Chapter 3

Iiri oli mennyt karjalauman kanssa metsään viiden aikaan aamulla. Hänellä oli pieni piimäputina sekä kalaa ja leipää mukana. Iirin oli kovin uni, kun hänet herätettiin, mutta kun hän kerran oli saanut vaaterepaleet yllensä ja unen silmistään hierotuksi, niin oli hänen mielestänsä taas hauskaakin lähteä metsään. Taivas oli kirkkaan sininen ja linnut lauloivat ilosäveleitään; kuusten raskaissa oksissa kastehelmet kimaltelivat, ja kaikki tuo omituisesti vaikutti Iiriin. Ei hän tietänyt, mistä se tuli, mutta hänen sydämensä tuntui vain niin keveältä tässä suuressa Tapiolan salissa, että hänenkin täytyi laulaa, vaikkei äänensä erittäin iloiselta kuulunut:

Hoi, hoi, Rusko ja Kirjo! Hoi la la laa lilu laa laa laa. Metsässä orpokin riemuita saa!

Hoi, hoi, karjani metsään! Hoi la la laa lilu laa laa laa. Linnut ne vapaina laulella saa!

Voi, voi, äitini luokse Läksisin vain! Lilu laa laa laa. Häntä en mailmassa nähdä saa.

Hoi, hoi, lammelle karja! Mustike hoi! Jo nyt menkää vaan! Rannalla kukkia poimia saan.

Hei, hei! Puolat ne hohtaa Metsässä jo. Lilu laa laa laa. Niitäpä paimenkin maistella saa.

Näin Iiri lauloi, aina sen mukaan kuin esineet hänen ajatuksiansa lennättelivät. Eteenpäin meni karja ja eteenpäin Iiri aina siksi, kunnes ennättivät Ruoholammelle; mutta lammen lähellä oli nurmi niin mehevän vihreä, että karja siihen pysähtyi. Iiri poimi varsankavioita ja pääskynkukkia, ollen onnellinen tätä tehdessään. Hänen onnensa oli kyllä hetkellinen, mutta kuitenkin täydellinen, sillä lapsi on siinäkin suhteessa onnellinen, että pieni ilonhetki saattaa hänet kokonaan unhottamaan kaikki huolet, kun sitä vastoin aikahinen, jos hänellä on huolia, ei saata niitä onnenhetkenäkään varsin unhottaa. Niin Iiri unhotti kaikki surut tässä ihanassa metsässä, jossa kuuset ja kukat tuoksuivat, linnut visertelivät ja päivä paistoi. Lampi oli ihan tyyni, ainoastaan silloin tällöin pieni värähdys näkyi sen pinnalla, kun sorsa sukelsi tahi kalanen pakeni hauen ahmaavaa kitaa.

Kun Iiri oli poiminut kukkia niin paljon, ettei hänen pieneen helmaansa enempää mahtunut, rupesi hän niitä järjestämään somiksi kimpuiksi ja piti sitte nuo pienet kimput nukkinaan. Mutta ainoastaan vähäisen hetken sai hän näin mielikuvituksensa avulla huvitella, sillä karja ei kauankaan lammen rannalla viihtynyt, vaan lähti metsän polkuja kulkemaan yhä edemmäksi. Jota kauemmas se meni, sitä synkempi oli metsä; pieni nurmikko kyllä oli siellä ja täällä, johon lehmät hetkeksi pysähtyivät. Näin kulki karjalauma paimentyttöineen, kunnes puolipäivän aikaan joutuivat vanhalle kaskimaalle; siinä oli laveasti laidunta, ja sen eläimet kyllä huomasivat, koska ahnaasti rupesivat pureskelemaan vehmasta ruohoa. Iiri istahti suuren kuusen suojaan ja aukaisi eväspussinsa. Hän söi oikein mielihalulla, ryypäten piimää putinasta. Sepä maistui äärettömän hyvältä, vaikka olikin niin hapanta, että kuohui astiassaan; mutta nälkä on hyvä ruoan höystäjä.

