Chapter 4

»Niin, tiedänhän minä, että sinä niinkuin minäkin tahdot tyttöä kouluttaa, sillä onpa hän nyt ikäänkuin meidän tyttö-vainajamme sijassa ja onhan meillä varoja; senpä vuoksi puhuin ja kysyin neuvoa rovastilta, joka oitis tarjosi itseään ja lapsiansa opettamaan Iiriä, jotta hän sitte keväällä, kuten jo sanoin, pääsisi isoon kouluun Hämeenlinnaan. Mutta lue nyt tuo kirje. -- Kas tuolla tulevat Hely ja Martti. Hyvää päivää, lapset! Mitenkä voitte?»

»Hyvin vain. Tulimme Iiriä katsomaan», vastasi Hely. »Voi Iiri kulta, mikä sinuun tuli, kun lampeen aioit mennä?»

»En tiedä itsekään, tahdoin vain äitini luo.»

»Älkää tuosta nyt enään kysykö, ikävää se vain on lapselle. Hänen oli päänsä sekaisin, mutta nyt on hän taas terve. Hän on tästä lähtein meidän tyttäremme ja rupeaa käymään pappilassa koulua.»

Hely ja Martti katselivat Iiriä ikäänkuin jotakin vähän korkeampaa olentoa, kun kuulivat, että aiottiin panna hänet kouluun.

»Mitä nyt olette tehneet siellä Seppälässä?» kysyi matami.

»Olen käynyt kansakoulua», vastasi Martti. »Hely ei enää käy, koska osaa kaikki, mitä siellä opetetaan, enkä minäkään enää tulevana vuonna saa sinne mennä, sillä minua tarvitaan kyytiä viemään.»

»Onhan Kallu kyytipoikana.»

»Kallua tarvitaan joka työhön; kun vain on hetkenkin kotona, niin aina häntä huudetaan» vastasi Hely.

»Entäs sinä sitte, mitä työtä sinulla on?»

»Puhdistan kestikievarihuoneet ja passaan herroja. Aitoista annan myöskin esiin, mitä myydään, ja melkein joka paikkaan emäntä minua panee, mihin vain kerkeän.»

»Hm, se on hyvä merkki, mutta eikö herrojen passaaminen ole ikävää?»

»Ei sentään; välistä kyllä ovat ilkeitä ja vallattomia, mutta emäntä on sitte itse mennyt viemään heille, mitä ovat tarvinneet.»

Matami mutisi itsekseen: »Liika kaunis tyttö kestikievaripiiaksi» -- mutta ääneensä sanoi hän: »Koeta vain aina pitää Jumala silmiesi edessä ja tee tunnollisesti, mitä emäntäsi käskee, niin kyllä sinun hyvin käy eikä sinulta leipä puutu. Mutta kuules, ukko, aivanhan unhotin tuon kirjeen -- mitä siinä sanotaan? -- Kah! Mikä sinun on? Olet varsin kalpea -- Mistä se kirje on?»

»Se on Uudestakaupungista veljeni pojalta.»

»Onko Pietari veljesi huonommaksi tullut? Vai onko varsin kuollut?»

»Hän on kuollut», vastasi lukkari vakavasti ja oli vähän aikaa ääneti, mutta jatkoi sitte taas: »Veljeni poika ilmoittaa minulle isänsä kuolemasta. Poika parka on nyt orpo, Hän on kirjeeseensä liittänyt veli-vainajaltani muutaman rivin, jotka Pietari kirjoitti pari päivää ennen kuolemaansa ja joissa hän pyytää minua poikansa holhoojaksi. Pekko, joka Turussa on käynyt opintoa, muuttaa siis syksyllä Hämeenlinnan lyseoon ja väliajat hän tietysti tulee olemaan meillä. Pietari on merikapteenina koonnut melkoisen omaisuuden, joten pojalle kyllä riittää varoja kasvatukseen -- mutta vanhempain hellää, ohjaavaa kättä -- sitä koettakaamme voimiemme mukaan korvata.»

