Part 7

Syksyllä vei Keinonen miehensä Jussin synnyinpitäjään, vieläpä lukemaan hänen synnyintalonsa Nikkilän komeata ja koskematonta metsää. Kuinka monissa metsissä Jussi jo olikaan Keinosen kanssa saapastellut, kaukaisen Tuorilan metsistä alkaen. Mutta nyt tapahtui yhtenä aamuna, ettei Keinonen enää noussut. Hänen kuolemaansa ei ollut kukaan nähnyt, siinä oli hiven salaperäisyyttä niinkuin hänen elämässäänkin. Työ oli tällöin jo melkein lopussa, ja kun uusi päällikkö saapui, olivat miehet valmiit lähtemään muualle, sillä hakkuuta ei täällä vielä sopinut aloittaa. Jussi yksin jäi; sanoi jäävänsä talvitöitä odottamaan, mutta itsekin hän aavisti, ettei hän enää tämän perästä tukkitöihin rupea. Se ei ollut mikään täsmällinen suunnitelma, monet pienet seikat sen yhdessä vaikuttivat. Hän oli jo neljänkolmatta vuotias, mutta tunsi miesjoukossa yhä olevansa jonkinlaisessa poikasen asemassa. Se mielentila, jonka hän voimakkaimmin oli kokenut silloin kirkossa saarnan aikana, oli kesän kuluessa usein uudistunut, ja niinkuin siitä johtuen oli hänelle ruvennut karttumaan rahoja säästöön. Kun sitten Keinonen kuoli, oli se Jussille merkki että hänen nyt oli tästä joukosta jäätävä. Jotain merkitsi sekin, että sattui olemaan syntymämaallaan, jossa vielä siellä täällä oli ihmisiä, jotka hän muodolta tunsi, vaikka niistä, samoin kuin maisemistakin, oli tyystin kadonnut se entinen nälkävuotten takainen henki. Ei ollut Ollilan pappaa, ei Penjamia, ei Nikkilän vanhaa pirttiä eikä Sikomäen pirttiä. Mutta jossain oli vanha vaimo, joka kahvipannua hämmentäessään liikutettuna kyseli, mimmoinen loppu Maija-vainaalla oli ollut.

Vierasta täällä oli ja ensin tuntui vielä turvattomammalta kuin puulaakin miehenä; rahojen kuluminenkin täällä ärsytti. Kumminkaan hän ei voinut lähteä toisten mukana. Mikä sitten lieneekin pääsyynä ollut, sillä kolminaisuuspyhän kotihaaveita nämä olot eivät ollenkaan vastanneet.

Entinen Nikkilän pikku Jussi on nyt isona renkinä Pirjolassa, jonkun matkan päässä synnyinkylästään. 80-luku on alussaan.

IV

Elämän helle

Kun maailmaa kiertänyt mies palaa kotiseudulleen, pitää hänen olla vähän niinkuin muita parempi. Hänellä pitää olla hyvät vaatteet, rahaa ja komeahko käytös. Hänen pitää osata tanssia ja nauratella tyttöjä. Jos hän nämä kaikki ehdot täyttää, niin hän menestyy; hän voi päästä voudiksi taloon, saada tyttären vaimokseen, hyvän torpan asuakseen ja miehuutensa loppupäässä ostaa talon, jossa osavasti ponnistellen vihdoin pääsee veloistaan. Niin voi käydä ja on monesti käynyt; eivät olevat olot sitä ollenkaan estä. Mutta kuinka mahdottomalta tuntuukaan semmoinen ajatussarja tämän Juhan yhteydessä -- (Jussista on kotiseudullaan tullut Juha).

