Chapter 13

Suutarinlesken luona huomattiin myöskin, kun Arvo ja Iiri ajoivat ohitse. Hely katsoi ulos ikkunasta ja tunsi sisarensa. Koko hänen lapsuutensa aika tuli nyt äkisti hänen eteensä -- se aika, jolloin hän vielä oli puhdas ja viaton kuten hänen sylissään lepäävä Mauri. »Se aika» -- ajatteli hän, »se on ollut ja mennyt -- mutta pian, jo pian uusi aamu koittaa --» Hän laski kätensä sydämellensä ja sanoi itsekseen: »Tässä, tässä on kuolema -- ahdistus alkaa jo.» Äkisti hän nyt laski nukkuvan Maurin vuoteellensa, otti paperiliuskan arkustaan ja rupesi kirjoittamaan seuraavaa:

»Martti rakas!

Kohta tulee kolme vuotta kuluneeksi siitä, kun toisistamme Hämeenlinnan asemalla erkanimme. Silloin lupasit, että sinulla minua kohtaan aina olisi veljellinen sydän sekä että, jos sinulla olisi leipää, vaikka vähänkin, niin riittäisi siitä aina palanen minullekin. Itselleni en nyt apuasi pyydä, vaan pienelle Maurilleni; hän on kohta orpona maailmassa, sillä pian tulee elämäni ehtoo. Minulla on sydämessäni kipu, joka ei salli mielenliikutusta -- niin sanoi lääkäri. Sitä en kuitenkaan ole voinut välttää -- -- se on nyt tullut, ja minä tunnen, että en monta hetkeä enää ole täällä maailmassa. Muutin tänne R:n pitäjään ollakseni lähempänä Iiriä, mutta olen kuullut, että hän on joutuva Ihalan sukukartanon haltijattareksi, eikä Maurin sovi mennä sen suvun armoleipää syömään -- -- Minä siis pyydän ja rukoilen, että sinä ja Hanna kasvattaisitte Maurista rehellisen, kelvollisen talonpojan, sellaisen, joka kaikkea petosta kammoksuu, joka rakastaa ja etsii totuutta kaikissa asioissa. Vielä pyydän sinua ja Hannaa sekä myöskin lukkarin väkeä antamaan minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen teille tuottanut! Kun tämä kirje teille saapuu, olen jo poissa; minä olen pyytänyt suutarinleskeä, jonka luona asun, lähettämään tämän sinulle vasta kuolemani jälkeen. Soisin hartaasti, että itse tulisit poikaani noutamaan, ja olen täydellisesti vakuutettu siitä, että tämän toivoni täytät. Viimeiseksi vielä rukoilen: osottakaa rakkautta pienelle Maurilleni! Herra *teitä* ja *häntä* suojelkoon! Nyt menen halusta pois. Kristuksen veri puhdistakoon minut synneistäni -- --

Hely.»

Kirjoitettuansa tämän kirjeen sulki hän sen ja meni toiseen huoneeseen lesken luo, sanoen: »Jos kuolema äkisti kohtaisi, niin toimittakaa tämä kirje K:n pitäjään Martti veljelleni.»

»Mikä teidän nyt on? Oletteko kipeä?» kysyi leski.

»Olen», vastasi Hely, ja samassa hän oli kaatumaisillaan lattialle, mutta leski tarttui häneen kiinni ja sai hänet vielä taluttamalla vuoteelle.

Leski otti Maurin hänen äitinsä vierestä pois ja vei lapsen omaan kamariinsa. Sitte hän juoksi kylään ja sai sieltä mukaansa erään muijan, joka tuli Helyä hieromaan. Hetken perästä he saivat Helyn vähän toipumaan, mutta pian vaipui hän taas horrostilaan ja makasi näin koko yön. Aamulla hän aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen ja sanoi: »Hän ei ole vielä tullut -- tuo muhkea hyvä neito --» Hely puhui katkonaisesti, sillä hänen henkeänsä näkyi ahdistavan. Hetken perästä hän istui vuoteellensa ja jatkoi taas: »Sanokaa viimeiset terveiset opettajattarelle -- hän on minun sisareni!»

