Chapter 12

Toukokuu oli loppupuolella ja luonto kokonaan uudistunut. Puut, pensaat ja nurmet olivat uuteen viheriään pukuun verhoutuneet. Ihalan lahden väreilevät aallot kimaltelivat auringon loisteessa kuten tähdet, ja linnut livertelivät rannan lehtipuissa.

Tätä kaunista luontoa Iiri par'aikaa ihaili avatun ikkunan ääressä. Koululapsilla oli lupaa, ja Iiri, vaikka hän kouluansa rakastikin, tunsi nyt kuitenkin itsensä erittäin vapaaksi. Uuteen eloon virkistynyt luonto varmaan myöskin vaikutti häneen. Joku tuli kyökkiin, ja Leena riensi Iirin luo kirje kädessä.

»Kirje! Mistä?» huudahti Iiri.

»Ihalan Sere sen toi. Oli kai postissa tullut.»

»Tämä on Seljalta», sanoi Iiri. Leena meni toimiinsa, ja Iiri aukaisi kirjeensä. Selja kirjoitti:

»Kaivattu ystäväni!

Nyt, kun kesä jo pitkillä askeleilla lähenee ja lintuparvet toinen toisensa perään rientävät tänne pohjolaan, rupean minäkin malttamattomasti odottamaan sinua kotiin, että saisimme taas yhdessä kävellä Orjankalliolle ja soudella lahdella y. m. Mutta miksikä sinä et enää milloinkaan kirjoita, että halajat kotiin? Aina vain ilmoitat viihtyväsi *erittäin* hyvin. Minä en ymmärrä, kuinka tuo koulutyö saattaa olla niin erinomaisen hupaista. Kunpa vain ei siihen viihtymiseen olisi jokin muu syy -- -- --

Minulla olisi niin äärettömän paljon kerrottavaa sinulle, etten oikeastaan tiedä, mistä alkaisin, mutta otan nyt puheeksi sen, mikä ensiksi mieleeni sattuu, ja jos näen, että kirje liiaksi venyy, niin jätän muutaman asian siksi, kunnes toisemme tapaamme.

Ensiksikin tahdon kertoa lukkarista ja matamista, että he puuhaavat ja laittavat huoneisiinsa uudet tapeetit, siksi kuin sinä kotiin tulet. Matamin kaikki työt tapahtuvat tähän aikaan vain sen vuoksi, että sinä tulet kotiin.

Pekko oli muutama viikko takaperin kotona. Hän oli oikein hienon hieno, puhui Helsingin neitosista ja kaikenmoisista ylhäisistä piireistä, uusista malleista, ja miten neitosilla pitää olla 'kissankorvat' olkapäillä y. m. Kyllä poika luontonsa pitää, vaikka hän jo yhteen aikaan oli muuttumaisillaan, -- muistathan, milloin se oli? -- Vahinko vain, ettet sinä, Iiri, ottanut tehdäksesi hänestä miestä.

Kartanon Aksel on kihlannut serkkunsa Ragnhildin. Se nyt tuli seuraukseksi hänen Ruotsin-matkastaan. Vanhemmat ovat äärettömän iloissansa. He saavat nyt rikkaan miniän ja sitä paitsi -- 'noblessia'. Lilli ei ole voinut hyvin; alakuloiselta hän myöskin näyttää. Minä luulen jonkun sisällisen surun häntä kalvavan. Lilli parka on aina ollut pintapuolinen, eikä sellainen ihminen vastoinkäymisen tullessa voi suruansa kantaa, vaan sortuu. Helvi on tähän aikaan ollut usein hänen luonaan, ja luulen, että hän tyvenellä ja vakavalla tavallaan voi Lillille osottaa, missä rauhan lähde virtaa.

