Part 9

Taas oli elämä järkähtänyt uudelle asteelle. Huomenis olisi Jannen ollut mentävä hevosineen taloon päivätöihin, mutta siihen ei pystynyt hevonen, eikä kunnolla mieskään. Päivä sai jäädä rästiin. Janne ajoi sontaa navetasta pihaan, kun lehmän säki hankki jo hipaista navetan kattoa. Sonta oli tänä talvena jäänyt ajamatta pellolle paperin ajon vuoksi. Ja tähänastisesta paperin ajosta oli nyt yhteistuloksena vähän toista markkaa rahaa -- ja pirtin lattialla taskukellon sirpaleita. Ja sängyssään makasi yhä Ville selkä kipeänä.

Sanomattoman apea oli tämä päivä. Eivät voineet nuo onnettomat edes toisiaan haukkua, kun kaikilla oli suuria syitä. Kalle-pojan elämä tuli kuitenkin tästä puoleen niin tukalaksi, että Riina salavihkaa toimitti hänelle palveluspaikan kauaksi kylälle. Sitä tietä Kalle hävisi kotoaan. Vanhimmaksi lapseksi jäi silloin Hiltu, kalpea ja vaitelias tyttö. Mutta Riina oli paraillaan raskaana ja siitä syntyi myös tyttö, Lempi. Sen jälkeenkin vielä tuli poika, Martti. Niin niitä tuli.

Näissä oloissa ei juuri tapahdu mitään suuria, kertakaikkisia romahduksia, niinkuin kehittyneemmissä oloissa. Tapahtuu vain pieniä nykäyksiä, jotka siirtävät elämän menoa ikäänkuin astimelta toiselle. Kun nykäys on ohi, niin ei sitä taas enää muistetakaan, vaan jatketaan uudella tasolla. Sillä samaa elämäähän se on kaikissa muodoissaan, eikä sen suhteen ole olemassa muuta ehdotonta, kuin että se on elettävä.

Ville taisi ensin vähän toipua kivustaan, se jo liikkui, söi ja nukkui. Mutta sitten alkoi selkä taas vihoitella ja rupesi lopulta mätänemään. Silloin oli jo aikaa unohdettu ne monet tärisyttävät seikat, jotka sattuivat siihen aikaan kun Villekin sai alun kipuunsa. Elettiin vain ja asuttiin yhä riutuvaa asumusta. Höllyttiin; saatettiin tehdä niinkin ajattelematon teko, että myytiin hevonen.

Niin kuluvat vuodet ja täyttyvät vuosikymmenet.

Toivolan Juhan -- häntä sopii jo taas sanoa Juhaksi -- elämänkaari on loivasti laskenut, keski-iän kiinteämpi elämänote on lientynyt. Kun puolueettomasti katselee hänen nykyistä elämäänsä, on siitä jo löytävinään semmoista pitkän, syvän huokauksen tunnelmaa, joka käy hyvin ansaitun unen edellä. Mutta kun paikkoja särkee, niin uni ei tule; saa huomata monta semmoista huokausta, ennenkuin pää kallistuu. Ehtii monesti katkeroitua ja jälleen leppyä, ennenkuin suuri vapauttava uni saapuu.

Juha myi hevosensa ja rahat on tullut kulutettua. Viimeiset menivät apteekkiin Villen lääkkeistä, takaisin tuli vain pennin rahoja. Nyt on jo moniviikkoiset hevospäivät rästissä ja vähän on tullut tehtyä apupäiviäkin; vasta kaksitoista, ja kesä on puolessa. Hän on koettanut puhua isännälle, ettei vielä ole löytänyt soveliasta hevosta ostaakseen. Isäntä ei ole puhunut mitään.