Kun Iiri oli syönyt, tunsi hän itsensä kovin väsyneeksi, sillä päivä oli paahtava ja ilman aamuinen raittius kokonaan kadonnut. Iiriä ei sentään haluttanut kukkakimpuilla leikkiä, hän vain katseli metsää, jonka puut näyttivät äärettömän korkeilta, ja pelko rupesi hänen mieltänsä valtaamaan. Hän oli niin yksin. Kyllä äiti-vainaja oli sanonut: »Jumala on joka paikassa meidän kanssamme, hän kyllä meitä suojelee» -- mutta sentään -- niin, se paha _mutta_ siinä nyt oli. Iirin usko ei vielä ollut oikein luja, eikä se ihmettäkään -- hän vain pelkäsi ja muisteli äitiänsä, ajatellen, ettei äiti olisikaan synkkään metsään häntä jättänyt.

Pilviä nousi taivaalle. Taivaanrannalla niitä ensin vähän näkyi, mutta sieltä ne yhäti levisivät ja synkistyttivät vähitellen koko taivaan. Iiri rupesi itkeä nyyhkyttämään ja painoi päänsä eväspussiinsa, joka oli hänen vieressään pehmeällä sammalmättäällä. Hän tahtoi vain vähän siinä levähtää väsynyttä päätään -- hetkisen vain -- mutta uni petti hänet, ja tyttönen nukkui pois kaikista huolista. Ilma kävi aina huonommaksi, kaukaa kuului ukkosen jyrinäkin. Karja ammui levottomana ja rupesi lähtemään kotiin päin, jättäen pienen paimenensa synkän metsän yksinäisyyteen lepäämään. Ukkonen rupesi aina kovemmin jyrisemään ja salamat kävivät taajempaan, vaan Iiri nukkui raskaasti, kunnes kova raesade hänen herätti. Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen -- hieroi silmiään -- mutta lehmiä ei näkynyt. Hän huusi: »Mustike, Kirjo, hoi! Ruskanen!» Ei yhtäkään ammuntaa kuulunut. Iiri rupesi katkerasti itkemään. Nyt vasta oli hän yksin, kun kaikki elukatkin olivat poissa. Hän rupesi juoksemaan kotiin päin. Sade ja kyyneleet viruttelivat hänen poskipäitään, ja pian hänen huonot vaatteensakin olivat läpimärkinä. Sitä ei hän ajatellutkaan, sillä pelko sydämessä oli kova. Hän tiesi varmaan, että tämänpäiväinen tapahtuma hänelle tuottaisi kovan rangaistuksen. »Voi että nukuinkin!» huoahti hän vähän päästä. Ennätettyään lammelle tuli hän levollisemmaksi, sillä eipä nyt enää koti ollut kaukana; ilma rupesi myöskin vähän asettumaan ja taivas selkenemään. Hän alkoi nyt kävellä hitaammin, sillä juokseminen olikin vaikeata, koska hame, aina loksahtaen hänen sääriinsä, äänteli klipin klapin, klipin klapin. Näin läpimärkänä pääsi Iiri kotiin, mutta hänen ennätettyään sinne tuli Eveliina ja Renkalan koko väki häntä vastaan.

»Missä sinä olet viipynyt?» tiuskasi Eveliina. »Karja tuli kotiin, mutta iso Ruskanen on poissa. Miksi sinä metsään jäit?»

Renkala tuli nyt myöskin ja ärjäsi tytölle: »Etkö tiedä, että paimenen tulee olla karjansa kanssa? Missä olet ollut ja missä on Ruskanen? Se sinun täytyy tietää.»

Iiri itkeä nyyhkytti, niin että hänen oli vaikea saada sanaa suustansa. Hän vastasi kuitenkin rehellisesti: »En tiedä, -- en tiedä, missä Ruskanen on -- Metsässä söivät --»

»Niin, kai ne söivät, mutta missä se nyt on, kuuletko? Sinun pitää se tietämän.»

»Ne söivät, ja minä -- minä istuin puun juurella ja söin myöskin -- ja sitte oli niin kuuma ja minä väsyin, ja sitte -- sitte nukuin -- uhuu -- ja sitte heräsin, kun satoi rakeita ja ne minua pieksivät vasten silmiä.»