Helystä olen kuullut, ettei hän aio tulla kotipuoleensa. Kuten kesällä puhuttiin, on hänellä lapsi, mutta hän kuuluu sentään tulevan hyvin toimeen siellä Helsingissä. Martin luona kävimme ristiäisissä pari viikkoa takaperin. Hänellä on oikein sievä koti. Luhtamäen torppa on ihan muuttunut. Kyllä huomaa, että sen isäntä on Mustialassa oppia käynyt. 'Mutta lapsen nimi?' -- kuulen sinun kysyvän. Niin, se on yksinkertainen, sievä nimi: Elvi Johanna. Seppälän Kallu on nyt Martin renkinä eli kumppanina. 'Kyllä Kallu vielä laulaa hyräilee työtä tehdessään', sanoi Hanna, 'mutta eivät hänen laulunsa enää niin iloisia ole kuin ennen, ja tiesi tulevatko milloinkaan --'

Sireenit ikkunani edessä ovat täydessä nupussa; siksi kuin tulet, varmaan ensimmäiset kukat jo puhkeavat. Kuinka kaunista nyt lieneekään Ihalan niemellä, jossa kansakoulu sijaitsee? Oikein tekisi mieleni lentää luoksesi, mutta niin mahtava kuin ihminen onkin olevinaan, hän siinä kohden kumminkin on varpusta kehnompi.

Jää hyvästi, rakas ystäväni! Terve tuloa kotiin ja ystäväsi

Seljan luo.

J. k. Miten nimismiehen Nanni ja Laina jaksavat? Ovatko osottaneet Parkanossa saavuttamaansa suurta taitoa kuvaelmain toimeenpanemisessa, ja ovatko taidollaan *erityisesti* miellyttäneet ruunuvoutia 'tuota taas'? --

*Sama*.»

»Tuo ystävällinen Selja!» ajatteli Iiri, »aina hän minulle tietoja lähettää. Pian pääsen häntä tapaamaan. Minäkö en halajaisi kotiin -- mitä hän tuollaisia ajattelee, ja mitkä erityiset syyt minua täällä viihdyttäisivät, paitsi ihmisten ystävyys ja koulutyöni? -- Sehän on aivan luonnollista, että viihdyn. Mitä hän Helystä kirjoittaa? -- Niin, -- ettei hän milloinkaan tule kotipuoleensa. Kyllä on kovaa, kun häpeä on suurempi kuin halu nähdä lapsuutensa kotipaikkoja. Hely raukka, hänkin joutui sopimattomaan paikkaan. Voi, jospa saataisiin orpo raukoille omat kodit.»

Iiri otti hatun päähänsä ja läksi niemelle kävelemään. Rannalla oli eräässä kohden kallionkieli, joka pistäysi lahteen. Iirin oli tapana istua siellä illoin kuuntelemassa rastaan laulua, ja sinne hän nytkin meni. Hän istui kalliolle ja ajatteli, kuinka äärettömän paljo hyvää hänen osakseen oli tullut. Tottahan hänen täytyi jollakin tavoin koettaa pelastaa niitä, jotka olivat samassa kurjassa tilassa, jossa hän huutolaisena oli ollut. »Arvoon, joka aina on ollut minua auttamassa, minä nytkin turvaan. Hänen täytyy minua ymmärtää -- mutta mitäpä hän minua kuuntelisi, kun isänsä minua vastustaa. Sama se on, mitä minä halpa tyttö puhun.»

Niemellä oli kaikki hiljaa, ei puun hakkuuta, ei ihmisääntä kuulunut, ainoastaan korpirastas lauleskeli silloin tällöin, ja Iiri rupesi itsekseen laulamaan:

Mä olen orpo tyttö vain, ken kuuntelee mun lauluain! Kun korpirastas raksuttaa, se yksin kyllä olla saa.

Vaan jospa öisin rastaana, niin lauleleisin oksalla: Oi metsän hongat tulkaatte nyt kodiks' huutolaisille.

Mutt' tyttö köyhä olen vain, ken kuuntelee mun lauluain? Ei mahtaviin se kaiukaan, se kuulumatta raukee vaan.

Kun Iiri oli laulunsa lopettanut, seisoi Arvo hänen edessään. Kuten taivaanranta aamun sarastaessa rusottaa, niin Iirin hempeät kasvot rusottuivat, kun hän näin äkkiarvaamatta näki Arvon.

