Part 6

Jussin sallittiin edelleen oleilla asumuksessa. Pihan piirissä oli tekeillä uusi pirtti, siinä oli jo vesikatto ja muuri, ikkunat ja permannot puuttuivat. Nyt syksyllä oli Iisakki ryhtynyt hiljaisiin toimiin pirtin valmistamiseksi ja siinä sai Jussikin olla apuna. Sulavapuheinen Miina antoi hänen kumminkin ymmärtää, etteivät semmoiset näpertelyt mitenkään riittäneet hänen ylläpidostaan, mutta koska tässä nyt on piakkoin toiveita paremmistakin työmaista, niin antoi hän Jussille etukäteen. Saisi sitten ensimmäisistä palkoistaan hyvittää tätäkin aikaa. Jussi kuunteli puheita ja ikävöi, makasi yönsä penkillä ja ikävöi.

Tuomiosunnuntaina kirkonajan jälkeen sitten tapahtui jyrkkä muutos Toivolan elämässä. Parin tunnin aikana saapui asumukseen lähemmä viisikymmentä miestä eväineen, sahoineen, kirveineen. Pihalta kuului äänekästä melua, kun toistakymmentä hevosta hyvin varustettuine kuormineen piti saada väliaikaisesti sijoitetuksi asumuksen nurkkiin. Jossain heitettiin joitakin tiellä olevia kamppeita loitommaksi, outoa murretta kuului. Sisään astui lyhyt ja tuores tukkipäällikkö, joka jo ovissa huusi niin lujasti, että ikihiljainen Toivolan äijäkin hätkähti ja höpähti jonkun kuulumattoman sanan.

-- No onkos se mamman kahvipannu kuumana, täältä tulloo vieraita?

-- En minä ainakaan tiedä täksi päiväksi vieraita käskeneeni, tokaisee Miina siihen tapaan kuin hän todellakin olisi kahtakymmentä vuotta nuorempi.

-- Käskemättä ne parhaat vieraat aina tullookin.

Ennen iltaa oli Toivolasta tyystin hävinnyt asumuksen oma henki. Vaikka Miina olikin heti ensi hetkistä asettunut miehiin nähden omituisen nyreälle kannalle, niin ei se mitään merkinnyt. Miina hukkui joukkoon ja hänen puhetulvansa, joka tavallisissa oloissa aina virtasi ylinnä, kuivui nyt melkein kuulumattomiin. Nämä eivät ottaneet selkoa mistään vakiintuneista tavoista. Tuntui oudolta kuulla, kuinka joku äänekkäästi ja eloisasti huusi jotain asumuksen "papalle", tuolle hiljaiselle kyhkylälle, jota ei tavallisesti kukaan koskaan puhutellut. Kun Miina ehtoolla epäilevästi pälyili nurkkiaan, sanottiin hänelle suoraan, että tässä joukossa ei kellään ole tuumankaan mittaisia kynsiä, pitemmistä puhumattakaan, ja jos ne jollekin kasvavat, niin ne pian leikataan, oli hän kuka hyvänsä.

Ensimmäinen yö oli vaikea; sekä pirtti että sauna olivat pakaten täynnä.

-- Onhan tässä vähän ahdasta, sanoi päällikkö oikaistessaan oljille, mutta onpa hyvä pirtti tekopuolissa.

Aamulla ensi töiksi nähtiinkin ihmeitä. Koko miehistö pantiin valmistamaan uutta pirttiä. Joku tiesi, että vanhat kirkonlasit olivat korjauksen jälkeen myytävinä, ja niin päällikkö -- jonka nimi muuten kuului olevan Keinonen -- lähti siitä paikasta niitä noutamaan ja ennen iltaa lämpisi Toivolan uusi pirtti ensi kertaa ja seuraavan yön makasi suurin osa miehistä siellä.

Maanantaiaamuna lähdettiin miehissä katselemaan, "mimmoisia mäntyjä se Tuorilan pappa oli Ruusenlöövin papalle kasvattanut". Pirtissä oli Miina äkäisesti tiuskannut Jussille päällikön kuullen:

-- No etkö sinä meinaa työhön pyrkiä, vai luuletko että sinua kumarrellaan -- kun on jo viikkokausia tässä toistaisen päälle ruokittu.