»No niin, eihän meillä omia lapsia ole, mutta näin Jumala vain siunaa meidän lapsettoman kotimme. Tulkoon vain Pekko tänne, niin tulee Iirinkin hauskempi. En ole nähnytkään poikaa sitte kuin siellä kävimme -- silloin oli hän aivan pieni vielä. Mitä siitä on aikaa -- kymmenen vuotta -- niin, hän on nyt noin kuusitoista-vuotias. Soo, soo, vain on Pekko nyt orpo! Poika raasu! -- Hm, niin sitä mennään -- yksi tänään, huomenna toinen --»

»Olenhan minä odottanut tätä», sanoi lukkari, »mutta katkeralta tuntui se nyt kumminkin. Kuolema on meille aina kutsumaton vieras, ja kuitenkin pitäisi sen oleman kuten hyvä tuttu, jota aina saatamme olla valmiit vastaanottamaan.»

»Niin se on. Mutta mitä nyt tehdään? Meidän täytyy kai heti kirjoittaa sinne Pekolle, että hän tulee tänne.»

»Kyllä niin. Minä kirjoitan oitis vastauksen hänelle.» Lukkari meni kirjoittamaan veljensä pojalle ja pyysi häntä tervetulleeksi setänsä yksinkertaiseen kotiin sekä läksi sitte pappilaan viemään kirjettänsä, jotta se menisi postilaukussa.

»Saatteko viipyä täällä nyt vähän aikaa Iirin luona?» kysyi matami Helyltä ja Martilta.

»Saamme kyllä», vastasi Martti.

»Emme kuitenkaan aivan kauan», muistutti Hely.

»Minä käyn tuolla vain naapurissa», virkkoi matami, »kyllä minä pian palaan. Katsokaa kotia sillä aikaa, ettei mitään roistokulkijoita tänne tule.»

»Kyllä!» huusivat lapset yhteen ääneen, »me otamme avaimen pois emmekä laske ketään tänne». Mutta lapset eivät heti ottaneetkaan avainta suulta ja sitte joutuivat niin vilkkaaseen keskusteluun toistensa kanssa, että unohtivat kokonaan avaimen eivätkä muistaneet sitä, ennenkuin kuulivat vahvat miehen askeleet portailta.

»Hely, joku tulee», huudahti Iiri, »ja avain on suulla. Pidetäänkö ovesta kiinni?»

»Ole vaiti, ei se käy laatuun», vastasi Hely.

»Minä en pelkää», sanoi Martti ja seisoi lattian keskellä hajasäärin ja kädet taskuissa, kun ovi aukeni ja Renkala astui sisään.

Iiri kalpeni, mutta Helyn posket tulivat ihan punaisiksi, ja Martti seisoi levollisena, ikäänkuin hän olisi aikonut siinä seisoa iankaiken.

»Täälläkö sinä oleskelet», sanoi Renkala Iirille, ja kenenkä luvalla? Vai lampeen sinä hyppäsit päästäksesi kaikesta hyvin ansaitusta rangaistuksesta. Kotiin kauniisti nyt! Ei hetkeäkään enää täällä olla; kyllä minä tuommoiset kakarat opetan!»

Tytöt jäivät varsin sanattomiksi, mutta Martti astui askeleen lähemmäksi Renkalaa, sanoen; »Ette maar sitä niin otakaan lukkarin kasvattityttöä kiusataksenne enää.»

»Mitä sinä senkin penikka sanot?» tiuskasi Renkala vihoissaan ja aikoi lyödä Marttia, mutta Iiri oli jo tointunut pelästyksestään ja tarttui kovasti Renkalan käteen, huutaen:

»Koettakaa koskea veljeeni! Hän puhuu, mitä rovasti ja lukkari-setä ovat sanoneet. Minä en enää tule teille, tänne saan jäädä ja pääsen rovastin ja hänen perheensä oppilaaksi.»

»Sinä valehtelet», ärjäsi Renkala ja työnsi Iirin pois.

»Minä en ole milloinkaan valehdellut», sanoi Iiri vakavasti.

»Älkää syyttäkö ennen aikojanne», tokaisi Hely. »Matami tulee kohta, kyllä saatte kuulla, että Iirin puheessa on perää.»