»Älkää luulko, että laulunne kuulumatta raukeaa; teidän työnne kantaa jo hedelmiä. Pitäjäläiset ovat valmiit toimittamaan kodin orvoille. Oi Iiri, tehkäämme yhdessä työtä kansamme hyväksi! Jo kauan olen ollut vakuutettu siitä, että te olette se nainen, jonka rakkaus minut onnelliseksi saattaisi, sillä samat aatteet, samat pyrinnöt elvyttävät sydämiämme. Uskallanko toivoa, että minua saatatte lempiä? --»

»Tekö minua lemmitte? Te, joka aina, niin pitkältä kuin muistan, olette ollut minun ihanteeni! Mutta ihanteet ovat saavuttamattomia -- en milloinkaan, en hetkeäkään ole uskaltanut ajatella, että te minua lempisitte. Olen vain ollut äärettömän onnellinen kaikesta siitä ystävyydestä, jota minulle olette runsaassa määrässä osottanut. Tämä on niin ihmeellistä, etten voi sitä todeksi käsittää! Oletteko ajatellut, että veljeni, jota rakastan, on ainoastaan halpa torppari, ja sisareni langennut raukka --» Iiri rupesi katkerasti itkemään.

»Iiri, mitä se sinuun kuuluu? Sinua minä kunnioitan, sinua minä lemmin! Ja vanhempani ottavat iloiten sinut tyttäreksensä.»

»Oi Arvo, se on siis totta, että sinä minua lemmit!»

»Nyt ja aina!» vakuutti Arvo ja sulki nuoren morsiamen syliinsä.

Laulurastas liverteli hongikossa, ja näille kahdelle kihlatulle kuului sen liverrys näin:

»Lemmen, lemmen, pitää, pitää, kestää, kestää, iäti, iäti, iät, iät, iätiiii --»

KAHDESKOLMATTA LUKU

»Turhaa se vain on, Hely, että sinä muutat pois», sanoi Niemen Loviisa. »Mikäpä hätä sinun nyt enää on, kun poikakin on noin suuri.»

»Suuriko? -- Huomenna täyttää kaksi vuotta. Kahdeksas päivä kesäkuuta on poika paran syntymäpäivä. Kyllä vain, Loviisa hyvä, parasta on, että muutan. Yhä enemmän olen tullut siitä vakuutetuksi. Mutta kotipitäjääni en voi mennä. Siellä en kehtaisi silmiäni näyttää, en työtä hankkia. Vaan olen ajatellut, että muuttaisin R:n pitäjään. Iiri sisareni on lempeänluontoinen, ja hänellä on anteeksiantavainen sydän. Hän olisi ennen mielellään seurustellut minun kanssani ja opettanut minua, mutta minä olin ylpeä enkä huolinut hänen neuvoistaan. Nyt vasta huomaan, että kohtaloni ehkä olisi toisenlainen, jos enemmän olisin käynyt hänen luonansa. Mutta se ei minua silloin huvittanut --»

»Millä minä sitte täällä tulen toimeen? -- Pyykit ja leipomiset ja kaikki -- jäävät aivan minun niskoilleni --»

»Kyllä sinä toisen vuokraajan saat tänne. Sen olen jo toimittanut.»

»Niin, tuo leski, joka täällä kävi, -- vaan ennemmin minä sinut olisin pitänyt.»

»Mutta minähän jäinkin tänne sillä ehdolla, että pääsisin pois heti, kun toisen vuokraajan hankin sijaan.»

»Kyllä niin», sanoi Loviisa. Hän, joka oli jotenkin itsekäs nainen, olisi halusta pitänyt Helyn, sillä häneltä riitti aina aikaa Loviisan töihin, ja sen Loviisa kyllä arvasi, ettei toinen vuokraaja olisi yhtä valmis häntä auttamaan.