Hänen entinen kotitalonsa Nikkilä on nyt sen kylän paras talo, tai ainakin Ollilan veroinen. Siellä on nyt uusi komea päärakennus, jossa terhakan emäntänsä kanssa asuu Ollilan pappa-vainaan poika Anttoo. Emäntä on komeata sukua ja kerrotaan, ettei hän suostunut jalallaan astumaan Nikkilän entiseen tunkkaiseen pirttiin. Eikä hänen tarvinnutkaan, sillä siihen aikaan kun Anttoo otti talon haltuunsa, sai rakentajia ruokapalkalla; pohjalaisia kirvesmiehiä tunkeutumalla tunki rakennukselle, sitä vaille, etteivät pääsystä tapelleet. Sillä leipä ei loppunut Ollilan sukukunnasta; Ollilan pappa seisoi tiellä ja, poikansa työmaata katsellen, lausui: "Kyl stää sentän niin kauan kelpaa ko leipää ja rahhaa piisaa." Ennen syksyä oli päärakennus valmis ja karjahuoneet korjatut, vieläpä laaja tonttimaa pellon puolelta ympäröity muhkealla kiviaidalla. Jouluksi tuli emäntä. Ja kun tämän jälkeen muisteli Nikkilän entistä oloa, niin tuntui siltä kuin olisi vanha Penjami väkinensä jostain häpeällisestä syystä täältä karkoitettu, niinkuin hän olisi vääryydellä saanut täällä aikoinaan tepastella. Elämä oli nyt suurta ja puhdasta. Ei ollut yksikään renki nähnyt nykyistä emäntää paitasillaan niinkuin oli nähnyt Maija-vainaan joka ilta. Vanhin poika kävi kirkolla kansakoulua. Penjamin aikainen metsä myytiin nyt vasta ensi kerran. Entisestä resuisesta Nikkilästä oli tullut paikkakunnan väkevimpiä taloja.

Pieniä olivat Juhan maailman-kokemukset tämmöisien asioitten rinnalla. On itsestään selvää, ettei hänestä muuta tullut kuin Pirjolan renki Juha. Pirjola oli pieni vanhanaikainen talo; hän oli ainoa renki. Yksi piika oli.

Pyhäehtoopäivällä Juha kävelee pitkin tietä, kävelee vaistomaisesti Harjakankaalle päin ja katselee näitä uusia oloja. Hänellä on jalassa uudet narisevat saappaat ja taskussa kolmattakymmentä markkaa. Hän muistaa ikänsä ja toteaa sen yhteydessä, että hän on täysi mies. Entinen Nikkilän pikku Jussi täysi mies; niin ne ajat kuluvat. Kun hän taas näkee Nikkilän uudistetun pihamaan, niin hän ajattelee: "Olet sinä muuttunut, mutta olen minäkin muuttunut." Vanha Penjami ei ole kuluneina vuosina tullut hänen mieleensä, mutta nyt se tulee, ja tapahtuu se kumma, että Juha tuntee myötätuntoa isävainaansa muistoa kohtaan. Kun hän astelee tietä Nikkilästä Ollilaan päin, tulee hänen käyntiinsä ja ilmeisiinsä vaistomaisesti Penjami-vainaan valtioiva sävy. Mielessä värähtää pientä uhman tunnetta Nikkilän ja Ollilan nykyisiä isäntiä kohtaan. Semmoisetkin miehet tässä leveilevät ja myyvät metsää, vaikkeivät tiedä tukkitöistä mitään. On tässä nähty metsiä -- ja Nikkilän metsän omisti koskemattomana Penjami, Juhan isä. Ja tämä sen nyt myi niinkuin omansa. Juha kävelee niinkuin olisi itse äskettäin myynyt Nikkilän metsän. On sanomaton nautinto, että hänellä on niinkin paljon rahoja taskussa. Miehestä ei näe päältäpäin kuinka paljon sillä on rahaa.