»Ja Iiri pääsee isoon kouluun Hämeenlinnaan ja hänestä tulee komeampi likka kuin teidän Eveliinasta», sanoi Martti uhkeasti.

»Jollette pidä suutanne kiinni, niin ajan teidät ulos täältä joka sorkan!» ärjäsi Renkala vihoissaan, mutta samassa astui matami sisään, sanoen:

»Ei maar, Renkala, -- ei sitä niin kannaksi ruveta toisen huoneessa! Renkala on hyvä ja puhuu siivommasti, muuten täytyy minun käyttää emännänoikeuttani ja käskeä teidät ulos.»

»Aivan halusta menenkin, kun vain saan mukaani tuon huutotyttöni, jota te täällä hyysäätte.»

»Hän on meidän kasvattimme. Rovasti on luvannut hänet meille, eikä häntä meiltä oteta, vaikka mihinkä oikeuteen menisitte.»

Kun Renkala kuuli, että rovasti oli Iirin luvannut lukkarille, sanoi hän: »Pitäkää sitte mokoma saaliinne. Kuka hänestä huolisi -- itsensä tappajasta», ja hän meni ulos ovesta.

»Oikein hyvään aikaan tulitte», sanoi Hely. »Tuo Renkala olisi lyönyt meitä kaikkia, ellette olisi joutunut kotiin.»

»Kyllä minä sitä pelkäsin, mutta en kuitenkaan luullut, että hän tällä hetkellä juuri olisi tullut, kun vain käymältä poissa olin.»

»Mutta minä en yhtään häntä pelännyt, vaikka aikoikin lyödä. Hely, pelkäsinkös?» sanoi Martti.

»Et sinä pelännyt; mutta mennäänpä nyt kotiin jo, ett'ei kaivata.» He sanoivat jäähyväiset ja läksivät.

SEITSEMÄS LUKU

Tie, joka kirkonkylästä vei eversti Aatelin kartanoon, kulki kauniin koivuhaan lävitse. Kun kartanossa kesällä oli vieraita, meni everstin perhe useinkin saattamaan heitä, ja hevoset saivat hiljaa kulkea edellä. Tänäänkin näkyi koko joukko nuoria herroja ja neitosia tulevan hakatietä pitkin. Ne olivat pappilan nuoret, jotka palasivat Kartanosta, sekä Arvo, joka aikoi lähteä kotiin; Lilli ja Aksel olivat näitä vieraitaan saattamassa. Kääsien eteen valjastettu hevonen, jota palvelijapoika ajoi, kulki verkalleen heidän edellään. Päivä oli kuuma, vaan sitä ihanammalta tuntui metsän viileys. Selja juoksi vähän väliä kukkia poimimaan tien vierestä ja jäi kerran aivan kauas seurastaan, jonka vuoksi Ahto huusi: »Selja, joudu nyt, muuten saat jäädä.»

Selja tuli juosten metsästä. Hän oli vielä löytänyt muutamia suuria mansikoita ja sanoi: »Aioin antaa nämä teille, mutta koska ette tahtoneet odottaa minua, niin en annakaan. Minä vien ne -- arvatkaa kenelle? -- Arvon turvatille. Minä saan nyt hänestä kumppanin. Lilli ja Helvi ovat aina niin ihmeen vanhoja olevinaan, enkä minä koskaan heidän seuraansa kelpaa.»

»Tuommoinen turvatti!» virkkoi Lilli. »Kuules, Arvo, mihinkä kunniaan Selja tuon huutotytön korottaa, -- sinun turvatiksesi ja omaksi kumppaniksensa. Mutta mennäänpä pilanpäiten katsomaan sitä tyttöä.»

»Hän on kaunis tyttö», vakuutti Selja, »ette ole niin kaunista nähneetkään! Minä vein hänelle eräänä päivänä Pääskysen luettavaksi, ja hän ilostui silloin niin, että silmänsä olivat kuin tähdet; hän oli oikein ihmeen kaunis.»

»Kuules, Selja, oliko siellä metsässä paljokin noita suuria mansikoita?» kysyi Arvo.

