Chapter 11

Kun kotiin tulivat, seisoi Kallu pihalla. Juuri kun Martti ja Hely läksivät hänen sivutsensa, sanoi Kallu: »Hely, minulla on sinun kanssasi puhuttavaa, jää tänne.»

»No mitä sitte?» kysyi Hely. »Mitä nyt tahdot sanoa?»

Martti meni tupaan, kun Hely jäi Kallun puheille. »Minä tahdon vielä kerran sanoa sinulle, Hely: älä lähde pois, jää tänne ja tule minun vaimokseni. Minä koettaisin, niin kauan kuin elän, tehdä sinun elämäsi niin keveäksi kuin mahdollista, ja minä tunnen, että voimani kasvaisivat kahdenkertaisiksi, jos sinut saisin. Miksikä sinä minua ylenkatsot?»

»Ylenkatsonko? -- Ei, Kallu hyvä, en milloinkaan, mutta olin ynseä sinulle sen vuoksi, etten tahtonut sinua pettää -- tahdoin näyttää, etten ymmärtänyt panna tarpeeksi arvoa sinun rakkauteesi.»

»Mutta nyt! Hely! -- --»

»Älä pety, Kallu! Nyt on se myöhäistä. Sinä olet liian hyvä minulle. Ylenkatso sinä minua.»

»Voi Hely! Hely!» sanoi Kallu kalveten ja läksi kiireesti pois kievaritupaan. Siellä hän istui ääneti pitkän hetken puhumatta kenellekään mitään. Vähäisen ajan perästä lähti hän menemään ovea kohti, ja Martti, joka rahilla venyi, huusi hänelle:

»Kallu! Mihinkä menet?» Mutta Kallu ei vastannut mitään, vaan lähti ulos ovesta. Tuokion ajan kuluttua hän tuli takaisin, kantaen kainalossaan kahta puolentuopin pulloa. Hän tuli oikoiseen Martin luo, huutaen lujasti:

»Juo, poika, nyt sitä pitää juotaman!» Hän tarjosi Martille toisen pullon ja otti itse aika kulauksen toisesta.

»Mitä tällä tarkoitat, Kallu?» kysyi Martti. »Oletko hullu?»

»En, vaan ehkä vasta tulen hulluksi», vastasi Kallu, »mutta juo, ei tässä muuten elää jaksa. *Sinun* ja *minun* täytyy juoda --» ja hän otti taas kulauksen, lisäten: »Mutta tuon kolmannen -- meri hänet nielköön hänen Ruotsinmatkallaan! Vaan meri olisi liian hyvä hauta hänelle. Etkö sinä juo? Tähän asti olen sinua varjellut viinanmyrkystä ja itseäni myöskin, mutta nyt sitä juodaan. Hei! Näin vain!» -- Hän aikoi juuri taas viedä pullon suunsa lähelle, mutta samassa Martti paiskasi ne molemmat maahan, niin että viina virtaili pitkin lattiaa. »Poika riivattu, mitä sinä teit!» huusi Kallu.

»Varjelin nyt vuorostani sinua, kuten sinä ennen minua, kun kyytimies tyrkytti minulle viinaa pullostansa», vastasi Martti aivan levollisesti.

»Mutta minä en jaksa elää, jollen juo; sinä et tiedä, mitä minä tänään olen saanut kärsiä.»

»Ehkä tiedänkin, ehkä en, mutta sen tiedän kuitenkin, että se ihminen ei ole onnettomin, jolla on luotettava ystävä, ja jonka sydäntä ei mikään rikos raskauta.»

»Niin, tiedän minä yhden, joka kärsii enemmän kuin minä. Kuules, Martti, minä en toiste maista viinaa. Minä voin kärsiä.»

»Se on oikein! Kärsi sinä, tottahan haava joskus parantuu. Heikko vain kärsimyksensä viinaan upottaa.» Martti otti lasinpalat lattialta ja vei ne ulos. Takaisin palattuaan kehoitti hän Kallua illalliselle.

»En jaksa syödä», vastasi Kallu.

»Tule kumminkin näön vuoksi ja ole jotakin syövinäsi.»