Vanha Yrjölä on kuollut jo. Tämä on hänen poikansa Taavetti, joka nyt on isäntänä. Se on käynyt maamieskoulunkin. Se on sanonut, etteivät isänaikaiset töllinkaupat sido häntä, poikaa; hänen ei niitä tarvitse tuntea jollei tahdo. Hän on saanut talon ostokaupalla, eikä hän ole kiinnekirjoissa huomannut mitään tölleistä puhuttavan. Näin se sanoi isännäksi tullessaan, mutta on se sentään näihin asti kaikki torpparinsa "tuntenut".

Kuinka nyt sitten vanhan Toivolan ruvennee käymään niitten hevospäivien tähden?

On tyven, helteinen sunnuntaipäivä, kolmen aika. Toivolan Juha istuu pirtin kynnyksellä paitahihasillaan, avopäin ja avojaloin. Ulkonaisesti on lämmin ja suloinen olla, ja niinpä melkein on sisäisestikin. Ei jaksa, ei aina jaksa miettiä sitä hevosasiaakaan, mutta ei vielä juuri tahdo päästää täyteen tietoisuuteen sitäkään varmuutta, ettei enää omaa hevosta saisi. On seisahdus niinkuin tuulten kääntyessä. Lienteä ikämiehen mieliala, joka ei ole kaukana kyynelistä.

Avoimesta pirtinovesta kuuluu silloin tällöin kipeän Villen heikko uikutus. Riina menee kysymään, ottaisiko se häppää. Muuta ei sille enää osata kuin suun kastinta antaa. Ei sen syömisestä ole enää aikoihin mitään tullut. Lääkkeet loppuivat. Vaikkeivät ne mitään auttaneet, niin tahtoisi niitä kumminkin olevaksi nyt kun loppu lähenee. On niin masentavaa, kun ei edes niitä ole. Ei muuta kuin suun kastinta, jota lapsi aina nöyrästi ottaa.

Mitä kauemmin Juha siinä istuu, sitä useamman uikutuksen ja häpäntarjouksen hän kuulee. Maailmalla oleva Kalle, tämän kivun alkusyy, ei sattumaltakaan tule hänen mieleensä. Eikä hän tällä hetkellä ole vihainen Riinallekaan. Riina on veltto, mutta tämän ristinsä se kantaa nurkumatta.

Tämmöinen pehminnyt murhe luo Juhaan omituisen sopusoinnun tunteen. Päivän uuvuttava ihanuus saa Juhan silmissä saman väreen, ja kun taas tulee mieleen se hevoskysymys, tuntuu se nyt helpommalta. Villen uikutus on niinkuin siunaus sille asialle; niinkuin pyytäisi Villekin hevosta. Niinkuin Ville kärsimyksillänsä sitä juuri ansaitsisi.

Juha nousee, ei hän nyt juuri sillekään asialle aio lähteä, muuten hän vain vetää saappaat jalkaansa ja takin yllensä ja lähtee kävelemään. Kumminkin hän kävelee yhä pitemmälle kylää kohden ja tietää kävelevänsä aina Pirjolaan asti. Siellä hän vasta päättää, puhuuko hän vanhalle isännälle mitään tästä asiasta. Ehkä hän näkee vanhan isännän jossain ulkosalla, niin että voi luontevasti puhua muista asioista, jos ei siitä isosta asiasta viitsisikään.

Ja Pirjolan vaari onkin tupakkimaallansa ja he puhuvat varsin mukavasti muista asioista. Kysyypä vaari leppeällä äänellänsä kuinka poika jaksaa, eikö vielä ole loppunut. Ei ole vielä. -- Jaa, kauan sitäkin laps'parkaa koetellaan. Vaari lähtee sisälle päin ja sanoo: -- Etkös poikkee tupakille? -- En minä nyt taida, pitäisi tästä käydä vähän etäämmällä, vastaa Juha ja nielaisee tyhjän palan.

