Part 5

Lähinnä hän joutuu seuraavana päivänä leikkuupellolle sitelemään ja sai pitkin päivää kuulla kiusottavia viittauksia viimeöiseen. Leikkuun loputtua hän joutui riihelle, sitten kyntämään, sitten rankoja keräämään ja niin edelleen. Pian olivat käsillä talviset päivät, hakojen hakkuu ja sonnan teko. -- Mihin hän lopulta oikein joutuu? tämä Jussin elämän peruskysymys heräsi aina silloin tällöin, kun hän oli kolhaissut jonkun olemuksensa särmän johonkin ympäristön esteeseen ja sen jälkeen yksinään murjotti.

Maailman elämä meni eteenpäin, Tuorila edellä muita taloja. Kaukana oli jo Tuorilan pirtti-elämä esimerkiksi entisestä Nikkilän pirtti-elämästä. Tuorilassa oli kaksi asuinriviä; toisessa väkipirtti ja sen ohessa tupa, kyökki ja kaksi kamaria, joissa asui vanha emäntä naimattoman tyttärensä kanssa; toisessa taas pakari, isännän ja emännän kamari ja niitten takana joitain yhä hienompia huoneita, joihin papit ja muut sen kaltaiset vietiin. Sekä pirtissä että pakarissa loisti jo iltaisin öljylamppu tasaisella valollaan karkoittaen entisajan pikku henget etäisemmiltäkin nurkkahyllyiltä. Taloon on yöpynyt kulkukauppias, omituisen ovela äijä, jolta ei vahingossakaan pääse aivan suoraa sanaa. Hänen laukussaan on koreanuppisia neuloja ja arkkilauluja. Ei ole asiaa, josta hän ei osaisi sanoa lukitsevaa sanaa, itseensä nähden hän on kiusoittavan salaperäinen. Renki Taavetti, joka kanssa tavallisen hyvin tietää että tämä maailma seisoo metkujen varassa, haluaa kukistaa äijän ylemmyyden koskettamalla sivumennen hänelle itselleen ylen tuttuihin Pietarinradan työmaihin, johonkin silloiseen "varttesmanniin".

-- Jaa Vänttistä meinaat, sanoo äijä oitis.

Ja siitä alkaa niinkuin hiljainen kilpailu Taavetin ja äijän välillä, kumpi on paremmin perillä kaikista hätätalven työmaalla vallinneista juonista ja etenkin Vänttisestä, joka piti kuolleitakin palkanmaksukirjoissa.

Taavetin ja äijän puheista kuultaa laajemman maailman tuntuja. Kun sattumalta tulee äänettömyys, on kuin kuuluisi pirtin ulkopuolelta uuden ajan nouseva havina. Pirttiväki lähtee pakariin ehtoolliselle, ja heidän mielialassaan on niinkuin jotain itsetietoisuuden itua, Taavetti on olevinaan suurempi kuin isäntä. Mutta kun he tulevat pakariin, näkevät he kuinka isäntä viereisessä huoneessa laskee kädestään aviisin; näkyy se lukukin, joka on jokaisen aviisin yläreunassa: _Suometar_.

Isäntä on vielä salaperäisempi mies kuin kauppaäijä ja sittenkin enempi kuin Taavetti. Kukaan ei käsitä, miksei se myy metsäänsä, vaikka ostajia käy yhtämittaa. Kun Tavelakin myi ja sai toistatuhatta markkaa -- toista tuhatta... Ja kumminkin Tuorila ahdistaa torppareita metsänpitelystä. Voiko siis metsästä vielä saada enemmänkin kuin toistatuhatta?