»En viitsi. Sano, etten voinut hyvin, minä panen maata; tuo viina rupeaa menemään päähäni.»

Martti meni yksin, ja kun Kallua kaivattiin, sanoi hän, kuten Kallu oli käskenyt.

Seuraavana päivänä jo varahin aamulla olivat Hely ja Martti valmiit lähtemään. Kun Hely Kallulle jäähyväiset sanoi, olivat molemmat kovin kalpeat, eikä Kallu sydämessään tuntenut mitään vihan tunnetta, ainoastaan syvä suru kuvautui hänen kasvoissaan. Aavistiko hän, että tämä ehkä oli viimeinen kerta, jolloin he toisilleen hyvästi sanoivat? Tuommoinen hetki aina on anteeksiantamuksen hetki.

Martti ja Hely läksivät Hämeenlinnaan; siellä he olivat yötä, ja aamulla Hely lähti asemalle, mennäksensä Helsinkiin. Martti oli häntä saattamassa. Näyttipä siltä, kuin Martilla olisi ollut jotakin sanottavaa sisarellensa. Hän yskähti ja aukaisi jo puoleksi suunsa, mutta aina vain sanat jäivät sanomatta. Vihdoin kuitenkin, kun jo ensi kerran soitettiin, Martti puheeseen pääsi, vaikka hänen äänensä, joka tavallisesti erittäin tyveneltä kuului, nyt värähteli vähäsen. Hän lausui: »Jos sinä, Hely, joskus apuani tarvitset, -- eihän ihminen tiedä, mitä tapahtuu, -- niin muista se, että minulla aina sinua kohtaan on veljen sydän. Jos minulla on leipää, vaikka vähänkin, niin riittää siitä aina osa sinullekin.»

Hely puristi veljensä kättä -- kello soi, juna vihelsi ja Hely meni vaunuun. Hetkinen vielä, ja juna lähti, vieden Helyn muassaan. Martti läksi takaisin kaupunkiin ja sieltä sitte heti matkustamaan Mustialaan.

Näin Antin-Liisan lapset eli huutolaiset kukin joutuivat eri haaralle, uusia kohtaloita koettelemaan.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Vähän enemmän kuin vuosi oli kulunut vastakerrotuista tapauksista, kun eräs nuori, kalpea nainen seisoi Helsingin kauppatorin ääressä happamia pehmeitä leipiä myymässä. Hän odotti levottomasti, että ostajia ilmaantuisi, mutta myyjiä oli paljon. Ilma oli kylmä, harmaa kostea sumu verhosi kaupunkia. Nainen, joka leipää myi, näkyi käyvän yhä levottomammaksi, mutta vihdoin tuli joukko työmiehiä, jotka ostivat, mitä hänellä sillä kertaa myytävänä oli. Nyt nainen huokeasti veti tyhjät kopat käsirattaissaan torilta pois. Kiireesti hän astuskeli, vaan matkaa yhä kesti vain, sillä hän asui Vinkkelikadun varrella. Tultuaan erään rappeutuneen talon kohdalle, poikkesi hän pihaan, vei rattaat vanhaan vajaan ja riensi sitte peräpihalla olevan matalan rakennuksen portaita ylös. Huone, johon hän tuli, oli jotenkin iso, lautaseinällä kahtia jaettu leivintupa. Levottoman kiihkeästi nainen avasi oven, joka vei lautaseinän toiselle puolelle, ja tultuansa tuohon vähäiseen huoneeseen, muuttui hänen muotonsa nähtävästi. Hänen huulensa hymyilivät ja silmänsä katselivat erinomaisen lempeästi huoneessa olevaa kätkyttä kohti, jossa viiden kuukauden vanha poika nukkui.