»Kun eilen kävin tohtorin luona», kertoi Hely, »sanoi hän, että sydämessäni on vika, ja kun minä tahdoin tietää, onko se vaarallista, niin hän vastasi: 'Teidän pitää välttämän kovia mielenliikutuksia.' Minä kysyin taas, mitäpä sitte saattaisi tulla tuosta kovasta mielenliikutuksesta, ja hän vastasi: 'äkillinen kuolema'. Nuo sanat, Loviisa hyvä, vaikuttivat sen, että minä tahdon muuttaa, en itseni tähden, vaan Maurin, -- sillä kun minä kerran olen poissa, ottaa Iiri kyllä pojan ja kasvattaa hänet kelvolliseksi. Hän ei salli, että Mauri pannaan huudolle, sen kyllä tiedän.»

»Mitä sen sitte tekee, koska sinä tahdot mennä», sanoi Loviisa ja läksi lastensa luo.

Pikku Mauri nukkui Helyn vuoteella. Hänen vaaleakiharainen pääkkösensä oli sievä, ja kasvonsa erittäin hienopiirteiset. Hely katseli lastansa ja huokasi, lausuen itseksensä: »Kuka sinua varjelee täällä maailmassa, jos äiti sinulta viedään? -- Mitä raukka sanonkaan? Herra, suo anteeksi! Mitä minä voin, ellet *sinä* ole apunani? Suojaa, Herra, tätä lasta, niin hänen aina hyvin käy!»

Lohdutettuna rukouksestaan meni Hely nyt levollisena toimiinsa. Hän rupesi etsimään kokoon vähiä tavaroitaan ja katsoi, mitä hänellä oli sellaista, jota ei sopinut mukaan ottaa. Muutamia kapineita hän antoi Loviisalle, ja toisia Loviisa häneltä osti halvasta hinnasta.

Parin päivän päästä oli hän aivan valmis lähtemään. Hän meni vain tilaamaan ajuria, joka hänet veisi junalle. Pikku Mauri katseli ikkunassa ja huusi tavan takaa: »Kohta Maui pääsee isolla hummalla ajamaan, oikein suujella hummalla, joka huutaa pii.»

Loviisa Niemen lapset katselivat Mauria ikäänkuin jotakin etevänlaista olentoa, kun tiesivät, että tuo pikkuinen leikkiveikka nyt pääsisi matkustamaan. He eivät oikein ymmärtäneet, mimmoista se matkustaminen oli, mutta jotakin semmoista se oli, jota isot ihmisetkin tekivät.

»Tuolla tulee äiti ja humma ja jattaat!» huudahti Mauri, joka näki Helyn palaavan ajurin rattailla.

Nyt vasta, kun eronhetki tuli, huomasi Loviisa oikein, miten suuri apu hänellä oli Helystä ollut ja miten hän tulisi häntä kaipaamaan. Hän kiitti Helyä kaikesta hyvästä ja tuli saattamaan häntä junalle, jättäen lapset siksi aikaa isän huostaan.

Heidän tultuansa asemalle seisoi Loviisa Maurin vieressä, sillä aikaa kuin Hely toimitti kapineitansa junaan. Eräs nuori komea neiti käveli edestakaisin asemahuoneessa ja katsahti pikku Mauriin, joka seisoi Loviisan vieressä.

»Katsoppas», sanoi neiti eräälle tuttavalleen, »eikö tuo lapsi ole ihmeen kaunis! Olen oikein huvikseni katsellut häntä -- ja tiedätkö miksi?»

»Tietysti siksi, että hän on kaunis lapsi.»

»Ei, mutta hän on ihmeellisesti sulhoni näköinen. Nuo kiharat ja hienot kasvonpiirteet ovat aivan samanlaiset kuin Akselin. Silmät vain on lapsella ruskeat, mutta sulhollani siniset.»

»Tuommoisia morsiamet ovat. Kun jotakin kaunista näkevät, saa se kohta heidän valittunsa muodon, ja niin, Ragnhild, on sinunkin laitasi.»

Juna vihelsi ja Mauri huudahti iloissaan: »Iso humma huutaa pii --»

»Mitä hän sanoo?» kysyi Ragnhild ruotsiksi, sillä hän ei ensinkään ymmärtänyt suomea.