»Hän! Mennään heti häntä kutsumaan!» huudahti leski. Mutta Hely huokasi kerran oikein syvään, ja samassa hän raskaasti painui takaisin vuoteellensa. Kun muijat menivät häntä katsomaan, huomasivat he, ettei siinä enää ollut mitään tehtävänä, sillä Hely oli jo päässyt pois kaikista tämän maailman vaivoista. Hän oli kuollut.

Tunti ehkä oli kulunut tämän tapauksen jälkeen, kun Ragnhild ja Iiri kiirein askelin lähenivät suutarinlesken asuntoa. Leski meni portaille heitä vastaan ja sanoi: »Myöhään tulitte, hän on nyt kuollut.»

»Mitä sanotte, onko lapsi kuollut?» kysyi Iiri.

»Ei, mutta äiti. En tiedä, ottiko tuo tapaus häneen niin kovasti, vai mikä lienee ollut, mutta hän kävi vain kovin huonoksi, vaikka tänne hierojankin toin. Heikko hän, vainaja, aina oli, mutta en minä hänessä mitään erinomaista vikaa muuten ole havainnut. Tuo muori, joka häntä hieromassa kävi, sanoo hänen saaneen sydämenhalvauksen. Niin, hän käski, vainaja, minua sanomaan opettajattarelle hänen viimeiset terveisensä -- sanoi olevansa teidän sisarenne.»

»Sisareni! Hyvä Jumala! Se on siis Hely! Laskekaa minut häntä katsomaan!» Iiri juoksi sisälle, ja siellä makasi Hely, tuo ennen kukoistava kestikievarityttö, kalpeana vuoteellaan. Siinä oli kukkanen, taitettu, armottomasti tallattu, myrskyyn viskattu --

Iiri laski polvilleen vuoteen viereen ja itki sisar-raukkansa kohtaloa. Tässä rukoili hän Jumalaa avuksensa, jotta hän voisi koko elämänsä aikana tehdä työtä kansansa kohottamiseksi, sillä tässä, hänen ja sisarensa kohtalossa, hän näki kasvatuksen eri vaikutukset.

Ragnhild oli hämmästyksissään kaikesta, mitä näki, mutta kun Iiri selitti hänelle asiat, kävi hän miettiväksi. Iiri kyseli leskeltä, koska Hely oli tullut asumaan hänen luoksensa, ja leski vastasi:

»Tuossa hän, vainaja, tuli kesäkuun kahdentenatoista päivänä. Minä istuin tuolla portailla ompelemassa, kun rattaat seisattuivat portin eteen -- se ehkä oli noin kuuden aikaan iltapäivästä, niin se muistaakseni oli -- hän talutti Mauria kädestä ja kysyi, olisiko minulla huonetta vuokrattavana. Häntä oli neuvottu minun luokseni, kun kylässä tiesivät, että minulla on runsaanpuolisesti näitä huoneita. Sitte hän, vainaja, näytti paperinsa, ja kun minä näin, että hänellä oli hyvät paperit, paitsi tuossa yhdessä asiassa, jonka röökinät tietävät, niin teimme heti kaupat, enkä minä sitä ole katunut. Kyllä hän on ollut siivo ihminen ja minullekin hauskuutena ja apuna.»

Mauri tuotiin nyt tätinsä nähtäville. Hän oli puhtaaksi pesty ja hyvissä vaatteissa. Kun poika näki äitinsä, sanoi hän: »Hejää jo, äiti, älä noin kauan makaa!»

»Anna äidin nukkua ja tule tädin luo, tule tädin omaksi pojaksi», lausui Iiri ja tarjosi hänelle makeisia.

