivat heiniä eteen sekä pyysivät talonväkeä välistä kurkistamaan talliin, jotta ei hevoselta mitään puuttuisi. »Kyllä sitte takaisin tultuamme vaivat maksamme», sanoi Kallu. Tytöt odottelivat kirkonmäellä siksi, kunnes Kallu ja Martti palasivat, ja sitte he riensivät kaikin rantaa kohden, jossa »vesikansan» laiturit olivat. Kun he menivät pappilan puutarhan sivutse ja näkivät kukkapenkereet, jotka monivärisinä hohtivat, kurkisti Hely aidan ylitse ja näki samassa neitosen kulkevan puutarhan käytäviä pitkin. Hely rohkaisi mielensä ja puhutteli neitosta lausuen:

»Saisikohan pyytää muutamia punakukkasia ja vähän aaprottia?»

Neito lupasi aivan mielellään antaa, mitä tyttö pyysi, ja toi hänelle koko joukon kukkasia sekä suuret tukulliset 'aaprottia'. Hely kiitti ja jakoi sitte Hannan kanssa kukkaset, mutta miehille antoi hän kummallekin aaprottia napinläpeen. Siitäpä nyt tuli oikein makea tuoksu poikien nenään.

Rannassa oli veneisiin jo karttunut melkoisesti väkeä, mutta Kukkolaiset olivatkin tänään kahdella veneellä kirkolle tulleet, sillä olihan tavallista, että kirkon puoleltakin helluntaina tuli lisää väkeä pyrkien keinulle.

»Mahtuuko neljä henkeä vielä lisää veneeseenne?» kysyi Kallu Kukkolaisilta.

»Kyllä, vaikka teitä olisi kymmenen», kuului vastaus.

»Joutukaa kaikki veneeseen!» huusi perämies, ja pian kukin asettui paikalleen. Hely tarjosi itseänsä ja kumppaneitansa soutamaan, sanoen:

»Laskekaa vain meidät soutamaan, kyllä me osaamme -- sopiihan teidän nyt vuorostanne levähtää.»

Erään talon pojat, jotka lähimmällä tuhdolla istuivat, vastasivat kyllä soutavansa, mutta kun Kallu vielä pyysi, niin toinen nousi paikaltansa ja laski Kallun, toinen taas sanoi: »Emme maar vieraita tyttöjä soutamaan laske; ette enää kirkkopunaakaan tarvitse, koska kirkolta jo tullaan.»

Martti istui levollisena Hannan vieressä ja virkkoi: »Koska tässä nyt kerta huvittelemassa ollaan, niin ollaan nyt sitte. Kun meidän pitäjään tulette vierailemaan, niin muistetaan me sitte taas vuorostamme olla kohteliaita.»

»No niinhän sopii», sanoi se poika, joka joutilaana istui.

Vene kulki kulkemistaan. Pappilan lahti, Kunnarin ja Oriniemen kärjet olivat jo näkyvistä kadonneet, mutta yhtä vauhtia soudettiin vain, aina Kukkolan satamaan asti. Juuri kun rantaan ennätettiin, tuli muutamia suuria sadepisaroita, mutta rannalla oli punaiseksi maalattu torppa, ja sinne nuoret huvimatkailijat menivät suojaan. Muut läksivät vain, huolimatta sateesta, kotiin asti. Muutamilla oli sateenvarjot, toisilla villahuivit, joku nosti hameensa hupuksi ja lähti niin menemään. Sade ei kuitenkaan kestänyt kuin pienen hetken vain.

Kallu ja Martti tilasivat torpasta päivällistä, ja tyttäret, Anna ja Manta, menivät heti toimeen. Pian he olivatkin tuoneet leipää, suolatun sian- ja lehmänlihan kanssa keitettyjä perunalohkoja, viilipiimää, voita ja suolattua säynästä.

Huvimatkailijat, jotka eivät olleet syöneet, sitte kuin kuudelta läksivät kotoa, menivät nyt päivälliselle ja söivät hyvällä ruokahalulla.

Päivällisen jälkeen miehet rupesivat tupakkaa polttelemaan ja tytöt tekivät tuttavuutta torpan tyttärien kanssa, jotka olivat hyvin puheliaita. He kertoivat, että oli hankittu »pelimanni», joka tulisi illalla soittamaan kankaalla, sekä että siellä myöskin olisi kahvia tarjolla ostettavaksi.