-- Puun juurelle vaan, kuka kävelemään pääsee, sanoi siihen päällikkö lyöden kintaitaan yhteen. Pihassa mennessä kysyi hän Jussilta:

-- Mikäs sen nuoren miehen nimi onkaan?

Jussi ei ensin älynnyt ketä nuorta miestä päällikkö tarkoitti ja vastasi ensin: "Jaa minkä?" Päällikkö kävi häntä käsivarresta ja sanoi: "Ei kun hänen nimensä." Tämä oli kiusallisen juhlallista: nuori mies, hän -- ja täytyi vielä nimensä sanoa, oikein ääneen.

-- Entäs liikanimi?

Siinä oli uusi pulma. Jussi ei ollut koskaan tarvinnut mitään liikanimeä eikä ollut ihan varma, merkitsikö se hänen toista ristinimeään.

-- Mikä on kodin nimi? kysyi päällikkö.

Jussi katsahti ympärilleen ja sanoi: "Toivola."

Näin tuli entisestä Nikkilän, sittemmin Tuorilan Jussista Johan Toivola. Sennimisenä hän kävi ensimmäisen raha-ansionsa ensimmäistä jännittävää päivää alkamaan. Monta hankaluutta ilmestyi. Jussilla ei ollut kintaita, ne täytyi ottaa palkkaa vastaan päällikön varastosta. Ei ollut petkeltä eikä kirvestäkään. Ensimmäinen päivä oli pitkä; tuli monesti mieleen, ettei hänellä ole sen parempaa kotia kuin Toivola.

Talvi eteni joulua kohden ja työmaan olot vakiintuivat. Suurin osa miehistä asui edelleen uudessa pirtissä, jota kirkonlasiensa vuoksi oli ruvettu kutsumaan Temppeliksi. Iltaisin siellä pelattiin korttia ja pidettiin muutenkin aika humua. Joskus siellä kävi kaupustelijoita ja kerrottiin jo käyneen tyttöjäkin. Jussi asui vanhassa pirtissä ikämiesten kanssa. Häntä vaivasi yhäti jokin nimetön avuttomuus. Toivolan Miina säilytti alussa omaksumansa ärtyisän tavan kaikkiakin miehiä kohtaan, mutta Jussia hän tuntui suorastaan vihaavan. Jussi oli Iisakin parina kaatamassa, Iisakki otti heidän yhteisen viikkotilinsä ja kahdesta ensimmäisestä tilistä ei Jussi nähnyt penniäkään. Hän oli Toivolan ruuissa, mutta sanallakaan ei oltu sovittu maksusta. Hän ymmärsi ansaitsevansa saman kuin Iisakkikin ja Iisakilla oli rahaa hyvästi, samoin Kustaalla, joka oli hevosmiehenä. Jussi yritti kerran ihmetellä tätä asiaa Kustaalle.

-- Iikka on voittanut korttipelissä, sanoi Kustaa asiantuntijan äänellä. Kustaakin oli alun pitäin asettunut Jussiin nähden jonkinlaisen kylmän ylemmyyden kannalle. Siitä Tuorilan pitoyöstäkään ei ollut tietävinään, ja kun Jussi niinkuin siihen yhteiseen viitaten tässä nykyisessä sähinässä yritti häntä lähennellä, niin muuttui hän tylyksi. Nytkin kun Jussi valitti rahattomuuttaan, sanoi Kustaa:

-- Mitäs sinä rahalla teet? Ja äiti ottaa kanssa siitä kun sinä olit meillä niin kauan.

-- Niin mutta teidän saatiin isännältä kakskymmentä markkaa, sanoo Jussi hiukan kiihtyen.

Siihen pamauttaa Kustaa käsittämättömän raa'asti:

-- Mitä sinä mökötät!

On niinkuin koko työmaa miehineen päällikköineen olisi Kustaan takana ja Jussi vallan yksin, juuri selkäänsä saamaisillaan.

Päällikkö on leikkisä mies, nimestään alkaen. Tuskin on kuultu hänen milloinkaan sanovan mitään suoraan ja vakavasti. Mutta tämä piirre on hänellä vain verho, johon on kätkettynä muita ominaisuuksia, semmoisia vähemmän näkyviä, joita ei ole ainoallakaan hänen alaisellaan. Ei osaa sanoa mitä se on -- se on vain sitä, että hän on päällikkö ja toiset ovat miehiä. Miehet ovat hänen kanssaan kylläkin läheisiä, mutta jos he ryhtyisivät tutkimaan, kuka on läheisin, niin eivät he siitä pääsisi selville. He luultavasti huomaisivat ettei sittenkään kukaan ole häntä lähellä.