»Äitin poika Maui on», sanoi lapsi ja rupesi itkemään, mutta Iiri varoitti: »Ole hiljaa, pikku Mauri, että äiti saa nukkua.» Sitte hän pyysi suutarinleskeä toimittamaan kaikki, mitä kuolleen viimeistä pukua varten tarvittaisiin, jätti leskelle rahoja sekä lupasi pian tulla takaisin. Maurin hän vei mukaansa.

Ihalan lähelle tultuansa sanoi Iiri Ragnhildille: »Kerro sinä Ihalassa, mitä on tapahtunut, minä vien Maurin kotiin.»

»Kyllä», sanoi Ragnhild, »mutta Iiri, vastaa minulle yhteen kysymykseen: Tunsiko Aksel sisartasi?»

»Tunsi», vastasi Iiri lyhyesti.

»Kuules, Iiri! On ikäänkuin jotakin olisi olemassa Akselin ja minun välissä, -- joku salaisuus -- -- Meidän välimme ei ole enää kuten ennen -- minä en saata luottamuksella häneen turvata. Siitä asti, kuin tänne tulin, on hän ollut minulle käsittämätön. Hän on kohtelias ja ystävällinen, mutta kuitenkin hänessä on jotakin vierasta ja epäsuoraa. -- jotakin levotonta --»

»Puhu hänelle suoraan, mitä ajattelet, ja kysy siitä, mitä epäilet --»

»En, hänen täytyy itse minulle puhua, miksi hän ei tullut kanssani lesken asunnolle. Oli suuri loukkaus minua kohtaan, ettei hän tullut, mutta -- minä rupean jo aavistamaan, mikä siihen oli syynä.»

»Teidän välinne ei sillä tavalla hyvänä pysy, jos noin punnitset, kenen velvollisuutena ensi askeleen ottaminen on.»

»Saattaa niin olla, ettei välimme hyväksi tule. Matkalla ihmiset oppivat toisiansa tuntemaan -- niinhän sanotaan; minä olen ehkä myöskin nyt vasta tällä matkalla oppinut tuntemaan Akselin», sanoi Ragnhild ja läksi lehtokujaa pitkin kartanoon, mutta Iiri meni kotiin pienen Maurin kanssa.

Kotiin tultuansa kertoi Iiri Leenalle, mitä jo tiedämme, ja Leena rupesi heti Mauria hyväilemään sekä näyttämään kaikenlaista, minkä hän arvasi poikaa miellyttävän. Mutta Iiri meni kamariinsa, jossa hän vaipui syviin mietteisiin. Hänen sydämensä oli täynnä ristiriitaisia tunteita. Hänellä oli nyt luonaan tuo orpo poika, jota hän epäilemättä oli velvollinen hoitamaan, mutta saattoiko hän viedä Ihalaan isättömän lapsen? Eivätkö Arvo ja hänen vanhempansa monta kertaa loukkaantuisi ihmisten kysyessä, kenen lapsi pikku Mauri on? »Olenhan ollut täydellisen onnellinen, onhan minulla ollut juhannushetkeni -- mitä tarvitsee minun pyytää enempää!» ajatteli Iiri. Mutta toinen ääni kuiskasi taas: »Voiko Arvo sitte milloinkaan tulla onnelliseksi -- hyväksyykö hän minun tuumani? Mutta -- se on kuitenkin velvollisuuteni --»

Iiri otti paperia ja kirjoitti päättävästi:

»Arvo rakas!