»Kyllä maar tyttöjen kukkarot sitte hoikkenevat», sanoi Kallu.

»Miehet sitä tytöille ostavat», virkkoi Manta, joka oli vähän sievänmuotoinen tyttö. »En minä vielä kertaakaan Kukkolan kankaalla ole penniä kahvikuppiin pannut, mutta kyllä tarpeeksi juonut olen.»

»Kuules, Kallu», sanoi Martti, »emme mekään huoli olla huonompia kuin Pälkäneen pojat».

»Emmehän toki», vastasi Kallu. »Teitähän nyt on neljä tyttöä meidän joukkoa, ja juokaa kahvia niin paljon kuin haluttaa, kyllä me maksamme -- se on siis päätetty.»

»Mitäs, Manta, tuommoisia menit vieraille sanomaan», torui Anna, »onhan meillä muita tutumpiakin, ja kyllä me itsekin saatamme kahvikupin ostaa --»

»Entäpäs tätä nyt», virkkoi Manta, joka näytti olevan rohkeanluontoinen. »Jos muutaman pennin panevatkin meille kahvikuppiin, eiväthän nekään rahat viinaan mene, ja siihen miehet tähän aikaan enimmiten rahansa panevat.»

»Mutta ei sitä kaikki kuitenkaan tee, kyllä meidän Kallulta ja Martilta viinapullot rauhaan jäävät», vakuutti Hely.

Torpan tytöt kävivät ihan vakaviksi. Heidän katsantonsa miehiin osotti suurinta kunnioitusta, sillä viinaan menemätön mies, onhan se kunnioituksen ansaitseva -- »monta juonta juopuneella eikä yhtään hyvää».

Emäntä, joka kuunteli nuorten pakinaa, sanoi: »Harvoin näkee miehiä juomattomia; kunpa vaan säilyisitte vast'edeskin -- monta on mutkaa maailmassa, monet ovat viettelyksen paulat.»

»Eipä ainakaan silloin tee mieli juoda, kun on neljä kaunista tyttöä mukana», virkkoi Kallu.

»Kyllä näytätte olevan velikultia», sanoi Anna hymyillen hyvillään.

»Eikö meidän jo tarvitse mennä?» kysyi Hanna.

»Kyllä», vastasi Manta, »minä juoksen vain luhdista ottamaan toisen huivin päähäni».

»Ja minä myöskin», sanoi Anna.

Pian he tulivat takaisin, ja nyt mentiin kankaalle. Kukkolan kangas on lavea ja aukea kenttä aivan kylän vieressä. Sen keskellä oli siihen aikaan -- ja ehkä vieläkin -- suuri keinu, jossa neljän hengen sopi yht'aikaa keinua, mutta hyvin usein väkeä meni enemmänkin sillä tavoin, että pojat ottivat tyttöjä syliinsä.

Kentälle oli jo kokoontunut väkeä koko joukko, kun meidän nuoret sinne tulivat. »Kas tuolla tulee koreita likkoja», sanoi Heikkilän Matti renki, ja kun he lähenivät, huudahti hän:

»Kas, Seppälän Kallu ja Martti, terveeks!»

»Kaikki sinäkin tunnet», sanoi se talon poika, joka ei tyttöjä päivällä soutamaan laskenut.

»Kyllähän minä heidän pitäjässään olen monesti käynyt.»

»Kauniita likkoja siellä teidän pitäjässä onkin», sanoi talon poika.

»Niin meillä vain on», virkkoi Martti, »ja vielä niitä on kymmenen vertaa kauniimpiakin, rumimmat tänne tuotiin».

»Vai niin», sanoi Matti, »kylläpä minä tiedän, että kievarin Helyä 'kirkon kauniiksi' mainitaan -- kauneimmat maar te tänne näytteille toitte».

»Pelimanni Jussi hoi!» huusi talon poika, »pankaa polskaa nyt». Polskan säveleet kuuluivat, ja tanssia pyörähytettiin aikalailla.