Ja hän kävelee edelleen päättämättä mitään. Ruumis aistimineen etenee pitkin kaartoilevaa tietä, mutta mieli ei ota osaa siihen etenemiseen. Ja niin hän pyhäisenä ehtoona kävelee sisään semmoisen talon ovista, joka koko paikkakunnalla on hänelle vieraimpia. Hän tulee Harjakankaan Nikkilän uusiin huoneisiin. Ja kun hän kerran on vieraitten ihmisten katon alle tullut, on hänen puhuttava asiansa, muuten häntä luultaisiin hulluksi. Hän puhuu asiansa entiselle Ollilan Anttoolle, joka nyt on keski-ikäinen mies. Eikä asia tunnu Anttoosta ollenkaan vastenmieliseltä. Hänen puheensa on yhtä äänekäs kuin huutaisi hän tallin luo rengille, mitkä valjaat tämän on otettava. Juha puhuu sydämellisimmällä äänellään Villen pitkälliset kivut, lääkkeitten hinnat ja kaikki tyynni. Kaiken lopuksi sanoo Anttoo:

-- Ko mää sen suoraan sanon, nin mää tiän sen niin nuukasti, etten mää ikänä sais takasin penniäkkään, ja mää oon semmonen miäs, etten mää heitä rahojani kaevoon.

Hän liikehtii nuorekkaasti pitkin huonetta, hakee jotakin ja poistuu sitten. Juhakin nousee ja lähtee eikä ole vähääkään murtunut. Mutta kyökin kautta ei hän enää rohkene mennä; hän hiipii isolle kuistille, jonka monet pienet lasit ovien käydessä vihaisesti helisevät. Kun on päässyt pihan halki ulos raitille, tuntuu vapaalta ja turvalliselta. -- Tulipa hän kulkeneeksi kauas kotoa tänä pyhäehtoona. Ilma jo viilenee ja siinä väreilee hieno puunto pitkän onnellisen päivän jälkeen.

Kylän viljat tekevät terää ja korpeen päästyä tuoksuu mättäinen maa kostealta. Näin vaeltaen ei kurjinkaan ihminen ajattele pelkkiä arkiasioita. Ei ajattele Juhakaan alkavan viikon töitä, ei ajattele enää edes hevosasiaansa. Hänen ympärillään leyhyy tyvenen kesäyön kaihoisa tuntu, johon tiedottomasti sisältyy pieniä muistoja pitkän elämän etäisimmistä kohdista. Luonnoton onnen aavistus pitää häntä valheellisessa vireessään. Kotona pirtissä maataan jo; on Villekin saanut levon risaisella vuoteellaan. Riina hiukan herää, kun Juha oikaisee hänen viereensä, mutta nukkuu heti takaisin; tahtoo tyystin käyttää tämän ajan, kun Villekin nukkuu.

Onnellinen on Suomen suviyö. Kun luonto arkisella puolellaan on vuosikymmenien kuluessa miehen valmiiksi pehmittänyt, lykännyt ja vetänyt häntä myötä- ja vastoinkäymisten harhauttavalla tiellä, vetää se jonain kesäyönä ikämiehen tajunnasta kaikki päivälliset koetuskivensä pois ja antaa tajunnan valua haaveellisen maisemansa kosteaan rauhaan... Nikkilässä käynti oli vain paisuttanut Juhan omituista mielentilaa. Mikään ei olisi mahdottomampaa kuin ruveta nyt kuvittelemaan töitä ja ponnistuksia. Toista tietä nyt on onni tuleva. Ville hengittää sängyssään; ei Juha toivo sen kuolemaa, mutta ei hän suinkaan kuvittele sen paranevankaan; ei se sitä ole... Juha ei saa unta tuntikauteen, ei hän yritäkään. Ajatus löytää lopulta varman suunnan. Hän ei mene enää Pirjolaan eikä Nikkiläänkään, vaan hän lähtee Tuorilaan, sinne Tampereen taakse. Siellähän on sukua. Ei hän ajattele hevosen hintaa eikä mitään täsmällistä, muuten hänen vain on sinne nyt lähdettävä, tänä suvena. Kun ajatus on tämän löydön tehnyt, niin se tyyntyy. Hän nousee sängystä, käväisee paitasillaan rappusilla ja palaa pian takaisin, niinkuin pelkäisi öisen taivaan hävittävän hänen kypsyneen ajatuksensa. Sitten hän nukkuu.