Loviisa selitti, mitä poika sanoi, ja Ragnhild hymyili sekä antoi pojalle appelsiinin. Samassa Hely tuli poikansa luo ja loi kiitollisen katseen komeaan neitoseen, joka oli osottanut hyvyyttä hänen lastansa kohtaan. Tuolla appelsiinilla oli neito ainiaaksi voittanut äidin sydämen.

Juna vihelsi taas, ja Hely meni Maurin kanssa kolmannen luokan vaunuun, mutta Ragnhild Aateli toisen luokan. Hänen kumppaninsa, eräs Helsingissä asuva sukulainen, huusi hänelle vielä: »Vie paljo terveisiä setä ja täti Aatelille sekä sulhasellesi ja Lillille.»

»Kiitos, kiitos!» vastasi Ragnhild, ja juna lähti liikkeelle.

* * * * *

Kylässä lähellä Ihalan kartanoa asui eräs suutarinleski kuusivuotiaan poikansa kanssa omissa huoneissaan. Lesken asunto oli tilava, sillä siinä oli kaksi kamaria ja kyökki; nyt kesällä varsinkin olivat huoneet melkein aina tyhjänä, kun poika juoksenteli ulkona ja leski istui portailla ompelemassa. Niin istui hän eräänä iltana, kun nainen ja pieni poika tulivat ajaen rattailla, jotka seisahtuivat lesken portille.

Nainen astui rattailta ja otti pojan mukaansa sekä käski kyytimiehen odottaa. Hän tuli nyt lesken luo ja sanoi: »Olen kuulustellut, olisiko tässä kylässä jollakulla huonetta vuokrattavana, sillä minä tahtoisin asettua tänne asumaan, ja minut osotettiin teidän luoksenne.»

»Kyllä tässä tilaa on, jos muuten sovimme», vastasi leski. Nainen suostui maksamaan, mitä leski vaati vuokraa, ja niin oli kaupat tehty.

»Tässä on muuttokirjani, tahdotteko nähdä? Minun täytyy mennä viemään sitä pappilaan.»

»Hely Antintytär Antinen --» luki leski, »ja Mauri Helynpoika -- Hm, hän on siis isätön lapsi? --»

»On», vastasi Hely alakuloisena.

»Eikö teillä täällä ole keitään tuttavia.»

»Kansakoulunopettajattaren tunnen», sanoi Hely.

»Vai niin. Kannetaanko nyt kapineet sisälle?»

»Kyllä.» Hely meni maksamaan kyytimiehelle; sitte hän kantoi sisään ne vähät tavarat, mitä hänellä oli, ja mies läksi matkoihinsa.

Mauri juoksi pitkin pihaa lesken pojan eli Juskan kanssa. Tämä laveampi tila tuntui lapselle oudoksesta hauskalta, sillä ei Helsingissä ollut sellaista viheriäistä pihaa kuin täällä. Tavan takaa hän tuli äitinsä luo juttelemaan, että Juska oli näyttänyt hänelle jotakin uutta.

Hely asetti kaikki kapineensa paikoillensa. Ullakolle hän sai laskea, mitä hän ei joka päivä tarvinnut. Ruokatavaroita oli hänellä myöskin vähän, ja ne hän vei lesken ruoka-aittaan, joka oli laitettu huoneitten alle. Juuri kun hän kantoi sinne ryynipussejansa, tuli Mauri juosten hänen luoksensa ja huudahti: »Äiti, äiti! Juska näytti Mauille pienen, pikkuisen valkoisen humman, ja se sanoi: öh, öh.» Juska juoksi perässä huutaen:

»Porsas se on! Ei se mikään humma ole, sianporsas vain.» Siis Mauri jo sai tietää, mimmoinen elävä porsas on.