Juha viipyy retkellänsä iltamyöhään ja palaa pienessä humalassa samaa tietä. Ollilan ja Nikkilän välillä hän tavoittelee huudahdusta: "Ollilan nälkäiset!" Hän on Nikkilän Penjamin poika, että sen tiette! Mutta hän ei huuda lujaa; sen kuulee vain hänen oma tajuntansa, jonka viina on ikäänkuin alastomaksi riisunut; se on sieltä sisuksista katselevinaan häntä, kun hän siinä mennessään syvästi ihailee isäänsä Penjamia. Se vain katselee eikä sitä voi karkoittaa. -- Penjami omisti kyllä metsät, mutta hän on ne peruuttamattomasti menettänyt. Ehkä se sinua ärsyttää, mutta se on kumminkin tapahtunut vallan laillisesti. Sinä uumoilet semmoista, että sinä olet sen miehen poika, joka omisti talon ja metsät ja että sinä muka -- äh -- Katso, tämä on eri talo nyt, ei tällä ole mitään tekemistä sinun isäsi kanssa, tämä on Ollilan Anttoon talo; ymmärrätkös? Anttoo on pappavainaan poika ja pappavainaa tuli Kokemäeltä. Sillä lailla se asia on johdettava; niin sinä sen paremmin ymmärrät. Sinä menet nyt Pirjolan pirttiin maata, mutta huomaa! -- taskussasi on kolmattakymmentä markkaa. Ajattele siitä eteenpäin. Katso muita ihmisiä, kuinka ne asuvat tätä maailmaa, joka on ympärilläsi.

Tämmöistä puheli juopumuksen takainen tajunta, vaikka ei se mitään sanoja käyttänyt.

Ja Juha meni Pirjolan pirttiin maata tänä pyhäehtoona ja sen jälkeen vielä monena sekä pyhä- että arkiehtoona. Hän oli rauhallinen renkimies, jonka sukujuuren vanhemmat ihmiset vielä hyvin tiesivät; se ikäänkuin hymyili hänen pienistä silmistäänkin, niissä ilmeni selvästi Penjami-vainaa, vaikka luonto tuntuikin olevan enemmän Maija-vainaalta saatu. Muutamia omituisuuksia hänellä oli, mutta ne olivat niin vähäpätöisiä, ettei häntä niiden tähden mainittu. Hänen suhteensa rahaankin oli omituinen. Hän otti isännältä palkkansa hyvin tarkoin ja isäntä piti häntä sen vuoksi tuhlarina. Mutta hän ei nykyään tuhlannut, hän vain tahtoi pitää rahat omassa hallussaan. Se ei ollut säästäväisyyttä, sillä säästäväinen renki antaa palkkansa olla nostamatta niin kauan kuin mahdollista.

Hän oli vuoden Pirjolassa. Palveluskumppanina oli hänellä muuan iäkäs piika, joka sitten vuoden lopulla meni naimisiin. "Se riippuu tontista, kuinka piiat naidaan", sanoi Pirjolan isäntä ja uudisti tämän lauseen vielä kahden vuoden päästä, kun Juha -- jälleen Pirjolaan palattuaan -- joutui naima-asioihin silloisen piian Riinan kanssa.

* * * * *

Rengin ja piian voimakkaimmat sisälliset elämykset sattuvat aina sunnuntai-iltapäivän ja maanantaiaamun välillä. Se on siinä säädyssä kohtalokasta aikaa, siinä on monet vaarat vaanimassa. Hetkellinen vapaudentunne on silloin korkeimmillaan, illan tullen se yhä vahvistuu ja voi yön kuluessa vietellä unohtamaan asiallisen elämän seikat ja suhteet. Monen moni ikuistamaton kohtalo on saanut ratkaisevan käänteen juuri maanantain vastaisena yönä; se yö on ollut petollisen hempeänä alkuna monelle raskaalle elämänvaiheelle: on siitä ruveten jouduttu naimisiin, elämän kovahampaisen "todellisuuden" purtaviksi. Ja sen suden suussa ei enää ole jälkeäkään tuon maanantain vastaisen yön hempeydestä. Siellä on päivätöitä ja hallaöitä, kipeitä lapsia ja veltostuneita ämmiä, joita nähdessä on mahdoton kuvitella, minkä näköisiä ne ovat olleet tyttöinä -- onko tuon näköisistä koskaan voinut sitä nimitystä käyttääkään? Siellä on lehmän ja lapsen kuolemia, vuotavia pirttejä ja rästiin jääneitä apupäiviä. Siellä on kaikkea muuta mutta ei sopusoinnun hetkiä; sillä suden suussa ei enää kukaan rakasta lähimmäistään. Nuo pienet hetket pyhäaamuisin mökin pihamaalla paitahihasillaan, ne ovat niin vähäpätöisiä, ettei niitä voi ottaa lukuun. Ei mikään ole, silloinkaan, niin etäistä ja vierasta kuin tuo muuan maanantain vastainen yö, josta kaikki tämä alkoi. On aina surunvoittoista nähdä piian ja rengin vakavin kasvoin ryhtyvän jäljittelemään semmoista, mikä jotakin sisältääkseen vaatii vallan toisenlaisia edellytyksiä.

