Part 8

Mutta Riina kokosi yön kuluessa neljättäkymmentä markkaa häälahjoja, puolta enemmän kuin Pirjolan edellinen piika oli saanut. Hän kävi pihalla hillitsemässä tappelijoitakin, joista reippaimmat seurasivat häntä pirttiin tanssimaan ja antoivat nekin monta markkaa.

Torppa oli kaukana salolla talon metsäkappaleen keskellä. Se oli pitkät ajat ollut autiona ja niin perusteellisesti rappeutunut, ettei tavallisessa puheessa enää muistettu sen oikeata nimeä. Sitä sanottiin kyllä Kräpsäläksi, mutta kuulihan sen outokin, ettei semmoinen voinut olla oikea nimi. Hävinneet asukkaat olivat olleet hiukan sekaista väkeä ja hankkineet itselleen haukkumanimen. Juhan ja Riinan sinne muutettua ruvettiin asumusta Juhan liiannimen mukaan sanomaan Toivolaksi. Ainoastaan talon isäntä, kiusatessaan Juhaa myöhästymisestä tai muusta semmoisesta, puhutteli häntäkin vielä Kräpsälän isännäksi.

Nuori pari muutti uuteen omaan kotiinsa pyhäinpäiväviikolla. Sää ja keli olivat omansa vapauttamaan Juhan turhista haaveista; Juha sai nähdä tulevan "taksvärkki"-tiensä sen luonteenomaisimmassa kunnossa. Pyörät vajosivat toisin paikoin kappoihin asti, ja hevonen ponnisti kaula pitkällä ja tuskastunein ilmein niinkuin olisi pelännyt maan päältä häviävänsä. Pariskunnan kaikki irtain omaisuus oli elorattailla. Siinä oli Juhan kaappi -- hänen Tuorilan aikainen unelmansa -- ja Riinan pohjalaismallinen kirstu koreine kukkasineen. Oli siinä sänky, jonka kehä oli maannut kymmenen vuotta Pirjolan pirtin alla, mutta pohjalaudat sen sijaan olivat uutuuden valkoiset. Se oli tullut maksamaan yhden hopeaisen markan ja oli samaan kauppaan saatu vielä yksi lyhde olkiakin. Oli siinä jonkinlainen saavi, ämpäri ja kiulukin, oli malminen jalkapannu, kivivati ja _neljä_ lusikkaa; kalustossa oli siis jotakin yli tarpeenkin. Kaikki tämä oli lievän kiihtymyksen vallassa haettu ja hankittu. Oli mukana kaikkia niitä raaka-aineitakin, joita aloittelevat tölliläiset ruokapöytäänsä tarvitsevat: oli viisi naulaa silakoita, leiviskä leipää, kaksi nelikkoa perunoita ja kaksi naulaa suolaa. Ne oli kaikki rahalla ostettu ja jäljellä oli vielä niin paljon, että varmasti tiesi selkiävänsä kyytimiehen palkasta. Alku oli siis verraten lupaava, sillä monen moneen asumukseen on Suomen maassa menty paljon heikommilla edellytyksillä ja on vallan hyvin menestytty.

Eikä tältä parilta näyttänyt puuttuvan sitä sisäistä vireyttäkään, joka tämmöisessä yrityksessä on pääasia. Äänestä soinnahti hillittävä uho, kun he katkaisematta pitivät yllä puhelua kyytimiehen kanssa. Etenkin Riina tyhjensi kaikki piikuuden aikaiset sutkauksensa, kun hän mukana ponnistellen hyppi pahimpien kuilujen yli, niin että hänen korkea kumpunsa arveluttavasti heilahteli. Jo vihdoinkin näkyi matkan määrä, harmaa malkakattoinen huoneryhmä alakuloisen salon keskellä. Sitä lähestyttiin ja lähestyttiin, kunnes seisottiin suojattoman oviaukon edessä. Mitäs muuta kuin säppäleet sisälle vaan. Ensimmäinen ajattelemattomuus tuli ilmi: Juha oli kyllä käynyt kokoomassa puita metsään, mutta ei ollut huomannut tuoda sylystäkään "kotiin"; ei hankittu saada kyytimiehelle kahvia. Sattui sentään olemaan vanhaa aidan risua lähettyvillä. Suurella vaivalla saatiin se lopulta pesän suussa syttymään. Vaisu päivä osoitti jo silloin hämyn merkkejä.