Kaikkein läheisin luulee olevansa Toivolan Miina; hän on Keinosen kanssa sakeimmat sutkaukset vaihtanut. Keinonen tietää hyvin Miinan metkut ja Miina luulee tietävänsä Keinosen metkut. Mutta on eräs metku, jota Miina harjoittaa ikäänkuin Keinoselta salaa ja se vivahtaa siltä kuin hän luulisi pystyvänsä Keinosta paremmaksi. Ja semmoiset luulot Keinonen sievästi aikanansa hälventää.

Jossain tilaisuudessa Keinonen siis huomaa, ettei Jussilla ole rahaa, vaikka tili on maksettu aivan äsken eikä Jussi ole voinut mihinkään tuhlata.

-- Ei meidän metsässä saa vallan rahatonna olla olleskaan, sanoo hän leikillisen ankarasti Jussille. Mutta seuraavassa palkanmaksussa hän sanoo, että hän selvyyden vuoksi maksaa nyt kullekin osansa, eikä parittain kuten tähän asti. Niin saa Jussikin rahat käteensä, kahdeksatta markkaa.

Mutta kun Jussi tili-iltana hiukan myöhemmin saapuu pirttiin, on siellä ukkonen ilmassa, sillä Iisakki on jo tullut edeltäpäin, Iisakki ja Kustaa ovat jo syömässä ja Jussikin aikoo käskyä odottamatta istua pöytään kuten ennenkin. Mutta siellä ei ole lusikkaa, ja kun Jussi sitä kysyy, sanoo Miina, vielä itseään hilliten:

-- Kun on omat rahat, niin saa olla omat lusikatkin.

Jussi menee itse sitä hyllyltä kopeloimaan, mutta Miina, joka on mielettömän sähinän vallassa, lyö häntä kauhalla sormiin ja sanoo:

-- Sepä nyt pirullista rahtaamista on, kun ei enää saa ollenkaan paikkojansa varjeltua, kun minä sen sanon, että -- Siitä lähti tulva vyörymään. Tulvan pääsisällys oli se, että Jussia on täällä ruokittu monta pitkää viikkoa sen jälkeen kun hänet hylkynä ihmisistä karkoitettiin eikä ole maksanut pennin pyöriäistä siltä ajalta -- ja niin edelleen. Keinonen on parhaalla tuulellaan, kun hän samassa saapuu pirttiin, ja herttaisimmalla Savon kielellään hän alkaa Miinan perinpohjaisen nujertamisen.

-- Mittee se mamma nyt omalle pojulleen niin älmentää? on ensimmäinen kavala kysymys. Sitten hän omalla tavallaan saa Miinan vaihtamaan puhetulvansa ähkimiseksi ja ottaa selvän, kuinka kauan Jussi on täällä ollut. Sitten hän kysyy, paljonko "sen tämän nuoren miehen" on päivältä maksettava. -- "Minä otan mitä minä tahdon, ja siihen ei tule kenenkään mitään, ja minä sanon ettei meidän koppiin tartte tulla kenenkään käräjiä pitään..." Toiset miehet katsovat jo nauraen Keinoseen, niinkuin olisi tämä joutumassa alakynteen.

-- No elkeehän nyt emäntä muistuttoo sitä koppiasiaa; ettekö työ muista kuinka vinhaan myö tässä taanoin saatiin teillekin koppi. Pian myö mokoma rottelo tehään alusta pitäin. -- Sitten hän päättää, että Miinalle saa "tästäi nuoresta miehestä" riittää se minkä hän itsekin maksaa ja kysyy Jussilta, paljonko tämä jo on maksanut. Jussi selittää että hänen kaksi tiliänsä on mennyt, ja sitä paitsi Miina sai Tuorilasta kaksikymmentä... Silloin Miina räjähtää ja se räjähdys on ankarampi kuin mikään edellinen, hän huutaa, vapisee ja itkee. Keinonenkin punastuu ja vihdoin tiuskaa semmoisella äänellä, ettei sitä vielä ole tällä työmaalla kuultu:

-- Ellei työ nyt paa suuta suipolleen, niin tässä tulloo tupen rapinat.