Juhallahan piti olla jokseenkin selvä kokemus tuon pyhäiltapäivän vapaudentunteen petollisuudesta. Olihan se hänelle muinoin Tuorilassa tuottanut kelpo selkäsaunan isännän pampusta. Mutta kaikkien paheitten yhteisenä ominaisuutena on, että ne ratkaisevalla hetkellä saavat ihmisen tyystin unohtamaan aikaisemmin koetut seuraukset; niin on myös vapaudennauttimispaheen. Eikä Juhan kehityskannalta sopinut vaatiakaan, että hän olisi tuommoisista selkäsaunoista tai maanantaiaamujen väsymyksestä ruvennut onkimaan elämän totuuksia ja niitä ohjeekseen ottamaan. Joka pyhäiltapäivä etenkin suviseen aikaan hän lähti kylälle kuljeskelemaan. Hän kävi tansseissa, vaikkei osannut polkan askeltakaan. Joskus hän myös joutui osalliseksi pieneen ryyppyyn. Näistä ei hänelle koitunut sen kummempia seurauksia. Monta kertaa hän oli läsnä kun tapeltiin, mutta ei koskaan joutunut itse saamisiin. Väkevien suhteenkin hän pysyi hyvin kohtuullisena, sillä jostakin syystä hän arkaili ottaa rahallisesti osaa viinan hankintaan. Se ei ollut säästäväisyyttä, hän muuten vain pelkäsi semmoista osuutta. Mutta kun ei hänestä kenellekään ollut harmia, niin tarjottiin hänelle usein ryyppy muutenkin.

Ei Juhalle pyhäehtoisista retkistään mitään koitunut. Ei ollut koituvinaan. Mutta kohtalo olikin hänen kohdalleen järjestänyt nuo "seuraukset" tavallista ovelammin. Yhdestä semmoisesta retkestä oli kuin olikin aivan ratkaiseva seuraus, joka sitten vuosikymmenien riutuessa johti hänen tähän asti jokseenkin värittömän elämänsä semmoisille tolille, että se siellä omissa uumenissaan valtavasti kuvastaa inhimillisen elämän erästä puolta.

Vaikka Juha täällä yksinäisenä renkinä oli olevinaan hyvinkin viisas ja maailmaa kokenut, niin oli hänellä kumminkin muuan kiusallinen aukko: hänellä ei vieläkään ollut minkäänlaista kokemusta vaimoväestä. Joukossa hän kyllä näytti vallan toista; laski joskus harvakantaan jonkin osavan rivouden ja antoi hyväntahtoisille akoille aihetta sanoa: "Ei Juha ole niin hullu, että se naimisiin menisi." Tämmöisestä lauseesta Juha sanomattomasti nautti ja esiintyi yhä varmemmin semmoisena, kuin olisi maailmassa saanut tarpeensa niistä asioista. Mutta kun hän palasi yksinäiselle vuoteelleen ja kuuli muurin takaa Riinan, piian hengityksen, niin silloin oli toista. Hän ei ollut naiseen koskenut, siinäpä se oli. Ja vaikka Riina oli semmoinen kuin oli, niin olisi Juha antanut mitä hyvänsä, jos olisi saanut sen rohkeuden, että olisi voinut hiipiä yli pirtin Riinan sänkyyn. Yhtenä yönä, kun muurin takana oli hyvin hiljaista, niinkuin Riina olisi valvonut, Juha jo hiipi sinnepäin, ryki ja hiipi, mutta huomasi sitten, ettei Riinaa ollutkaan sängyssään. Juha oikaisi silloin Riinan tyhjään sänkyyn ja viipyi siellä vähän aikaa. Mutta kun Riina palasi kylältä, oli Juha jo omassa sängyssään, nukkuvinaan.

