Chapter 5

Pekko pani pitkäkseen vuoteellensa ja tuumaili: »On se sentään hyvä ihminen se täti. Kun häntä oikein katselee, ei hän näytäkään niin kummalliselta. -- Sitä Iiriä, joka nuo sanani niin pahakseen pani, että itkemään rupesi! Enhän minä mitään pahaa tarkoittanut -- mutta noilla tytöillä on aina silmäkulmassa kyyneleet valmiina. Mihinkä lienee mennyt koko tyttö» -- Pekko nousi sängystään ja rupesi katselemaan ulos ikkunasta. Siellä nyt näkyi pieni tyttönen kulkevan pitkin vainion pyörtänettä kartanon hakaan päin, kori kädessä. »Eiköhän se ole Iiri», -- ajatteli Pekko, -- »varmaankin. Minun täytyy mennä mukaan.» Samassa oli jo lakki Pekon päässä, ja hän juoksi aika kyytiä samaan suuntaan, jonne oli nähnyt Iirin menevän. Jouduttuansa vainion äyräälle huusi hän hakaan päin: »Iiri, oletko siellä?»

»Olen kyllä», kuului vastaus.

»Missä olet?»

»Täällä vain.»

»En näe sinua.»

»Tule hakemaan.»

Pekko hyppäsi yli aidan ja huusi taas: »Haassako olet?»

»Niin», vastasi Iiri.

»Mitäs siellä teet?»

»Tule katsomaan», huusi Iiri. Mutta samassa riensi hän taas toisaalle, ja sillä kurin sai Pekko hypätä paikasta paikkaan löytääksensä tyttöä. Vihdoin hän kuitenkin huomasi Iirin, kun tämä juostessaan kompastui sekä pudotti kädessään olevan korin ja huudahti: »Kaikki minun kauniit marjani, jotka sinulle olin noukkinut, putosivat!»

»Minulleko? Mistä sinä viinimarjoja olet löytänyt?»

»Täällä on monta pensasta, tule vain katsomaan, kuinka punaisina ovat.»

Pekko nosti pensaan oksia, jotka olivat täynnänsä punaisia viinimarjoja. Pian oli hän niitä syönyt tarpeeksensa ja aikoi lähteä kotiin; mutta Iiri sanoi haassa olevan korkean kallion, josta näkyi kartanon iso lahti ja paljon muutakin. Sinne nyt ensin täytyi kiivetä. Iiri meni edellä ja Pekko perässä.

»Hei! Täällähän on alaa -- kas kuinka kaunista! Mikä tämän kallion nimi on?»

»Se on Orjankallio, ja täällä poltetaan aina helavalkeata.»

»Orjankallio! Kuules, tiedätkö mitä varten sitä Orjankallioksi nimitetään?»

»Tiedän kyllä. Vanha Taaven-muori kertoi meille ennen kotona kaikenlaisia satuja, ja silloin hän myöskin puhui, että tuolla kartanossa vanhaan aikaan asui suuri, mahtava herra, jolla oli oikein kauniin kaunis orjatyttö. Hän ei milloinkaan päässyt tätä hakaa edemmäksi, ja täälläkin hänen muassaan aina oli vanha pitkähampainen akka; yksin ei häntä laskettu. Koko haka oli silloin täynnä kauniita eläimiä, joita ainoastaan kartanon herra ja hänen vieraansa saivat ampua.

Kartanoon tuli eräänä päivänä paljo metsästäjiä. He ampuivat, että metsä paukkui, ja kartanon herra aina kaikkein parhaiten. Kun metsästyksestä vihdoin päästiin, oli kartanon herra iloissaan ja sanoi: 'Tänään juomia runsaasti juotakoon.' Nyt vieraat pyysivät, että juomat tuotaisiin kalliolle, ja kun he täällä olivat koossa, sanoi yksi:

'Ei nyt mitään muuta puutu kuin laulua. Ah jospa saisi kuulla kauniin, ihanan naisäänen silloin vasta tämä malja maistuisi.'

'Eikö muuta? Sitä kyllä saatte kuulla', sanoi kartanon herra ja huusi palvelijoillensa: 'Orjatyttö tänne!'