»Mennään keinumaan», sanoi Kallu, »koska keinu on tyhjänä». Martti ja Kallu sekä Hanna ja Anna istuivat keinuun, mutta Kallu lupasi ottaa vielä Helyn toiselle ja Mantan toiselle polvelleen.

»En maar tulekaan», intti Hely, »vielä pudottaisit».

»En minäkään», virkkoi Manta.

»Totta yhden kuitenkin pidän», sanoi Kallu. Manta, joka tuohon tapaan oli kyllä tottunut, menikin sentään kursailematta Kallun syliin, ja nyt annettiin aika vauhtia keinulle. »Hei vain!» huusi Kallu, »näin sitä keinutaan» -- ja keinussa rupesi hän laulamaan:

»Ei missään oo niin lystiä olla kuin on Kukkolassa ja lassa. Siellä saa istua riiarin polvella korkeella keinumassa.»

»Kuulkaas, mitä nuo pojat laulavat tuolla keinulla, mennään kuuntelemaan!» Näin huudahti eräs mies muutamille tovereilleen, ja he läksivät keinulle.

»En minä enää keinua tahdo, koska tuollaisia laulatte», sanoi Manta.

»Istukaa rauhassa vain, onhan täällä lysti olla. Kuules Martti», sanoi Kallu taas:

»Järven rannalla punainen torppa ja siell' on sisarukset ja rukset. Nai sinä toinen ja minä nain toisen ja ollaan vuoverukset.»

Mutta siihen vastasi Martti:

»Mitäs me vielä, nuoret pojat, teemme emännällä ja nällä! Ostetaan hevonen ja maksetaan paikalla, pääsemme vähemmällä.»

Tästä syntyi yleinen nauru, ja muutamat huusivat: »Nuo ovat hauskoja poikia.»

Kahvinmyyjä rupesi nyt myöskin puolestaan illan huvia lisäämään tarjoamalla »korppukahvia» kymmenestä pennistä, ja kun Kallu huomasi kahvipannun sekä kukkuralliset leipäkorit, hyppäsi hän alas keinusta ja huusi kumppaneilleen: »Kahvi-Kaisa näkyy olevan kuumana jo, menkäämme nyt koko meidän joukko juomaan, kyllä minä pistouaan. Täytyy kuitenkin laskea, oletteko kaikki tallella: Yks, kaks, kolme, neljä ja viis -- Tässä mun kultani lienee siis», ja nyt tarttui Kallu Helyyn käsikynkästä ja vei häntä juomaan kahvia. Siinä nyt kahvimuijan pannu saikin hyvän kyydin, sillä vaikka kursailtiinkin hyvästi, niin neljä kuppia kunkin tytön kuitenkin täytyi juoda. Ensiksi juotiin kaksi Kallun tarjoomaa kuppia ja sitte toista kaksi Martin.

Pelimanni rupesi taas viuluansa vinguttamaan ja kansa tanssimaan, jotta kangas tömisi. Näin jatkettiin, kunnes ilta joutui ja huvimatkailijamme rupesivat tuumailemaan, lähtisivätkö takaisin veneellä vaiko maata myöden kävellen. »Pikemmin pääsisimme veneellä», sanoi Martti »mutta kenen saisimme soutamaan venettä takaisin?»

»Kyllä minä tulen», sanoi Heikkilän Matti.

»Voi voi, joko te nyt menette?» huudahti Manta.

»Kyllä», vastasi Hely, »meillä on pitkä matka, ja onhan nyt jo huviteltukin».

»Niin, ja onpa meillä vielä sama matka rantaan asti, eihän tästä vielä eroa tehdä», virkkoi Kallu ja rupesi taas laulamaan:

»Ja älä sinä likka ennen sure, vaan sure sinä sitten vasta ja vasta, kun airot on aaltoon kastettuna ja lähtään Kukkolasta.»

»Tuo poika maar noita laulujaan sovittelee joka paikkaan», sanoi eräs tyttö, »keksii niitä vain ikäänkuin hihastaan ravistelisi».

»Mennään nyt jo», muistutti Martti, ja sitte lähdettiin kankaalta. Tulipa vielä muutamia saattamaan heitä rannalle asti. Torpan tytöille sanottiin sydämelliset jäähyväiset, ja sitte he läksivät torpan veneellä soutamaan.