Isäntä on ruvennut pitämään Jussia hiukan höllemmällä; hän saa olla melkein niinkuin muutkin rengit. Ruumis varttuu ja sitkistyy, mutta mieli pysyy entisellään. Hän osaa jo jotenkin ne tavalliset toimet, joihin häntä käsketään. Kumminkin hän aina vainuaa, että isäntä häntä vieroo. Kun hänen ensimmäinen kiulun teelmänsä menee pesään, niin isäntä ei siitä suutu, vaan nauraa happamesti. Ja kun Jussia satutaan ehdottamaan johonkin vaativampaan tehtävään, niin isäntä hymähtää. Isäntä vieroo Jussissa oman sukunsa heikkoutta. Tämä suhde saattaa Jussin vielä surullisemmaksi kuin aikaisempi ankaruus. Hän vaistoo joka hetki, että hänen suotaisiin lähtevän Tuorilasta; mutta minne hän menisi?

Isäntäväen välinpitämättömyys tekee hänet entistä varovaisemmaksi; hän koettaa olla niin huomaamaton kuin suinkin. Vaikeinta on pyhäisin, kun ei oikein tiedä, olisiko lupa lähteä kylälle, ja kotonakin on liiaksi silmissä. Kun suurus on syöty ja arkisaappaat tervattu, lähtevät kaikki muut miehet kylälle ja Jussi jää yksin sunnuntailakeaan pirttiin; joskus nukkuu muuripenkillä pitäjää kiertävä ruotivaivainen. Joku lapsuuden aikainen näperrys tulee mieleen, Jussi alkaa yritellä sitä, vaikkei se näissä oloissa enää vähääkään huvita. Emäntä nousee isolta puolelta pirttiin päin. Hän tulee tarkastamaan, onko pirtti siivottu, onko sängyissä puhtaat raidit. Poistuessaan hän laimeasti käskee Jussia lukemaan; tekee sen jonnekin muualle katsoen, vain jotain sanoakseen.

Kun joulu on hyvin lähellä, tietää Jussi, ettei häntä enää tänä vuonna karkoiteta. Joulunpyhät ovat pitkän pitkät. Eräänä pikkupyhänä on kirkonkylässä ylioppilaitten seuranäytelmät, Tuorilan isäntä ja emäntäkin lähtevät sinne kilisevin kelloin. Silloin Jussi laulahtaa pirtissä ja tavoittelee polkan askelia. Sitten hän arkailematta lähtee naapuritaloon kyläilemään, taskussaan muutamia luumunkiviä, joita hän tavan takaa imee suussaan. Naapuritalo on pieni ja vanhanaikainen, hiukan entisen Nikkilän tapainen. Pirtin seinät ja katto ovat täällä vielä vanhaan tapaan jouluksi vuoratut valkoisilla päreillä, pöydässä on liina, siankinkku, leipäkori ja sahtituoppi ja niitten yläpuolella himmeli. Isäntä on leppeä hyvänpuhelias äijä, joka sanoo Jussia Juhaksi ja kohtelee häntä niinkuin kylänmiestä ainakin. Ulkona tiellä helähtävät tavan takaa iloiset joulukellot, ja lämmin sahti antaa Jussille taas pitkästä aikaa hiukan elämäniloa ja varmuutta.

Ei Jussia vielä karkoitettu Tuorilasta joulun jälkeenkään, ei kevään kuluessa eikä kesän tullessa. Vasta lähempänä syksyä se tapahtui.

Tuorila ei myynyt metsäänsä ajattelemattomasti, kuten niin monet talolliset siihen aikaan. Hän vertaili vasta kaadettua Tavelan metsää omaan metsäänsä, tarkasteli Tavelan puut vielä jäälläkin, kun ne suuriin läjiin telattuina odottivat jäitten lähtöä. Tietysti hänkin metsänsä myy, mutta hän malttaa mielensä. Seurauksena tästä oli, että Tuorilan metsästä tuli kauppa vasta sitten kun useimmat paikkakunnan metsät jo olivat ensikertaan kaadetut. Tuorilan saama hinta hämmästytti kaikkia ja kiinnitti kuntalaisten huomion tuohon viisaaseen mieheen. Voi sanoa, että tuosta ensimmäisestä metsäkaupasta alkoi Kalle eli Karle Tuorilan nousu myös yhteiskunnan luottamusmiehenä.