Seurasi vihainen vaitiolo. Keinonen kääntyi hitaasti ympäri ja loi toisiinkin läsnäolijoihin jyrkän, pyöreän katseen, vaikkeivät nämä olleet sanaakaan hiiskuneet.

Jussin elämässä ei ollut eikä tullut toista tapausta, jolloin hän näin selvästi olisi saanut oikeutta. Juttu päättyi niin, että Jussi sai pitää kaikki rahansa ja Keinonen lupasi huolehtia, että Miina tästä puoleen sai mitä hänelle kuului. Myös lupasi hän ottaa selon siitä kahdestakymmenestä markasta. Miina oli masennettu, hänen voimaton kiukkunsa ilmeni vain ähkimisenä ja hillittynä paiskomisena. Makuusijansa sai Jussi muuttaa Temppeliin.

Jussi meni pihamaalle, hypisteli kasvun alussa olevaa partaansa ja kuunteli hevosten hörähdyksiä ja miesten puheen juminaa. Ensi kerran eläissään hänellä oli omaa rahaa taskussaan; ne olivat riepuun käärittyinä ja hän piteli niitä tavan takaa. Siinä yksin seisoessaan hän tunsi suuren työmaan koko valtavuuden. Tukkimetsä -- se käsite jatkuu jonnekin ylhäälle päin, siellä on suuria ja yhä suurempia herroja; siellä on rahaa, niin paljon rahaa, ettei se lopu koskaan. Peloittaa olla sen kanssa näin tekemisissä, melkein ahdistaa. Raha on outoa, se ikäänkuin vaatii häneltä jotain.

Hän menee Temppeliin, jossa hänen nyt ensi yö on maattava. Siellä käy korttipeli ja iloinen rähinä. Huomenna on sunnuntai ja silloin lähdetään taas miehissä kirkkoon. Edessä oleva lepopäivä tekee miehet leppeän hyväntahtoisiksi ja raukean leikillisiksi. Monilta paikkakunnilta saapuneet miehet kertovat kummitusjuttuja ja susiseikkailuja. Puhelu veltostuu vähitellen, kunnes muuan Jämijärven äijä alkaa jokailtaisen vale-epistolansa, jota toiset puolirivoilla sukkeluuksilla ikäänkuin tuuppivat eteenpäin. Joku muistaa siinä Jussinkin jupakan ja vähän aikaa on hän pilailun esineenä. Jussi suhtautuu pilaan kankeasti ja vähän äreästi, mutta kukaan ei sentään viitsi ruveta häntä pahemmin kiusaamaan. Jussi on oikeastaan suurikasvuinen mukula, joka suotta täällä rähjää.

Lopulta miehet painuivat oljille. Joukon yhteismieliala on tänä lauantai-iltana erikoisen hempeä. Äijämiehet ajattelevat itsekseen ansioitaan ja mitä niillä tekevät sitten kun taas kotiin asettuvat, nuoret miehet ajattelevat huomista kirkkomatkaa. Työmaan henki elää romanttista aikaansa.

Jussi ajattelee muuttunutta suhdettaan Toivolan Miinaan ja sitä, ettei hänellä ole kotia. Muistaa myös äitiään semmoisena, kuin se oli silloin kun yhdessä Tuorilaan vaellettiin. Muistaa vielä sen kuolinyön, joka on kuin yksinäinen, kaikista muista ajoista erillinen kohta hänen maailmankuvassaan. Tuleeko vielä kyyneliä silmiin?

Jussi tunsi Keinosta kohtaan ennenaikaista ja liiallista luottamusta. Kun hän ajattelemattomana ja tottumattomana oli kortilla pelannut rahansa toisille miehille ja sitten ihan tosissaan melkein poru suussa rupesi tahtomaan niitä takaisin, niin ei Keinonen enää käyttänytkään arvovaltaansa hänen hyväkseen, vaan yhtyi laskemaan pilaa hänen häviöstään. Semmoista oli maailma; siinä jäi lopultakin aina yksin. Jussi unohti vähitellen ne haaveelliset iltakuvitelmansa, jotka kohdistuivat äitivainaaseen, entiseen Sikomäkeen ja Nikkilän aikoihin. Talvi taittui jo, reenjälki kiilsi ja kaadettu mänty tuoksahti keväälle. Rataskelillä hän oli lähtenyt Tuorilasta, edessä ollut talvi, jonka pituutta ei ajatus silloin ollut edes yrittänyt arvioida, se oli nyt jo poistumassa. Mikä tästä taakse jääneestä ajasta oikeastaan oli ollut sitä pitkäätalvea?