Suo minulle anteeksi, että sinut murheelliseksi saatan -- itse olen myöskin niin suruissani, etten oikein saa ajatuksiani koossa pysymään. Niin, kallis ystäväni -- siksi minun tästä lähtein täytyy sinua nimittää -- minä näen, mikä suuri juopa on syntynyt meidän välillemme. Velvollisuuteni vaatii minua sisar-vainajani lapsen kasvattajaksi, enkä häntä tahdo tuoda vanhempiesi kotiin. Minä tiedän jalon luonteesi sallivan sinun tehdä minun tähteni senkin uhrauksen, että ottaisit pojan kotiisi, mutta sinne en häntä milloinkaan tuo. Oi Arvo, kyllä tämä nyt katkeralta tuntuu -- mutta onneton ei ihminen kuitenkaan ole silloin, kun hän velvollisuutensa täyttää -- --»

Iiri istui mietteissään eikä huomannut, että joku häntä hiljaa läheni. Se oli Arvo, joka kuultuaan Ragnhildilta, mitä oli tapahtunut suutarinlesken luona, riensi morsiamensa luo, sillä hän arveli, että Iiri jotakin lohdutusta kaipasi. Mutta nähtyänsä Iirin istuvan kynä kädessä kirjoittamassa, kurkisti Arvo hänen olkansa ylitse ja näki hämmästyksekseen kirjeessä oman nimensä. Hän luki edemmäksi ja huudahti: »Iiri! Mitä sinä kirjoitat! Kuinka saatat ajatellakaan, että minä tuon pojan tähden sinusta luopuisin -- en milloinkaan!» -- Samassa hän muisti isoisänsä kohtalon sekä sen runopätkän, jonka tämä oli rakkaallensa kirjoittanut, ja sanoi innostuneena: »Minä sanon sinulle, kuten isoisäni kerran sanoi morsiamelleen:

'Ennenpä kyyhky pieni armaastaan eriää, kuin sinua, kallis Iiri, sun sulhos hylkäjää!'

Se ei tapahdu, että minä sinun antaisin noin heittää onnemme turhanpäiten menemään; meidän tulee tukea toisiamme hyvissä teoissa ja me alamme työmme tämän pienen orvon kasvattamisella.»

»Oi Arvo, minä tunnen kyllä sinun mielipiteesi, mutta vanhempasi ehkä kärsivät. Hekin ovat niin ylevämielisiä ihmisiä, etteivät sitä tahdo näyttää, mutta --»

»Et saa puhua tuollaisia! Minä otan tämän kirjeen ja vien sen vanhemmilleni; se on minulle kirjoitettu, vaikka onkin keskeneräinen.»

»Älä puhu mitään vielä, mieti asiaa pari päivää; minä olen vakuutettu siitä, että huomaat parhaaksi, mitä olen sanonut.»

»Se ei ole parasta; mutta parin päivän perästä ehkä huomaat itse, ettei ihmisen tyhjänpäiten tarvitse onneansa uhrata. Ei minun äitini ole sellainen kuin everstinna tätini. Jos häntä anopiksesi aikoisit, niin silloin ehkä nuo ennakkoluulot olisivat paikallaan. Älä nyt suotta poskiasi kalpeiksi itke, vaan ole rauhassa», lausui Arvo, ja painaen suutelon morsiamensa huulille hän sanoi hyvästi ja lähti kotiin.

Maurin itku kuului kyökistä, ja Iiri meni ottamaan häntä kamariinsa sekä koetti lapsukaista viihdytellä, miten parahiten saattoi, sillä poika, joka ei ymmärtänyt, ettei kuolema uhriansa takaisin anna, pyysi vähän päästä äitinsä luo. Illalla kävi viihdyttäminen kuitenkin vaikeammaksi, kun ei lapsi tahtonut nukkua, vaan itki yhäti, kaivaten äitiään.

Seuraavana päivänä Mauri pääsi Iirin kanssa katsomaan äitiänsä, ja kun poika näki muutoksen, joka kuolleessa oli tapahtunut, ei hän enää pyytänyt äidin luo. --

Kolme päivää oli kulunut Helyn kuolemasta ja vähän neljättä, kun Iiri näki patruunan ja patrunessan tulevan koulua kohti. He olivat aamukävelyllä ja katselivat maitansa -- mutta yht'äkkiä he kääntyivät suorastaan Iirin portaita kohti. Iirin sydän sykki niin, että hän melkein sen kuuli, kun hän meni ovea avaamaan.