Hetken kuluttua tuli orjatyttö, mutta hän sanoi, ettei hän voi laulaa, paitsi jos hänelle luvataan, että hän tässä kalliolla on aivan vapaa, että kallio on ikäänkuin hänen oma valtakuntansa, jossa hän täydellisesti on itsevaltiaana. 'Tässähän on', sanoi tyttö, 'ainoastaan muutama kyynärä maata. Eihän se valtakunta suuri ole. Jos sen lupaatte minulle, saatte kuulla, millä tavalla vapautettu laulaa, ja minä lupaan, että sitä laulua haluaisitte kuunnella vaikka aamuun asti.'

Kartanon herra hymyili ajatellen: 'Eihän haittaa mitään, jos tämä kallio on hänen omansa; sen kyllä voin hänelle antaa.' Ja nyt hän kaikkein kuullen lupasi, että tyttö saisi olla vapaana ja itsevaltiaana hallitsijana kalliolla.

'Sanasi olemme kaikki kuulleet', sanoivat vieraat.

Tyttö oli puettu valkoisiin vaatteisiin, ja kaunis kukkaseppele oli hänen päässään. Nyt viittasi hän palvelijoille, käski heidän tarjota juomia ja istui sitte laulamaan. Laulu oli niin ihana, niin lumoava, että sellaista ei kartanon herra ollut milloinkaan kuullut.

'Miksikä et sinä ennen noin ole laulanut?' sanoi herra. 'Minä en enää koskaan tahdo kuulla ääntäsi sellaisena, kuin se ennen on ollut'.

'Armollinen herra!' vastasi tyttö. 'Sorretun ääni ei ole vapaan ääni.'

'Ole sitte vapaa', sanoi herra, 'en tahdo sinua enää sortaa'. Ja tyttö ilostui niin, että lankesi polvilleen kiittämään herraansa.

'Nouse laulamaan', sanoi kartanon isäntä.

Tyttö lauloi -- hän lauloi koko illan, lauloi vielä yönkin riemulaulujaan, vapautetun ilosäveleitä -- -- -- vaan kun aamu joutui, taukosi ääni äkkiä. Silloin kartanon herra nousi istualta ja riensi entisen orjansa luo. Tyttö oli pyörtynyt ja makasi kalpeana kalliolla. Herra aikoi juuri nostaa hänet syliinsä, mutta samassa tyttö aukaisi silmänsä sanoen: 'Vapautettu! -- oi onnea suurta! Nyt olen vapautettu!' Ja silloin hänen henkensä oli sammunut ja lentänyt vapautettujen maahan. Mutta kartanon herra oli sitte päiväkaudet istunut Orjankalliolla suremassa kaunista orjaansa.

Ihmiset sanovat, että syysiltoina vieläkin monta kertaa kuuluu, kun oikein tarkasti kuuntelee, syviä surullisia huokauksia täältä Orjankalliolta.»

»Ne semmoiset ovat ämmäin juttuja. Mutta mennään nyt pois, ei täällä ole hauskaa. Täti odottaa meitä kahvia juomaan.»

»Pelkäätkö sinä?»

»Minä? En pelkää! Mitä minä pelkäisin?»

»Sitä, kun sanoin täällä kuuluvan huokauksia.»

»Turhia!»

Lapset riensivät nyt kotiin päin; heistä oli tullut hyvät tuttavat. Pekon hienous ei enää Iiriä ujoksi tehnyt. Iloisina he tulivat huoneeseen, jossa matamin kahvipannu jo aikaa oli jäähtynyt.

»No hyvänen aika! Missä olette olleet? Marjassako?»

»Niin, minä poimin viinimarjoja, ja sitte tuli Pekkokin, ja sitte olimme Orjankalliolla katselemassa maailmaa.»

»Ja näimme everstin talonkin -- mutta mikä sen nimi on?» kysyi Pekko.

»Sen nimi on Kartano», vastasi matami.

»Kaikkia isoja talojahan kartanoiksi sanotaan», intti Pekko, »mutta minä tarkoitan sen oikeaa nimeä».