»Oli, oli hirveän paljon, niitä oli monta, monta kymmentä!»

»Minä palaan kanssasi niitä poimimaan; kai sinä paikan löydät?»

»Kyllä, me juoksemme, niin saavutamme pian nämä muut.»

»Aivan niin teemme», sanoi Arvo, ja molemmat lähtivät juoksemaan. Lilli katsoi heidän jälkeensä, ajatellen: »Minkä vuoksi hän meni noita marjoja poimimaan -- kukahan ne saanee? -- Meniköhän vain huvittaaksensa Seljaa, vai miten? Ehkä saan minä? -- -- Saapa nähdä! --»

»Emmekö sentään jää heitä odottamaan», sanoi Helvi.

»Jäämme!» huudahti Lilli. »Tässä on kiviä tien vieressä, istutaan tähän», ja Lilli jäi halusta odottamaan mansikanpoimijoita.

»Kyllä he pian tulevat», sanoi Aksel, »mennään nyt vain, minun on kova jano. Kun pääsemme täältä haasta, niin löytyy erittäin hyvä kaivo, josta melkein koko kylä kantaa juomavettä.»

»Me jäämme kuitenkin», virkkoi Lilli, ja niin istuivat molemmat tytöt tien viereen. Metsässä oli aivan hiljaista, ainoastaan siellä täällä kuului vielä jonkun linnun ääni. »Oi kuinka ihanaa täällä on!» huudahti Lilli ja rupesi laulaa hyräilemään iloista laulunnuottia. Mutta Helviin teki juhlallinen metsä toisen vaikutuksen, hän kävi vakaaksi ja miettiväksi.

»Kuules, Lilli, tuo pikku tyttö, jonka Arvo pelasti, tulee nyt meillä käymään koulua, ja minäkin rupean häntä opettamaan. Minusta on erittäin hauska, kun saan sellaista tehtävää, jonka tiedän todellisesti olevan hyödyllistä. Välistä olen ikäänkuin väsynyt itseeni, kun on mennyt päiviä, joina en ole tehnyt mitään sellaista, millä olisin voinut hyödyttää ketään -- olen vain ommellut vähän koristeita itselleni tahi Seljalle. Äitini tekee taloudelliset toimet ja tarvitsee harvoin minun apuani. Mutta nyt minä joka päivä saan tehdä työtä, josta toivon olevan hyötyä, ja se minut tekee onnelliseksi. Etkö sinä joskus ole tuntenut tyytymättömyyttä itseesi?»

»En juuri -- olenhan aivan nuori vielä, mitäpä minä viitsisin huolehtia. Isäni sanoo aina, että minun pitää olla hänen ilolintunansa, ja samaa mielipidettä on Akselkin. Hän ei ollenkaan pidä naisista, jotka ovat vakavia taikka haluavat virkoja ja muuta semmoista, vaan kutsuu niitä miesmäisiksi.»

»En minäkään halua mitään virkaa erittäin, koska minulla on hyvä koti, mutta minä tahtoisin kodissani olla enemmän tarpeellinen.»

»Ei minua miellytä ensinkään tuollaiset. Minä soitan, laulan, tanssin ja ompelen, silloin kuin haluttaa -- mutta tuollapa Selja ja Arvo tulevat juosten.»

Lilli riensi kuten keijukainen Arvoa ja Seljaa vastaan, mutta Helvi istui paikallaan, ajatellen: »Kuinka äärettömän lapsellinen tuo Lilli on, oikein tunnen itseni vanhaksi hänen rinnallaan.»

Arvo ja Selja olivat löytäneet metsästä erään paikan, jossa kasvoi suuria mansikoita, sellaisia, jotka auringon helteeltä suojassa vasta syksypuoleen kypsyvät. Seljalla oli näitä koko marjavihkonen, mutta Arvo oli laittanut tuohitötterön, jossa hän marjaoksat säilytti. »Katsokaa!» huudahti Selja, »eikö ollut mansikoita?»

»Ja minulla on koko tötteröllinen», sanoi Arvo; »annetaanpa teillekin, koska noin hyvänsuovasti jäitte meitä odottamaan», ja hän antoi muutamia oksia Lillille ja Helville.