Mutta aamulla hän herää ja todellakin lähtee tuolle pitkälle taipaleelle. Hän selittää Riinalle Tuorilan oloja ja tekee salaperäisiä viittauksia, ettei hän tältä matkalta tyhjänä palaa. Riina mutisee jotain apupäivistä, kipeästä pojasta ja muista semmoisista, mutta sitten hän antautuu yhtäkaikkisesti ja Juha saa lähteä tuolle unissakävijä-retkelleen, josta hän lopullisesti heräsi vasta Tuorilassa.

Tämmöinen omituinen vaihe kävi uuden kauden edellä, joka tuon kauan kestävän Juhan vielä oli läpäistävä.

Juhan eno K. Tuorila oli kuollut mainehikkaana talollisena ja jättänyt taloon valistuneen, kohonneen hengen, johon ei ollenkaan sopinut hämäräperäisen Juhan vierailu. Talo oli nuorten perillisten hallussa. Nuori isäntä tunsi pian Juhan ja vei kyökistä kamariin paraati-eteisen läpi. Juuri sillä hetkellä kilisi eteisessä telefooni, jota konetta ei Juha ollut näin läheltä ikänä nähnyt. Puhumaan tuli muuan roteva nuori herra, joka oli isännän nuorempi veli. Se puhui kyllä suomenkieltä, mutta ei Juha siitä mitään ymmärtänyt, vaikka kuuli joka sanan, kun ovet olivat auki: "... kansanrunot ... vepsäläiset..." -- Käske täälläkin käymään, huusi isäntämies kamarista.

Sen saman herran kanssa Juha sitten paraasta päästä joutui olemaankin ja oli se hänelle kovin hyväntahtoinen. Se vain ahdisti häneltäkin "kansanrunoja", joista Juha ei tiennyt mitä ne olivat. "Tarinan" hän nyt juuri aavisti ja kihelmöi mielessään, kun ei ponnistamallakaan sattunut yhtään "tarinaa" muistamaan, ei vaikka sun pahus olisi. Sen sijaan johdatti hän huulensa puhumaan kotioloistaan ja niitäkin herra kuunteli sanoen usein: jaha. Lopuksi antoi hänelle _kymmenen markkaa_ ja johdatti hänet siihen huoneeseen, johon hänelle oli sija valmistettu. Sitten poistui ja sanoi: "Hyvää yötä!" -- Sama toivo, vastasi Juha.

Juha jäi yksin huoneeseen, jossa oli huumaavan raitis ilma ja tavaton puhtauden haju. Juhan koko tännetulo-matka näyttäytyi nyt täältä puhtauden keskeltä jonain ihmeellisenä seikkana, jota hän itse ei ollut ollenkaan johtanut. Juha tutki sängyn ihmeellistä raitijärjestelmää. Raidit olivat ohutta, kovin valkoista liinaa ja niitä oli kaksi, toinen oli käsittämättömästi takerrettu peittoon. Juha irroitti sen ja levitti allensa, muisti vielä kymmenmarkkasensa ja oikaisi sitten sänkyyn.

Jostain hyvin kaukaa oli kuuluvinaan Villen uikutus, siten että hän vasta hetken päästä huomasi, että se oli ollut sitä. Äkillinen haikea kaipaus valtasi koko olemuksen. Hänen mielensä heräsi pitkästä harhastaan, mutta uupunut ruumis nukahti ylivoimaiseen puhtauden tuoksuun.