Yhtenä metsäkaupan seurauksena oli tavallaan myös Jussin joutuminen pois Tuorilasta.

Tuorilan isännässä ja emännässä tapahtui näihin aikoihin suuri sisällinenkin nousu. Heidän varallisuutensa oli köyhistä vuosista alkaen nopeasti kasvanut ja nyt viimeksi onnellisen metsäkaupan johdosta lisääntynyt kaksinkertaiseksi. Rikastuminenhan on kuin onkin maallisen onnen huomattavin muoto ja onni merkitsee aina myös koettelemusta. Kysytään, onko sinussa miestä kestämään onnea. Tuorilan pariskuntaa alettiin yhä enemmän vetää pitäjän parempaan seurapiiriin, jossa heräävän suomalaisuuden aate parhaillaan kohoili. Tuorilaiset tajusivat tämän aatteen koko valtavuuden ja merkityksen, sen avaama tulevaisuuden kuva nostatti vaistomaista arvokkuutta. Sen aatteen valossa saivat metsien hinnatkin merkityksensä, se ikäänkuin jalosti rikastumisen. Koko tämä aika oli Tuorilan pariskunnalle hiljaisen hillittävän riemun aikaa.

Semmoinen tunne vaatii jonkinlaista purkautumista, on vain varottava että purkautuminenkin tapahtuu arvokkaasti. Monena pariskunnan kahdenkeskisenä hetkenä sitä asiaa valmistettiin, kunnes syyspuolessa sitten päätettiin pitää Tuorilassa pidot, joihin, paitsi vertaisia, myös kutsutaan ne herrasväet, jotka tämmöisiin pitoihin yleensä olivat mahdolliset. Pitäjässä asuskeli näet muutamia semmoisia vaikeanimisiä ja vihaisen näköisiä umpiruotsikkoja herrasväkiä, joita ei milloinkaan oltu talonpoikain pidoissa nähty. Pitokelpoisistakin muutamat kyllä olivat ruotsinmielisiä, mutta siksi vilkkaita ja hyväluontoisia, että mielellään tulivat pitoihin totia juomaan ja fennomanien kanssa väittelemään.

Tänä kohtalokkaana päivänä oltiin Tuorilassa riihellä, mutta Jussin käskettiin päivällisen jälkeen pysyä kotona ja siistiytyä, ollakseen ottamassa vastaan vieraitten hevosia ja niitä edelleen hoitamassa.

Oli puoli-pilvinen hiukan epämääräinen sää. Jussi oleili pihan piirissä ja odotti, tuntien taas pitkästä aikaa tuota aito tuorilaista epämukavuuden ja osaamattomuuden tunnetta. Hänellä ei vielä ollut selvää käsitystä siitä, mitä hänen tänä iltapäivänä oikeastaan pitäisi toimittaa; sen hän vain tiesi, että tämä hänen lievä tukaluutensa aiheutui Tuorilan isännän aivoituksista. Jussi tuli taas ajatelleeksi, että isäntä oli hänen enonsa, hänen äitinsä veli. Se oli yhä useammin tullut hänen mieleensä näinä aikoina, kun tuo tuorilaisten nousu aamusta iltaan vallitsi koko talon ilmapiiriä. Oli niinkuin isäntä olisi tehnyt tuota nousuaan jollakin tavoin luvattomasti, katsomatta milloinkaan Jussia silmiin, vaikka Jussi oli hänen sisarensa poika. Jussi oli tänä suvena jo kerran mennyt niin pitkälle, että jossain käänteessä miesmäisesti pyrki ottamaan puheeksi isännän hyvät metsäkaupat. Isäntä loi häneen silloin hyvin avoimen, melkein lempeän katseen, joka vaikutti pahemmin kuin korvapuusti. Nyt oli isäntä järjestänyt tämmöiset pidot ja pannut Jussinkin muuttamaan vaatteita keskellä päivää. Isäntä itse liikuskeli parta ajettuna ja sortuuki yllä ja oli Jussin sivuuttaessaan sen näköinen kuin olisi jo ennakolta estänyt Jussia ryhtymästä näistä pidoista puhelemaan.