»Jumalan kiitos, hän nukkuu vielä», lausui nainen ja lisäsi: »Mutta yksin ovat hänet jättäneet taas; Mauri raukka, jos olisit herännyt -- Kyllä niitä leipiä paistaisin -- mutta se myyminen, kun täytyy lapsensa jättää, se on mitä ikävintä.» Näin hän puhui itseksensä, hiipi sitte hiljaa ulos ovesta ja aukaisi jälleen toisen oven, joka vei leipomohuoneen rinnalla olevaan kamariin. Siellä oli vaimo ja kolme lasta. Vaimo istui pöydän ääressä syöttäen pienimmälle lapsellensa velliä, ja kun lapsi oli lusikasta vähän maistanut, vei äiti aina lopun omaan suuhunsa. Tätä hän jatkoi, kunnes sekä lapsen että hänen oma vatsansa oli täynnä, ja olisi kenties jatkanut siksi, että vähän liikaakin olisivat saaneet, ellei äsken mainittu nainen olisi tullut sisään juuri parahiksi.

»Kas sinäkö, Hely, sieltä tulit. Ajattelin, kuka siellä kävi --»

»Niin minä, ja tässä on rahat», sanoi Hely ja laski ne pöydälle. »Kauan sain seisoa tänään, ennenkuin leivät ostettiin, mutta sitte vihdoin kuitenkin tuli joukko työmiehiä, jotka ottivat kaikki. Olin jo kovin levoton Maurista, mutta poika nukkui vielä. Kyllä on surkeaa, kun täytyy jättää lapsi yksin tuohon kylmään koppeloon. Lupasit kuitenkin sillä aikaa, kuin poissa olin, antaa hänen maata täällä.»

»Ei hänellä hätää ollut, koska nukkui.»

»Entä jos olisi herännyt?»

»Kyllä häntä katsomaan olisin mennyt.»

Hely pudisti päätään ja aikoi mennä pois, mutta vaimo otti kaapista kaksi leipää ja antoi ne hänelle lausuen: »Tässä on leivät, ne pitää sinun vielä saaman, niinhän olemme suostuneet.»

»Niin olemme», vastasi Hely; hän otti leivät ja meni jälleen lapsensa luo, joka heräsi juuri ja närähteli. Äiti viihdytteli häntä vähän aikaa, ja pienokainen alkoi hymyillä hänelle. »Voi lapsi raukka, millainen lienee sinunkin kohtalosi maailmassa», sanoi Hely, ja kyyneleet rupesivat kuumina vierimään hänen poskillensa. Vähitellen ne kuitenkin jälleen kuivuivat, kun lapsi iloisesti liverteli.

Tunnin verran hän oli pitänyt lastansa sylissään, kun kuuli ulko-oven narahtelevan. Hän laski kätkyeen lapsen ja meni leivintupaan. Eräs nuori tyttö seisoi oven suussa ja kysyi: »Asuuko täällä Loviisa Niemi, joka on ilmoittanut ottavansa pyykkiä pestäväksi?»

»Asuu», vastasi Hely.

»Minä toin tänne vaatteita pestäväksi», virkkoi tyttö.

»Kenenkä ne ovat?»

»Neiti Aatelin. Hän sanoi Niemen Loviisan ennen palvelleen hänen kodissaan.»

»Kummallinen sattumus!» ajatteli Hely itsekseen. »Onni, että panin ilmoituksen alle Loviisan nimen.» Sitte hän kysyi: »Onko täällä muita kuin neiti?»

»On everstinna ja luutnanttikin. He tulivat neitiä noutamaan, hän kun on koko syksypuolen ollut tohtorin hoidettavana. Neiti on ollut kovin sairaalloinen, mutta nyt on hän kuitenkin parempi.»

Hely meni viereiseen huoneeseen ja ilmoitti Loviisa Niemelle, mitä tyttö oli puhunut. Hän oli niin kalpea, että Loviisa luuli hänen sairastuneen. »Mene sinä antamaan kuitti, että olet ottanut vaatteet pestäväksi», sanoi Hely. »Anna nyt vain kaiken käydä sinun nimessäsi.»

Loviisa kirjoitti kuitin ja meni juttelemaan tytön kanssa sekä käski hänen viedä terveisiä röökinälle, mutta Hely riensi omaan huoneeseensa lapsensa luo.

»Kukas tuo on, joka tässä ensin oli?» kysyi tyttö Loviisalta.