Riina oli kahdenkolmatta ikäinen, hiukan irrallinen ja löyhäluontoinen piika. Hän ei ollut tämän paikan synnynnäisiä; isäntä oli hänet pestannut Kauppalan markkinoilla puolipiloillaan, kun oli tullut itseään tarjoamaan. Hän teki työnsä ilottomasti ja karkasi yökulkuun niin usein kuin sopi. Pirjolan pirttiin eivät yöpojat uskaltaneet tulla, mutta ei heidän Riinan tähden tarvinnutkaan. Paikkakunnan outous ei Riinalle alunkaan tuottanut esteitä. Jo ensimmäisenä pyhäiltana hän pirtissä laulaa ynisi omia piirilaulujaan, hävisi myöhemmin kylälle ja palasi vasta puolen yön jälkeen. Vallan olosuhteiden vuoksi hänestä tuli Juhan salaisten kaipausten esine. Hän ei Juhasta näyttänyt paljon piittaavan; ynisi laulujaan ja kysyessä vastasi jotain yhtäkaikkista. Mutta Juhan mielikuvitus teki työtään.

Se kohtalokas pyhäehtoo tuli sitten heinä- ja leikkuuajan vaihteessa. Juhan elämäntuntu kohosi sinä iltana korkeimmilleen, siihen ikäänkuin kasaantui kaikkea semmoista, mikä sai Juhan alitajunnasta tavantakaa nousemaan sanattoman kysymyksen: minäkö se olen? nyt minä elän täyttä miehuutta? Sinä iltana hän ryyppäsi omaa viinaansa; oli kolmeen mieheen tuotettu yksi kannu. Sitten mentiin juovuksissa tanssiin, eikä sielläkään käynyt huonosti. Kävi niin, että joku mies tarttui Juhaa rinnuksiin ja Juha painoi sen miehen sänkyyn selälleen. Se oli pelkkää leikkiä, mutta Juha oli kuitenkin painanut miehen hartioilleen. Pois lähdettäessä Juha pimeässä porstuassa haparoi tyttöjä, ja kun hän sitten yksinään tulla puhki Pirjolaa kohden, läikkyi hänen mielessään vahva tunne siitä, että hän jo kauan on ollut tasapäinen tämän paikkakunnan muun väen kanssa ja yleensä kaikkien ihmisten kanssa.

Hän tulee hämärään pirttiin ja menee heti rohkeasti katsomaan, joko Riina on kotona. -- Ei ole vielä, sanoo tyhjä sänky. Juha kävelee varovasti ikkunan ääreen ja jää siihen seisomaan. Aivot eivät omasta puolestaan tee mitään, ne vain ikäänkuin katselevat mitä eteen tuodaan. Juopumisen sisäinen kuva näyttäytyy, näyttäytyy koko tämän elämisen salainen olemus, mutta niin lyhyinä välkähdyksinä, ettei niistä mitenkään saa kiinni tuommoinen Juha. Ruumiin puolella annattaa hiukan ylön, mutta sielu ei siitä liikahdakaan.

Hämyisellä tiellä tulee Riina seurassaan kaksi miestä. Humalansa takaa Juha nauttii siitä tiedosta, että nuo miehet eivät tule pirttiin, mutta Riina tulee. Juha on ikkunan ääressä siihen asti kunnes Riina avaa oven. Silloin hän lähtee liikehtimään Riinaa kohden.