»Kenelle Arvo antaa marjansa?» kysyi Selja.

»Arvaappas -- jos arvaat, niin sanon.»

»Akselille -- ei, Ahdolle -- et sentään vietkö ne aina kotiin asti? Ne litistyvät, ennenkuin sinne ennätät.»

»Et arvannut.»

Puhellessaan nuoret joutuivat ulos koivuhaasta ja näkivät Akselin ja Ahdon, jotka istuivat kaivon reunalla. Lähemmäksi ennätettyään sanoi Lilli: »Kenenkä kanssa he juttelevat? Kuka tuo tyttö on?»

»Se on kestikievarin palvelustyttö, joka on vettä tuomassa», vastasi Helvi. Siinä seisoikin Hely ammentaen vettä saaviin. Hänen poskiensa heleä puna ja veitikkamaiset kuopat tekivät hänet niin raittiin- ja vilkkaannäköiseksi, että oikein mielihyvällä häntä katseli.

»Tulkaa juomaan hyvää raitista vettä», sanoi Aksel. Hely otti saavin syrjästä läkkikauhan, ja hymyten tarjosi hän sillä kirkasta vettä neitosille.

»Ei mikään saata olla parempaa kuin hyvä vesi, silloin kun on lämmin», sanoi Helvi.

»Ei varsinkaan, jos noin kaunis tyttö sitä tarjoaa», -- virkkoi Aksel.

Hely punastui ja katsoi alaspäin, mutta kuitenkin kuvautui jonkunlainen mielihyvä hänen kasvoissaan. Samassa tuli kestikievarin Kallu kaivolle, ja Hely sanoi: »Kauan olen saanut odottaa. Nostetaan nyt saavi, että pääsemme kotiin.» Vikkelästi he nostivat olallensa saavin tangon ja lähtivät pois.

»Jatketaan nyt matkaamme», sanoi Arvo.

»Kuinka Aksel saattoi sanoa tuolle nuorelle tytölle, joka ei vielä ole muuta kuin lapsi, aivan suoraan, että hän on kaunis?» lausui Helvi.

»Eikö se ollut totta? Hän kelpaisi varsin hyvin malliksi maalaajalle, joka tahtoisi kuvata jotakin kaunista, viehättävää kukanmyyjää.»

»Tuon kaiken olisit saanut havaita sanomatta sitä tytölle», vastasi Ahto.

»En minä ymmärrä, mitä pahaa se oli», virkkoi Lilli, »entä sitte, jos kauniiksi kiitetään. Näkeehän se, joka on kaunis, sen itsekin».

»Helvi puhui aivan oikein», lausui Arvo. »Ihmisen pitäisi varovasti käyttää kieltänsä, sillä usein hän juuri sillä myrkyttää viattoman sydämen.»

»Kyllä sitä käskisi», sanoi Aksel. »Katsokoot etteivät pilaannu. Mutta mihinkä tässä nyt oikeastaan mennään?»

»Lukkarille», vastasi Arvo.

Lukkarin pihassa oli riippakoivu sekä kaksi suurta pihlajaa ja pihlajien välissä keinulavitsa. Siinä Iiri par'aikaa istui lukemassa, sillä jälkeen puolisen täytyi hänen sitte mennä pappilaan tekemään selkoa tiedoistansa. Juuri kun hän tässä mietti lukupätkäänsä, tulivat Kartanon ja pappilan nuoret pihaan. Iiri nousi penkiltä, kumarsi sievästi ja sanoi nöyrästi: »Tehkää hyvin ja astukaa sisälle.»

»Kiitoksia», sanoi Arvo, »me istumme vain täällä puitten varjossa; ehkä menet kysymään matamilta, onko hänellä mitään asiaa sisarellensa, niin minä kyllä hänen asiansa toimitan».