Ensimmäisenä saapui valkoisine kauluksineen ja silkkihattuineen kirkkoväärti ja hänen emäntänsä. Heidän kärryjensä takaistuimelta ilmestyi herra Konanteri, pitäjää kiertelevä maisteri, joka nyt sattui olemaan selväpäisempi ja puolella väkisellä viinan toivossa oli vääntäytynyt kirkkoväärtin rattaille. Samaan satoon tuli myös kappeliseurakunnan pastori, pikilakkinen äreän näköinen vanhus yllään ikikulunut vaateparsi; hän oli nainut piikansa eikä sen vuoksi tuonut vaimoaan pitoihin. Tuli myös susivouti, ruotsia oppinut talonpoika, jota köyhä kansa pelkäsi ja vihasi. Tuli vähitellen suurin osa noista henkilöistä, jotka pitäjän vanhempi väki vieläkin niin hyvin muistaa ja joitten erikoisia luonteenpiirteitä se mielellään kuvailee.

Jussi hoiteli hevosia, kanniskeli niille silloin tällöin heiniä ja vettä, tarkasteli ajopelejä ja vertaili niitä toisiinsa tuntien koko ajan, että tämä hänen toimiskelunsa on perin tylsää ja ettei se vastaa sitä, mikä kaiketi olisi tarkoitus. Vasta hämärän tullessa ja pitoäänien kiihtyessä hänen mielialansa hiukan vapautui, varsinkin kun katsojaväkeä alkoi hiiviskellä nurkissa. Tuli tuttuja poikia Töllinperästä, olipa mukana kaukaisen metsämökin, Toivolan poika, Kustaa, yksi Jussin rippikoulutovereita. Varovasti tirskuen he seurasivat kuinka herra Konanteri tuotiin väkisin ulos ison puolen pääovesta ja jäi sitten nyyhkyttämään kuopan seinustalle. Lopulta tuli siihen joku herra ja nuhteli Konanteria ruotsin kielellä. Konanteri porasi ja sanoi suomeksi, ettei kukaan herroista kelpaa Snellmanin saappaita blankkaamaan. Pojat kuuntelivat ja ihmettelivät, sillä he eivät tunteneet pitäjässä ketään Nelmanni-nimistä herraa.

Jussi ei ollut nauttinut mitään sitten päivällisen, nälkä ja uneliaisuus olivat jo pahasti häntä vaivanneet, mutta tuossa takapihan joukossa ne pian unohtuivat. Jussi oli siellä talon miehenä ainakin samanarvoinen kuin muutkin pojat, ja se seikka toi illan kuluessa jotakin uutta ennen kokematonta viehätystä. Tässä Tuorilan pito-yön humussa hän seitsemäntoistavuotiaana ensi kerran eläissään koki yksilöllisen itsenäisyyden tunnetta. Jostain käsittämättömästä syystä hänessä siinä toverien telmiessä sykähti sellainen ajatus, että hän jo tulee maailmassa itse toimeen. Hän on ollut Tuorilassa niin-ja-niin monta vuotta, kokenut silloin ja silloin sellaista ja sellaista; nyt on tämmöiset pidot eikä hänellä ole mitään yhteistä noitten kanssa, jotka tuolla pitävät pitoja, mutta näitten kanssa täällä on. Lievä ilkeys ja outo pelottomuus tulvahteli mieleen, kun hän siellä takapihalla piti kujetta katsojapoikien kanssa. Hän oli riehakampi ja puheliaampi kuin koskaan.