Jäällä lenkitettiin jo lautan puomeja. Viikoista katosi niiden entinen jämeä sävy; uittokausi lähestyi. Tuorila oli jäävä tänne isäntineen, emäntineen ja saatuine rahoineen. Komeista puista oli metsässä jäljellä vain kannot ja latvat, oksat ja kaarnanlastut, aina samassa järjestyksessä, niin että ne maan pintaan muodostivat kevyen kuvan hävinneen puun kohtalosta. Yhä kirkastuvien päivien perästä tuli vihdoin se päivä, jona Toivolan Temppelissä oli talven tapauksista jäljellä vain tunkkainen äänetön ilma. Tunsipa Miinakin sinä kirkkaana päivänä olonsa hiukan surunvoittoiseksi.

Suuri osa kaatomiehistä ryhtyi edelleen uittotöihin, muiden mukana myös Jussi -- Johan Toivola. Hän sai aivan vapaasti ja itsenäisesti ostaa uudet saappaat, sai itse ryhtyä hankkimaan ruokansa rantakylien taloista. Yhä lisääntyvä miehuuden tunne täytti mielen. Se oli kyllä arvokas tunne, mutta samalla se ikäänkuin hiukan painosti. Hallussa oleva raha teki levottomaksi; sitä olisi pitänyt aina johonkin käyttää.

Hitaasti eteni laaja lautta pitkin lounaisen vesistön selkiä pyrkien Kokemäenjokea kohden. Ponttoolla palaa tuli kahvipannun alla ja majakan seinällä pelaavat miehet korttia. Hevonen jatkaa iänikuista kiertoaan vorokkikehyksessä, Keinonen rasvaa pieksujaan.

-- Kastaja, lähdes reisuun! sanoo Jussille se mies, jonka kanssa hänen on vuoro soutaa maihin eväitä hakemaan. Jonkun kommelluksen vuoksi sai hän kerran nimen Johannes Kastaja ja senjälkeen sanotaan häntä lyhyesti vain Kastajaksi. Ja kun jollekin vastatulleelle kerrotaan juttuja Toivolan terhakasta Miinasta ja hän kysyy kuka se oli, niin sanotaan: -- Se oli tuon Kastajan äiti.

Jussi menee maihin, tänään taas uuteen taloon. Kokemus aina laajenee. Miehen ja vaimoihmisen välinen suhde, josta hänen tietonsa sitten Sikomäen aikojen eivät juuri olleet varmistuneet, selviää hänelle tänä uittosuvena perin pohjin. Myös kokee hän ensimmäisen humalansa, tuon ihmiselle ominaisen, polvesta polveen käytetyn olotilan, johon aina sisältyy kaksi niin erilaista puolta.

Elämä on laajaa ja päältä katsoen huoletonta, mutta pohjalla on kumminkin lievä turvattomuuden tunne. Kun tämä loppuu, niin mihin sitten?

* * * * *

Ei Jussi uittokauden loputtuakaan tuuliajolle joutunut. Hän pysyi yhtä mittaa Keinosen miehenä. Nyt oli ostettavissa metsissä jo puut luettava ennen kaupan tekoa, sillä yksi ja toinen talollinen rohkeni jo määrätä metsästään niin huimat hinnat, ettei aina voinut luvata umpimähkään. Jussi pääsi siis metsänlukijaksi ja kun se työ päättyi, niin kohta taas jo alkoi hakkuu; Satakunnan äijien metsiä ohenneltiin. Se murto uuteen aikaan, jota nälkiintynyt kylvömies jo 1868 kauniina kevännä oli unelmoinut, oli nyt parhaillaan käsillä ja -- kuten aina tämmöisissä tapauksissa -- vallan toisenlaisena kuin unelmissa.