Kyytimiehen mentyä humahti heidän tajuntaansa hävinneen asumuksen raaka rauha. Riinaa pyrki jo itkettämään, kun hänen mieleensä tulivat äsken jääneen onnellisen piikuuden ajat. Näin hänen tiensä siis on häntä johtanut! Juha taas liikkui ja katseli ympärilleen, nähden joka askeleella suunnattoman määrän kaikenlaisia puuttuvaisuuksia. Hän hätkähti joka kerta kun hän muisti heidän ruokavaransa. Ne riittivät siihen ja siihen asti -- entä sitten? Nyt ei talvisydännä saa työtä talollisiltakaan.

Näin alkoi pariskunnan tölliläiselämä ja saavutti ennen pitkää kaikki luonnolliset pikku piirteensä. Se valtasi heidän ulkonaisen ja sisällisen ihmisensä, se näkyi vaatteista ja siitä kuinka ne riippuivat yllä, se näkyi kasvojen vakinaisista ilmeistä, miehen parrasta ja vaimon hiuksista, heidän kummankin ruumiinsa ryhdistä. Jo ennen joulua oli Riina Juhan poissa ollessa käynyt kylässä vaihtamassa leipiä kahviin. Ainoakaan päivä ei mennyt ilman sananväännettä, joskus riideltiin; se oli niinsanottua elämän sisällystä, joka kullekin päivälle antoi pienen erilaisuuden, mutta ennen kaikkea vahvan ja jämeän yhtäläisyyden. Joskus kävi Juha kylän taloissa töissä, ja kun hän sieltä palasi, taskussaan päiväpalkka kuusikymmentä penniä, oli hän erityisen ärtyisä. Hän oli syönyt talossa ehtoollista, eikä hänen siis enää sopinut syödä kotona, vaikka nälkä olikin. Kahvia hän joi ja siinä ohessa näräili Riinan laiminlyönneistä. Riinalla oli hänen siunattu tilansa hyvänä tukena; sen toten hän nyt alussa antautui veteläksi, ja siitä jäi tämä ominaisuus häneen pysyvästi. Sillä kun lapsi oli syntynyt, niin oli siinä hoitamista, ja kun se hiukan varttui, niin oli toinen tulossa ja äidillä sama oikeus vetelyyteen ja laiminlyönteihin.

Ensi aikoina näytti elämä niinkuin arvelevan, mihin suuntaan nyt tätäkin paria olisi lähdettävä viemään. Se arveli sitä jouluun asti ja päätti sitten: nouskoot nyt hiukan, kun ovat vielä alussaan ja kuvittelevat nousevansa. Tukkiliike, joka on niin paljon siunausta Suomenmaan kaikille säädyille tuottanut, tuli vielä kerran Toivolan Juhankin avuksi. Noin neljän virstan päässä oli tänä talvena hakkuupaikka ja siellä kävi Juha yhtä mittaa kolmatta kuukautta. Siellä hän oli silloinkin kun Riina ypöyksin synnytti maailmaan ensimmäisen lapsensa, pojan, jonka nimeksi sittemmin pantiin Kalle Johannes.

Sinä ehtoona kotiin tullessaan Juha säikähti niin, ettei hän tullut ajatelleeksi pojan luonnottoman aikaista syntymistä. Nähtyään ettei mitään hätää ollut, toipui hän kyllä säikähdyksestä, mutta jäljelle jäi omituinen autiuden tunne, jonka syytä hän ei ymmärtänyt. Oli niinkuin jokin näkymätön seikka olisi seisahtunut hänen eteensä ja kysynyt: "Kuka sinä olet?" -- Nyt on minulla jo lapsikin ruokittavanani. -- Taas valtasi Juhan ankara hetkellinen ahdistus. Taas hän muisti rahaa -- jota hänellä nytkin oli jonkin verran olevinaan, mutta joka ei kumminkaan mihinkään riittäisi.