Ilta oli kulunut Helyn puuhatessa, ja hän huusi Mauria illallista syömään. Kun poika tuli, otti Hely hänet syliinsä, ja lapsi, joka oli juoksemisestaan ja matkasta väsynyt, ei jaksanut paljoa syödä, vaan nukkui siihen. Hely riisui vaatteet pojan yltä ja laski hänet hiljaa vuoteellensa. Mauri nukkui lapsen levollista unta, mutta äiti istui vielä kauan juttelemassa suutarinlesken kanssa. Hän kysyi, saisiko täällä helposti työnansiota, ja minkälaista. -- Leski sanoi, että Ihalasta saisi kehruuta ja kaikenlaista ompelutyötä. »Mutta minä olen myöskin ommellut vaatteita kyläläisille, joten teidän sopii minun kanssani yhdessä ruveta ompelemaan. Minulle tuodaan työtä niin paljon, etten ajoissa joudu kaikkia valmiiksi saamaan.» Tämä osotti, että Helyllä toimeentulon puolesta oli hyvät toiveet.

Vihdoin Hely kysyi, mitä opettajattaresta pidettiin, ja leski vastasi: »Hänestä kaikki pitävät, sillä lapset ovat koulussa tulleet paljon tottelevaisemmiksi, ja hän on kovin toimelias ja tekee kaikin puolin työtä kansan hyväksi. Nyt hän on saanut toimeen, että syksyllä ruvetaan rakentamaan lastenkotia, jossa kaikki orvot saavat kodin. Kyllä Ihalan patruuna ja Arvo maisteri sen oikeastaan saivat aikaan kokouksessa, vaikka vastustajia silloinkin löytyi. Maakauppias varsinkin oli koettanut heitä vastustaa ja vieläpä yllyttää muitakin ihmisiä, mutta opettajatar oli jo moniaalla puhunut asian tärkeydestä, niin ettei siihen maakauppias mitään voinut, varsinkaan kun patruuna otti asian haltuunsa. Tuo maakauppias kuuluu sitäpaitsi olevan roistomainen; mieshän muutti tänne nykyään. Hänellä kuuluu olleen suuri talo, mutta tuhlasi kaikki. Rouvan isä, Renkalan rusthollari, oli sitte auttanut häntä, joten pääsi alkuun ja rupesi täällä kauppaa pitämään, mutta kauppias ryyppää ja rouvan sanotaan juovan ämmien kanssa kahvia.»

»Vai tänne hänkin on tullut», sanoi Hely. »Ja noinko Renkalan rahat menevät?»

»Tunnetteko heidät?»

»Tunnen minä Renkalan ja hänen tyttärensä. Mutta nyt minua jo väsyttää niin kovin, että täytyy mennä maata.»

»Niin, kyllä maar, kello on jo yksitoista; minäkin tässä näin kauan löpisen enkä muista, että olette matkastakin väsynyt; mutta oli kovin hauska jutella, kun kerran puhekumppanin sain», sanoi leski ja läksi kamariinsa.

Jättäen kaikki huolensa Jumalan haltuun vaipui Hely väsyneenä makeaan uneen uudessa kodissaan.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Kesä oli mennyt, elokuu oli loppupuolella. Pelloilla näkyi kuhilaita joka haaralla. Hely oli hyvin tullut toimeen suutarinlesken luona. Se vain välistä häntä huolestutti, että Mauri juoksi Juskan perässä kaikkialle ja usein loukkasi itsensä, kun yritti kiivetä paikkoihin, joihin hän ei saattanut päästä, vaikka Juska pääsi. Lähellä suutarinlesken asuntoa oli talojen välissä vainiotilkku, jonka vuoksi siinä myöskin oli maantienveräjä. Kun matkustavaiset ajoivat kylän läpi, täytyi heidän siis tässä kohden vähentää vauhtia, ja milloin vain vaunut siitä menivät, niin pojat heti kiirehtivät päästäksensä vaunujen taa. Jokainen äiti ymmärtää, että tämä Helyä huolestutti. Hän oli kyllä kieltänyt poikaansa, mutta kun Juska meni edellä, ei Maurikaan kieltoa muistanut.