»Kyllä everstin talon nimi on Kartano; kaikissa kirkonkirjoissa on se siksi nimitetty», sanoi matami. »Mutta tulkaa nyt voitaleipää syömään, sillä kahvini on jo aivan jäähtynyttä. Minä oikein hämmästyin, kun menin sinua herättämään eikä sinua näkynytkään koko huoneessa. Paremmin virkistävää kyllä onkin nuorelle mennä ulkoilmaan kuin venyä vuoteella.»

Lapset menivät välipalaansa syömään ja juttelivat iloisesti keskenään. Näin kului Pekon ensimmäinen päivä hänen uudessa kodissaan, ja niin ne kuluivat toinen toisensa perästä, kunnes hän syksyllä meni Hämeenlinnaan kouluun. Lukkari oli itse häntä saattamassa ja hankkimassa hänelle kortteeria.

Iirin oli kyllä ensin vähän ikävä Pekkoa, mutta pian se ikävä haihtui, sillä hän luki ahkeraan. Tämä työ oli hänestä niin hauskaa, ettei hän ollenkaan muistanut yksinäisyyttään, ja toisena syksynä oli hänkin pääsevä Hämeenlinnaan; silloin hän oli asuva Seljan kanssa yhdessä. Se aika häämötti ihanana hänen mielessään. Hän edistyi nopeaan, kuten ne ainakin, jotka erityisellä halulla eteenpäin pyrkivät.

YHDEKSÄS LUKU

Vuosi oli kulunut siitä, kuin Iiri tuli lukkarille, ja pian se oli mennyt. Onni vaihtelee -- ja pieni tyttö oli lyhykäisellä iällään jo saanut kokea runsaassa määrässä sen vaihtelevaisuutta.

Onni pilviin usein peittyy, mutta Herraan luota vaan: hänpä aikojenkin takaa kyllä armaillensa jakaa täällä onnenlahjojaan.

Iiri, joka äitinsä kuoltua ensin oli kyllin tuntenut orpouttaan, hän nyt oli oikea onnen lapsi. Sekä lukkari että matami rakastivat häntä, aivan kuin he omaa lastansa olisivat hellineet.

Iirin tuli nyt lähteä kouluun, ja matami oli säälinyt hänelle vaatteita kaikenlaatuisia, joita hän Iirin avulla asetteli kannelliseen pärekoppaan. Siinähän nyt oli Iirin omaisuus, jonka kasvatusäiti oli valmistanut, jotta ei tytöltä mitään puuttuisi siitä, mitä ruumiin verhoksi tarvitaan.

Kun vaatteet olivat valmiina korissa, meni Iiri Martille ja Helylle jäähyväisiä sanomaan. Sillä välin matami varusti eväät mukaan. Sitte hän meni lukkarin kamariin, jossa Pekkokin oli, ja sanoi: »Nyt on kaikki aivan valmista matkaamme varten. Iirin vaatteet ovat kopassa, ja kapusäkissä ovat Pekon. Säkkiin panin Iirin patjat.»

»Kirkkoherra sanoi, että Pekko kyllä pääsisi Seljan kanssa ylihuomenna, niin ettei hänen tänään tarvitsisi lähteä», kertoi lukkari.

»Kyllä minä nyt menen; saanhan olla tädin apuna, ja ehkäpä pääsen kuulemaan, kun Iiriä tutkitaan.»

»Niin, mennään vain kaikin, sitte saan vähän sinunkin kortteeriasi asetella. Nappularattaille kyllä mahdumme mukavasti; vähemmän heiluvat, kun sinä ja Iiri takaistuimella istutte.»

»Mutta minun on vaikea sieltä ajaa», virkkoi Pekko.

»Itse minä ohjat pidän», sanoi matami.

Hetken päästä Iiri palasi Seppälästä. Martti saattoi häntä lukkarille ja istui sitte pihapenkillä, kunnes näki Iirin, matamin ja Pekon lähtevän. Heidän mentyänsä hän läksi huoaten kestikievariin kyytipojantoimiansa jatkamaan. Martti, joka tavallisesti oli tyytyväinen maailman menoihin, tunsi nyt vähän kaipausta, sillä Iiri oli aina ollut hellätuntoinen häntä kohtaan.