Välillä hän Toivolan Kustaan kanssa lähti pirttiin. Sielläkin heidän silmänsä etsi häijyn kurin mahdollisuutta, mutta he hätkähtivät hiukan, kun näkivät Jussin sängyssä herra Konanterin uneen uupuneena. He hiipivät lähemmäksi saadakseen kerran oikein arkailematta tarkastella mimmoinen herra on; sillä täysi herrahan Konanteri on, vaikka joskus on vähän sekapäinen, kun se on juonut maisterin-virkansa. Mutta se on enempi lukenut kuin vallesmanni, melkein yhtä paljon kuin rovasti. Kas nyt se aukoo silmiään. Pojat hiipivät taas ulos pirtistä, livahtavat rinnatusten turvalliselle takapihalle, josta muut katsojapojat jo ovat hävinneet. Pojat ovat tulleet ystäviksi. Toivolan Kustaan ruskeat silmät kiiluvat hatun röydän alta, ja tuleva Toivolan Jussi kyselee häneltä tuttavallisesti kaikenlaista. Piakkoin aletaan raivata tietä Tuorilan metsään ensitalvista tukinajoa varten, Kustaakin menee siihen työhön. Jussia hurmaa Kustaasta uhoova vapauden henki ja hän utelisi mielellänsä enemmän, mutta Kustaa tahtoo vaistomaisesti lisätä omaa tärkeyttään ja etsiskelee uusia kujeita. Hän katselee kärryjen pyöriä, mulkoilee hattunsa alta ja kysyy vihdoin Jussilta:

-- Tiedätkös missä ruuviavain on?

-- Tien kyllä.

Kun avain oli haettu, ryhtyi Kustaa vääntämään auki pyörien muttereita. Hän ei vääntänyt niitä ihan irti, vaan jätti ne täperälleen akseliin kiinni, ja vain toisen pyörän kustakin rattaista, toisen jätti vallan kajoamatta. Jussi katseli ja sanoi: "Älä helvetissä." Mutta Kustaa ei puhunut mitään, väänteli vain, ja kun oli saanut kaikki väänneltyä, niin heitti avaimen menemään ja hävisi äkkiä itsekin.

Jussi ei oikein sulautunut tähän Kustaan kepposeen. Hän ymmärsi, mitä siitä seuraisi, pelkäsi ja epäröi, lähteäkö heti pakoon Kustaan perässä. Sentään hän meni ja etsi avaimen ja rupesi hätäisesti ja välillä aina kuulostellen vääntämään muttereita takaisin kiinni. Hän ehtikin jo hiukan pyöräyttää useimpia, mutta kaksi pyörää oli vielä auttamatta, kun hänen täytyi kiireesti livistää, sillä ensimmäiset pitovieraat kuuluivat jo tulevan hevosilleen.

Hän pääsi huomaamatta pirttiin, jossa Konanteri yhä nukkui hänen sängyssään. Hänen oli mentävä muurin taakse piikojen tyhjään sänkyyn. Sinne hän kyyristyi ja pamppailevaa sydäntään kuunnellen odotti mitä pian oli tapahtuva, niinkuin odotetaan valtavaa räjähdystä. Mutta aika kului kulumistaan eikä muuta kuulunut kuin kellon käynti ja Konanterin hengitys -- Konanterin, joka taannoin oli porannut jonkun tuntemattoman Nelmannin tähden.

Vihdoin viimein kuuluvat isännän askeleet, ovi aukeaa ja kysytään: -- Onko Taavetti siellä?

Ei kuulu vastausta; Taavetti on omilla matkoillaan. Isäntä tulee kumminkin pirttiin niin pitkälle, että näkee Jussin, jolle hillityn kiihkeästi pui nyrkkiään ja puraisee hammastaan. Sitten hän poistuu ja Jussi jää edelleen kyyryynsä odottamaan. Pakosalle yrittäminen ei pälkähdä hänen päähänsä.

Puoli tuntia kului ennenkuin isäntä tuli. Hän tuli ja kävi Jussin tukkaan kiinni ja tempasi pojan sängystä lattialle. Kun Jussi yritti haparoida kiinni hänen käsivarteensa, sanoi hän:

-- Vai vielä iestellään.