V

Kuolema panee parastansa

Mätäkuun päivä on helteinen ja pitkä. Semmoisen päivän luonne tuntuu paraiten kaksipenikulmaisella kankaalla, joka leviää kahden viljavan pitäjän välillä ja jonka halki kaartoilee ylimuistoisesti tunnettu maantie, Pohjanmaan tie. Sitä tietä yksin kulkeissaan ovat miehet sukupolvesta toiseen tunteneet veressään lieviä erämaankauhun värähdyksiä, kaupungista palaten rattailla istuessaan ovat he, sumea katse sisäänpäin kääntyneenä, noiden pitkien virstojen kuluessa tarkastelleet viinan paljastamaa omaa lapsellista perusolemustaan, ovat kertailleet entisyyttään ja suunnitelleet tulevaisuuttaan ja vihdoin ensimmäisen kylän häämöttäessä vapautuksesta mylväisseet. Siellä keskikankaalla on pienillä ahteen nykämilläkin omat nimensä, jotka hyvin tunnetaan toisissa kolmansissa pitäjissä; niitten ahteitten perusteella on niin monta kertaa matkan kulua arvioitu, niitä kiiveten on ajateltu kuinka asiat ovat kotona, on salaa nöyrrytty suuren tuntemattoman paineen alla. Molemmin puolin tietä leviää alati saman kokoinen ja näköinen mäntymetsä, jota ei osaa kuvitella kenenkään omaksi. Siellä ei liverrä lintu eikä pyrähdä jänis. Yhteen paikkaan on kerran maailmassa yritetty tehdä tölliä, lienee jo asuttukin, mutta ei ole pitkälle jaksettu. Akkunoitten umpinainen laudoitus on jo sekin harmaantunut.

Vain paarmat seuraavat suvisena aikana pitäjästä toiseen koko tuon matkan kuumenevan hevosen ympärillä kiehäten.

On sydänpäivä. Eräässä vississä kangastien kohdassa istuu pientarella helteen uuvuttama Toivolan Juha. Silloin hän oli Tuorilassa, siitä on jo kappale kolmatta vuorokautta kun hän lähti, ja nyt hän on vasta tässä. Hitaasti on kulunut matka. Hän on ollut yötä Tampereella tutussa kauppiaan kortterituvassa, hän on aamulla torilta ostanut rievän ja syönyt sen. Hän on myös ostanut puolen kiloa kahvia ja saman verran sokeria ja rahapussissaan hänellä on kahdeksan markkaa ja viisi penniä ja kolme penniä. Sen verran hänellä on jäljellä siitä kymmenestä markasta, minkä nuori Tuorila antoi. On kiusallista ratkaista, mihin sen käyttäisi. Väkiainetta olisi kyllä hiukan tehnyt mieli, mutta ei ollut sittenkään voimia mennä viinapuotiin. Ne markat olivat tämän juhlallisen matkan tulos ja sen vuoksi kolminkertaisessa arvossa. Ne polttivat ja ärsyttivät. Kotona odotti kaksikymmentä kohtaa, joihin ne välttämättä olisi ollut pantava, ja useimpiin niistä ne eivät riittäneet. Ei niillä mitään hevosta osteta -- ja sitäpaitsi: hevonen, hm. Se ajatus päättyi aina katkeraan hymähdykseen.

Kankaan syvässä rauhassa voi Juha antaa mielensä apeudelle täyden vallan. Täällä ei tarvitse kenellekään ärtyillä eikä olla olevinaan salaviisas. Hän on lähestymässä kotipitäjäänsä pitkän matkan jälkeen -- ylihuomenaamuna tulee lähdöstä viikko -- ja sellaisen paluun tunnelma on aina lienteän surunvoittoinen, oli matka sitten ollut vaikka kuinka nolo. Ja varsinkin jos matka on nolo ollut, pyrkii vanhaa miestä melkein itkettämään, kun hän taas lähestyy tuttua, kurjaa kotoaan. Ja nyt on Toivolan Juha jo vanha. Hän vaistoaa, että tämä matka, hänen pisin matkansa vuosikymmeniin, on ollut ikäänkuin semmoinen salakavala kynnys, jonka toisella puolella on niin syvä askel, että äkkinäinen siitä astuessaan pahasti hetkahtaa. Toivolan Jussi on hetkahtanut vanhuuteen. Hän tuntee sen nyt siinä istuessaan, palattuaan niiltä mailta, missä hän kerran lapsuuden päättyessä näki äitinsä kuolevan.