»Hyvää päivää, Iiri!» sanoi patruuna. »Olemme sinua kaivanneet kovasti. Tuoppa nyt näytteelle tuo poika, joka uhkaa Arvolta sydämesi ryöstää!» -- Samassa Mauri, joka oli ollut patruunan ja patrunessan tullessa Leenan kanssa puuvajassa, tuli juosten sisälle ja huusi:

»Täti! Viejaita tuli, Maui näki!»

»Vai niin, tuossapa hän on», sanoi patruuna ja otti lapsen syliinsä. »Todellakin sievä lapsi! Vai tämän pikku miehen tähden sinä Arvolle rukkaset antaisit! Totta puhuen, Iiri, siitä ei tule mitään -- tämä olisi aivan järjetöntä! Me otamme lapsen Ihalaan ja koetamme kasvattaa hänestä kelvollisen ihmisen. Ja mitä sinuun tulee, niin toivon, että tuo ainoa vika, mikä sinussa on -- epäluulo vapaasukuisia kohtaan -- haihtuu, kun itse siihen säätyyn astut.»

»Suokaa anteeksi», sanoi Iiri, »minä luulin tekeväni oikein, mutta äärettömällä ilolla myönnän erehdykseni». Sitä sanoessaan oli hän niin onnellisen näköinen, että hänen ihanat silmänsä loistivat kuin tähdet.

»Minä en kuitenkaan voi sinun aikomuksestasi olla pahoillani», sanoi patrunessa, »sillä se osottaa, että sinussa on voimaa itsekieltämiseen, ja sitä ihminen maailmassa tarvitsee velvollisuuksiensa täyttämisessä.»

»Tule nyt meidän seurassamme Ihalaan, sillä Arvo sinua kovasti kaipaa. Sitäpaitsi Aksel ja Ragnhild lähtevät tänään», virkkoi patruuna.

»Joko nyt! Eihän heidän ollut aikomus lähteä näin pian.»

»Ei, mutta minä pelkään, että heidän välinsä kohta alenee jäätymäkohtaan», pilkkasi patruuna.

Samassa aukeni ovi ja Martti astui sisälle.

»Martti!» huudahti Iiri. »Oletko saanut täältä mitään tietoja, minä kun vasta eilen sinulle kirjoitin?»

»Olen», vastasi Martti, »vaikken sinun kirjettäsi ole saanut».

Iiri esitteli veljensä Ihalan haltijoille. Silloin huomasi Martti myöskin Maurin, joka leikitteli lattialla eläinkirja sylissä, ja sanoi: »Tuossa kai on sisar-vainajani poika. Minä tulin häntä noutamaan meidän pikku Elvillemme veljeksi ja leikkitoveriksi.»

»Et suinkaan! Kyllä minä hänet pidän», vastasi Iiri.

»Ei maar; sisareni kirjoitti minulle, kun tunsi kuolemansa lähenevän, ja pyysi, että minä ottaisin Maurin luokseni, ja minä tahdon välttämättömästi täyttää hänen toivomuksensa.» Martti otti Helyn kirjeen taskustansa ja antoi sen Iirille luettavaksi.

Iiri luki kirjeen ja pyysi sitte patrunessaa lukemaan. Sen tehtyänsä patrunessa sanoi:

»Tästä, Iiri hyvä, näemme, että kaikki tuumamme ovat olleet turhia. Kuolevan äidin, tuon katuvan Magdaleenan, viimeinen tahto on pyhänä pidettävä.»

He läksivät nyt pois, mutta hetken päästä tuli Arvo Marttia tervehtimään ja vei sitte Iirin jättämään hyvästi Ihalasta lähteville vieraille. Onnellisina he menivät Ihalan lehtokujaa pitkin, ja kun astuivat saliin, tuli patruuna hymyillen heitä vastaan, sanoen: »Minä luulen, että olette nyt vielä onnellisempia kuin ennen.»