Iirin ei ollut ikävä, sillä hän pääsi kouluun, ja sinneppä hän niin hartaasti halasikin, ettei hän mitään vaikeuksia eikä ikäviä muistanut. Pekko hänelle sitäpaitsi matkalla aina näytti uusia esineitä, joita Iiri, joka ei ollenkaan ollut kotirajoja ulompana käynyt, uteliaasti katseli.

Kun Pälkäneelle tultiin ja ennätettiin Taustin mäelle, jolta näkyy ihana Pälkänevesi monilukuisine saarineen, silloin Iiri huusi: »Pekko, Pekko, onko maailmassa kauniimpaa?»

Kysymykseen ei Pekko vastannut, hän sanoi vain: »Niin, eikö olekin kaunista! Ja tuossa metsässä, tuossa oikealla puolellamme on se paikka, jossa peipponen ilmaiseksi laulaa -- etkö muista? -- Aavasaksan pelissä, jota pelasimme, siinähän sanotaan, että saamme kuulla peipposen laulua ilmaiseksi Pälkäneen metsässä; ja se metsä on juuri tuo sama, sitä nimitetään Syrjänharjuksi.»

»Saan minä kuulla peipposen laulua Kartanon haassa ja Renkalan metsässä ja joka metsässä.»

»Niin, mutta näetkös, tämä metsä mainittiin siinä juuri kauneutensa takia; se on niin kaunis, että sitä kyllä sopii ihmisille huomauttaa.»

»Ja tuo niemi ja tuo punainen talo! Voi kunpa saisi asua siellä! Mikä talo se onkaan?»

»Se on Kuulialan kartano», vastasi Pekko, »ja näes, tuossa on pappila, tuolla. Tuossa on vanha kirkko, ja tuolla edempänä, kohta tulemme sinne asti, on uudempi kirkko. Tuo noin, katso vain, eikö ole kaunis?»

»Mikä tuo suuri järvi on?»

»Se on Mallasvesi. Hei kun sitä mennään! Nyt ollaan jo Kostiassa, tuossapa on Kostian silta.»

»Joko teidän nälkä tulee?» kysyi matami, joka aina muisti, miten tärkeä asia ruoka oli nuorille kasvaville.

»Ei vielä», sanoivat lapset. Mutta kun matami kerran oli johdattanut heidän ajatuksensa ruokaan, rupesi heistä tuntumaan, ikäänkuin ruoka kylläkin olisi kelvannut; ja Pekko kysyikin:

»Milloinka syömme? Ei vielä kovin nälkä ole, mutta kyllä syömmekin, jos muuten sopii.»

»Laitikkalassa syötämme», sanoi matami, ja sitte ajettiin eteenpäin, kunnes jouduttiin Laitikkalaan. Siellä syötettiin tunnin aika ja lähdettiin sitte yhtä kyytiä Hämeenlinnaan. Vermasvuoren virstanpitkää mäkeä ihmeteltiin ja Mierolan suurta siltaa, mutta Hämeenlinna, se vasta oli katseltava. -- Iiri ei ennen ollut kaupungissa käynyt, ja täällähän oli taloja jos jonkinlaisia -- sekä linna, kasarmit y. m. »Mutta eksynhän minä varmaankin täällä», valitti Iiri.

»Et yhtään», vakuutti matami. »Hop, hop, hepo! Mihinkä tästä nyt mennään? Pekko, kiipeä tänne etuistuimelle, en minä oikein huomaa, mistä ajetaan siihen taloon, jossa Seljan kortteeri on.»

»Tätikin jo eksyy», sanoi Iiri.

»Enhän minä, mutta en nyt muista, missä se on. Kyllähän kaupungissa aina kysymällä löytää, ja Selja sinulle näyttää kaikki paikat, te kun tulette yhdessä asumaan.»