»Se on kotipuoleltani eräs nainen, jolla on lapsi», vastasi Loviisa. »Hän auttaa minua ja saa siitä vapaan asunnon.»

»Minäkin olen jo näin kauan tässä jutellut», sanoi tyttö, »ehkä jo kaivataan kotona. Jään taas ilman paikkaa, kun neiti lähtee pois; pestasivat minut ainoastaan siksi aikaa, kuin hän on täällä. Mutta kyllä niitä paikkoja aina saa. Hyvästi nyt!» Ja puhelias tyttö läksi vihdoinkin.

Loviisa kurkisti lautaovesta sisälle ja sanoi: »Aina sinä itket, Hely. Mitä se itkemisestä paranee?»

Hely ei puhunut mitään, vaan rupesi tuutimaan lastansa. Mutta kun Loviisa aikoi mennä pois, sanoi hän: »Minä en kykene noita vaatteita pesemään. Ota sinä, Loviisa, kokonaan tuo työ tehtäväksesi, kyllä minä tuon vettä ja katson lapset.»

»Sinä nyt olet kummallinen -- mikä siinä on, ettet näitä pestä tahdo?»

»Minä en niihin koske, sillä minä repisin ne palasiksi», sanoi Hely. »En missään tekemisessä tahdo olla sen suvun kanssa.»

»Vai niin -- -- kyllähän minäkin ne pesen», vastasi Loviisa ja meni panemaan pyykkiä alkuun, ajatellen itsekseen: »Hm -- siinä näkyy olevan joku salainen syy -- --»

Hely toi vettä ja hoiti Loviisan lapsia. Kaikkeen hän joutui, ja pitkästi sitä päivää kestikin. Illalla hän valmisti ruokaa siksi, kuin Loviisan mies työstä palasi, ja teki kaikki oikein innolla, aivan kiitollisuudesta Loviisaa kohtaan, joka otti vaatteet yksin pestäkseen.

Myöhään illalla, kun jo pyykki oli pestynä ja Niemi perheineen nukkui syvässä unessa, istui Hely vielä valveilla vuoteensa ääressä. Lamppu oli sammutettu, kova tuuli pilviä ajellen raivosi ulkona, mutta täysikuu, joka ei sortunuttakaan hylkää, pilkisti pilvien välistä valaisten lempeällä valollaan huonetta. Lapsi oli koko illan ollut levoton, mutta nyt hän nukkui, ja Hely hänelle hiljakseen laulaa hyräili:

Tuu, tuu, tuutiluu, nuku lapsi kultanen! Äiti istuu valvoen, suru sydämessä.

Tuu, tuu, tuutiluu. Eikä tule unikaan helmahansa ottamaan, suomaan lievitystä.

Tuu, tuu, tuutiluu, kylmä on mun kotisen'. Nuku, lapsi kultanen, vaikka tuuli vinkuu.

Tuu, tuu, tuutiluu, myrsky raivoo ulkona, suru äidin rinnassa viiltelee ja polttaa.

Tuu, tuu, tuutiluu. Eipä tahra katuen, virtaillessa kyynelten, langenneesta poistu.

Tuu, tuu, tuutiluu, nuku, lapsi viaton! Valvehella äiti on, uupuu murenesta.

Tuu, tuu, tuutiluu. Vaan kun avaat silmäsi, silloin hetkeks' talttuvi kaikki mustat murheet.

Näin hän lauloi sydämensä surusta, ja katumuksen kyyneleet huojensivat hänen sydäntänsä. Hän katseli kätkyessä nukkuvaa poikaansa ja rukoili Jumalaa, ettei viaton lapsi saisi kärsiä äitinsä pahojen tekojen tähden. »Herra Jumala», rukoili hän, »rankaise minua, mutta johda tätä lasta ja poista kaikki loukkauskivet hänen poluiltaan.» Näin rukoiltuansa hän vihdoin sai rauhan. Hän otti lapsen viereensä ja nukkui. Tuuli vinkui, kuukin jo oli varsin pilviin peittynyt, ja lunta tuiskusi, mutta pieni Mauri nukkui äitinsä vieressä, ja siinä oli hänen lämmin, vaikka huone olikin kylmä. Ja taivaallinen Isä valvoi isättömän vuoteen ääressä.