Ensi kertaa eläissään Johan Penjaminpoika nyt seitsemättäkolmattavuotiaana pitelee vaimoihmistä koko käsivarsillaan. Hän tekee sen juopumuksensa ja tämän illan aikaisempien elämysten turvista; sen tekee tämänkin ruumis omin neuvoin, aivot vain toteavat, mitä tapahtuu. Miehen koko olemus ikäänkuin irtautuu entisyyden kiinteydestä ja nousee ilmaan. Vaimoihminen ei sanottavasti vastustele, hän on yhtäkaikkisen laiskahko. Lopulta hän sanoo: "Mikä vanhan jäärän nyt niin on virkistänyt?" Niissä sanoissa on Juhalle autuus. Ne antavat pohjaa hänen olemukselleen, kun se nyt liehuu ilmassa.

Mutta kun hän myöhemmin makaa omassa sängyssään, on humala täysin haihtunut. Hän kokee yhden suurimmista pettymyksistä, mitä miehinen ihminen, parempikin, täällä maanpäällä saa kokea. Hän on raukean tyhjyyden vallassa, mutta siitä huolimatta näyttää elämällä ja maailmalla olevan aivan uudet kasvot katsellessaan häntä siihen makuulle. Yksi lyhyt tapaus on taas ikäänkuin kahmaissut noiden kuluneiden renkivuosien lukemattomat pikku seikat ja tapaukset yhdeksi kokonaisuudeksi; mies on elämänsä kiipeilyssä joutunut uudelle astimelle, ei voi sanoa ylemmäksikö vai alemmaksi. Ennenkuin uni tulee, kuvittelee hän jo ehkä itseään tulevana töllinäijänä. Nekin kuvittelut voivat vielä tällä asteella olla varsin viehättäviä.

Oli tärkeä sattuma, että Juhan lähentelyt olivat piialle, Riinalle, niin otollisia. Elämässä muodostuu joskus niin hivelevän sopusointuisia sattumia. Riina oli aivan yksinäinen olento tämän taivaan alla ja epäili sen lisäksi olevansa raskaana miehestä, jota hän ei missään tapauksessa tulisi omaksensa saamaan. Sillä vaikka joskus onkin sattunut, että talon perillinen on nainut piian, niin ymmärsi Riina, ettei hän ole niitä piikoja, joista emäntiä tehdään, eikä missään tapauksessa nyt enää, kun näin on käynyt. Juhaa kohtaan oli hänen suhteensa näihin asti ollut täysin puolueeton; tässä ei siis esiintynyt mitään sielullisia vastahakoisuuksia, joiden tämmöisessä tapauksessa joskus sanotaan tehneen naisesta marttyyrin. Riina kävi edelleenkin tansseissa, mutta pysyi ehdottoman uskollisena Juhallensa. Lievä julkeuden vivahdus oli tullut hänen olemukseensa, ikäänkuin siltä varalta, että ihmiset alkaisivat nähdä hänestä vaivaa.