Selja antoi Iirille marjavihkosensa sanoen: »Oli siinä enemmänkin marjoja, mutta muutamat putosivat ja muutamia minä söin.» Iiri kiitti marjoista, ja sitte molemmat juoksivat hakemaan matamia, joka oli Pekon tuloa varten tyhjentämässä porstuakamaria, se kun aina oli ollut jonkinmoisena laskettavana. Matami, kun sai kuulla vieraita olevan, riensi pihalle ja tahtoi heitä tulemaan sisälle, mutta he eivät tulleet, sillä Arvo selitti, että hänen oli kiire, ja kysyi: »Onko matamilla asioita Maija sisarellenne? Kyllä minä ne toimitan.»

»Kai niitä asioita olisi, mutta en nyt jouda kirjoittamaan; sanokaa Maijalle vain, että mieheni veljenpoika Pekko, joka on orpo, tulee olemaan mieheni holhottina. Meidän ukko meni itse häntä noutamaan, ja tänään he kotiin ennättävät. Ja tämä Iiri tässä, jonka maisteri pelasti, on nyt kuin oma tyttöni ja tulee meidät perimään, jos hän itsensä kunnostuttaa -- ja miksi ei kunnostuttaisi, jos hyvän kasvatuksen saa, ja sitä hänelle koetamme hankkia, sillä kasvatuksesta enimmiten riippuu, mimmoiseksi ihminen tulee.»

»Vai tämä tyttökö se nyt on Iiri?» sanoi Arvo, »en häntä olisi tuntenutkaan». Samalla hän ojensi marjatötterönsä tytölle, joka nostaen ihanan, kiitollisen katseen pelastajaansa kumarsi nöyrästi ja kiitti. Arvo taputti tytön päätä, sanoen: »Kyllä luulen toiste paremmin tuntevani sinut, ellei aivan monta vuotta kulu, ennenkuin sinut näen.»

Kun he läksivät lukkarilta, lausui Arvo: »Tuosta tytöstä tulee vielä oikea kaunotar -- hänen kasvojensa piirteet ovat harvinaisen hienot, ja hänen syvämielisissä silmissään kuvautuu puhdas, viaton sydän.»

»Hän on kestikievaritytön sisar, hänen, joka meille vettä ammensi», kertoi Ahto.

»Kyllä nyt muistan. He olivat molemmat huutolaisina, ja kolmantena oli poika», vastasi Arvo.

»Niin, hän on myöskin kestikievarissa», virkkoi Ahto. »Mutta tässäpä nyt eroavat tiemme.»

Pappilan nuoret sanoivat jäähyväiset. Lilli ja Aksel saattoivat Arvoa kievariin asti, jossa he, lämpimät jäähyväiset sanottuaan sekä terveiset lähetettyänsä sedälle ja tädille, erkanivat mennäkseen kotiinsa päin.

KAHDEKSAS LUKU

»Kumma, ettei meidän ukkoa jo kuulu. Tänään hänen kuitenkin pitäisi tuleman, sillä huomenna hänen täytyy olla kirkossa. Pitäisipä sitä nyt viikossa toimittaman maahanpaniaiset ja muut tärkeimmät asiat.» Matami meni vielä katsomaan Pekon kamaria, ja se oli oikein somassa järjestyksessä, -- pieni, mutta aivan mukava yhdelle hengelle. Lukkarin asunto oli mäen päälle rakennettu, ja täältä porstuan peräkamarista oli lavea näköala viljavainioiden ylitse. Oikealle päin näkyi iso järvi sekä everstin kartanoon kuuluva koivuhaka ja vasemmalla Renkalan avarat metsät. »Kyllä maar pojan tässä kelpaa olla, jos hän muuten tahtoo ihmistyä ja menestyä», ajatteli matami astuen tyytyväisenä huoneesta. Samassa tuli Iiri, joka pappilasta palasi, juosten portista ja huutaen:

»Setä ja poika tulevat jo!» Sitte hän palasi aukaisemaan porttia.

Lukkari ajoi pihaan, ja rattailta hyppäsi vilkkaannäköinen viisitoistavuotias poika.

»Terve tultuanne, ukkoseni ja sinä Pekko poika! Menesty ja vartu tässä uudessa kodissasi, siksi kuin Herra sinulle oman kodin suo! Katso, tuossa on sinun kamarisi» -- matami aukaisi porstuakamarin oven -- »tänne saat panna kapineesi. Tuossa on avain piirongin laatikkoihin.»