Eräänä päivänä, kun Mauri leikki kivillä ja kuusenkävyillä sisällä ja Hely ompeli, tuli leski ulkoa ja sanoi: »Olipa hyvä, että poika oli sisällä, sillä nuori patruuna ajoi juuri tästä ohitse semmoista vauhtia, että jos poika olisi maantiellä ollut, niin pian olisi saattanut joutua hevosen jalkoihin. Kuulin tuolla kylässä, että patruuna meni morsiantansa noutamaan. Kaikkialla nyt puhutaan, että hän ja opettajatar ovat kihloissa. Sanotaan, että keväästä asti ovat olleet, vaikka siitä nyt vasta on ruvettu puhumaan.»

Hely ei vastannut tähän mitään. Hän kävi hirveän kalpeaksi ja sanoi voivansa pahoin sekä meni heti pitkäkseen vuoteellensa.

Leski ihmetteli, mikä häneen nyt noin äkkiä tuli, ja sanoi: »Se on varmaankin kohtausta, ei mikään muu niin äkkiä ota kiinni.»

Mutta Hely kyllä tiesi, mikä otti kiinni. »Iirikö menee tuohon sukuun?» -- ajatteli hän. »Siis on Mauri taas ilman hoitajaa, jos äiti kuolee. Ihalaanko Mauri? Ei, ei milloinkaan! Iiri saisi hävetä koko elinaikansa sisarensa tähden, ja kaikki ihmiset sanoisivat: 'Tuo on isätön lapsi.' -- Kauas täältä pitää Mauri vietämän. Martin luona tulee hänestä kelvollinen talonpoika, ja Hanna on hyvä ihminen, hän kyllä Maurin äidiksi rupeaa.»

Parin päivän kuluttua oli Hely taas toipunut. Hän istui portailla ompelemassa, sillä ilma oli lämmin; Juska ja Mauri juoksentelivat pihassa.

Samassa kuului maantieltä ratasten jytinää ja vaunut ajoivat hiljakseen ohitse. Hely katsoi vaunuissa istuviin ja kävi lumivalkeaksi. Lapset juoksivat maantielle, ja Hely tahtoi huutaa heitä pois, mutta hän oli kuten kivettynyt eikä saanut sanaa suustaan. Vaunuissa istui Aksel ja hänen morsiamensa Ragnhild. Juska kiipesi vaunujen taa ja Mauri, joka ei jaksanut kiivetä juoksi perässä, pitäen kiinni vaunuista.

»Pois sieltä takaa!» huusi ajaja, mutta Juska ei mennyt pois. Aksel sieppasi kiivaasti ajajalta piiskan ja huimasi sillä vaunujen taa. Silloin Mauri kovasti rupesi huutamaan, sillä piiskan sivallus oli sattunut häneen, joka juoksi vaunujen vieressä, eikä ulottunutkaan Juskaan. Kimeä hätähuuto kuului myöskin suutarinlesken portailta. Hely oli kuullessaan lapsensa äänen päässyt kivettyneestä tilastaan. Hän kirkasi ensin ja juoksi sitte, aavistaen mitä hirveintä, maantielle. Päästyänsä vaunujen luo, jotka nyt seisahtuivat, koska ajaja meni porttia avaamaan, kohtasi hänen katseensa Akselin. Mitä kaikkea Aksel näki noissa mustissa silmissä, sitä en tiedä, mutta varma on, että hänen täytyi luoda silmänsä maahan päin. Hely otti syliinsä itkevän Maurin ja riensi kotiin, mutta Aksel sanoi lujasti palvelijalle: »Aja!» Vaan kun hevoset läksivät liikkeelle, huudahti Ragnhild: »Aksel, älä anna hänen ajaa, minä tahdon mennä katsomaan tuota lasta, miten hänen laitansa on.»

»Älä mene, armas Ragnhildini -- se vaikuttaa sinun hermoihisi -- -- ja --»

»Minun hermoihini! Ei minun hermojani mikään vaivaa; minä tahdon mennä!»

»Tästä vain syntyy ikävyyksiä, ei minua haluta nähdä kyyneleitä ja parkumisia -- vähäinen piiskan näpähys -- mitä tuo nyt oli -- Minä lupaan, että heti Ihalaan tultuani annan kuulustaa, kuinka lapsi voi, ja sinä saat nähdä, ettei häntä mikään vaivaa.»