Sattuneen tapauksen jälkeen oli Juhalle naimisiinmeno sellainen selviö, jossa ei ollut hituistakaan enempää arvelemista. Hänen koko sisäinen ja osaksi ulkonainenkin elämänsä järjestyi siitä hetkestä alkaen sille perustalle. Mieluisa tuskastuminen vallitsi hänen ajatustaan, kun hän kiinteästi suunnitteli ja arvioi tulevaisuutta. Hänen tästä puolin joka-iltaiset käyntinsä Riinan luona muurin toisella puolella olivat vain pientä sivuasiaa, jota siinä tärkeämmän ohessa myös oli hoidettava. Riina ei ollut hänelle mitään muuta kuin se vaimoihminen, jonka kanssa hänen oli mentävä yhteen. Hän ei tiennyt Riinan suvusta eikä synnystä niin mitään (vasta seuraavana suvena, kun he jo olivat naimisissa, ilmestyi muuan akka, joka oli kuin vanha rastas ja jonka Juha ymmärsi Riinan äidiksi) -- eivätkä he yhdessä maatessaan milloinkaan puhelleet naimisiin menosta. Mitäpä siinä oli puhumista. Juha oli jotenkin hajamielinen ja Riina oli yhtäkaikkinen, eikä mitään järkyttäviä kohtauksia sattunut. Juha teki työnsä tavallista tunnollisemmin. Isäntä, jolla oli hyvä vainu, pääsi pian asiasta selville, ja kun hän oli ihmistuntija ja lautamies, ei hän hätäillyt. Kumminkin johti hän niin, että asia tuli Juhan kanssa puheeksi, ja kun se kerran puheeksi tuli, niin puhuttiin se loppuun asti. Isäntä sai selville Juhan rahavarat ja suunnitelmat: Juha olisi halunnut torpan paikkaa Pirjolan maalta. Isäntä katseli rauhallisena toisaalle, niinkuin olisi jäänyt asiaa miettimään. Ei hän sitä kumminkaan hetkeäkään miettinyt. Hän näki edessään Juhan, Riinan ja rahat, nuo kolme seikkaa, jotka nyt lapsekkaasti kuvastelivat yhdessä muodostavansa muka hyvinkin lupaavan elämänperusteen, mutta joiden kestämättömyyden tuo iäkäs isäntämies pettymättömästi vaistosi. Hän tunsi hyväntahtoisuutta, sääliä ja vastenmielisyyttä tätä asiaa kohtaan, mutta minkäänlaisiin tekemisiin hän ei voinut antautua. Hän ei siis antanut Juhan torppatoiveisiin mitään selvää vastausta, mutta itse naimisasialle hän osoitti sitä suurempaa myötätuntoa ja harrastusta. Hän soi Juhalle muutamia isällisen miehekkäitä kehoituksia, eikä Juha suinkaan tästä keskustelusta masentunut vaan päinvastoin yhä kohosi. Pirjolan vanha isäntä pysyi Juhan koko eliniän hänen myötätuntoisessa muistissaan. Joskus myöhemminkin, isännän jo ollessa vaarina, Juha vaikeina aikoinaan häntä lähestyi ja sai aina osakseen niin ylivoimaista hyväntahtoisuutta, että itse asia useimmiten jäi vallan puhumatta. Juhan elämä oli pelkkää nousua koko sen ajan, minkä hän viipyi Pirjolassa -- häihin asti, jotka isäntä yksin kustansi.

Naimisiin menon otti Riina ensin puheeksi, teki sen tuttavallisen tylyillä sanoilla ja ilmaisi siinä niinkuin sivumennen, kuinka hänen asiansa olivat. Eihän siinä ollut mitään odottamatonta, pitihän Juhan se käsittää, mutta kumminkin kihahti tuskan hiki hänen päähänsä. Kaukana oli senikäinen Juha entisestä tukkimiehestä. Ajatus takoi kaikkia mahdollisia ja mahdottomia asioita yhtaikaa. Naimisasia sai nyt tykkänään uuden sisällön; nyt vasta se oli _peruuttamaton_ ja sitä paitsi määrätyn ajan sisään toteutettava. Minne mennä asumaan? Jonkun nurkkaan hyyrylle -- se oli kauhistava ajatus. Jos isäntä antaisikin torpanmaan, niin eihän sinne siihen mennessä ehtisi saada edes kolminurkkaista koppia. Ei Juhan rahat semmoisiin riitä osiksikaan. Eikä hän itse osaa edes rakennusta hakata. Juha ähki ja kääntyili Riinan sängyssä. Riina vain makasi laiskassa asennossa niinkuin olisi nautiskellut Juhan levottomuudesta.

Päivällä Juha teki työtä yhä uutterammin, niinkuin olisi siten yrittänyt ylläpitää torppatoiveitaan, vaikka mahdollisuudet ajan lyhentyessä yhä vähenivät. Riinan raskaus näkyi jo selvästi ja herätti Juhassa kummallisen kiusallisia mielialoja. Se oli niinkuin jokin vieras seikka joka saapuu; jonka kanssa hänellä ei tunnu olevan mitään tekemistä, mutta joka kumminkin vetoaa häneen. Juhan tietoisuuteen ei koskaan kohonnut edes selvää epäilystä tästä hänen isyydestään, eikä tämä juttu kylän ämmienkään kesken päässyt kuiskausta suurempaan vauhtiin ja unohtui pian kokonaan, kun Juha ja Riina olivat vakiintuneet tavallisiksi tölliläisiksi. Mutta Juhalle pysyi tämä hänen ensimmäinen lapsensa aina salaperäisen vieraana ja Riina pyrki alati näräilemään sen puolesta, ihan aiheettomastikin.