Kun Pekko oli saanut kaikki sisään kannetuksi, kutsui matami häntä ja lukkaria päivälliselle, lausuen: »Kyllä maar nyt ruoka maistuu, kun koko päivän olette rattailla täristäneet. Iiri ja minä olemme jo syöneet päivällistä. Tyttö on jo sitte ollut lukemassakin pappilassa.»

»Niin, kello onkin jo neljä», sanoi lukkari, »kyllä mekin matkalla söimme, mutta maistuu se täällä kotona nyt sentään taas. Syödään, Pekko.»

Pekko kiitti ja kävi ruoalle. Matami käski Iiriä sanomaan Leena piialle, että hän keittäisi kahvia, ja Iirin mentyä kysyi Pekko: »Kuka tuo tyttö on?»

»Hyvänen aika! Etkö sinä ele vielä puhunut Pekolle Iiristä? -- Hän on meidän ottotyttömme ja tulee olemaan kuten oma lapsemme meillä.»

»Ei minua ole esitetty hänelle», virkkoi Pekko, joka oli tottunut kaupungin tapoihin.

»Esitetty? -- Mitä esitetty?» -- kysyi matami ihmeissään, mutta samassa tuli Iiri sisälle ja Pekko meni suoraan hänen luoksensa, sanoen: »Nimeni on Pekko Salmi, minä kuulin, että olet setäni ja tätini kasvatti.» Iiri kumarsi ja katsoi vähän ujostellen vierasta poikaa.

»Tuoko se nyt oli esittämistä? -- Hm -- tässä, Pekko, minä siis esitän sinulle kermavohveleita; ethän sinä ole näitä tämmöisiä ennen missään nähnyt, vai kuinka?»

»En ole», vastasi Pekko, mutta maistaessaan matamin tarjoamia herkkusia sanoi hän niitten olevan kovin hyviä.

»Kas niin, muoriseni, nyt olet varmaankin iloinen, kun Pekko oikein ymmärsi arvostella sinun leivoksiasi», virkkoi lukkari.

»Olen kyllä; hyvä on, kun ruoka maistuu, eikä mikään olekaan niin harmillista kuin se, ettei syödä, kun on kelvollista ruokaa laitettu.»

Pekko söikin nyt oikein hyvällä halulla, sillä kun hän ensin kodistaan läksi, oli hänen niin ikävä, ettei jaksanut syödä. Matkalla oli hän vähän nakerrellut evästään, mutta ei se hänelle maistunut hyvältä. Nyt vihdoinkin hänen nuori raitis ruumiinsa vaati ravintonsa, huolimatta hänen sydämensä surusta. Ja varmaankin hän tällä hetkellä, jolloin hän nautti matamin hyviä vohveleita, vähemmän tunsi surunsa katkeruutta.

Päivällistä syötyään meni lukkari kamariinsa kirjoittelemaan ja laskuja tekemään Pekon omaisuudesta, koska hänen nyt täytyi siksi, kunnes poika lailliseen ikään joutui, pitää hänestä huolta. Matami myöskin läksi toimiinsa.

Lukkarin salissa oli kaksi ikkunaa vastakkain. Peräikkunasta oli sama näköala kuin Pekon kamarista, mutta toinen ikkuna oli pihaan päin. Pekko istahti pihanpuolisen akkunan ääreen ja katseli ulos, näkemättä juuri mitään, sillä ajatukset eivät katsetta seuranneet. Vihdoin hän tirkisteli edessään olevaan pöytään, ja pää vaipui kättä vasten. Hän näytti niin surumieliseltä ja väsyneeltä, että Iiri, joka oli häntä ujostellen katsellut toiselta puolen huonetta, rohkeni käydä lähemmäksi. Hiljaa hiipien hän vähitellen läheni, kunnes joutui aivan pöydän ääreen. Nyt katsoi hän noilla erinomaisen syvämielisillä silmillään Pekkoon, sanoen: »Oletteko tekin orpo?» Pekko säpsähti ensin, hän kun ei ollut huomannutkaan koko tyttöä, vaan sanoi sitte:

»Olen minä niin yksinäinen, ettei kukaan maailmassa ole niin yksin», ja nyt rupesivat kyyneleet vierimään väkisinkin hänen silmistään, vaikkei hän sitä tahtonut näyttää, koska hän itkemistä piti epämiehuullisena.