Isäntä oli niin kiukkuinen, että hän melkein itki. Tämä surkea loppu ei ennustanut hyvää hänen sydämensä salatuille unelmille, jotka tästä pito-illasta tavan takaa olivat vilahtaneet ensituleviin valtiopäivämiesvaaleihin. Suoraman mutkassa oli rovastin kärrynpyörä irtaantunut ja rovastia itseään pahanpäiväisesti sattunut. Kirkkoväärtin pyörä oli irtaantunut jo ennenkuin hän pääsi rattaille, ja siitä huomattiin ajoissa tarkastaa jahtivoudin pyörä. Tuorilan juhlayö oli äkkiä muuttunut mitä tuskallisimmaksi arkiaamuksi. Syy oli Jussin, tuon ilkeän tomppelin, jota isäntä oli täällä vuosia holhonnut oman entisen alhaisuutensa muistuttajana ja jonka tylsä hahmo aina oli ollut ikäänkuin näkymättömänä salaisena harana hänen, täysivoimaisen ikämiehen tiellä.

Konanterikin heräsi isännän ja Jussin otteluun.

-- Älkääs huoliko, minä taidan olla sen pojan sängyssä, supisi Konanteri uneliaan hyvänsuovasti.

-- Konanteri makaa siinä vaan, ei sitä sänkyä nyt tarvita, sanoi isäntä ja työntäen Jussin ulos ovesta jatkoi: -- Kas tuota tietä noin, sinne mistä olet tullutkin.

Oli jo selvää aamua, kun Jussi lähestyi Toivolaa, etäistä korpimaan asumusta. Paljastuneet, korkealle jääneet kuusten juuret ulottuivat sylimittaisina poikki pehmeäpohjaisen tien, jolle aurinko jo runkojen välistä lähetteli aikaisia aamusoilujaan. Saatu selkäsauna ei tällä kertaa tuntunut ollenkaan niin katkeralta kuin viime suvena silloin tanssin jälkeen. Hän vain hoki mielessään, Tuorilaa ajatellen: "Kyllä minä sinulle vielä näytän -- vielä minä näytän." Semmoinen hokeminen piti mieltä vireessä, vaikkei hänellä ollutkaan mitään selvää aietta, mitä hän Tuorilalle "näyttäisi". Nälkä ja mielenliikutus laimensivat sisua ja pyrkivät heruttamaan kyyneliä seitsemäntoistavuotiaan kiroilevan miehen silmään. Hiukan usvainen korpimaisema paljasteli aikaisena aamuhetkenä joitakin pieniä vivahduksia lapsuuden ajoilta.

Hän oli siinä kehityksensä vaiheessa, että se, joka hänet oli nähnyt lapsena, olisi hänet vielä tässä tuntenut, ja se, joka hänet näki hänen elämänsä viime vuosina, olisi ehkä myös tuntenut hänet tästä aamunäkemästä. Nämä olivat ikäänkuin hänen ensimmäiset selvät askeleensa hyvin kaukana odottavaa kohtaloa kohden.

III

Miehuutta kohden

Jussi ei ollut niin varsin tervetullut vieras Toivolaan. Aamu oli siksi aikainen, että siellä vielä maattiin, ja kun Tuorilan Jussi ensin tunnettiin, niin luultiin että on jokin hätä. Jussi sai moneen kertaan vakuuttaa, ettei ole mitään hätää. "No mitä sinä sitten tulit?" -- "Muuten vaan", vastasi Jussi nolosti hymyillen eikä osannut sen enempää. Miina oli vetänyt hameen yllensä ja pyrki jo kiusaantumaan. Kustaa oli ollut ehtoolla Tuorilassa päin -- Miina silmäsi epäilevästi sänkyyn, jossa poika nukkui aamu-unisessa asennossa. -- Mitähän te kyörtit taas olette tehneet? sanoi Miina. Toivola oli Tuorilan maalla; oli vähän arkaa talon vuoksi.