Ilta oli lämmin ja ihana, taivas kirkas, ja pieni vene kiisi nopeaan yli lahdelmien, sivutse saarten.

Kun pappilan rantaan ennätettiin, sai Matti markan saattamisesta ja palasi sitte takaisin, ystävälliset jäähyväiset sanottuaan. Matkalaiset riensivät kirkko-Mustalaan, ja kello oli jo yhdeksän lyönyt, kun he sinne tulivat. Miehet kiirehtivät valjastamaan hevostansa ja maksamaan kortteerista, tytöt panivat toiset huivit päähänsä, jotta silkit eivät tomuttuisi. Sitte noustiin rattaille. »Hop, hop, hepo!» sanoi Kallu, ja hyvää vauhtia taas ajettiin Onkkaalan kylästä. Ratasten jyrinä vain kuului vielä vähän aikaa, mutta vihdoin sekin taukosi.

KOLMASTOISTA LUKU

»Mene sinä, Hely, lukkarille», sanoi Martti, »kertomaan matamille matkastamme. Kyllä hän halusta tahtoo tietää, oliko meidän hauska, ja sano sitte myöskin Iirille, etten minä tänään tule laskentoa oppimaan. Koska eilen olin poissa, tahdon tämän päivän olla kotitoimia hoitamassa.»

»Kai sitä täytyy mennä», vastasi Hely.

»Miksikä et menisi? Jos vain emäntä luvan antaa, pitäisipä sen olla hauskaakin.»

»Ei minua röökinäin seurat huvita.»

»Ei Iiri koskaan osota meille käytöksessään, että hän on röökinä. Hän on kovin hyvä ja opettaa meitä mielellään.»

»Ja matami motkottaa aina siitä, etten useammin käy siellä, mutta saatanhan mennä.»

Luvan saatuansa emännältä lähti Hely lukkarille. Iirillä oli juuri par'aikaa kymmenkunta lasta lukemassa lukkarin salissa, kun Hely tuli. Hän oli kaksi vuotta pitänyt koulua. Hely meni kyökin kautta matamin kamariin, ja matami pyysi häntä istumaan, lisäten: »Iirin oppilaat menevät kohta. Noh, oliko matkanne hauska?»

»Kyllä se oli. Kirkossa kävimme ja sitte iltapuolella kankaalla. Ilmakin oli hyvin kaunis; pieni sateenkuuro sentään oli saavuttamaisillaan, mutta ennätimme juuri parahiksi rantaan, ja siinä oli torppa, johon pääsimme suojaan. Siellä sitte söimme päivällistäkin.»

»No Martti ja Hanna olivat mukana?»

»Olivat he.»

»Kai he oikein ovat kihloissa?»

»Kyllä, eivät he sitä kielläkään enää.»

»Minä olen iloinen siitä, että Martti on noin hyvin valinnut. Hanna on Herraa pelkääväinen tyttö ja on jo mielestäni Marttiinkin paljon vaikuttanut.»

»Kylläpä Martti on ainakin ollut vakavanpuolinen, vaikka nuorena kukin vähän tahtoo iloita.»

»Iloitsemista ei kukaan kiellä, kun meidän ilomme vain on viatonta laatua, mutta kylläpä sinun, joka kestikievarissa palvelet, olisi pitänyt näkemän, että iloa löytyy monenlaista. Jospa vain, Hely rukka, itse ymmärtäisit pysyä huonoista huveista erilläsi!»

Hely punastui vähän eikä puhunut mitään. Iirin oppilaat menivät samassa aika jytinällä salin portaita alas, ja Iiri, joka oli tuntenut Helyn äänen, tuli ystävällisesti häntä tervehtimään sanoen: »Olipa hauska, että tulit, et ole moneen aikaan käynyt täällä. Tepä nyt oikein olette olleet huvittelemassa ja näkemässä kaunista.»

»Kyllä! Kirkko on siellä Pälkäneellä hyvin kaunis ja koko luonto erittäin ihana.»

Lukkari tuli nyt kamariin ja huudahti: »Kah, onko Hely täällä! Mitä Seppälästä kuuluu?»

»Kiitoksia kysymästänne, eipä mitään erinomaista.»

»No kuinka sinä itse olet jaksanut?»