Pekko otti ohjat ja ajoi pappilan kortteeriin. Talon omistaja, eräs vanha neiti Asp, tuli heitä vastaan ja osotti heille huoneen, johon saisivat nostaa kapineensa. Matamilla oli nyt hyvä hyöty Pekosta, sillä poika oli apuna nostamisessa. Hevosen hän juotti, ja kun matami oli saanut Iirin kapineet paikalleen, vei Pekko hevosen omaan kortteeriinsa, jossa hän sen sai talliin.

Toimista väsyneenä pani matami aikaisin maata, mutta ei hän oikein makeasti nukkunut, sillä tutkinto, joka Iirin piti suorittaman, huolestutti matamia paljon enemmän kuin tyttöä itseänsä. Kun hän aamulla porstuassa tapasi talon emännän, vanhan neidin, joka kysyi, kuinka hän oli levännyt, vastasi matami: »Kyllähän muuten hyvin, mutta pelkäsin, miten meidän tyttö paran tutkinnossa käy; ajatelkaapas, kun tuommoinen hento olento, kuin meidän Iiri, joutuu oppineitten maisterien ja röökinäin tutkittavaksi -- rupeavat kaikin hänen kimppuunsa kysymyksillään -- niin johan siinä vanhemmankin pää pyörälle menisi.» Sitte huusi hän vielä kovemmin ovesta: »Iiri, oletkos valmis?»

»Olen», vastasi Iiri ja tuli porstuaan, mennäksensä matamin turvissa ilmoittamaan itseänsä kouluun.

Matami luuli tarkoin muistavansa, missä koulu oli, mutta kun joutui kadulle, niin silloin ei enää tietänytkään varmaan, minne päin oli mentävä. Torin hän kyllä tiesi ja pyrki sinne päin. »Kun ei se Pekkokaan jo sieltä kortteeristaan ennättänyt tulla -- mutta taisipa ehkä mennä koululle suorastaan», päivitteli matami. »Entäpä jos kysyisin tuolta rouvalta, joka tuolla tulee, missä koulu on.»

Eräs hienoon pukuun vaatetettu ylhäinen rouva tuli pitkin torinsyrjäistä katua matamia ja Iiriä vastaan. Matami kumarsi ja kysyi: »Missä päin täällä tyttökoulu on?» Vieras rouva koetti selittää niin hyvin kuin voi, missä päin se oli, mutta matami, joka ei oikein varma ollut siitä, löytäisikö koulua sittekään, sanoi kursailematta:

»Tulkaa, rouva hyvä, vähän matkaa kanssamme, jotta osaisimme sinne; tämän tytön tässä tarvitsisi joutua tutkintoon.»

Rouva oli hetken vaiti, mutta samassa Iirin ihanat silmät katsoivat häneen niin suloisen nöyrästi, että rouva tarttui hänen käteensä sanoen: »Vai kouluun tämä tyttö nyt pyrkii. Tulkaa -- minä olen kyllä vieras täällä kaupungissa, mutta tiedän sentään sattumalta, missä tyttökoulu on.» Kun koulutalon nurkka tuli näkyviin, osotti vieras rouva sitä matamille ja Iirille sanoen: »Tuolla nyt on koulu, kyllä kai sinne osaatte jo?»

»Kyllä, kyllä», vastasi matami, »ja kiitoksia nyt vain, kyllä tästä jo mennään. Hyvästi nyt!» Iirille sanoi hän: »Näin sitä löytää, kun kysyy. Mutta kukahan tuo rouva lienee ollut?»

Ikäänkuin vastausta saadakseen katsoivat molemmat taaksensa yht'aikaa, ja samassa he näkivät nuoren, sorean herran, joka tuli rouvaa vastaan ja huudahti: »Miten äiti täältä päin tulee?»

»Täti, se oli hän!» kuiskasi Iiri, »Ihalan nuori maisteri se oli».

»Hän se oli, ja tuo rouva oli siis hänen äitinsä, Ihalan patruunan rouva. On hän joskus käynyt meidän pitäjässä, mutta en ole osunut näkemään. Helsinkiin kai menee poikansa kanssa.»