KAHDESKYMMENES LUKU

Kolmatta vuotta oli Iiri ollut opettajattarena R:n pitäjässä ja viihtyi oikein hyvin. Hän oli jo saanut paljon ystäviä kansan keskuudestakin. Monessa sivistyneessä talonpoikaisperheessä hän oli tullut tutuksi ja koetti näitä innostuttaa siihen tuumaan, joka oli hänen lempiunelmansa, nimittäin että pitäjään saataisiin turvattomain lasten koti. Iiri oli pannut toimeen ompeluseuran, jossa ommeltiin kaikenmoisia töitä, sekä pienempiä että suurempia. Työt pantiin voitoiksi arpajaisiin ja tulot korkoja kasvamaan tuota kotia varten. Mutta rahat karttuivat hitaasti, eikä hänen innokas luonteensa malttanut odottaa. Jokin keino täytyi keksiä, jolla pikemmin päästäisiin perille. Hän oli monessa talonpoikaisperheessä ehdotellut, että isännät antaisivat hirsiä metsistään, jos hän saisi jonkun lahjoittamaan maapalstan lastenkotia varten. Mutta isännät vastasivat: »Tokkohan tuosta mitään syntynee? Mitähän Ihalan patruuna sanoo?»

Iirin oli vaikea mennä Ihalaan tästä asiasta juttelemaan, mutta mennä täytyi. Iltapuolella, kun lapset olivat päässeet koulusta, läksi Iiri vanhan neiti Jopen luo, josta hän oli saanut hyvän ystävän ja neuvonantajan.

»Hyvää päivää, täti kulta!» sanoi Iiri tullessaan neidin huoneeseen. »Jaksatteko lähteä kanssani kartanoon? Minun täytyisi mennä sinne patruunen kanssa puhumaan tuosta lastenkodista, sillä tahtoisinpa asiat selvälle ja varmalle kannalle, ennenkuin lukukausi loppuu ja minä taas lähden pois.»

»Kyllä tulen. Sinä olet alkanut hyvän työn; luota Jumalaan, kyllä hän työllesi siunauksen antaa», sanoi neiti Joppe ja lähti menemään Iirin mukana Ihalaan. Patrunessa tuli ystävällisesti vastaan ja kutsui heidät omaan kamariinsa. Täällä Iiri tunsi itsensä rohkeammaksi kuin vierashuoneissa, ja kun patruuna tuli sisälle, sanoi hän ujostelematta:

»Olipa hyvä, että patruuna oli kotona, sillä patruunalle minulla nyt oikeastaan on asiaa.»

»Vai niin. Puuttuuko koulusta jotakin?»

»Ei, kyllä siellä kaikki on hyvin, mutta minä olen ajatellut toista puutetta, nimittäin orpojen kotia. Sellainen tarvittaisiin, sillä ikävää on, että orpolapset pannaan huudolle. Meidän ompeluseuramme on sitä tarvetta varten jo koonnut 3000 markkaa ja voi yhä edelleenkin koota. Nyt olen tuumannut pyytää, että talonomistajat kukin antaisivat tulevana talvena hirsiä niin paljon, että saataisiin koti rakennetuksi. Minä olen monelle jo puhunutkin asiasta, mutta olen aina saanut vastaukseksi: 'Mitähän Ihalan patruuna tuosta sanoo?' Tästä olen havainnut, että täytyy olla mahtavampia ihmisiä kuin minä tätä asiaa puoltamassa, ja nyt tahdon pyytää, että patruuna, jolla on suuri maatila, antaisi sen verran maata, kuin kotia varten tarvitaan, jotta saisin isännille sanoa patruunankin tätä asiaa suosivan.»

»Eivätköhän nuo tuumat vielä liene liian aikaisia, koska ei enemmän rahaa ole koossa. Tyhjät seinät eivät köyhiä elätä.»