Matala talvipäivä muuttui ensin väihkyväksi hämyksi ja sitten yöksi. Toivolan pirtissä makasi kolme olentoa, jotka tänä yönä tiedottomasti vieroivat toisiaan. Lapsikaan ei tahtonut oppia imemään; se itki tavan takaa.

Kuitenkin oli tuo helmikuun ilta vain semmoinen yksinäinen elämänkohta, kun kehittymätönkin sielu syvyydessään liikahtaa. Elämä piti päätöksensä ja antoi Toivolan pariskunnan tehdä nousua. Tästä noususta saapui sanomia myös Yrjölän vanhan äijän korviin, vaikka Juha olikin vain kartellen hänelle oloistaan viittaillut. Isäntä tiesi jo että Toivolassa on lehmä, ei tosin oma vaan ruokkolehmä. Hevonen, pääsiäismarkkinoilta tuotu kama, sen sijaan oli oma. Lehmälle oli isäntä itse myöntänyt laidunluvankin viittätoista apupäivää vastaan, mutta hevosen laitumen oli Juha ilmoittanut vuokranneensa muualta. Nämä tiedot herättivät kumminkin isännässä epäluulonsekaisia ajatuksia, ja kun kesä oli ehtinyt kauneimpaan kukkaansa, nähtiin hänen lähtevän talostansa korpea kohden. Huonon rintansa uhallakin hän päätti itse käydä tarkastamassa uuden torpparinsa toimia.

Isäntä ei mennyt suoraan asumukseen, vaan kääntyi vähän ennen veräjää vasemmalle ja tuli pellon reunalle vasta etäämmällä semmoisesta metsän kohdasta, josta ei häntä ollut helppo huomata. -- Hei pirkele, pääsi tuolta vanhalta läähättävältä mieheltä varsin nuorekkaasti, kun hän näki uuden torpparinsa aivoitukset. -- Vai sillä lailla täällä maailmaa asutaan, niinkuin laivan perää! Hänen mielialansa ei ollut pelkkää suuttumusta, siinä oli jotain muutakin, joka omituisesti ravisti vanhaa sielua. Niinkuin olisi Juha jo ollut salavihkaa pyrkimässä hänen kanssaan tasaväkiseksi. -- Vai sillä lailla -- no katsotaanpas!

Juhalla oli viljelyksessä hyvinkin toista tynnyrinalaa maata, vaikka puhe oli tähän asti ollut korkeintaan viidestätoista kapanalasta. Ohra näytti siinä kasvavan hämmästyttävän hyvin, vaikka maa oli ollut kauan mahona. Mutta Juha oli huomannut vanhalta Kräpsälältä jääneen mädänneen tunkion ja laahannut sen pellolle ja paikoitellen vielä kattanut, nähtävästi hevoslannan sekaisilla pahnoilla. Niinpä niin -- mutta kun isäntä katsoi Juhan uutta aitaa, niin ei hän tiennyt pitikö hänen nauraa vaiko kirota. Uusi pintainen aita poikki pellon rajoittamassa viljeltyä peltoa viljelemättömästä! Aidakset, seipäät ja vitsakset parhaasta lähimmästä kuusikosta! Ja aidan takana vanhalla pellolla seisoi rauhallisena hevonen makaavan lehmän vieressä. Vai siinä se oli se muualta vuokrattu hevosenlaidun! Suuttumuksesta virkein mielin alkoi isäntä hitaasti kävellä pihamaata kohden.