Asumuksen mies, vanhan ja heikon näköinen äijän kessu, katseli vain sängystään eikä nähtävästi aikonutkaan tähän asiaan muulla tavoin puuttua. Miina jatkoi ällistelyään, Jussi kiemurteli ja hymyili, mutta ei saanut sen paremmin selitetyksi. Häntä ärsytti Miinan terhakka hämmästys; miksei hän saanut olla niinkuin kotonaan? Sitenhän tästä paraiten olisi päästy. Vihdoin Miina sanoi:

-- Oikase nyt tuohon äijän viereen, tulet mistä hyvänsä; -- ja rupesi itse pukeutumaan.

Jussi riisui saappaansa ja takkinsa ja meni sijalle, jolta Miina äsken oli noussut. Siinä hän nyt makasi tuon puhumattoman äijän vieressä tässä tuparähjässä, jossa hän vain joskus oli poikennut jotain sanaa tuoden, niinkuin ylempää, Tuorilasta käsin. Valvotun yön ja monien voimakkaitten elämysten jälkeen oli hänen tajunnassaan omituisen vieras vire, äkkiä muodostunut pakollinen suhde tähän asumukseen tuntui vastenmieliseltä, melkein -- niin, melkein kadutti. Juuri unen tullessa väreili mielessä kotoinen Nikkilä ihan elävänä ja entisellään. Raukeat aivot loivat tuon harhakuvan omaksi levokseen ja vapauttaakseen hetkiseksi tiedottomasti kamppailevan sielun viime aikojen ja viime vuosien pakkosuhteista, joissa se oli katkeamatta ollut siitä asti, kun kelkkakuormaa tehtiin Nikkilän pirtin edessä eräänä aamuna suurena kuolontalvena. Niin kauan siitä oli aikaa. Jussi nukkuu, syvempää unta kuin seitsemään vuoteen. Hetken päästä hän ei enää "näe" mitään unia, mutta hyvin syvällä uni-tajunnankin alapuolella liikkuvat haikeat virrat nykyisyydestä silloisuuteen. Niinkuin syvin olemus etenisi selkä edellä tulevaisuutta kohden.

Tämän miehen elämäkerta on vaikeassa taitteessa; on taas alettava alusta. On edessä pitkiä turhia vuosia, jotka vievät tuleviin, vieraisiin aikoihin; on niinkuin olisi Jussin elämä saanut jo edes tähän päättyä... Hän nukkuu yhtä mittaa iltaan asti. Kun hän hiljalleen heräili, huomasi hän ensin olevansa puolipukeissaan ja sitten, että hänen ympärillään vallitsi omituinen luonnoton olo; ei ollut aamu. Asumuksen salaperäinen äijä istui muuripenkillä ja Miina hääräsi ja puhui jotakin pitkää juttua. Pojat, nuorempi Kustaa ja vanhempi Iisakki söivät, olivat nähtävästi juuri palanneet jostain. Heti tunsi Jussi taas oudon suhteensa tämän asumuksen väkeen ja oloon: että hänen näinkin pientä oloa oli katseltava alhaalta päin. Hän oli herännyt niin hiljaa, ettei sitä oltu huomattu, ja niin hän vaistomaisesti teki uneliaan liikkeen ja oli nukkuvinaan takaisin. Miina puheli väelleen hyvin luottavaisella äänellä:

"... Siellä se nyt on meillä -- minä sanoin -- mutta minä tulin ottaan asioista selvän -- minä meinasin -- etten minä rupee sillä lailla hyysään kenenkään renkiä minä sanoin --"

-- No mitä Tuorilan äijä sanoi? kysyi Iisakki pää piimätuopissa.

-- Ei se muuta kun meinasi vaan, ettei hän pidä väliä, missä semmoinen iileskotti on, mutta minä sanoin, että ette suinkaan nyt omaa sukulaistanne sillä lailla aja maantielle, ettei muuta ole kuin yhdet rääsyt päällä -- minä sanoin -- kai sillä nyt jotakin muitakin vaaterenkaleita on, jos hän niinkun työtäkin sais -- minä sanoin -- enkä minäkään sitä vallan ilman rupee pitään -- minä sanoin -- ei se nyt ainakaan tänäpänä meiltäkään lähde, niin että kyllä minä vien jos on jotakin -- minä meinasin...