»Tietysti ne rahat, jotka maksetaan huutolaisten puolesta, annettaisiin orpojen kotiin -- ja kun monta on yhdessä, tulevat he sentään toimeen vähilläkin varoilla.»

»Mikä hyöty siitä sitte kunnalle on, koska sen täytyy sama maksaa?»

»Ei kunnalle, mutta lapsille», vastasi neiti Joppe.

»Älkää sanoko sitä!» virkkoi Iiri. »Eikö kunnilla olisi hyötyä siitä, että lapsista kasvatetaan kelvollisia ihmisiä -- kuten toivottavasti tapahtuu, jos saavat kasvaa kodissa, jossa heistä pidetään huolta. He eivät tunne itseänsä orvoiksi, he ovat veljiä ja sisaria yhdessä kodissa, ja heillä on yhteinen äiti, joka heistä kaikista huolen pitää. Mutta huutolaisina heitetään heidät usein sellaiseen kotiin, jossa aina saavat tuntea, että ovat hylkykaluna. Jokainen saa ärjäistä huutolaiselle, hänelle kelpaa vaikka millainen ruoka -- tuskin on hän koiraa parempi. Monesta tulee tällä tavoin huono, valheellinen ihminen, joka saa kotinsa vankihuoneessa. Mutta jos häntä toisin kasvatetaan, saattaa hän tulla hyödyttämään sitä paikkakuntaa, joka on nähnyt hänen varttuvan.»

»Minä pelkään, kuten isännätkin, ettei tuumasta tule mitään.»

»Jos vain huoneet saataisiin, niin kaikki hyvin kävisi. Kyllä meidän ompeluseuramme kokoisi rahaa. Me olemme kaikki asiaan hyvin innostuneet.»

»Niin, kyllä tällaisia täytyy ajatella ja harkita. En minä luule, että siitä mitään syntyy», sanoi patruuna vieläkin.

Iiri kävi surumieliseksi; hän ei uskaltanut enää puhua mitään asian puolustukseksi. Arvo, joka oli ollut ulkona kävelemässä, tuli nyt kotiin. Hän meni iloisesti Iiriä tervehtimään ja kysyi: »Oletteko jo kauan ollut täällä?»

»Olen», vastasi Iiri, »täti Joppe ja minä olemme jo olleet täällä pari tuntia». Iirin kauniit silmät eivät niin iloisilta näyttäneet kuin tavallisesti. Sen Arvo heti huomasi ja kysyi, oliko Iiri saanut kirjettä kotipitäjästään ja tiesikö miten siellä jaksettiin.

»En aivan nykyään. Eikä Pekkokaan Helsingistä ole kirjoittanut moneen aikaan», vastasi Iiri.

»Sepä kumma», sanoi Arvo. »Minä luulin häneltä usein kirjeitä tulevan.»

»Hän ei ole juuri ahkera siinä suhteessa», vastasi Iiri, »enkä minäkään liioin. Mutta kotipitäjääni minä kirjoitan sentään jotenkin usein.» Kääntyen neiti Joppeen hän lisäsi: »Täti, emmekö jo lähde?»

»Mihin noin kiire?» sanoi patrunessa. »Onko asianne nyt jo selvillä?»

»Ei ole, mutta ei siitä nyt tällä kertaa tulekaan selvää», vastasi Iiri, luoden patruunaan nöyrän, vaan kuitenkin nuhtelevan katseen.

»Täti jää tänne täksi päiväksi», pyysi Arvo, »kun täti kerran vaivautui mäestä ylös».

»Se kyllä on paras», sanoi patrunessa.

»No, minä jään sitte, koska niin tahdotte», vastasi neiti Joppe. »Mutta nyt olen Iirin seuranpettäjä.»

»Ei siitä pidä huolia, en tällä välillä seuraa tarvitse», sanoi Iiri.

»Minä tulen teitä saattamaan», lausui Arvo. »Ilma on niin ihana ja lämmin, että jo melkein luulisi elävänsä kesäkuussa, vaikka vasta olemme toukokuun keskivälissä.»