»Älkää itkekö, kyllä Jumala orvoista huolen pitää, äiti sanoi niin. Minäkin olen orpo niinkuin tekin.»

»Oletko? Kuules, et sinä saa minua teititellä, sillä tulethan sinä minun kasvattisisarekseni.»

»En osaa sinutella, kun olette niin hieno.»

»Hieno!» Pekko nousi istualta ja rupesi kävelemään lattialla. Hän vilkaisi piirongin päällä olevaan kuvastimeen ja näki todellakin edessään nuoren, sievännäköisen koulupojan, jonka vallattomat, ruskeat kiharat pyrkivät varjostamaan niin hienon valkoista otsaa, että se olisi sopinut vaikka tytölle. Tyytyväisenä kuvaansa hän taas istahti tuolille, sanoen: »Turhaa! mikä hieno minä olen -- sellainen kuin kaupungissa tavallisesti kaikki ovat, ja sinuksi sinun täytyy sanoa minua. Minä rupean tästä lähtein oikein kasvattamaan sinua, jotta sinusta tulee hieno neiti.»

»Sinä! Kouluun minä pannaan.»

»Niin, mutta näin jokapäiväisessä elämässä minä annan sinulle neuvoja, miten sinun pitää käyttäytymän. Sinä olet tosiaan sievämäinen tyttö, mutta tarvitseehan sinua sentään aina vähän ikäänkuin hioa, sillä tätimme ei osaa sitä tehdä -- hän on muuten hyvin lystikäs. Ei meidän kaupungissa kanttorinrouvat tuommoisia ämmiä ole -- oikein naurattaa, kun kuuntelee häntä.»

»Pekko hyvä, miten puhutkaan tädistä tuolla tavalla? En pidä sinusta ollenkaan, jos vain kerrankin naurat tätiä. Hän on paras ihminen maailmassa! Jospa tietäisit, kuinka hyvä hän on -- minä sen tiedän, joka olen ollut muuallakin.» Kyyneleet rupesivat vierimään Iirin poskille, häntä oikein loukkasi Pekon puhe, sillä äiti ja matami -- nehän olivat kuten yksi ja sama; äidin paras ystävä oli matami ollut, ja nyt taas oli hän ainoa, joka äidin hellyydellä orpoa kohteli. Mitä Iiri sitte huoli matamin ulkonaisesta hienoudesta? Rakkautta hän tarvitsi, ja sitä hän sai osakseen matamin luona.

»Mitäs tuossa nyt itket, menet kai kantelemaankin», sanoi Pekko.

»En maar menekään, sittehän olisin paha tyttö ja saattaisinpa vielä mielipahaa tädillekin, jonka mieltä en suinkaan tahtoisi pahoittaa. Minä lähden ulos, ettei hän näe, miten punaisiksi silmäni ovat tulleet.»

Iiri meni ulos ja Pekko läksi kamariinsa. Hän istui ikkunansa ääreen ja katseli viljavainiolle päin. Mielensä kävi taas vähän alakuloiseksi. Juuri kun hän siinä istui, tuli matami sisälle ja taputti Pekkoa olalle, sanoen: »Kyllä kai olet väsynyt matkasta ja ikävästä. Lapsi parka, setä ja täti eivät ole isä ja äiti, mutta koetetaan sentään asettaa kaikki niin, että huomaat, ettemme vieraitakaan ole. Pane nyt pitkäksesi ja nuku vähäsen. Kun on väsynyt, johtuvat kaikki ikävät mieleen. Minä tulen herättämään sinua kahvia juomaan, ja sitte sopii sinun mennä katselemaan tuonne ulos, millaista täällä maalla on.» Näin lausuttuaan meni matami pois.