Tämä papatus viihdytti Jussia, kun hän huomasi, että Miina oli käynyt Tuorilassa; se jännityshän oli nyt poissa. Olipa Miina tuonut hänen vaatteitaankin. Mutta siitä mutterien kiertämisestä ei Miina puhunut mitään. Kustaa vain söi.

Iisakki kysyi:

-- Eikö tuo yhtään rahaa antanut?

Jussi piti silmänsä kiinni, mutta hän tunsi, kuinka Miina ensin silmäsi sänkyyn päin ja sitten vastasi hiukan muuttuneella äänellä:

-- No minä sanoin isännälle sitten, että kai sille nyt sentään on sopivaa joku penni rahaakin antaa. Isäntä meinasi siihen, että saa Jussi itte tulla palkoillensa, mutta minä sanoin siihen, että se on siltä pojalta tulematta -- minä sanoin -- ja emäntä meni sitte ja toi tän kakskymmentä markkaa, muttei sitä tartte sille --

Miina huitasi päällänsä sänkyyn päin ja oli hetkisen vaiti. Sitten hän alkoi taas entisellä äänellään:

-- Mutta eikö sekin ole, että mennä ja aukoa kymmenistä rattaista kaikki mutterit -- mikä pitää mieleenkin tuoman -- kun mies on muuten niinkun nukkuneen rukous, ettei luulisi semmosta huomaavankaan. Olitko sinä poika siellä eilen ehtoolla? Jona päivänä sinä vaan semmosiin rupeet, niin --

-- En minä ole kenenkään muttereita aukonut, vastasi Kustaa töykeällä äänellä.

Jussi rupesi nyt teeskentelemään heräämistä, kiskoitteli, ähisi ja massutti suutaan. Miina katseli sänkyyn päin kasvoilla ilme, joka ei ollenkaan sopinut hänen äskeiseen puheeseensa.

-- Ähä, jopa mutterimestarikin huomaa päivän.

Miinan äskeiset puheet, jotka Jussi oli päässyt kuulemaan, olivat omansa jatkamaan sitä vierauden tunnetta, jota hän tätä väkeä kohtaan tunsi. Tuorilassa vietetyt seitsemän vuotta olivat kaikesta huolimatta jättäneet häneen jälkensä. Nämä olivat köyhiä, hiukan kavalia ihmisiä. Kustaatakin Jussi nyt vieroi, ja näytti siltä kuin ei Kustaakaan olisi Jussista tänne välittänyt. Kun osaisi täältä jonnekin lähteä. -- Mutta Miinalla on Tuorilan antama kaksikymmentä markkaa.

Jussille annettiin kahvia ja sitten hän sai yksinänsä syödä ehtoollista. Hän oli ollut syömättä toista vuorokautta, mutta sittenkin tahtoivat palat takellella kurkussa. Makuusija tehtiin nyt penkille sivuakkunan alle. Se oli kova ja kapea, ei sopinut nytkään riisuutua. Kokopäiväisestä makaamisesta oli hän kumminkin niin raukea, että heti nukkui uudelleen. Mutta kun hän sitten yöllä putosi penkiltä lattialle, sai hän valvoa pitkät ajat, katsella syys-yön himmeätä taivasta ja kuunnella toisten hengitystä, jossa siinäkin oli vieras, kyllästyttävä sävy. Niinä valvomishetkinä oli kumminkin helppo nyt vasta luoda itselleen selvä käsitys siitä mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Toivola oli yksinäinen asumus sen laajan metsäkappaleen keskellä, jonka Tuorila nyt oli niin edullisesti myynyt. Jo ennen joulua oli hakkuun määrä alkaa. Toivolassa odotettiin hartaasti sitä alkua siitä koituvan ansion ja myös elämän vilkastumisen vuoksi. Miinaa vain salaa harmitti se, että hän oli liian vanha -- olisipa hän niin-ja-niin paljon nuorempi... Mutta kyllä hän nytkin tulee mutkansa muistamaan.