Vähän ajan kuluttua Aksel ja Ragnhild läksivät Ihalasta, ja Iiri meni kotiinsa Martin ja pikku Maurin luo.

Seuraavana pyhänä vietiin Hely viimeiseen lepokammioonsa. Häntä saattamassa olivat Iiri, Mauri ja Arvo, sekä Leena, suutarinleski ja vieläpä muutamia muita kyläläisiä. Iiri piti sitte vähäiset maahanpaniaiset illalla.

Maanantaina lähti Martti ja vei Maurin muassaan. Pieni orpo joutui aikaisin maailmaa koettelemaan.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Taas oli ihana kevät, lauhkeat tuuloset liehuttelivat puitten latvoja, vuokot kukkivat, tuomet vaahtasivat, ja kirkkomaalla, Helyn haudalla, olivat orvokit täydessä kukoistuksessa. Kevät on tullut! kukkui käki lehdikossa; kevät on tullut! lauloi leivo liidellessään sinitaivasta kohti; ja »Kevät on tullut!» kuiskasi Arvo morsiamelleen, sillä nyt oli se kevätpäivä tullut, jota he olivat odottaneet ja jota varten Ihalassa koko talven aikana oli puuhattu ja varustettu -- heidän hääpäivänsä, kesäkuun kolmas päivä. Siksi oli lastenkodin kattohirsikin saatu paikoilleen, joten rakennus nyt muhkeana kohotti harjaansa Ihalan niemellä.

Koululapset olivat koristaneet kansakoulun niin, että se oli melkein limojen ja kukkaköynnöksien peittämänä.

Vieraita oli kartanoon tullut paljon, sukulaisia ja tuttavia kokoontunut monelta haaralta. Everstinna Aatelikin oli perheensä muassa Ihalassa, vaikka hän ensin, kun kuuli Arvon kihlauksesta, sanoi: »Mitenkä Arvo saattoi tuoda jaloon sukuumme halpasäätyisen tytön? Mikä mesalliance! Minä en suinkaan häihin mene!»

Lilliin tämä uutinen vaikutti toisin. Nyt, kun hän tiesi, että Arvo auttamattomasti oli toisen oma, niin hän ensin yksinäisyydessä katkerasti itki, vaan pian kyllä kävi hänen mielensä levollisemmaksi kuin se oli ollut moneen vuoteen. Hän rupesi jälleen, kuten surkastunut kukkanen lämpimästä sateesta, virkistymään uuteen eloon, ja iloisena, keveänä kuin ennenkin näkyi hän nyt liikkuvan häävieraitten joukossa.

Kouluhuoneisiin oli sijoitettu lukkari matamineen, sekä Martti, rovasti Nurmi perheineen, ja vielä yksi, jota lukija ei tunnekaan, koska tämä uusi jäsen tuli suvun tuttavuuteen vasta Iirin häissä -- se oli Pekon morsian, seitsentoista-vuotias neiti W., jonka isä oli kielenkääntäjänä senaatissa. Martin vaimo ei häihin tullut; hän jäi lastensa kanssa kotiin. Kaikki Aatelilaiset ja nuoret herrat olivat Ihalassa -- Ragnhild ei kuitenkaan ollut mukana, sillä hänen ja Akselin kihlaus oli purkautunut. Hän vain lähetti Iirille kauniit sohvatyynyt morsiuslahjaksi.

Helvi ja Selja pukivat Iirin morsiameksi, eikä ollut vaikeakaan saada hänestä ihanaa morsianta, sillä viheriä myrtti ja valkoiset myrtti- ja oranssikukat sopivat hyvin hänen mustiin hiuksiinsa. Patruuna oli itse ostanut Iirille hääpuvun; se oli valkoisesta silkkikankaasta tehty. Iiri olisi halukkaammin suonut sen olevan yksinkertaisemmasta aineesta, mutta neiti Joppe sanoi: »Älä suinkaan puhu mitään siitä, että pidät sen liian komeana, sillä mitä patruuna on sinulle lahjoittanut hyvästä sydämestä, siihen sinun tulee tyytyä. Että hän on antanut sinulle komean lahjan, se vain osottaa hänen pitävän sinua kelvollisena sitä kantamaan.»