»Olisivat piesseet oikein pahanpäiväisesti, ettei minun sitä tarvitsisi tehdä. Tule nyt hakemaan Ruskasta! Kyllä sitte saat palkkasi, jahka tästä joudutaan. Luulet kai, että sinua metsään makaamaan ruokitaan -- häh? -- Niinkö luulet?»

Iiri ei vastannut mitään, vaan palasi niin märkänä kuin oli takaisin metsään ja ohjasi seuralaisensa siihen paikkaan, jossa lehmät olivat olleet silloin, kuin hän nukkui. Juuri kun he ennättivät paikalle, kuulivat he ilokseen lehmän ammunnan. Iso Ruskanen makasi aivan tyytyväisenä suuren hongen suojassa, ja vieläpä oli sillä pikkuinen Ruskanen vieressään. Siinä siis oli syy, miksikä ei Ruskanen voinut seurata kumppaneitaan metsästä pois. Tästä kaksinkertaisesta löydöstä ihastuneina palasivat Renkalaiset kotiin, ajaen Ruskasta edellään, ja eräs miehistä kantoi vasikkaa. Ei kukaan nyt muistanut Iiriä toruakaan, vaan rauhassa sai hän klapsuttaa märkänä kotiin, eikä kukaan hänelle kotiin tultua kuivia vaatteita antanut.

Myöhäisempään, kun talon palvelusväki söi illallistansa, meni Iirikin syömään, mutta ei ruoka oikein maittanut, hän ajatteli vain lakkaamatta: »Mikä rangaistus minulle nyt tulleekaan?» Kun Eveliina samassa tuli tupaan ja käski Iiriä viemään aitan avainta emännän kamarin naulaan, vei tyttö sen aivan hajamielisenä kamarin kaappiin ja palasi jälleen väentupaan. Mutta hetken perästä isäntä taas kyseli avainta, kun sitä ei näkynyt seinässä. Eveliina raotti tuvan ovea, huutaen äreästi: »Iiri, mihinkä aitan avaimen panit?»

»Minäkö? Niin, mihinkä sen panin -- voi, mihinkä minun se piti paneman? -- Kun en nyt muista.»

»He, kamarin naulaan, hae oitis, isäntä kysyy sitä.»

»Voi, voi, kun en nyt muista mitään!»

Iiri haki, ja Eveliina sekä piiat. Isäntä näytti nyrkkiään Iirille, sanoen: »Kyllä sinun vielä opetan muistamaan.»

Avainta ei vain löydetty, vaikka sitä kovin haettiin. Emäntä etsi myöskin, vaivihkaa vain; hän kyllä muisti Iirin käyneen kamarissa, mutta ei pannut tähdelle, mitä hän siellä teki. Vihdoin, kun kaikki jo olivat menneet maata ja emäntä haki tulitikkulaatikkoa kaapistaan, näki hän kaapin perällä aitan avaimen. Eipä kuitenkaan kukaan mennyt Iirille lohdutukseksi sanomaan, että avain oli löydetty.

Iiri, kuten muutkin, meni levolle, mutta lepoa hän ei saanut. Kun kaikki jo nukkuivat, oli hän vielä valveilla. Hänen oli ylen kuuma, päätänsä poltti kummasti, huone tuntui ahtaalta, tuskin hän saattoi hengittää -- hän näki aina isännän ja hänen nyrkkinsä sekä Eveliinan komean ja ylpeän muodon -- mutta tuolla ulkona -- siellä oli niin hiljaista ja avaraa! Täysikuu valaisi ystävällisesti ja kutsuvasti, tähdet tuikkailivat viitaten häntä huoneesta pois. Iiri nousi vuoteeltaan, puki vähän yllensä ja hiipi hiljaa ovesta ulos. Hänen poskensa hehkuivat ja hänen silmissään paloi outo tuli. Hän katseli vähän ympärilleen, mutta katse ei ollut tavallinen. Kuvastuiko siinä kivunhoure vaiko mielenhairaus, -- sen ainoastaan lääkäri olisi kyennyt päättämään. Iltayön hiljaisuus vallitsi talossa, mutta etäältä metsästä päin kuului silloin tällöin koiran haukunta ja väliin myöskin kotiin palaavien metsästäjien jahtitorven ääni. Lähempää kuului yksinäisen linnun raksutus, varmaankin sieltä lammen rannalta, jossa Iiri päivällä oli kukkia poiminut. Sinnepäin tyttö nyt riensi. Hän kiirehti ikäänkuin käskyä totellen. Lammelle ennätettyänsä hän istui rannalla olevalle kivelle. Tyynenä kuten peili oli lampi, sen pinnalla kuvasteli tähtiä tuhansittain, ne ystävällisesti iskivät silmää Iirille -- äitiköhän niistä katseli? -- »Äitini luokse lähtisin jo», huokasi lapsi ja alkoi surullisella äänellä laulaa:

»Äiti, eikö kultamaassa, johon päärlyportit vie, seurueessa enkelitten sijaa Iirillekin lie? Onhan sijaa -- onhan sijaa seurueessa enkelitten.»

Jokin rapsahti metsässä, Iiri kuuli sen ja kirkasi: »Uih! Renkala!» sekä hypähti, huutaen »äiti, äiti!» nopeasti kuin lentävä lintu lammen syvyyteen. Loiske kuului, mutta samassa myöskin toinen loiske. Kaksi vankkaa kättä tarttui Iiriin, ja sitte pelastaja kiireesti ui taakkansa kanssa rantaan.

Rannalle päästyään laski pelastaja Iirin nurmikolle, tarttui torveen, jonka hän oli jättänyt rannalle, ja puhalsi siihen kovasti. Pian kuuluikin metsään eksyneitten koirien haukunta aivan läheltä, ja hetken perästä neljä koiraa tuli juosten metsästä lammen rannalle. Ne kiirehtivät nurmella lepäävän lapsen luo, mutta siinä seisoi metsästäjä Iirin vieressä, häntä virvoittaen, ja hotisti niille sormellaan sanoen: »Ei saa koskea». Koirat nyt korvat lotkollaan kurkistivat vuoroin metsästäjään ja vuoroin tyttöön, jonka ympärillä ne nuuskien häärivät, mutta äkkiä juoksivat häntäänsä heiluttaen metsään päin, josta kolme nuorta miestä tuli esiin. Kaksi oli metsästäjän pukuun puettuna, mutta kolmas oli vain jonakin tienoppaana.

»Noh Arvo, mikä sinulla siellä on? Mistä tuollaisen saaliin olet saanut?»

»Minä pelastin hänet tuolta lammesta, ja tiedätkö Aksel -- jollen teitä ennen olisi lammelle tullut, lepäisi tyttö nyt tuolla syvyydessä, sillä juuri tähän ennätettyäni hän veteen hyppäsi.»

»Mutta eiköhän tuo ole Renkalan huutotyttö?» sanoi Ahto.

»Herranen aika! Sehän se on, meidän Helyn sisar, Renkalan Iiri», virkkoi opas. »Kas kun en sitä oitis huomannut, ja pappilan maisteri kun hänet ensin tunsi. Mikähän likkaan tuli? -- Vaikka kukapa sen tietää, mitä päähän pälkähtäisi semmoisessa paikassa kuin Renkalassa, kyllä sitä tyttöä siellä on litistetty ja lätistetty -- toista se Helyn on meillä.»

»Mitäs sanot, Kallu! Onko tuo kukoistava tyttö, joka kestikievarissa palvelee, tämän lapsen sisar?» kysyi Aksel.

»On kyllä», vastasi poika, joka herroilla oli oppaana, ja lisäsi kurkistaen sivulta päin Akseliin: »Näkeehän sen muodostakin, mutta mitäpä herrat piikatyttöä niin olisivat katselleet, että sen näkisivät.»

»Vaiti, hän virkoo!» sanoi Arvo.