»Aina hiljakseen vain, on sitä ollut työtä ja terveyttä riittänyt työn tekoon, eikä silloin tarvitse olla ruoastakaan puutetta.»

»Totta puhut. Kyllä silloin aina kelpaa olla ja elää, kun terveenä olla saa. Hauska olisi täällä jutella kanssasi, mutta minun täytyy nyt heti mennä pappilaan. Kansakoulun johtokunta, johon minäkin kuulun, kokoontuu sinne tänään päättääksensä, kuka opettajattareksi otetaan. Saa nähdä, pääseekö Iiri; hän on sitä virkaa hakenut. On siellä neljä muuta hakijaa myöskin, mutta minä katselin niiden todistuksia, ja Iirin olivat parhaimmat.»

»Kyllä kai Iiri muuten pääsisi», sanoi Hely, »mutta Renkalan isäntä panee vastaan. Hän on meitä kaikkia vihannut siitä asti, kuin Iiri sieltä joutui pois.»

»Niin kuuluu tekevän», lausui Iiri, »vaikka minä aina, kun hänet näen, menen ystävällisesti häntä tervehtimään ja välistä olen koettanut saada keskusteluakin alkuun hänen kanssaan. Mutta ukko vain vastaa jotakin aivan lyhyesti ja jörömäisesti sekä väistää minua.»

»Hän ei anna sitä anteeksi, että Iiri häneltä otettiin», sanoi Hely, »koska se oli ikäänkuin hänen valtansa ylenkatsomista. Kaikki tässä kylässä häntä kumartavat, kun ovat hänelle velkaa, ja ukko on siitä tullut kovin itsevaltaiseksi. Niemen isäntä, jonka tytär täällä käy lukemassa, oli meillä tänä aamuna ja sanoi Renkalan puhuneen, ettei hän suinkaan aio Iiriä ottaa lasten kasvattajaksi. »Saapas nähdä, kenellä tässä on enempi sanottavaa», oli ukko uhkeillut, »rovastilla vaiko minulla» -- ja Niemen isäntä arveli sen aivan vääräksi, että valitaan semmoisia miehiä johtokuntaan, jotka eivät milloinkaan uskalla omaa mielipidettään ilmaista, vaan seuraavat Renkalaa, koska ovat hänelle velkaa».

»Saadaanpa nyt nähdä, kuinka käy», sanoi lukkari ja läksi pappilaan.

Lukkarin mentyä virkkoi matami Helylle: »Olen kuullut, että sinäkin olet kihloissa Kallun kanssa, ja sitä olen jo kauan odottanutkin, koska tiedän, että hän aina lapsesta asti on ollut erinomaisen hyvä sinulle ja myöskin veljellesi. Kuten vanhempi veli on hän suojellut Marttia kaikesta pahasta, johon hän olisi saattanut oppia.»

»Kyllä ihmiset paljon puhuvat. En minä vielä suinkaan kihloissa ole enkä tulevaisuudesta mitään tiedä», vastasi Hely.

»Kyllä paljo puhutaan, on sekin tosi, semmoisiakin asioita, etten soisi sinusta niitä puhuttavan» -- lausui matami katsoen terävästi Helyyn, joka oli tullut tulipunaiseksi. »Mutta», jatkoi hän, »katso vain, ettet silmiäsi liian korkealle luo -- ylpeys käy lankeemuksen edellä. Muista myös, että tämä neuvo tulee vanhalta ystävältä, joka aina on parastasi katsonut. Minä tahdon ajoissa sinua varoittaa -- kyllä luulen, että ymmärrät, mitä tarkoitan.»