Asumuksessa säikähdettiin kauheasti. Juhan silmät olivat kuin harmaat napit ja Riina yritti salavihkaa siivoilla pirttiä vielä kun isäntä jo seisoi pihassa. Isäntä huomasi säikähdyksen ja leppyi sen johdosta melkoisesti. Kumminkin hän piti ankaran saarnan ja antoi Juhan ja Riinan ensin tulla siihen käsitykseen, että nyt on torpasta lähdettävä. Isännällä ei kumminkaan ollut kiirettä ja se oli hyvä merkki. Lopulta istui portaalla ja alkoi leppeämmällä äänellä puhua toiseen suuntaan. Kun Juhalla nyt kerran oli hevonen ja jo lehmänkin alku, niin saattoihan hän ottaa haltuunsa torpan kaikki maat ja tehdä niistä esimerkiksi niin-ja-niin monta hevospäivää, niin-ja-niin monta jalkapäivää ja niin-ja-niin monta apupäivää, tuoden taloon niin-ja-niin paljon marjoja, niin-ja-niin monta kiulua, ämpäriä ja saavia ja Riina kehrätä niin-ja-niin paljon pellavia...

Tästä päivästä, joka jo oli uhannut päättyä surullisesti, tulikin melkein juhlapäivä. Ennen lähtöään tuli isäntä vielä pirttiinkin ja joi siellä kahvia. Isännän lähdettyä vallitsi pirtissä hiljainen, kohonnut tunnelma. Juhasta oli tuleva semmoinen "vahva" torppari, joka saattaa kilpailla heikon talon kanssa.

Juhan ei ollut päähänkään pistänyt ruveta millään lailla arvioimaan isännän tarjousta. Kun oli jo niin pelästynyt sen häätöuhkaa! Ei nyt muuta kuin työhön kiinni vaan ja aita uuteen paikkaan. Oli sekin järkeä, kun se jo siihen tuli taottua. Ei sitä isäntä suotta haukkunut.

Juhasta oli tullut suuri torppari; häntä ruvettiin vähitellen sanomaankin Janneksi.

* * * * *

On suvinen sunnuntai. Janne istuu paitahihasillaan pihamaalla ja haaveilee elämänsä yleistä paranemista. Se oli niinkuin jotain tautia. Hän katseli ulospullistuvaa lahoa pirtin nurkkaa ja ajatus ponnisteli. Hänen täytyi myöntää itselleen se varmuus, ettei hän enää eläissään tule uudessa pirtissä asumaan. Tukka on lähtenyt päästä ja hampaat kuluvat salaisesti. Akka on tuolla pirtissä ja lapsia, ja niitä tulee vielä lisää. Mutta huono on tuo pirtti, eikä kannata esitelläkään, että talon metsästä saisi uuden tehdä. -- Ja millä minä sen teettäisin? Siinä olisi joka ainoa sauma vieraalla teetettävä. Se oli Jannen tietoisuuden arimpia kohtia, ettei hän osannut rakennustyötä; semmoinen hiljainen elämän perusonnettomuus.

Mutta jos ajaisi alas tuon vanhan pirttiromelon ja koettaisi siitä koota uuden vähän pienemmän? Sitä ei talokaan voisi panna vastaan, kun ei tarvitsisi metsään kajota. Samalla se olisi niinkuin pientä nousua ja voisi päästä varmempiin väleihin talon kanssa. -- Minä ansaitsen talvella paperinajossa ... oli se sentään onni etten myynyt hevostani, rahat olisivat menneet ja sitten minun olisi hukka perinyt. Kyllä tästä täytyy ruveta paremmin menemään, ja akkaa täytyy kanssa ruveta vähän opastamaan. Ei se muuta kuin leimehtii mukuloitten kanssa ja kaikki on aina päin seiniä kun kotiin tulee.

Janne lähtee kävelemään hakaan päin. Herännyt toivorikkaus kaipaa nähdäkseen sitä hevosta, jolla tulevana talvena paperia ajetaan. Siinähän se seisoo veräjän lähettyvillä laihana ja yrmeän näköisenä kärpäsiä huiskien. Se vilauttaa ilkeämielisesti silmiään ikäänkuin tahtoisi sanoa, että tässä minä olen, toteuta sinä vaan haaveesi.