Kun Iiri oli valmiiksi puettu, katseli lukkarin matami häntä niin ihastuneena, että kyyneleet vierivät hänen silmistään, ja sanoi: »Oi ihmeellistä, että sinä nyt todellakin olet meidän Iiri!»

Lukkari matamineen sekä rovasti, ruustinna ja Martti menivät nyt kartanoon. Sinne oli jo kokoontunut vieraita, ja kun matami meni heitä tervehtimään, sanoi hän jokaiselle: »Hyvää päivää, terveisiä meidän pitäjästä!»

Kun vieraat kaikki olivat saapuneet, aukeni salin ovi, ja nuori morsian sulhonsa taluttamana tuli sisälle sekä heidän perässään sulhaspojat neitosineen. Morsiuspari astui vihkirahien eteen, ja pappi alkoi tehtävänsä.

Vihkimisen jälkeen nuori pari valokuvattiin; valokuvaaja oli heitä varten Tampereelta tuotu. Patruuna tahtoi saada miniänsä kuvan sellaisena, kuin hän morsiamena oli, sillä niin oli hänestä ja patrunessastakin kuvat otettu. Kartanon entisistä haltijoista oli öljymaalauksia, jotka myöskin olivat morsiuspuvussa.

Sitte kului hääpäivän ilta iloisesti, kuten suurissa häissä ainakin. Soitto kaikui, nuoret tanssivat ja vanhat juttelivat. Keski-ikäiset katselivat ja tarkastelivat, kävikö kaikki yhtä hyvin kuin heidän nuoruudessaan ja heidän häissään, -- vaan epäilemättä jotakin erilaista oli, ja se ei kelvannut. Mutta yhtä kaikki, olihan moittiminenkin hauskaa. Varsinkin nimismiehen rouvaa se näkyi huvittavan, sillä kun kaikki muut kiittivät morsianta, sanoi hän: »Kyllä kantokin kaunis on, kun koristetaan. Mitäpä hän muuta olisi tuollaisessa puvussa? Kyllä vain halvempikin vaate olisi kelvannut sille, joka ennen on paimentyttönä ollut. Laina ja Nanni ovat aina sanoneet, että hän on ylpeä, vaikka osaa viehättää, herroja varsinkin.»

Lukkarin matami tuli istumaan nimismiehen rouvan lähelle, ja rouva rupesi nyt onnittelemaan matamia, joka oli kasvattinsa saanut sukukartanon emännäksi.

»Kyllähän niin, onni meidän kasvattejamme on seurannut», myönsi matami. »Pekkokin on nyt sinaatissa virkamiehenä, ja sinaatista hän aikoo naidakin. Tuo neito tuossa on meidän Pekon morsian.»

Nimismiehen rouva veti suunsa ivalliseen hymyyn osotteeksi, että hän ymmärsi yhtä ja toista enemmän kuin matami, sekä kysyi: »Mikä virka teidän tulevan miniänne isällä on?»

»Hän on franslaattori, semmoinen, jonka pitää tunteman kaiken maailman kielet ja ne sitte kääntämän. Tiettyhän se on, että sillä täytyy olla tavattoman suuri oppi ja tieto.»

Nimismiehen rouvaa rupesi yskä vaivaamaan, mutta sitte hän kysyi taas: »Kuka nyt tulee Iirin sijaiseksi kouluun?»

»Rovastin Helvi on luvannut ruveta opettajattareksi. Hän onkin sopiva, ei ole liian nuorikaan. Hänestä Iirillekin tulee paljo hauskuutta, he kun ovat vanhat tuttavat.»