»Kai niitä puheita on. Mutta olen istunut täällä jo kovin kauan, täytyy lähteä kotiin.» Hely sanoi hyvästi ja läksi kotiin päin kulkemaan. Hän ajatteli matamin sanoja ja tiesi kyllä, mitä tämä tarkoitti, kun varoitti häntä luomasta silmiänsä korkealle. -- »Kyllä on matamin helppo puhua», ajatteli Hely, »hän ei tiedä, kuinka olen sydämeni kanssa taistellut -- olen koettanut välttää tuota luutnanttia -- mutta hän on aina minun tielläni, ja niin pian kuin hänet näen, on koko ymmärrykseni poissa. Kun hän vakuuttaa, ettei mikään korkeasäätyinen neito häntä voi miellyttää niin kuin minä, uskon häntä, vaan hänen mentyänsä syntyy epäluulo taas sydämeeni. Jos Kallun ottaisin, olisin pelastettu -- toivoisin voivani tehdä sen. Minä tiedän, että tulisin onnelliseksi, jos häntä rakastaisin niin kuin ennen -- silloin lapsempana --, mutta nyt se on minulle mahdotonta, enkä ilman rakkautta naimisiin mene. Voi, voi, jospa pääsisin oikein kauas pois, se olisi ainoa keino» -- näin ajatteli Hely; ja jota enemmän hän tätä asiaa mietti, sitä varmemmaksi vakaantui se mielipide hänessä, että hänen oli pois muuttaminen.

Hetken aikaa oli Hely ollut kotona, kun kestikievariin tuli koko vaunullinen matkustavaisia. He pyysivät raitista vettä juodakseen, ja Hely meni viemään vesikarahviinia sisälle. Huoneessa istui rouva ja kaksi aivan nuorta neitosta sekä herra, joka par'aikaa kirjoitti päiväkirjaan.

»Mistä kaukaa vieraat ovat?» kysyi Hely.

»R:n pitäjästä», vastasi rouva, mutta samassa herra, joka oli selin Helyyn päin, nousi paikaltaan, kysyen:

»Saisiko täältä hevosen ja rattaat, sillä tämä ruustinna perheinensä lähtee toisaalle kuin minä.»

»Kyllä tänään kaikki hevoset jo ovat menneet, mutta maisteri Aateli lähtee kai Kartanoon, ja tuommoiselle parin virstan matkalle isäntä kyllä oman ajohevosensa antaa. Käskenkö, että heti valjastetaan?» sanoi Hely, joka tunsi Arvon.

»Ei vielä tarvitse käskeä, sillä minä viivyn täällä siksi, kunnes matkakumppanini ovat lähteneet.»

»Tuokaa enemmän raitista vettä», pyysi toinen neiti.

»Kyllä juoksen ottamaan kaivosta. Vähän täytyy herrasväen kuitenkin odottaa, koska ei ole vesi aivan lähellä», vastasi Hely ja läksi menemään.

»Erittäin sievä tyttö», sanoi ruustinna, »harvoin näkee sellaista kaunotarta».

»Kyllä hän on kaunis», myönsi Arvo, mutta näki samassa edessään toisen muodon, jonka kasvoissa ilmaantui enemmän sisällistä eloa: se oli Iirin.

Sillä välin kuin täällä Helyn muodosta puhuttiin, riensi tyttö vesisankoinensa kaivolle. Hän näki jo kaukaa Aksel luutnantin, joka tuli kävellen kartanosta päin. Hely aikoi palata takaisin, mutta vieraat odottivat häntä tuomaan heille juomavettä. »Mikäs minun auttaa, mennä täytyy vain, semmoista se palvelijan on», ajatteli Hely ja kiirehti askeleitaan.

»Hyvää päivää, tyttöseni, kauan olen saanut sinua kaivata. Eilen aamulla olit poissa, kun postia kävin hakemassa, ja tänään aamulla kävin vettä juomassa, mutta ei se maistunut miltään, kun sinä et sitä minulle antanut.»

»Älkää tuommoisia puhuko nuoren tytön korviin.» Hely tarttui kaivon vinttiin ja nosti vettä, jota hän sitte kaatoi sankoonsa.

»Miksi noin vakava olet, enhän tunne sinua tänään! Missä hymyily nyt on, joka tekee nuo poskiesi veitikkamaiset kuopat niin viehättäviksi? Varmaankin olet Taaven-muorin tahi lukkarin matamin seurassa ollut», sanoi luutnantti leikillään.

Hely, joka todellakin oli ollut matamin seurassa, ei saattanutkaan olla vakava luutnantin puhuessa, vaan vastasi hymyillen: »Kylläpä osavasti arvasitte.»

»Kas nyt tunnen tyttöni taas», lausui luutnantti mielittelevästi, »tuollaisena tahtoisin aina nähdä sinua».