Siinä se on hevonen ja tuolla on tölli ja töllissä monihenkinen elämä, joka menee menoaan päivästä päivään, oli asiat sitten hyvin tai huonosti. Sitä menoa ei voi katkaista, ei siitä vapautua. Kun uusi lapsi tulee maailmaan, niin se meno vain laajenee ja hänen, Jannen, on oltava mukana. Ja siihen kuuluu vielä talo ja isäntäkin ja se ettei ole niin kontrahdin lappuakaan. Kokonainen sarja voimia, jotka näennäisesti eripuraisina kumminkin hetki hetkeltä vetävät jotakin jonnekin päin.

Ruis tuleentuu. Sitä olisi oikeastaan pitänyt tänä pyhäehtoona leikata, kun huomenna ja ylihuomenna on oltava talossa, mutta Jannen mielessä on kumma haluttomuus. Eikä se nyt vielä keskiviikkoon mennessä varise; saa sitte alkaa aamusta. Kaikki sopii aina paremmin alkaa aamusta.

Kello on puoli kolme, koillinen taivaanranta punertaa aamua, mutta päivää ei sieltä vielä kuulu tuntikauteen. Toivolan pirtissä makaa akka suu raollaan kuorsaten ja siellä täällä parittain muutamia hänen synnyttämiään lapsia; näkyy paljaita pakaroita ja käsivarsia. Janne yksin on ylhäällä. Hän liikkuu varovaisesti, ettei herättäisi joukkoaan. Hän kirookin vain hiljaa sähisten, kun hän haistaa maitoleiliään. Sitä ei ole pesty sitten viime kerran ja nyt sieltä lemahtaa saastainen ellottava haju. Hän luo uudelleen katseensa nukkuvaan akkaan. Ei taas muistanut ehtoolla käskeä pesemään, ja sanomatta se (akka) ei sitä ikinä muista. Janne hymähtää tuskastuneesti ja lähtee täyttämään leiliä. Ei löydä suppiloa ja ilman ei leiliin voi kaataa. Nyt hän on jo poissa pirtistä ja voi kirota ääneen. Likaisella kahvikupilla hän sitten vaivalloisesti täyttää leilin.

Sitten leipiä konttiin. Vasten tahtoaan Janne nytkin tekee sen havainnon, että leipävarasto on huvennut liian pian: siitä on kävellyt niitä muuallekin kuin suuhun. Kaikkea menee läpi kätten, ei se siitä parane vaikka mimmoista meteliä pitäisi. Siellä se kuorsaa akka mukuloinensa pirtissä ja tässä minä hankin taloon leikkaamaan. Missähän minun sirppini on? ja sekin on tahkoamaton; talossa pitää tahkota. Kun Janne sitten mennessään näkee kaipaamansa suppilon pirtin nurkalla lasten leikkipaikalla, niin on se toki viimeinen kotiharmi tänä aamuna. Hän menee jo aamun kosteata polkua ja nauttii mielessään siitä, ettei kannettava työkalu tällä kertaa ole sen raskaampi. Taakse jäävä nukkuva töllikin saa jo täältä etäältä osakseen melkein myötätuntoisen ajatuksen. Haaveet alkavat; tämä aamuinen taloonmeno tuo aina jonkun hyvän ajatuksen.

Työhön mennään neljältä ja matka kestää tunnin. Mutta nyt pitää hiukan kiiruhtaa kun on sirppi tahkottava. Sattuu kumminkin niin, että isäntä tämmöisenä tärkeänä päivänä soittaa aamukellon jo neljännestä aikaisemmin ja väki on jo menossa kun Janne saapuu. Isäntä seisoo pihassa suu muikeassa hymyssä.