Iiri aukaisi silmänsä ja katseli ensin levollisena ympärilleen, vaan kun hänelle rupesi selvenemään, missä oli, tuli hän taas ikäänkuin mielettömäksi ja huusi, tarttuen kovasti Arvoon: »Hän tulee ja lyö minua nyrkillään, ja se on niin kova, että minä aivan rutistun; äiti, pelasta minut!»

»Lapsi, ei sinun ole mitään hätää, me sinua varjelemme», lohdutti Arvo.

»Ei häntä saa viedä Renkalaan», virkkoi Kallu, »mutta voi, voi! mihinkä hänet vietäisiin? Kyllä vain Renkala suuttuu, jos hänet muualle viemme.»

»Renkala? Missä? -- Pelastakaa!» huudahti tyttö ja tarttui taas kovasti Arvoon.

»Me viemme hänet pappilaan», sanoi Ahto, »ja tuumataan isän ja äidin kanssa, mitä on tehtävä».

»Parempi ehkä olisi viedä hänet lukkarin matamin luo», sanoi Kallu. »Hän on ollut melkein kuin äiti näille.»

»Se on totta, se sopii. Mutta me tarvitsemme hevosen ja rattaat.»

»Minä juoksen nopeasti kievariin», virkkoi Kallu, »ja tuon sieltä hevosen ja nappularattaat, niin pääsemme kaikin niillä; kyllä minä otan Iirin syliini».

»Tee niin ja joudu nyt vain», vastasi Arvo.

»Uih, kuinka minua pöyristyttää, on kovin vilu!» valitti Iiri.

»Lähdetäänpä juoksemaan», ehdotti Arvo, »ehkä jaksaisit; sitte sinun tulisi lämmin».

»Kyllä jaksan, mutta minnekkä juoksen?» sanoi Iiri.

»Lukkarin matamin luo, eikä sinun enää koskaan tarvitse mennä Renkalaan», vastasi Arvo. »Katsos», lisäsi hän, »minä olen yhtä märkä kuin sinäkin, juoskaammepas nyt -- tule ottamaan kiinni!» -- Arvo lähti juoksemaan ja Iiri perässä. Tämä leikillinen todenteko oli niin virkistävää Iirin mielelle, että hän aivan selkeni kummallisesta horrostilastaan.

Ahto ja Aksel olivat jääneet koko joukon jälelle päin, sillä he panivat koirat kiinni, ennenkuin läksivät kotiin kulkemaan. Nyt Arvo ja Iiri taas rupesivat juoksemaan heitä vastaan, vaan kun heidät saavuttivat, alkoi väsymys Iiriä vaivata. He astelivat nyt hiljakseen, kunnes joutuivat ulos metsästä. Vähän aikaa he kävelivät maantiellä, mutta kun Renkalan ohitse pääsivät, tuli Kallu aika kyytiä ajaa tärskyttäen. Silloin he nousivat kaikin rattaille ja ajoivat nopeasti lukkarille.

KUUDES LUKU

»Kuules, ukko!» huudahti lukkarin matami tuupaten miestään kylkeen, »joku koputtaa meidän porstuan ovelle --»

»Mene pian aukaisemaan.»

»Hyvänen aika! Minäkö sinne menisin paitasillani -- vedä sinä housut jalkaasi -- miehen sitä paremmin sopii mennä -- ota sentään pesänkorilo käteesi -- entä jos olisi varkaita --»

»Mitä varkaita? Minä kysyn, keitä ovat.» Lukkari otti vähän vaatteita ylleen ja meni aukaisemaan ovea. Porstuassa hän kuitenkin kysyi: »Keitä siellä on? Mitä tahdotte?»

»Kartanon herrat, pappilan maisteri ja me», kuului vastaus. »Me tahtoisimme tulla sisälle.»

Lukkari aukaisi oven ja näki nyt herrat sekä heidän seurassaan Kallun ja Iirin. »Miten tyttö on seuraanne tullut?» kysyi lukkari hämmästyen, »ja mistä tulette?»