Vanhuus on nyt tullut ja yksi sen liittolaisia, itsetutkistelun paholainen, on ensi kerran oikein rautakourin tarrautunut turvattomaan Jussiin. Tämä viisipäiväinen matka on ikäänkuin lyhyt yhteenveto koko hänen elämänsä aivoituksista ja aherruksista; se siirtyy ikäänkuin kauemmaksi, hänen oikein nähtäväkseen, ja siihen johtuvat kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet elämän pienoisseikat, jotka eivät koskaan perimmiltään ole olleet myönteisiä. Niitä on niin, niin, niin paljon, että kun ne kaikki yhtaikaa pyrkivät aivoihin ajateltaviksi, niin ruumis vaistomaisesti väännähtää ja tahtoisi lähteä jatkamaan matkaa, kuten niin monesti ennen. Mutta nyt pitää paholainen puolensa. -- Sinä olet väsynyt, päivä on kuuma, matkaa on vielä pitkältä ja kotona odottaa sinua se, minkä hyvin tiedät; istu sinä vain, sukulaisissa kävijä.

Muistaessaan sen kakaramaisen toivorikkauden, jonka vallassa hän lähti, hän sylkäisee. Päivätyö jäi tekemättä tältä viikolta; kuinka mones rästipäivä se jo onkaan? Hevospäivät on tekemättä keväästä asti; minä myin hevoseni, minä siis tosiaan myin sen ja vasta nyt jymähtää mieleni pohjaan asti se totuus, etten enää saa uutta. Niistä rahoista on jäljellä nuo apteekista saadut kolme penniä, jotka ovat jääneet tuonne pussin pohjalle. Tähän liittyy välittömästi yhä katkerampi ajatussarja: Riina -- sen minä silloin nain -- se on se sama ihminen -- sen kanssa minä olen kaikki nämä vuodet vaeltanut ja sen vieressä yöni maannut... Koko Riina-käsite humahtaa myös niinkuin jokin upo-uusi, valtava seikka Juhan tajuntaan ... hän näkee kaikki Riinan vastenmieliset puolet suunnattomana, peruuttamattomana tosiasiana, johon hän on käsittämättömästi kiintynyt. Riina ei riipu hänestä eikä hän Riinasta; he riippuvat rinnatusten elämästä. Näkymättömiä johteita myöten he vuosikymmenien tukaluuksissa huomaamattaan ovat imeneet itseensä toinen toisensa happamen olemuksen; kun he toisilleen riitelevät, riitelevät he itselleen. Joka suvi he käyvät yhdessä rippikirkossa, eivätkä he osaa yötänsä maata muualla kuin saman peiton alla, enää mitään toisilleen puhumatta, yskien, käännellen ja huokaillen.

Vanhaksi tulleen Juhan näivettyneessä tajunnassa yrittelee nyt se luonnonilmiö, _prosessi_, jota sanotaan elämänkatsomuksen muodostumiseksi. Tuo kaljupäinen laiha Jussi kyllä oppisi paljon, paljon helpommin lentämään kuin noita mainittuja sanoja ja niiden merkitystä käsittämään, mutta sittenkin itse ilmiö hänessäkin vaan aikanaan alkaa, aivan kuin syksyllä lehti putoo puusta, vaikkei puu tunnekaan siihen kuuluvaa kasviopillista _prosessia_. Juha luulee nyt selvästi näkevänsä, mitä elämä on. Se on niinkuin jotakin hapanta ja tylsää ainetta, jota ihmiselle annetaan paljon enemmän kuin hän voi käsitellä, niin että hän aina on sen tähden puolinäännyksissä, aina siihen tukehtumaisillaan; niinkuin olisi yksin latomiehenä suunnattoman suuressa heinäladossa, johon kymmenen hevosparia yhtämittaa juoksujalkaa ajaa heiniä. Kunnes lopulta kuolee --