Arvo lähti menemään Iirin mukana. Neito kulki ääneti Arvon rinnalla, ja Arvo ihmetteli hänen alakuloisuuttaan. Ihmiset olivat paljon levitelleet sitä huhua, että Iiri olisi Pekon kihloissa, mutta Arvo ei sitä milloinkaan oikein uskonut. Nyt kuitenkin tuli se ajatus hänen mieleensä, että Pekko ehkä jollakin tavoin oli Iirin alakuloisuuteen syynä -- vaikka olihan Iiri juuri aivan hiljan välinpitämättömästi jutellut Pekosta. Hän päätti kysyä, mikä Iiriä vaivasi, mutta Iiri sanoi samassa:

»Maisteri sai ikävän kävelykumppanin minusta, sillä minä olen kovin alakuloinen tällä haavaa.»

»Sen kyllä huomasin ja aioin juuri kysyä, mikä teitä vaivaa.»

»Voitteko ymmärtää, miltä tuntuu, kun harrastaa jotakin aatetta, jonka vuoksi ikäänkuin elää, jota kaikin voimin koettaa saada toteutumaan ja josta nähtävästi kaikille olisi hyötyä, vaan jota ei kuitenkaan saa edistymään sen vuoksi, että ne, joilla on tavaraa ja mahtia, eivät sitä ymmärrä tai eivät huoli ymmärtää.»

»Kyllä minä käsitän, että sellainen asia mieltä katkeroittaa. Mikä asia se on, jota tarkoitatte?»

»Minä tarkoitan orpojen kotia. Tämä asia ei vielä rupea menestymään, ja se minun mieleni tekee alakuloiseksi, etteivät muut ihmiset tahdo toimia tuon kodin hyväksi. On kyllä väärin, että epäilen asian menestymistä, sillä Jumala on mahtavia mahtavampi. Jos hän on puolellani, niin kyllä se menestyy, ja koetanpa vieläkin sitä edistää!»

He olivat nyt joutuneet koulun portille, ja Iiri sanoi Arvolle hyvästi. Mutta Arvo kysyi: »Puhuitteko isälleni tuumistanne?»

»Puhuin», vastasi Iiri, ja sitte he erkanivat.

Kun Arvo tuli kotiin, istui hänen isänsä patrunessan kamarissa, ja Arvo lausui: »Neiti Salmi oli hyvin alakuloinen. Minä kysyin, mikä siihen oli syynä, ja hän sanoi --»

»Että minä olin syypää, eikö niin?»

»Ei juuri sitä, mutta hän sanoi, ettei hänen asiansa tahdo menestyä, ja että se hänet saattaa alakuloiseksi. Minä kysyin, oliko hän isälle puhunut asiasta, ja hän vastasi lyhyesti: 'Olen'. Siitä arvasin, ettei isä hänen tointansa hyväksynyt -- mutta mitä hän siis isälle puhui?»

»Tuosta orpojen kodista, jonka hyödystä jo aikoja sitte olet minua vakuuttanut ja jonka perustamista on tuumittu.»

»Ei suinkaan isä vastustanut sen tarpeellisuutta?»

»En minä suoraan, mutta sanoin vain, etten luule siitä mitään tulevan. Asian laita on se, että minun teki mieleni nähdä, millä tavalla tuo nuori tyttö aikoi asiansa panna toimeen. Miksi minä olisin häneltä kieltänyt pientä maapalstaa, jota hän kodin rakennusta varten pyysi, -- mutta liikaahan se olisi, että me pitäjäläiset jättäisimme hänen toimekseen sellaisen työn. Hän saa nyt vähän aikaa olla siinä luulossa, että olen hänen vastustajansa, ja me toimimme täällä sillä välin kaikessa hiljaisuudessa hänen kiitettävän aatteensa hyväksi. Minä kutsun kunnan miehet kokoon, ja lähde sinä viemään rovastille ilmoitusta, jotta hän sen ensi pyhänä kuuluttaa. Aioin tämän asian jättää tulevaksi vuodeksi, jolloin sinä kartanoni isäntänä ja luultavasti kunnan esimiehenä astut minun sijaani, mutta mitä se viivyttämisestäkään paranee. Kullakin ajalla on tehtävänsä.»