-- Aina sen Kräpsälän isännän vaan makaa ämmä paidan liepeen päällä, kun ei pääse aikanansa liikkeelle, sanoo isäntä, yskii ja kääntyy toisaalle. Janne vie eväänsä pirtin portaalle ja kiiruhtaa mukaan; sirppi jää tahkoamatta, mennessä hiukan yrittää kovasimella hieroa.

Epäilemättä oli Suomen torpparilaitoksessa jo siihenkin aikaan yhtä ja toista epäkohtaa. Toivolan Janne ei tosin vielä tuntenut koko epäkohta-sanaa eikä käsitettä; hän vain yritti ja harmitteli. Tänäkin päivänä oli vasta viitisen tuntia leikattu, kun siinä kymmenen korvissa rupesi satamaan ja satoi niin, että isäntä lakkautti leikkuun. "Tulette sitten huomenaamuna jos ilmaa on", sanoi isäntä. Haluttoman näköisinä torpparit ja muut päiväläiset ottivat eväänsä ja lähtivät sateessa talsimaan kukin taholleen kotia kohden, jossa pahantuulisina torailivat ämmiensä ja mukuloittensa kanssa lopun päivää. Ja katso, seuraavana päivänä oli kuin olikin "ilmaa". Taas kuljettiin virstojen mittaiset taipaleet leiliä, konttia ja sirppiä kantaen ja -- saatiin leikata vain neljä tuntia, kun jo satoi ja alkoi taas sama vaellus takaisin niljaantuneita teitä pitkin. Työpäivän pituus oli siihen aikaan viisitoista tuntia, joista näin kahtena päivänä vasta yhdeksän oli tullut tehtyä. Loppuviikossa tuli sitten poutia, jolloin torpparien rukiit hiljallensa varisivat, kun äijien oli välttämättä oltava talossa. Sunnuntaina sitten täytyi yrittää. Täytyi vaikka ripilläkäyntikin lykätä syksymmäksi, niin harmillista kuin se täältä pahan tien takaa silloin olikin.

Silloin sen pahan tien todella tuli tuntemaan, kun oli mentävä taloon syyskyntöön. Silloin ei kyllä tarvinnut Jannenkaan nousta ennen kolmea, mutta siinä oli tietämistä kuinka löysi ruskean hevosensa: valkoisen kanssa olisi kyllä kelvannut. Mutta jos ruskea sattui seisomaan niin, ettei kello helähtänyt, niin silloin sitä ei pimeässä erottanut muusta kuin huokauksesta. Sitten oli edessä se paha tie, jossa pyörät painuivat kappojaan myöten. Rattailla oli aura ja kiinteä aisavehje kakkuloineen sekä eväät. Se oli hankala kuorma, joka pahoissa paikoissa pyrki herahtamaan pois.

Kyntöpäivä oli muuten raskaimpia päiviä, etenkin hevoselle. Isäntä oli silloin itse pellolla melkein koko päivän; hän oli elämänsä aikana viisastunut torpparien suhteen, sillä jos ei isäntää pellolla ollut, niin tuskin siellä silloin tuppi heilui. Torpparien toten venyttelivät vielä talon omatkin miehet. Isäntä käveli pellolla keppi kädessä, käveli ja yski kosteassa ilmassa. Hän seisoi saralla ja katseli kuinka Toivolan Jussi kiroten ja kiljuen tempoi hevostaan. Mutta hän vainusi, että sen hoputtaminen oli näennäistä ja kun hevonen hänen kohdallaan taas huohottaen ja suupieliään venytellen pysähtyi, niin antoi isäntä sanaa sanomatta sille kelpo läimäyksen kepistään. Ja kyllä se silloin pääsi. Mitä pitemmälle päivä ehti, sitä useammin täytyi isännän heristellä sille keppiään, ja sittenkin se päivän mittaan jäi aikalailla jälelle talon hevosista. Harmillisia olivat torpparien päivätyöt, etenkin hevospäivät, niin isännälle kuin torpparille.