Jussi varttui mieheksi niinä vuosina, joina hän oli "puulaakin" palveluksessa. Hän oli sattumalta joutunut kulkumieheksi, eikä hän koskaan siihen asemaan oikein vakiintunut. Kun ensimmäinen vuosi oli kulunut ja taas oltiin kaatotöissä jonkun metsätorpan vaiheilla, tunsi hän jo tukkimiehen elämän eivätkä seuraavat vuodet enää hänen "kehitykseensä" suuria vaikuttaneet. Hän olisi mielellään ruvennut rengiksi, mutta paikkakunta oli kaikkialla yhtä outoa ja Tuorilan paikkeille hän ei halunnut. Vaikka hän luonteeltaan oli tullut hiukan umpinaiseksi, kaipasi hän kumminkin Toivolan ajoilta asti tätä tuttua piiriä, jossa eivät koskaan kaikki miehet yhtaikaa vaihtuneet. Jos hänen ajatuksensa nyt ehtoisin palasi menneisyyteen, niin se kohdistui aina lopuksi ensimmäisiin Toivolan-aikoihin, kun ei metsätyö vielä ollut alkanut. Sitä hän ajatteli niinkuin jotain vaaran paikkaa, josta tietämättään oli pelastunut. Täytyi ihan itselleen vakuuttaa, ettei hänen enää tarvinnut sinne mennä, ettei todellakaan ollut mitään sellaista unohtunutta seikkaa, joka olisi pakottanut hänet vielä siihen tilaan palaamaan. Ei hän ollut jäänyt sinne mitään velkaa, ei ollut ottanut mitään mukaansa? Ei -- ei sieltä voitu hänelle mitään.

Tuorilan-ajat olivat jo niin etäisiä, ettei ajatus niihin enää ollenkaan pystynyt. Talon kuva kyllä joskus saattoi tulla mieleen sattumalta, mutta se ei herättänyt niin minkäänlaista tunnetta. Tuorilan isäntä, emäntä ja lapset olivat hänelle kaikkein etäisimpiä, melkein kuin olemattomia. Se aika ja ne olot: pakarissa seisoskelu ja siisti vuode, ne olivat hänen tajunnastaan pois pyyhkiytyneet. Elämä alkoi siitä, kun hän tuli Toivolaan, ja tämän nykyisen elämän koko sisällys oli siinä, ettei hänen tarvinnut sinne enää palata.

Kunnes tämäkin mielentila kävi harvinaiseksi.

Yhdenkolmatta ikäisenä hän oli keskimittainen, hiukan länkisäärinen, tasatukkainen, harmaa-ihoinen mies. Joukossa hän oli jotenkin huomaamaton; kukaan ei pitemmälti viitsinyt häntä kiusatakaan. Moni elää nuoruutensa kulkurivuosina kaikkein täyteläisintä elämäänsä, jonka seikkailuja -- sitten kun kuluva aika on ne kullannut -- hän ei myöhemmin väsy kertomasta. Näin ei käynyt Jussin. Lepohetkenään hän totesi kuinka tämäkin lautta taas lipui tämän vesistön selkiä ja mimmoisia taloja oli rantakylissä. Korkeintaan tuli mieleen, missä päin viime suvena tähän aikaan kuljettiin, ja että hän nyt jo täydellisesti osaa tämän tukkityön. Hänen ympärillään on miehiä monenlaisia. Jotkut käyvät yksinään salavihkaa maissa, omilla asioillaan. Jussi ei osaisi lähteä yksinään. Maissa on tyttöjä, mutta ne ovat kaikki ikäänkuin häntä itseään isompia. Ei hän osaa tyttöjä käsitellä muualla kuin omissa kaipauksissaan. Ei hän osaa niistä edes rivoilla niin sujuvasti kuin muut miehet, puhumattakaan siitä, että voisi yöllä yksinään hiipiä niiden luhteihin, niinkuin tiesi toisten tekevän.

Mutta kesät kumminkin kuluvat. Ja silloisissa kesissä oli niin kauniita kohtia, että vaikka Jussi ei ollut erikoisen altis kauneuksille, niin ne kumminkin häneenkin vaikuttivat. Kolminaisuuden sunnuntain ihanana aamuna etenee höyrylaiva -- valkee-paatti -- kaupungista maaseutua kohden, mukanaan soittokunta, joka täysin äänin puhaltaa vanhaa lapsuudesta tuttua säveltä. Hiljaisena värinänä käy liikutus ja hartaus läpi miesten mielen, yksi ja toinen yrittää hyräillä ihmeellisesti vääristyneitä sanoja, joista ei mitään ymmärrä eikä kaipaakaan ymmärtävänsä:

"... ja asemma rei ja rannalle toi ja tonavasta keisari maljoja joi. ... sälöt tuhkaa ja poroa ja kalvalle kii..."