Nyt tultiin kouluun, jossa lapsia oli joka huoneessa; he katsoivat uteliaina jokaista uutta tulijaa. Matami astui koulusaliin, ja johtajatar tuli häntä vastaan. Matami sanoi: »Hyvää päivää, terveisiä maalta!» ilmoitti sitte nimensä sekä mistä hän oli ja lisäsi: »Tässä on tyttöni taikka oikeastaan kasvattityttöni, jonka olen tuonut kouluun, ja pyytäisin opettajaa häntä tutkimaan. Rovasti on itse opettanut hänelle uskontoa, maisteri ja röökinät sitte, mitä hänen muuta on tarvinnut oppia. Toiselle luokalle arvelivat hänen pääsevän, mutta täällähän sitä nyt sitte nähdään, mitä hän osaa ja kykenee.»

Uusia oppilaita tuli yhä, ja jokaista seurasi äiti tahi isä; muutamilla oli vielä veli tahi sisarkin muassa. Johtajattarella oli ystävällinen sana jokaiselle sanottavana, joten vasta-alkavien pelko väheni koko joukon; he rupesivat jo tekemään tuttavuutta toistensa kanssa. Vaan kun kaikki jo olivat tulleet, alkoi tutkinto. Matami istui kuuntelemaan, kun Iiriä tutkittiin. Hän seurasi silmillään Iiriä niin tarkasti, että kun Iiri vastasi, liikkui mataminkin suu aina sen mukaan kuin Iirinkin. Lapset saivat sitte vähäisen välihetken, jolloin pääsivät pihalle juoksentelemaan, ja nyt vasta huomasi matami Pekon, joka myöskin oli Iiriä kuuntelemassa. Matami kysyi Pekolta, miten hänen mielestään Iiri osasi, ja Pekko vastasi: »Hyvin kävi.»

Tutkinnon loputtua tiedusteli matami johtajattarelta, miten Iirin oli käynyt, mutta johtajatar vastasi, että siitä saataisiin tieto vasta iltapuolella.

Kun Iiri koulusta palasi, oli Seljakin jo tullut kaupunkiin, ja iltapuolella meni hän Pekon ja Iirin kanssa koululle. Kun he takaisin tulivat, ilmoittivat he Iirin päässeen toiselle luokalle. Ja Iiri sanoi vielä, että ulkona oli muutamia koulutyttöjä, jotka tahtoivat häntä leipuri Villandtille torttuja syömään.

Matami oli iloinen, kun Iirin oli onnistunut päästä toiselle luokalle, ja hän laski tyttösensä huvittelemaan, kuitenkin varoittaen, että pian palaisivat kotiin. Tätä varoitusta Iiri kyllä noudattikin.

Seuraavan yön matami nukkui oikein makeasti, ja aamulla rupesi hän hankkimaan kaupungista pois. Pekko toi hevosen ja nappularattaat pihaan, nosti sitte matamin kapineet rattaille, ja nyt oli kaikki valmiina matamin lähtöä varten.

»Älä ole ikävissäsi», sanoi matami Iirille, »onhan Seljakin täällä».

»En luule, että minun ollenkaan tulee ikävä», vastasi Iiri, »kyllä Seljan kanssa on hauskaa, ja tuo vanha neitikin näyttää kovin hyvältä. Koulussa sain jo myöskin monta tuttavaa, ja tapaanhan Pekonkin aina välimmiten.»

Matami antoi nyt monta hyvää varoitusta sekä Pekolle että Iirille ja käski heidän muistaa joka työssään rukoilla Jumalalta siunausta, »sillä jollei Jumala työtämme siunaa, ei se myöskään menesty», lausui matami. Sitte hän sanoi heille hyvästi ja lähti ajamaan Hämeenlinnasta, jättäen kasvattinsa koulun ja vanhan neiti Aspin turviin.

KYMMENES LUKU

K:n pitäjän pappilassa oli paljo tointa ja tohinaa, sillä siellä valmistettiin nimipäiväpitoja. Rovasti vietti joka vuosi Nuutin päivää, ja nytkin taas oli päätetty kutsua pitäjän kaikki säätyläiset pappilaan. Kyökin takassa kiehui lihaliemipata, josta ruustinna varoitti kyökki-Kaisaa tarkasti ottamaan pois verivaahtoa, jotta liemi tulisi kirkasta.