Kuolemanajatus ponnauttaa Juhan ylös maantien pientarelta ja saa hänet jotenkin nopsasti astumaan eteenpäin. Hän on vanha, viidenkymmenen ikäinen; kuinka ja koska hän kuolee? Häneen ei tahdo pystyä ajatus, että jollakin lailla murtuisi se laaja yhdistelmä, jonka muodostavat hän ja hänen väkensä ja kaikki siihen kuuluvat suuret ja pienet seikat hamasta -- mistä? -- maailman alusta; muuten sitä ei voi sanoa, niin kaikkikäsittävä asia se on. Tuo yhdistelmähän on yhtä kuin maailma. Toiset ihmiset, joita ympärillä elää ja kuolee, ne ovat niitä yhdistelmään kuuluvia seikkoja. -- Mutta minä kumminkin kuolen. Mimmoinen on hengenlähtö? Jumala? Tässä on nyt se aukko, johon Jumala kuuluu. Nyt minä vasta käsitän Jumalan. Se panee minun kuolemani sujumaan hyvin, se tasoittaa siinä jollakin lailla niin, ettei tämä käsittämätön, tylsä, suuri ja välttämätön maailma eli elämä siihen luhistu, kun minä kuolen.

Juhan alkuperäistä mielenkäyntiä on mahdoton sanoilla tulkita. Hän on yksinänsä palaamassa tuolta typerältä ja tuorilaisille niin tuiki käsittämättömältä matkalta, jonka perillä hänen salaviisailta aikeiltaan niin tyynni paloi siivet. Ja kun hän yksin ajatuksissaan vaeltaa, tuntee hän järkkymättä olevansa tämän tajuamansa elämän keskus, aivan niinkuin hän alati on taivaan kuvun keskuksessa. Hän on yksin ja maailma on hänen ympärillään; tämä päivä on niinkuin aren ja juhlan sekoitus, kun hän peräti uupuneena ja muuten toivotonna laahustaa jo tuttuja, kotoisia maita. Oma pirttikin on niinkuin toisenlainen, niinkuin sekin olisi sillaikaa jotain ajatellut. Ehkä siellä vielä on hiukan leipää ja ainakin sitä saa nyt kahdeksalla markalla ison joukon. Olenpa päässyt kotiin. Ihmeen oudolta vaan tuntuu.

Viimeisillä voimillaan Juha nousee kuistin kaksi porrasta, pääsee porstuaan, avaa oven ja saa nenäänsä tutun, ummehtuneen lahopuun lemun. Riina istuu peräpenkillä ja laittelee jotakin outoa valkoista vaatetta, eikä kysy mitään (tervehdyssanoja ei oman väen kesken käytetä). Villeä ei näy.

Pirtin outo ulkonäkö paisuttaa yhä jo tiellä alkanutta vaikutelmaansa. Ville on sillä aikaa loppunut. Juha panee koirannahkareppunsa ovipieleen naulaan. Odotellaan kumpi ensin alkaisi puhua. Lapsetkin ovat ääneti. Monien kyselyjen kautta, joissa on ikäänkuin hillittyä ärtymystä, lähestytään vähitellen pääasiaa, jolloin Juha yksin joutuu kyselijäksi.

Juha on riisunut saappaat jalastaan ja takin yltään ja istuu illan viiletessä pirtin kuistilla. Pyhäpäivänsekainen tunnelma jatkuu vielä, mutta hänen alussaan oleva elämänkatsomuksensa on saanut kolauksen ja uhkaa horjua. Villen kuolema on niin suuri huojennus, ettei sitä äkiltään tahdo jaksaa käsittää. Alkaisiko tuo hapan ja tylsä aine hänen kohdaltaan hiukan jaota ja raikastua, niin että vielä voisi sukeltautua tästä elämän merestä sen pinnalle hengittämään.