»No se oli hyvä tuuma! Minä menen heti kirjoittamaan kuulutusta.»

Hetken perästä oli Arvo valmis lähtemään, mutta Iiri ei aavistanut, että hänen harras toivonsa ehkä aivan pian toteutuisi.

YHDESKOLMATTA LUKU

»Missä patruuna ja maisteri nyt viipynevät, kun eivät kotiin tule?» sanoi vanha Maija. »Eivätkö he tulekaan päivälliselle?»

»Tulevat kyllä», vastasi patrunessa. »Odotetaan vähän.»

»Vou, vou», haukkui Halli koira.

»Tuossa herrat jo tulevat. Tuota koira hassua, joka haukkuu omaa väkeä! Kylläpä käy vanhaksi», sanoi Maija. »Kai nyt jo saa ruoan tuoda pöydälle?»

»Ei vielä, se jäähtyy», vastasi patrunessa ja meni tulijoita vastaan.

»No miten kävi kokouksessa? Olen oikein utelias», sanoi hän vastatulleille.

»Siellä meni kuten rasvotuilla rattailla. Orpolasten kotia ruvetaan rakentamaan tulevana syksynä. Meidän opettajattaremme oli jo valmistanut kysymystä niin pitkälle, että ukot olivat ehtineet ymmärtää ja harkita asiaa, ja nyt se meni kokonaan itsestään. Se oli todellakin hauska kokous! Maakauppias siellä vähän koetteli vastustella, mutta hänellä ei näkynyt olevan mitään kannatusta pitäjäläisten puolelta.»

»Miten Iirikin ilostunee, kun saa sen kuulla», virkkoi patrunessa.

»Kyllä varmaankin», vastasi Arvo. »Tuo orpolasten koti on jo lapsesta ollut hänen lempiaatteensa.»

»Mutta Iiristä muistan, että täällä on hänelle kirje, ja sen ehkä on kiire. Kentiesi hän tahtoisi siihen vastata jotakin», sanoi patrunessa ja huusi Sereä. Kun tyttö tuli, käski patrunessa häntä viemään kirjettä opettajattarelle. Sere meni, ja Maija tuli kutsumaan herrasväkeä ruoalle.

Päivällisen jälkeen, kun kello jo läheni viittä, meni Arvo äitinsä kamariin kahvia juomaan. Ihalassa oli tapana, että viiden aikaan kokoonnuttiin patrunessan huoneeseen kahville, oli kartanossa sitte vieraita tahi ei. Arvo näytti erittäin miettivältä; olipa hän vähän hajamielinenkin, kun hän jutteli isänsä kanssa kartanon maista. Patruuna katsoi rouvaansa ja hymyili vähäisen -- he kyllä ymmärsivät, mikä nuoriin hajamielisyyttä vaikuttaa. Hetken perästä patruuna läksi kamariinsa, ja Arvo rupesi juttelemaan äitinsä kanssa.

»Mitä äiti sanoisi, jos minä menisin kihloihin?» kysyi hän äkkiarvaamatta.

»Mitäpä minä siihen sanoisin. Minä otaksun, että valitset hyvän tytön, joka voi sinut onnelliseksi tehdä. Olen ollut huomaavinani, että Lilli sinua rakastaa -- hän on hyvä tyttö.»

»Lilli! Mitä minä sellaisella nukella tekisin? Ei hän ymmärrä, mitä elämä ihmiseltä vaatii. Minä tahdon sellaisen, joka voi minua tukea mielipiteissäni, samoin kuin minä häntä, sellaisen, joka voi olla minun kumppaninani ja ystävänäni.»

»No, no, hyvä kyllä, mutta mistä nyt tuollaisen löydät? Onko hän jo tiedossa?»

»On.»

»Kyllä minä jo kauan olen aavistanut, kuka hän on, ja luulen, että olet hyvin valinnut», sanoi patrunessa.

Arvo ei puhunut mitään, vaan asteli pari kertaa lattian poikki ja lähti sitte ulos kävelemään.

* * * * *