Neitoset Helvi ja Selja leipoivat piirakoita ja kaikenlaisia pikkuleipiä. Selja oli keväällä päässyt koulusta, sillä nyt oli jo viidettä vuotta kulunut siitä, kuin hänet jätimme Iirin kanssa vanhan neiti Aspin luo; hän oli tätä nykyä yhdeksäntoistavuotias iloinen tyttö.

»Äiti, meillä on nyt neljää lajia leipää, tarvitaanko enempää?» kysyi Selja.

»Ei tarvita, kyllä se riittää», vastasi ruustinna. »Illaksi laitamme, paitsi mitä voileipäpöydälle pannaan, lihalientä ja piirakoita, viheriäisiä herneitä ja hakattua paistia, ja jälkiruokaa teemme luumuista.»

Ahto tuli samassa sisälle; hän oli käynyt Kartanossa ja ilmoitti, että siellä oli Ihalan patruuna sekä patrunessa ja Arvo maisteri.

»Hyvänen aika, kuinka hauskaa!» sanoi Selja, »he tulevat sitte myöskin tänne».

»Niin, tietysti», vastasi ruustinna. »Kuules, Helvi! Kyllä välttämättömästi nyt tarvitaan viittä lajia leipää, ja herneitten sijasta laitamme viheriää putinkia, munakokkelia ja lihapalleroita sekä porsaanpaistia. Kaisa! Juokse sanomaan talli-Matille, että hän tappaa kaksi porsasta ja kalttaa päät ja korvat hyvin puhtaiksi, sillä porsas pannaan kokonaisena vadille. Vai on patrunessa itsekin kerran tänne tullut. -- Kermahyytelöä laitamme jälkiruoaksi. Mutta muista, Helvi, että vain panet tarpeeksi mantelia ja vaniljamaustinta. Minä menen itse kuorimaan maitoastiat, jotta kerma tulee tarpeeksi vahvaa. Matin täytyy lähteä kutsumaan vieraita. Sitte kun hän on porsaat tappanut, saa hän valjastaa hevosen ja mennä. Hannan lähetämme näihin lähimpiin naapureihin. Hanna kuules!» Hanna, sievä kuusitoista-vuotias palvelustyttö, joka oli huoneita siivoamassa, tuli ruustinnan luo, ja ruustinna jatkoi: »Vie ulos kaikki huonekalut salista ja tomuta ne hyvästi.»

»Jouluksi ne tomutin kaikki», vastasi Hanna.

»Niin, mutta Ihalan sukukartanon patrunessa tulee tänne -- kyllä ne tarvitsee tomuttaa; mene nyt vain oitis! Kaisa saa myöskin mennä kaluja kanssasi kantamaan ja sitte saat mennä pastorille ja sanoa näin: 'Ruustinna ja rovasti käskivät sanoa paljon terveisiä ja pyytää, että herrasväki kaikin tulisi huomenna iltaa viettämään pappilaan' -- ja sitten menet lukkarille ja sanot siellä samoin. Muistatkos nyt?»

»Kyllä», vastasi Hanna ja läksi toimiinsa, ensin huonekaluja tomuttamaan sekä huoneita siivoamaan ja sitte pastorin ja lukkarin perhettä pappilaan kutsumaan.