Tuota aikaista aamukaahimista koettivat muutamat torpparit välttää siten, että tulivat vehkeineen taloon jo illalla. Mutta Toivolan Jannea se ei auttanut; hän oli kerran yrittänyt, kun aamulla oli mentävä jo kahdelta pellavasaunaan, mutta ei ollut nukkunut yhtään ja oli jo puoli yhden aikaan noussut ja harmissaan vienyt kelloa puolitoista tuntia eteenpäin ja sitten herättänyt toiset miehet. Luonnonvoimia vastaan ovat näet väkevämmätkin heikkoja ja Jannessa nyt vaikutti semmoinen luonnonvoima, ettei hän saanut unen päästä kiinni muualla kuin kotona Riinan vieressä. Kaikesta yhteiselämän hankaluudesta, kaikista torailuista ja mököttelyistä huolimatta tapahtui näet joka ilta yhä vielä se pieni asia, että Janne laski kätensä Riinan kaulalle. Hän laski sen sinne ja taputteli muutaman kerran hartioihin, pusersi ja taas taputti -- niin-niin, se on totta, niin hän teki ja sitten hän vasta nukkui. Eikä enää lähtenyt toista kertaa taloon yöksi, vaan nousi pellavasauna-aamuinakin mieluummin kello yhdeltä, otti raskaan loukun olkapäällensä ja pilkkopimeänä syysyönä ponnisteli tuon kuraisen taipaleen.

Tämmöinen pellavapäivä oli muuten vuoden ankarimpia työpäiviä. Loukutuksessa pyrki aina tulemaan kilpailua ja sitä kesti kello kahdesta päivänsaloon asti; yhdet ryypyt saatiin välillä. Sitten syötiin aamiainen ja mentiin eväitten kanssa metsään rankoja kokoomaan. Siellä oltiin iltapimeään asti.

Siihen tapaan tehtiin työtä noina kansamme onnellisimpina vuosikymmeninä, kun aineellinen ja henkinen edistys täällä pohjan perilläkin otti jättiläisaskelia pienen katajaisen kansan keskuudessa, joka pelkäsi Jumalaa ja vilpittömästi rakasti suurta lempeätä hallitsijaansa.

Toivolan Jannen paperinajosta tuli seuraavana talvena täysi tosi. Siitä sai rahaa, saattoi olla pussissa toistakymmentä markkaa kun tuli kotiin kahden päivän matkalta. Ei se ollut kaikki paperista saatua, siinä oli voirahaa myös. Ja sillä rahalla oli semmoinen ominaisuus, ettei siitä tiennyt, mihin se joutui. Ei osannut sanoa, että olisi juuri entistä paremmin elettykään. Paperinajon varjopuolet sensijaan olivat selvät, vaikkei Toivolan Janne niitä tahtonut huomata. Hevonen laihtui ja laiskiintui, niin että kun oli talossa päivätöissä, saattoi isännän keppi jo läimähtää sen lautasille muulloinkin kuin kyntöpellolla. Sonta sattui kanssa usein jäämään navettaan ja lehmää kuivattiin oljilla, kun ei ehditty hakoja hakata.

Semmoista se oli, mutta kymmenmarkkanen vietteli aina uusille paperimatkoille. Yhä useammin sattui noita aikaisia aamuja, kun Tampereelle hankittiin, ja myöhäisiä iltoja, kun sieltä palattiin. Ehtipä joku jo ristiä Toivolan Paperi-Janneksi, kun hänet hevosineen ainakin pari kertaa viikossa nähtiin Kuuskosken tehtaan paperivarastolla. Ja kun Jannen kotokulmalla jotain tarvittiin, niin sanottiin:

-- Pitää mennä Toivolaan; kyllä Janne tuo Tampereelta, kun menee paperia viemään.

Mutta sitten tuli se kohtalokas paperimatka.