Mutta Hely muuttui vakavaksi ja sanoi: »Parempi olisi varmaankin, jos useammin saattaisin olla vanhempien seurassa ja vähemmän teidän.» Hän tarttui sankoonsa ja aikoi lähteä.

»Älä nyt vielä mene», sanoi luutnantti, »eihän sinulla ennenkään ole noin kiirettä ollut», ja hän aikoi tarttua Helyn käteen, mutta Hely poistui sanoen:

»Serkkunne, Arvo maisteri, ja muutamia muita odottaa kestikievarissa juomavettä, ja minun on kiire.» Hän riensi vesisankoineen niin pian kuin suinkin pääsi, jättäen Aksel luutnantin ihmettelemään, miten Arvo oli joutunut kestikievariin sekä miksi Hely oli toisenlainen kuin ennen. Viimeksi mainitun asian hän kuitenkin selitti siten, että tytöillä on aina oikkuja, ja läksi kotiin päin kävelemään.

Tultuansa kartanoon ilmoitti Aksel vanhemmillensa, että Arvo oli kestikievarinsa. »Minä kävelin kaivolle asti», kertoi hän, »ja Seppälän palvelustyttö tuli juomavettä hakemaan matkustavaisille; hän sanoi Arvon olevan muitten matkustavaisten muassa heillä. Minä olisin mennyt serkkuani katsomaan, mutta en viitsinyt, kun kuulin siellä olevan muitakin.»

»Eikö hän tule tänne?» kysyi Lilli.

»Kyllä kai», vastasi Aksel.

»Etkö kysynyt?» virkkoi everstinna.

»En. Tyttö meni niin kiireesti pois, etten ennättänyt mitään kysyä.»

»Tietysti hän tulee», lausui eversti. »Ei Arvo ole meille tulematta, kun hän kerran näin lähellä on.»

Tuskin oli eversti ennättänyt sanansa sanoa, ennenkuin Lilli huudahti: »Tuossa hän jo on!» ja juoksi portaille häntä vastaan.

»Hyvää päivää, Lilli», sanoi Arvo, ja tuli, maksettuansa kyytimiehen, Lilliä tervehtimään. Kun hän eteiseen ennätti, olivat siellä jo eversti ja everstinna sekä Aksel hänelle tervetuliaiset sanomassa.

»Kaikin sinua hartaasti odotimme», lausui everstinna, »mutta Lilli ensiksi kuitenkin huomasi, että tulit».

»Odotitte! Mistä tiesitte minua odottaa?»

»Minä satuin olemaan kävelemässä», sanoi Aksel, »ja tapasin kestikievarin palvelustytön, joka sanoi, että sinä muitten matkustavien muassa olit Seppälässä».

»Menkäämme saliin», lausui everstinna. »Istu, Arvo kulta, ja kerro meille, kenen seurassa olet matkustanut.»

»Meidän rovastimme perhe läksi Hämeenlinnaan, ja koska heitä oli pelkkiä naisia, pyysivät he minua tulemaan mukaan turvaksensa, heillä kun oli tarpeeksi tilaa vaunuissansa.»

»Kuinka veljeni ja kälyni voivat?» kysyi eversti.

»Hyvin ovat jaksaneet ja toivon, että täälläkin on laita samoin, koska kaikin näytätte terveiltä.»

»Emme kuitenkaan _kaikki_ ole terveitä», virkkoi everstinna. »Aksel ei ole terve; hän on muotonsa suhteenkin oikein deklineerannut. Aksel on nyt pitkiä aikoja juonut vettä joka aamu -- vain luonnollista vettä -- mutta minä pelkään, ettei se häntä tarpeeksi hyödytä.»

»Hm -- turhamaisia parannuskeinoja», sanoi eversti. »Kukapa kirkonkylän kaivoa on tutkinut -- mistä sen tietää, onko vesi siinä sopivaa, vaikka se on hyvänmakuista.»

»Vai Seppälän kaivosta sinä käyt vettä juomassa» -- sanoi Arvo luoden Akseliin terävän katseen. »Jos terveyttäsi jokin vaivaa, on varmaankin parempi, että menet lääkärin luo.»

Aksel punastui, mutta vastasi uhkeasti: »Minä en rakasta lääkärin juomia, raitis vesi on paras lääke.»