»Me olemme olleet Tapion ja Ahdin valtakunnissa, kuten näette», sanoi Arvo ja osotti märkiä vaatteitaan -- »minä pyydän ensiksikin, että tälle tytölle hankkisitte kuivia vaatteita, lämpimän vuoteen ja jotakin lämmintä juotavaksi».

»Kyllä, astukaa sisään.» Kun saliin astuivat, tuli matami jo heitä vastaan, ja Arvo sanoi:

»Pyydän anteeksi, että yörauhaanne näin häiritsemme, mutta meidän oli tähän melkein pakko, kuten pian saatte kuulla.»

»Pue Iirin ylle kuivat vaatteet, muijaseni», käski lukkari. »Hän on noin märkä, kuten näet, ja keitä maitoa, että lapsi saa juoda itsensä lämpimäksi.»

»No mikä sinun on, Iiri? Kuinka tuommoiseksi olet tullut? Vapiset aivan. Mitä maidosta sinulle on, kahvia keittää tarvitsee, siitä lämmin tulee, eikä lämmitys herroillekaan pahaa tee.»

»Ei teekään», sanoi Aksel, »eikä kuivat vaatteet serkulleni, sillä hän on myöskin ihan märkä».

Lukkari kiirehti tuomaan kuivia vaatteita, ja niin pian kuin Arvo oli pukeutunut niihin, rupesi hän kertomaan, miten hän oli kuullut Iirin laulun ja rientänyt katsomaan, kuka se myöhään illalla metsän yksinäisyydessä noin kauniisti lauloi. Silloin hän oli nähnyt Iirin syöksyvän lampeen. »Kun tyttö virkosi sen jälkeen, kuin olin hänet pelastanut», lisäsi Arvo, »oli hän aivan houreissa ja näytti pelkäävän Renkalaa ja hänen nyrkkiänsä.»

»Niin, minä sen kyllä ymmärrän», virkkoi matami. »Kun olin illalla Renkalassa, oltiin siellä kovin suutuksissa tytölle sen takia, että yksi elukoista oli jäänyt metsään; mitä sitte lienevät hänelle tehneet, koska tyttö noin pois suunniltaan tuli. -- Iiri rukka, mitäs ajattelitkaan, kun tuollaisen kamalan työn aioit tehdä? Se oli hirveä synti.»

»En ajatellut mitään, halusin vain äitini luokse.»

»Voi lapsi parka! Jumala, joka oli niin armollinen, että lähetti sinulle pelastajan, ei suinkaan sinua vastakaan hylkää. Mieheni ja minä emme sinua enää laske pois. Tytär-vainajamme sijassa pitää sinun nyt olla, ja kyllä koetamme huolta pitää, että sinusta ihminen tulee.»

»Jospa köyhiämme lapsena paremmin kasvatettaisiin, silloin ei meidän tarvitsisi niin monta työhön kelpaamatonta ruokkia eikä niin paljon vankeja vankiloissa elättää kuin nyt», lausui Arvo.

»Kyllähän se niin on», huokasi matami, »mutta kukapa sitä aina kykenee ja ymmärtää tehdä, mikä parasta on».

»Kai minä jo saan lähteä?» kysyi Kallu.

»Et ikään! Kahvia sinun ensin täytyy juoda, se on jo valmista. Leena pani heti lastuja pesään, joten sain pannuni hyvälle tulelle.»

»Ja meidät saat viedä Kartanoon hevosellasi, emme me täältä viitsi jalkaisin kotiin pötkiä», sanoi Aksel. »Ja sinä Ahto tulet meidän mukaamme.»

»Kiitoksia, kyllä tästä pian kotiinkin menen», vastasi Ahto.

Kun matamin kahvista nyt oli virrannut lämmitystä sekä Iirin että metsästäjien suoniin, niin herrat läksivät pois.

Vieraitten mentyä valmisti matami Iirille vuoteen ja käski hänen sitte laskea polvillensa kiittämään Jumalaa, joka hänet armollisesti oli pelastanut. Iiri pani kätensä ristiin ja kiitti omalla lapsellisella tavallaan taivaallista Isäänsä, rukoillen myöskin siunausta kartanon herralle, hyvälle pelastajallensa.