Janne oli ostanut kaksi ja puoli litraa viinaa ja se puoli litraa oli hänen omaansa. Oli kylmä, jalkoja ja kasvoja palelsi, hevonen oli hyyrteessä. Puolimatkassa Janne otti ensimmäisen ryypyn ja niin alkoi toteutua sananlasku siitä, kuinka käy jos antaa pikkusormensa. Janne oli kelpo humalassa kun hän saapui kotokulmalle ja poikkesi antamaan toisille viinantuottajille heidän osuuttaan. Kun Jannella jo oli hyvä alku, niin jatkettiin, eikä Jannella ollut kiirettä. Hän viipyi lähimmässä naapurissa liki puoleen yöhön, riiteli vähän ja sopi taas. Mutta riidan aikana oli asumuksen ämmä häntä pistellyt Riinan salaisista leivänmyynneistä. Jannellahan oli niistä kyllä vihiä, mutta kumminkin hän kuohahti, ja kun ei oikein tiennyt, millä olisi tuota pystynokkaista ämmää masentanut, niin keksi ikkunan keskipuusta naapurin taskukellon ja rupesi vaatimaan sitä ostaakseen. Mitäs naapuri sillä väliä piti, kun vain hinnoista sovittiin. Niistä sovittiin ja Janne lähti taskussaan kello ja vähän toista markkaa rahaa. Mutta mielessä meuroi entinen Nikkilän Penjami.

Ähisten hän ajoi pihaan, riisui horjuvan hevosensa ja sitten -- sitten meni pirttiin. Siellä maattiin. Janne otti tulen lamppuun ja sanoi hiljaa mutta uhkaavalla äänellä: "Vai tällä lailla täällä maataan." Hän riisuu takkinsa, ei herätä. Hän riisuu liivinsä, lyö sen olan takaa permantoon kiljaisten: "Ylös hulttiomet!" Riina, Kalle ja Hiltu pöykähtävät ylös kuin iskun saaneina ja vähältä pitää, etteivät he saakin, sillä Janne on siepannut pesän edestä makkarahalon ja juoksee huutaen ja kiroten ympäri pirttiä. Akka ja lapset pelastuvat puolipukeissa ovesta pihalle talviseen yöhön. Ei ole ennen tämmöistä tämän perheen keskuudessa tapahtunut.

Janne ähkii yksin pirtissä. Ei hän aivan yksin ole; sängyssä makaa valveillaan liikkumattomana pikku Ville, joka ennen oli kaikkein ketterin. Sen liikkumattomuus on outoa; Janne lähestyy sitä, humala alkaa haihtua. Poika parkaisee, mutta ei nouse. -- Loukkasinko minä sinua äsken? Ei vastausta muuta kuin vapiseva katse. Janne on onneton ja neuvoton, hän katselee ympärilleen, näkee lattialla liivinsä ja kellon sirpaleita. Kumartuu katsomaan: hajalla on Topiaan ankkuri. Janne muistaa kaikki ja luhistuu kokoon. Hänhän on äsken palannut Tampereelta paperia viemästä.

Raivo on asettunut ja sijaan tullut tylsä mykkyys. Riina ja lapset hiipivät kangistuneina ja itkien pirttiin. Kalle on erikoisesti peloissaan. Mutta ei isä mitään huomaa, hän istuu ja tuijottaa yhteen kohtaan. Sitten hän alkaa torkahdella; pääsee omin neuvoin sänkyyn, jonne puolipukeissaan nukkuu.

Kylläpä tämä nyt on aikaa. Riinalta pääsee vapiseva, itkunsekainen huokaus. Ei ole Janne vielä päässyt selville, mitä täällä sen poissa ollessa on tapahtunut; muista asioista se raivosi. Riina vetää hameen ylleen, mennäkseen tarkastamaan rekeä ja hevosta. Hän näkee Kallen luihun katseen. Kalle löi eilen Villeä kalikalla selkärankaan, niin että siitä taitaa tulla vaivainen. Vastenmielisen tuskan aalto läikähtää Riinan mielessä: juuri äsken hän selvemmin kuin koskaan näki Kallen muodossa sen isän, sen _todellisen_ isän, piirteitä. Tympeä, jalostumaton katkeruus puristaa Riinaa.