Tölliläisiä heistä siis tuli, mutta ei Pirjolan alustalaisia, vaan Yrjölän. Ihan viime tingassa, kun kuulutuskirja jo oli otettu, antoi isäntä lopullisen vastauksensa: ettei hänellä ollut sopivaa töllinpaikkaa -- "ja ethän sinä nyt tällä kertaa uuteen tölliin pystyisikään, mutta meneppäs tuon Yrjölän äijän puheille, sillä on vallan mahona se Kräpsälä, suuri asumus ja hyvät maat, kun vaan asuu. On huoneetkin reilassa ja minä luulen, että kyllä se sinut ottaa." Ei Pirjola vaan pahoittanut Juhan mieltä; hän oli Juhan tietämättä jo valmistellut asiaa.

Niinpä siis Juha eräänä sunnuntaina istui monta tuntia Yrjölän äijän kamarissa. Yrjölän äijä puhua lässytti isäntämiehen puheitaan, yski ja meni tavan takaa piippuhyllynsä ääreen lataamaan piippuaan. Juhalle hän ei tarjonnut. Juha punoitti ja hieroi hikoilevia kämmeniään. Jonkinlainen kauppa kumminkin syntyi. Kun ei Juha nyt vielä voinut ottaa haltuunsa torpan kaikkia maita, niin ei osattu tehdä minkäänlaista kontrahtiakaan. "Kylläs siellä ainakin minun aikani olla saat, kun vaan kunniallisesti elät ja työtä teet", sanoi Yrjölä. Toistaiseksi oli Juhan tehtävä päivä viikossa omin ruuin.

Juhan mielessä riitelivät vapautuksen ja takertumisen tunteet, kun hän palasi Pirjolaan. Oli niinkuin olisi kymmenen eri läpeä jo imenyt hänen vähiä rahojaan. Mutta eteenpäin oltiin kumminkin menossa.

Sattui niin, että isäntä, Riina ja Juha joutuivat kolmisin, kun Juha palasi uutisineen Yrjölästä. Muodostui hiukan juhlallinen hetki, johon isäntä vuodatti ainaisen toivorikkautensa ilmoittamalla, että hän kustantaa häät, koska heiltä nyt kerran aina piika naidaan. "Sinä Juha olet ollut uskollinen palvelija, pysy vaan yhtäläisenä omallakin pellollasi, kyllä Herra sinua siunaa", sanoi isäntä ja päätti tämän hetken leikillisesti virkkoen:

-- Niinkuin varis vuovaa toiselta vainiolta toiselle vainiolle, niin nyt siis Juha ja Riinakin vuovaavat Pirjolasta Yrjölään.

Sisäisen tyydytyksen tunne kuvastui isännän koko olemuksesta.

Häät vietettiin sitten piakkoin Pirjolan pirtissä. Niiden huminaan hukkui tyystin melkein kaikki tähänastinen; ainoa mikä ei hukkunut oli Riinan siunattu tila. Se ilmaisi itsensä tunnista tuntiin, huminan jo väsähtäessäkin. Pihamaalla kuokkaväen kesken tapeltiin kelpolailla, mutta sulhanen ei siitä mitään tiennyt; hän oli juopuneena nukkunut pakarikamarin sänkyyn. Mies nukkui, mutta korvat olivat avoinna ja niiden kautta saapuivat humunsekaiset viulunsävelet hänen unitajuntaansa ja pitivät siellä yllä semmoista poikkeuksellista onnentilaa, joka ei milloinkaan valveilla, eikä toista kertaa unessakaan, auennut tämän elämänvaeltajan tajuttavaksi.