Tuorilan-matkakin alkoi saada uutta väriä. Kymmenen markkaa kuudessa päivässä, eihän se niin huonoa ollut eikä se muu nolous enää tänne asti tunnu. Saadaan poika hautaan -- mutta entäs sitten? Oli, oli elämällä vanhaa ärsytystä jäljellä, ei se pitkälle huojentanut.

Mutta joka tapauksessa oli kuolema tehnyt sen, että Juha siinä portaalla istuessaan oli paljon entistään virkeämpi. Sen kuuli siitäkin, että hän niin terhakasti ärjähteli pihassa telmiville nuoremmille lapsille.

* * * * *

Mutta luonto kallistuu taas hitaasti syksyä kohden. Keskellä kesää syksy jo hiipii korpimaiden Vehmaihin lehvistöihin ja alakuloisiin laihopeltoihin. Paitahihasillaan vielä tarjetaan ja paidan repeämästä uhoo vanhakin iho vielä lämmintä ruskeutta. Lämmin on haravanvarsi, jota suonikas käsi käyttelee, ja lämmin on se tuoksu, joka lähtee pirtinpäähän kootuista mäkiheinistä. Äsken sidottujen vihtojen tuoksu on niinkuin virkeämpää ja viileämpää. Lämmöllä, valolla ja tuoksulla sydänmaan suuri luonto huuhtoo keskuudessaan piilevän ihmispesän pikku kurjuudet, niin etteivät _sen_ tuoksut pääse vallitseviksi. Mutta sillä on yhä se ikuinen surunvoittoinen sivupiirteensä. Ensin se juhannukseen asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennenkuin se on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre. Elokuussa on keskipäivä vielä uuvuttavan kylläinen, mutta sen valossa on jo peittelemättömänä tuo alakuloisuus, kun se paistaa mökin pikkutytön niskaan, ruskeaan niukkaan hiussaparoon.

Metsätöllin alueillakin on kesäkauden elämällä samat ulkonaiset vaiheet kuin keskipitäjän aukeilla. Täälläkin toistuvat niinkuin heikkona kaikuna suurempien alojen voimaperäiset kynnöt, kylvöt ja leikkuut. Se on ihmislasten osa, että heidän on niitä heikkoinakin yritettävä. Eikä tarmottominkaan voi niitä tykkänään laiminlyödä. Raskaan työkauden kuluessa hän on ilta illalta yhä väsyneempi, ja kun vuodet vierivät, väsyy hän enemmän myös kesä kesältä.

Kuolemantapaus virkistää. Toivolassakin oli Ville-pojan kuoltua elämä pitkät ajat niinkuin puolta juhlaa. Oli niinkuin olisi yhtä mittaa työn kidutuksessakin katseltu taaksepäin läpäistyihin vuosiin ja vuosikymmeniin -- ja menneillä ajoilla on kaikissa olosuhteissa hiukan pyhäistä hohdetta. Itse Juha tuntui äreämmältä sen vuoksi, että hän oli harvasanaisempi. Hänen jäljellä olevat niskahiuksensa näyttivät nousevan entistä enemmän harilleen ja hänen pienissä silmissään oli omituinen haperan tuikea ilme. Hän yritti taas käydä säännöllisesti talossa päivätöissä. Isäntä antoi hänen käydä eikä enää häntä hevospäivistä ahdistellut. Kun talon pihamaalla loikoiltiin päivällislepoa ja puhelu jostain asiasta kävi kiihkeämmäksi, veti vanha Toivola esiin Jumalan ja piti pitkän esitelmän, jossa kyllä ilmeni tuo "hapan" elämänkatsomus, mutta samalla jonkinlaista paasaavaa tiukkailua, joka isäntään ja miehiin teki kylmentävän vaikutuksen. Saattoi helposti havaita, että Toivolan Juha oli näinä aikoina, ihan tänä suvena, paljon vanhentunut.