* * * * *

Iiri istui kotonaan salin peräikkunan ääressä. Hänellä ei ollut erityistä huonetta, mutta peräpuoli salia oli kuitenkin ikäänkuin hänen olinpaikkansa, sillä täällä oli hänen piironkinsa ja kirjoituspöytänsä. Tällä haavaa hän piteli sylissään taivaansinistä pukua, joka oli tehty harsomaisesta villakankaasta. Sitte kuin se viimeksi oli Iirin yllä ollut, oli hän melkoisesti kasvanut, ja nytpä sieti tuumata, miten siitä saataisiin tarpeeksi pitkä. Uutta kangasta oli kyllä lisäksi, sillä matami oli pitänyt varalla, että runsaasti ostettaisiin, jotta kasvinvaratkin olisi; mutta miten jatko saataisiin soveltumaan kauniisti ja sievästi, sitä Iiri nyt koetteli. Työ ei näkynyt häntä oikein miellyttävän, hänen ajatuksensa olivat varmaankin muualla; siltä ainakin näytti, koska tuo sievä pääkkönen vaipui hänen kättänsä vasten ja hänen suuret miettiväiset silmänsä katselivat ulos avaruuteen. Lumihöyteitä sateli lakkaamatta, ilma oli samea, mutta maa aivan puhdas kuten häähuone. Joku kopisteli lunta jaloistaan kyökin porstuassa. »Kukahan tulee?» ajatteli Iiri, mutta ei kuitenkaan noussut katsomaan, sillä olihan Leena kyökissä. Matamin kamarin ja kyökin välinen ovi kävi, ja nytpä syntyi vilkas puhe matamin kamarissa. Iiri kuuli vain, että matami sanoi: »Vai niin, onko itse patrunessakin -- kyllä tullaan! -- Sano nyt vain suuret kiitokset ruustinnalle. Hyvästi, hyvästi!»

Matami tuli saliin Iirin luo, sanoen: »Kuules, Iiri, meitä on kutsuttu pappilaan huomenna iltaa viettämään -- ja sinne tulee paljo vieraita -- kaikki herrasväki pitäjästä ja vieläpä Ihalan patruuna rouvineen ja nuori patruuna -- niin sanoi pappilan Hanna, joka kutsumassa oli.»

»Koskahan lienevät tulleet?» sanoi Iiri. Vieno puna nousi samassa hänen poskilleen, ja hän rupesi nyt vilkkaammin valmistamaan pukuansa.

»En muistanut kysyä, mutta kyllä Pekko sen tietää, jahka hän kotiin tulee Kartanosta.»

»Niin, samahan se minun puolestani on, vaikka tulin kysyneeksi», vastasi Iiri sovitellen hameensa laskoksia, jotka nyt tulivatkin aivan hyvään kuntoon.

Matami meni lukkarillekin ilmoittamaan, että oli pappilaan kutsuttu sekä että sinne Ihalastakin tulee sukukartanon herrasväki.

Tuokion kuluttua palasi Pekko Kartanosta, jossa hän kertoi olleen erittäin hauskaa, sillä siellä oli vieraita Ihalasta, sekä myöskin Ruotsista eräs nuori neiti Aateli, joka oli kaunis kuin enkeli ja käytöksessään niin vilkas ja taitava, ettei suomalaiset naiset ollenkaan vetäneet vertoja hänelle; myöskin oli hän äärettömän rikas.

»Ohoh, joko hänen kukkaroansakin olet tarkastanut», virkkoi Iiri.

»Niistä, jotka ovat rikkaita, puhutaan aina niin paljon, että kyllä heidän rikkautensa tunnetaan», virkkoi Pekko. »Meidän on tapana sanoa: hän on niin ja niin monen tuhannen tyttö.»

»Ja sen mukaan sitte arvostelette meitä.»

»Sinä Iiri olet niin lapsellinen», sanoi Pekko, »sinä puhut kaikesta vallan vakavasti, et sinä ensinkään ymmärrä, miten hienossa maailmassa puhutaan. Sanotaan paljo noin vain, että keskustelu kävisi vilkkaasti -- niin toinen kuin toinenkin puhuu seuroissa, miten parhaalta kuuluisi -- toisinaan sattuu niinkin, että puhutaan aivan päinvastoin, kuin ennen on sanottu.»

»Vai niin, sitte minä en milloinkaan tahtoisi kuulua hienoon maailmaan enkä seurustella ylhäisten kanssa. Pappilassa eivät ihmiset ole sellaisia. En kuitenkaan tahdo uskoa, että kaikki hienot niin tekevät, kuin sinä sanot -- mutta tuo Aksel luutnantti on noita kevytmielisiä tuumia sinuun istuttanut; usko minua, Pekko, hän ei ole sinulle hyvä kumppani.»