Juhlallinen liikutus on tarttunut kaikkiin. Keinonen sanoo: "Nyt pojat kaikki samaan vormuun, lähtään kirkkoon."

Puulaakin vaatevarasto on kuormastoveneessä. Kaikki miehet saavat yllensä punaisen takin, valkoiset housut, kiiltävän vyön ja lippalakin; sitten veneisiin ja kohden hempeän viheriäistä kirkkorantaa. Vain vanha kivulloinen töllinäijä, hevosmies, jää yksinään lautalle. Laiva on jo ehtinyt saarten taa, kun miesten venekunta on puolimatkassa. Jussikin soutaa yhtä airoa. Hetki on yltäkylläisen sopusointuinen, maat ja metsät ilmaisevat, että niiden hengessä elää kansa onnellisimpia vuosiaan. Tuhanten rantain partahilla loiskuttelevat laineet salaisia sanojaan, joita jossain tämän maan kohdassa kuuntelee suuri lempeä runoilija. Nuo punatakkiset miehet, jotka nyt veneistään nousevat ruohoiselle rannalle, eivät tiedä mikä runoilija on, mutta heidän tiedottomaan tajuntaansa osuvat laineitten sanat lapsellisen helposti. He ovat jo puulaakin miehiä ja osaavat sakeasti rivoilla, mutta hyvin ohut on vielä se kuori, jonka alta löytyy se hempeän puhtoinen väärentämätön sielu, jota suuri runoilija oli ihaillut, milloin oli sattunut heidänlaistensa ohi astelemaan.

Juhlamieli ailahteli Jussissakin, kun hän toisten mukana milloin nousi seisomaan milloin painoi otsansa kirjalautaan. Kirkon korkea tunnelma hellitteli sitä selittämätöntä jännitystä, jonka alaisena hänen jähmeä elämänsä näinä vuosina oli edistynyt ja jota ajatus oli pyrkinyt käsittämään jonkinlaiseksi turvattomuudentunteeksi. Sen mitä vuodet ovat koonneet, voi yksi hetki vapauttaa. Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka olivat saapuneet sinne kotoansa ja joilla kirkosta palattua oli edessänsä oma pihamaa viihtyisänä pyhäiltapäivänä. Noita ihmisiä ja heidän kotiin jääneitä pihamaitaan tuntui lähentelevän kirkon aurinkoisessa ilmassa laajasti aaltoileva veisuu ja Jumalan sana. Itse Keinonenkin tuntui täällä omituisen kutistuneelta ja mahtinsa menettäneeltä. Hänen paras kompansa ei olisi täällä ollut mitään sen helähdyksen rinnalla, joka syntyi kun suntio vaihtoi numeroita mustaan kullattuun tauluunsa ja sitten käänsi sen seurakunnan nähtäväksi. Nämä punaiset takithan olivat Keinosta, ja ainakin Jussi häpesi omaa takkiansa. Oli niinkuin olisi pakotettu puhumaan siihen tapaan kuin Keinonen: "mittee työ...?"

Tähän suuntaan Jussin ajatus kulki koko saarnan ajan. Hän muisti sitä kivulloista töllinäijää, joka oli jäänyt ponttoolle, muisti sen semmoisena kuin se työnsi tilirahojaan nauhaniekkaan massiinsa, paperin ja hopeat sekaisin. Vaikka kirkossa oli niin juhlallista, tuntui se äijä kumminkin Jussille läheisemmältä kuin Keinonen ja nämä muut tukkimiehet. Se kuului noihin, jotka täältä menevät kotiinsa; joilla on virsikirjat ja nenäliinat.

Saarna kesti kauan ja Jussi sai rauhassa kehittää sellaista harhakuvaa, että hänkin täältä menee kotiin kirkkomurkinalle vellin ja perunakeiton ääreen. Ei missään ihmisen mielikuvitus, kankeampikin, niin helposti antaudu kuin suvisessa kirkossa saarnan aikana. Tuntui vastahakoiselta kirkonmenon päätyttyä taas palata veneelle. Sinne kumminkin oli palattava, mutta tästä kirkkomatkasta alkaen sai kuluva kesä Jussin tajunnassa uuden sisällyksen.