»Pane nyt maata, lapsi kulta, ja nuku rauhassa», sanoi matami.

Iiri pani levolle. Ei ollut elämä hänestä tuntunut näin rauhalliselta ja turvalliselta siitä asti kuin äiti kuoli, ja hänen tätä suloista rauhaa nauttiessaan hänen silmänsä vaipuivat uneen.

Aamulla herättyään matami sanoi miehelleen: »Ole sinä nyt kotona Iirin kanssa, sillä jos sattuisi niin, että Renkala olisi saanut tietää tytön olevan täällä ja tahtoisi häntä pois, niin tiedät --»

»Niin tiedän puolustaa lastani», vastasi lukkari, »sillä, tästä lähtein hän on tyttäreni.»

»Hm, Herran tahto se näkyy olevan, että tämä lapsi tulisi olemaan meillä meidän tyttö-vainajamme sijassa.»

»Niin, ihmeellisesti hän kaikki johtaa ja säätää», sanoi lukkari.

Matami puki yllensä ja läksi sitte aamiaistoimiin. Kun hän taas palasi kamariinsa, jossa Iiri nukkui, lyödä paukahutteli seinäkello seitsemän. Iiri heräsi, hypähti vuoteeltaan aivan pelästyksissään, hieroi sitte silmiänsä ja katseli kummastellen ympärilleen, mutta muisti samassa, missä oli. Hän juoksi matamin luo, pannen käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja huudahtaen: »Oi matami kulta, onnellinen olen, kun ei minun enää tarvitse mennä Renkalaan.»

»Lapsi, sano meitä sedäksi ja tädiksi, kun nyt olet meidän kasvattityttömme; pue nyt yllesi, niin mennään aamiaiselle, minä lähden sitte pappilaan.»

Matami oli pannut pöydälle perunoita, paistettua lahnaa sekä viilipiimää ja ajatteli: »Kyllä maar se tyttö ihastuu, kun saa syödä tarpeeksensa hyvää ruokaa», mutta hänen hämmästyksekseen Iiri vain vähäisen maistoi näitä herkkuja. Hän oli vielä ikäänkuin huumauksissa eilispäivän tapauksista, joten ruoka ei hänelle maistunut.

»No mutta tyttö, ethän sinä syökään! Katsos tätä paistettua lahnaa, eikö ole hyvää? Panen maar siitä palasen lautasellesi, sinä olet niin hento ja hoikka, että syödähän sinun täytyy, et muuten lihoo. Syö nyt vain väkisinkin -- Juuri sinua varten laitoin rasvaista ruokaa, jotta saisin sinut vähänkin lihoomaan.»

Iiri koetti matamin mieliksi syödä, mutta lukkari huomasi, miten vastenmielistä ruoka hänelle oli, ja sanoi: »Älä lasta kiusaa, jahka hän terveeksi tulee, kyllä hän syö.»

»Mutta kuoleehan se tyttö, jollei syö», sanoi matami, jättäen Iirin kuitenkin rauhaan.

Aamiaisen jälkeen lähti matami pappilaan. Sinne saavuttuansa tapasi hän ensiksi nuoren Helvi neidin, joka kasteli kukkiaan porstuassa. Matami oli tuskin ennättänyt lausua: »Hyvää päivää, terveisiä meidän mäeltä», kun rovastin nuorempi tytär, neljäntoista-vuotias Selja, tuli porstuaan ja nähtyänsä matamin virkkoi: »Onko totta, että se Iiri, joka lampeen hyppäsi, nyt on teillä?»

»On kyllä.»

»Mutta jos hän menee sinne taas --»

»Ei hän mene», vastasi matami vakaasti. »Herra on auttanut hänet pois mielenhairauksen tilasta, ja nyt tästä lähtein hän tulee olemaan meidän tyttärenämme. Mutta minä tulin tänne vartavasten puhuakseni rovastin kanssa, mitä me nyt tekisimme, jos Renkala tahtoo tyttöä takaisin.»

»Käykää sisälle», pyysi Helvi ja saattoi matamin ruustinnan kamariin, jossa talon perhe tavallisesti istui.