»Minä tahdon mennä häntä katsomaan, sen olen sanonut. Jää sinä tänne, minä menen yksin», ja hän tarttui ajajaan, vaatien häntä seisahuttamaan hevosia.

Aksel näytti erittäin tuskastuneelta; hän rukoili vieläkin Ragnhildia luopumaan aikeestansa, mutta kun neito oli luja päätöksessään, sanoi Aksel hänelle: »Noh, koska olet itsepintainen, niin minäkin tahdon olla samoin. Saat sitte mennä yksin.» Ja Ragnhild meni.

He olivat joutuneet jo hyvän matkaa lesken asunnosta, mutta Ragnhild astui kiireesti. Hän oli erittäin kiihkeässä mielentilassa, sillä hän ei enää tuntenut sulhoansa. Hän ajatteli käydessään: »Mitenkä Aksel saattaa olla noin epäkohtelias, että ennemmin seisoo maantiellä hevosten vieressä kuin seuraa minua? Hän sanoi minua itsepäiseksi. Kumpi meistä oli itsepäinen? Hän se oli. Minun oli syytä mennä katsomaan lasta, oliko hän pahoinkin loukkaantunut -- mutta Aksel jäi maantielle vain pelkästä oikullisuudesta. Sellainenko onkin hänen rakkautensa?» Näin hän tuumaili kävellessään suutarinlesken asunnolle, jonne hän jo ennätti.

Hän meni sisälle ja näki Helyn, joka istui tuolilla ja hautoi kylmällä rievulla Maurin kasvoja. Ragnhild läheni häntä luoden silmänsä Maurin kasvoihin, joissa pitkä punainen naarmu osotti piiskan jäljen, ja tunsi heti lapsen, jonka hän oli nähnyt Helsingin asemalla. Hely huomasi myöskin, että Ragnhild oli sama, joka hänen lapselleen oli appelsiinin antanut, ja hänen tummat silmänsä kävivät heti lempeämmiksi. Hän vakuutti Ragnhildille, että Mauri kyllä pian parantuisi, vaikka naarmu nyt vähän rumalta näytti. Ragnhild otti pienestä laukusta, joka hänellä oli muassaan, monenlaisia makeisia ja antoi ne Maurille. Sitte hän läksi pois, luvaten tulla pian jälleen.

Kun Ragnhild palasi, katsoi Aksel häneen vähän levottomasti, mutta kysyi kuitenkin: »Oliko lapsi pahoin loukkaantunut?»

»Pahoin kyllä, mutta ei vaarallisesti. Oi, hän oli niin suloinen, kuten pikkuinen enkeli, kun hänet näin Helsingin asemalla, mutta nyt oli hänellä suuri punainen naarmu kasvoissaan, ja se häntä niin rumensi, että tuskin häntä tunsin. Äiti parka oli aivan kuolonkalpea, mutta erittäin kaunis ihminen; vahinko vain, etten osannut hänen kanssaan puhua -- vähän kuitenkin hän ymmärsi ruotsia. Jolleivät Arvo ja Iiri olisi jääneet jälkeemme, olisin mennyt sinne Iirin kanssa.»

»Huomenna annamme kuulustaa, miten pojan laita on», sanoi Aksel.

»Minä menen sinne itse», vastasi Ragnhild, »ja otan Iirin mukaani, sillä he eivät minua oikein ymmärrä, kun en osaa suomea puhua».

»Se on tarpeetonta.»

»Miksi noin sanot, Aksel? Minä en sinua ymmärrä enää. Miksikä et itse tule minua saattamaan suutarinlesken luo? Olet ikäänkuin pelkäisit jotakin; miksi olet noin kummallinen?»

Akselin ei tarvinnut vastata, sillä samassa hän näki Arvon ja Iirin tulevan ajaen lesken töllin sivutse ja huudahti: »Kas tuolla Arvo ja Iirikin jo meidät saavuttavat. Aja, Heikki!»