»Kyllä kai», vastasi nimismiehen rouva. »Mutta kuka tulee hoitamaan lastenkotia?»

»Mieheni ja minä. Me myymme omassa pitäjässä olevat huoneemme ja muutamme tänne. On se sen puolesta hauskempaa, että pääsemme lähemmäksi Iiriä. Arvo ja hän ovat meitä tänne tahtoneet -- sanovat, että lapset paremmin tulevat tottelevaisiksi, kuin heillä on sekä isä että äiti, ja kyllä kai se niin onkin.»

Martti seisoi ovella tanssia katsomassa ja tuli sieltä matamin viereen istumaan. Samassa morsian hänet huomasi ja nosti tuolin itsellensä Martin rinnalle, sanoen: »Tuskin olen saanut sinua tavata tänään. En ole kuullut, kuinka Mauri viihtyy.»

»Aivan hyvin hänen aikansa kuluu. Hän pitää Elviä pikku sisarenansa ja on kovin viisas olevinaan sekä neuvoo tyttöä kuten vanhempi ainakin. Hauskuutena hän on kaikille, mutta erittäinkin Kallulle, joka häntä hellii kuten äiti lastansa, ja poika juokseekin pienen koiranpennun tapaan Kallun perässä joka paikkaan.»

»Sepä hyvä heille kumpaisellekin, että toisissaan osaksi löytävät, mitä molemmat ovat kadottaneet», sanoi Iiri vakavasti.

Hääpäivä riemuineen rupesi loppuun kulumaan, ja morsiusneidot tulivat ottamaan Iiriä piiritanssiin, jossa kruunu morsiamelta piti toiselle tanssittaman. Iirin silmät sidottiin, ja kun häntä oli pyöritetty, valitsi hän joukosta yhden, ja se oli Lilli. Sitte meni Arvo sulhaspoikien kanssa tanssimaan ja valitsi taas yhden; tämä osui olemaan ruunuvouti. -- Ilo oli yleinen, ja kaikki tarjosivat itseänsä ruunuvoudin häihin.

Kun illallista syötiin toivotettiin vielä, että pian taas syötäisiin illallista ruunuvoudin häissä. Mutta hän sanoi vaivihkaa Arvolle: »Tuota taas, ei minun häistäni enää mitään tule, sillä minäkin, tuota taas, olisin ottanut hänet, jonka veli sai; mutta, tuota taas, minä tahdoin ensin harjahirren uuden huonerivini katolle, ennenkuin kosimaan menin, ja, tuota taas, sitte oli se liika myöhäistä, veli ennätti ennen -- mutta kyllä hän olisi minulle hyvin sopinut.»

Puheita pidettiin illallispöydässä, kuten häissä tapana on. Arvo puhui lämpimästi lukkarille ja matamille, ja matami niiasi aina, kun hänen mielestään sanat erittäin häntä koskivat. Pitäjän rovasti myöskin muiden muassa piti puheen morsiamelle. Hän sanoi iloitsevansa siitä, että morsian nyt oli semmoisilla siteillä sidottu pitäjään, ettei tarvinnut pelätä hänen haluavan pois. »Me tarvitsemme työtä tekeviä, vaikuttavia henkilöitä», lausui rovasti, »ja mitä tämä nuori morsian on vaikuttanut täällä, sen osottaa jo tuolla niemellä kohoava rakennus, jossa orpolapset saavat lämpimän suojan. On pääasiallisesti hänen ansionsa, että voimme sanoa: Meidän pitäjässä ei myydä ihmisiä, meillä ei ole huutolaisia enää!»

Tähän maljaan kaikki iloiten yhtyivät.

Hääpäivä oli loppunut, ja vieraat läksivät pois, mutta kesäyön hiljaisuudessa kuului laulurastaan ääni Ihalan niemeltä, kun se lauloi:

Lempi, lempi, kestää, kestää, yhäti, yhäti, iäti, iäti, iät, iät iätiiii --