Tervehdittyään sanoi matami: »Kyllä kai Ahto herra on puhunut, millä tavalla Renkalan Iiri nyt meille tuli?»

»Kyllä», vastasi rovasti. »Ikävä se oli, että tyttöä niin kiusattiin, että hän joutui tuollaiseen epätoivon tilaan, mutta me saatamme kiittää Jumalaa, joka hädässä lähetti auttajan.»

»Meidän pappa on nyt päättänyt ottaa tytön kasvatiksemme, ja minä tulin kuulemaan, mitä Renkalalle sopii sanoa, jos hän tulee tyttöä takaisin vaatimaan.»

»Sanotte suoraan vain, että Iiri vast'edes on teidän kasvattityttärenne, eikä Renkalan tule häneen mitään. Käskekää hänen kysyä asiasta minulta, kyllä minä tiedän, mitä hänelle vastaan.»

»Täytyy vieläkin puhua yhdestä asiasta, vaikka en sitä ukon kanssakaan ole tuumannut, mutta onhan hyvä, kun on asiat puhuttuna, tehdään sitte miten tehdään. Meillä on sen verta varoja, että saatamme panna tyttömme kouluun, mutta en tiedä vielä, minnekkä hänet panisin.»

»Hm, hän on nyt, tiemmä, kahdentoista-vuotias.»

»Niin on; talvella täyttää kolmetoista.»

»Antakaa tytön käydä meillä tämä vuosi lukutaidon perusteita saamassa, etteivät pienemmät häntä koulussa naura. Me opetamme häntä mielellämme -- eikö niin, lapseni?»

Ahto ja Helvi lupasivat alttiisti opettaa Iiriä, ja sitte päätettiin, että Iiri vuoden päästä pyrkisi »isoon kouluun». »Minusta tuntuu», jatkoi rovasti, »ikäänkuin suorittaisin vain velan tuolle lapselle, sillä oli se ehkä minunkin syyni, että hän joutui Renkalalle, kentiesi olisin voinut sitä estää. Kun kuulin, että häntä siellä pahoin kohdeltiin, oli mieleni oikein raskas ja ajattelin jo, että toimittaisin hänet sieltä muualle, mutta en vielä ennättänyt toimeen ryhtyä, ennenkuin hän toisella tapaa tuli sieltä pois.»

»Kiitoksia paljon nyt kaikesta hyvästä», sanoi matami. »Oikein keveällä sydämellä menen kotiin. Mutta kukahan tuolla tulee tanhualla? Eikö se ole Taaven-muori? Katsokaa, Selja, teillä kun on nuoret silmät.»

»On se Taaven-muori; hän tuo postilaukkua. Tänään on postipäivä, ja minä saan Pääskysen.»

»Sitte odotan siksi kuin laukku avataan; saanhan minäkin Suomentaaren.»

Taaven-muori tuli sisälle laukkuineen, ja nytpä ilo syntyi. Ruustinna otti naulasta seinäpeilin alta pienen avaimen ja antoi sen rovastille, joka aukaisi laukun. Rovasti jakeli sitte sanomalehtiä ja kirjeitä. »Noh, täällä on miehellennekin kirje», sanoi hän antaessaan matamille pienen kirjeen.

»Kas vain! Onpa niinkin. Keneltä lieneekään? Täytyy rientää kotiin.»

Matami sanoi jäähyväiset ja läksi. Kotiin tultuaan puhkesi hän puhumaan: »Kuules ukko, olen puhunut kaikki puhtaaksi pappilassa, ja tässä on Suomentaari ja tässä kirje, lue nyt, että saan tietää, mistä se on. Ja Iiri saadaan pappilaan kouluun ilmaiseksi ja sitte keväällä isoon kouluun Hämeenlinnaan, jos hänet tutkinnossa hyväksytään -- ja miksi ei hyväksyttäisi --»

»Soh, soh, hyvänen aika! Enhän tuosta ymmärrä, mitä tarkoitat, puhu nyt vähän harvempaan ja asiat oikein järjestään, että jotakin selkoa tulee.»