Part 4

Jussi oli pitkät ajat lievän hämmennyksen vallassa. Talossa oli väljät siistit huoneet, oli monta semmoista huonetta, joihin ei hän ollut ollenkaan päässyt. Hyvää ruokaa sai kyllikseen, mutta kahvia, jota kotona oli saanut monesti päivässä, ei täällä annettu ollenkaan, vaikka kyllä keitettiin. Hänen kuihtunut ruumiinsa tästä vahveni hyvin nopeasti, mutta mieli oli aina niinkuin puutunut, omituinen vastenmielisen terve uneliaisuus painosti koko olemusta. Silmät pyrkivät tylsästi harittamaan ja usein hän ei ollenkaan oivaltanut, kun häntä jonnekin käskettiin. Ja kun sitten oli lähdettävä jotakin käskyä tekemään, niin pyrki väkisin itku silmään; kaikki paikat olivat outoja eikä mitään neuvottu, käskettiin mennä vain. Kysyä ei uskaltanut, ja niin hän joskus seisoi pihalla, kunnes emäntä sisällä kyllästyi odottamiseen ja tuli rivakasti katsomaan, "kuinka kauan se nyt sitä kiulua hakee". Niin kovin mielellään Jussi olisi juoksujalkaa hakenut emännälle kiulun, jos olisi osannut ja ymmärtänyt emännän käskyn. Näiltä päiviltä alkaen seurasi häntä se mainesana, että hän oli saamaton nahjus ja hiukan typerä.

Hän vaistosi sen itse ja sen näki sivultakin, ettei hän osannut ottaa ainoatakaan asentoa eikä askelta, joka olisi luontunut muuhun ympäristöön, kun hän nuhjaili Tuorilan avarassa pakarissa emännän käskettävänä. Kaikki täällä oli niin peräti toista kuin entisessä Nikkilässä. Isäntä -- josta äiti oli puhunut Jussille enona, mutta jota hän ei koskaan joutunut sanomaan muuksi kuin isännäksi -- se oli aivan käsittämätön olento. Se pysyi aina talon piirissä, oli aina totisen näköinen, ei ollut koskaan juovuksissa eikä koskaan, ei ihmeeksikään haukkunut emäntää, puhumattakaan siitä, että olisi niskaan hyökännyt. Emännällä ei ollut niin minkäänlaista pelkoa isännän tähden. Omituinen vieroittava tasapaino ja sopusointu vallitsi isännän ja emännän välillä, ei voinut asettua toisen puolelle toista vastaan. Kun ilta tuli, ei tullut kysymykseenkään, että olisi lähtenyt juoksentelemaan talon piiristä minnekään. Rengeistä ja piioista ei Jussi tullut paljoa tietämään. Ne nukkuivat pirtissä, hän nukkui pakarissa ja isäntä ja emäntä kamarissa. Illalla oli aina samaan aikaan mentävä siistiin ikävään vuoteeseen jatkamaan päivän epämukavuutta. Varttuvissa lihaksissa tuntui unisenakin jännittelyn tarve, ja tahmea kylläisyys lisäsi orjuuden tunnetta.

Tuorilaankin poikkeili kerjäläisiä, mutta ne olivat eri väkeä kuin ne, joita Nikkilään oli poikennut. Nämä seisoivat nöyrästi ovipielessä tai istuskelivat pirtissä ja vastailivat itkevällä äänellä emännän kysymyksiin. Kerran oli emäntä yhdeltä naiselta kysynyt hänen nimeään, ja kun hän sattui olemaan emännän kaima, oli emäntä hänelle antanut jotakin. Mutta samana päivänä tuli vielä toinen ja sanoi pyytäessään kysymättä, että hänenkin nimensä on Emma. Emäntä päästi naurun ja antoi tällekin, mutta käski hänen samalla sanoa toisille Emmoille, ettei se konsti tästä puoleen enää auta.

Tämän paikkakunnan kerjäläisiä Jussi omituisesti arkaili, ei mitenkään rohjennut niitä lähennellä. Se johtui siitä, että hän itse oli joutunut kylläisten puolelle. Myöhemmin oli kerjäläisten joukossa tuttujakin, Sikomäen isommat lapset, vanhat leikkikumppanit. Jussi tunsi ikäänkuin häpeevänsä heitä ja puheet olivat kovin väkinäisiä molemmin puolin. Pojat kertoivat kysymättä, että ollilaiset nyt häärivät Nikkilässä ja että kuppari oli sairaana, mutta nuo uutiset koskettivat Jussin mieltä vain kaukaa ja laimeasti. Ja kun lapset taas menivät menojaan, tuntui Jussista kevyeltä.

Tuli suvi, tuli ruoho maahan ja lehti puuhun. Etäisillä laitumilla kolisivat lehmien kuparikellot, ja kevättoukoja tehtiin suotuisain säitten vallitessa kruunun hankkimalla siemenellä. Ihmisten tylsistyneet aivot virkistyivät ja alkoivat kaivata uusia ajatuksia. Karhin perässä asteleva mies aprikoi kiinteästi kuluneita kauhun vuosia, jotta mieli olisi sitä avoimempi nykyisyyden paistavalle päivälle ja varttuvalle vihannalle. Ja vaikkei ajatus vielä osannutkaan täsmällisesti arvostella kestettyä koettelemusta, niin nautti mies jo vaistomaisesti siitä tunteesta, että uusi aika oli pian kirkastava jonkun uuden puuttuvan perusaatteen, jota myöten elämä oli saava uuden suunnan ja laajuuden. Ja kun hän saran päässä seisahtuessaan näki tiellä noita onnettomia kulkijoita, niin häntä kevyesti ärsytti, että vanha aika vieläkin noin sumensi uuden ajan syntymähetkiä.

Entiselle Nikkilän Jussille, jota nyt sanottiin Tuorilan Jussiksi, oli tämä ja seuraavatkin suvet hänen nuoruutensa merkillisintä aikaa, sillä hän oli tällöin eniten yksinänsä.

Maat, joilla hän Tuorilan karjan kanssa liikkui, olivat vaihtelevia, entisten aikain kaskimaita. Runsas lehtimetsä oli vallitsevana, mutta sen uumenista aukeili niittyjä aitoineen ja pienine latoineen. Mahtavarinteisen jatkuvan uoman pohjalla juoksi vain pienen pieni vähävetinen puro, joka siellä syvällä seurasi omia mutkiaan. Ylhäällä äyräitten äärillä riiputtelivat koivut sylenmittaisia ritvojaan kuumalta tuoksuvien muurahaispesien yli, keskipäivän auringon paistaessa uoman suuntaan ja karjan maatessa päivämakuutaan. Kun Jussi oli päässyt selville paikallisuuksista, kelpasi hänen täällä kuoria vispilänvarpuja ja tehdä kirjokeppejä. Täällä ei ollut sitä ainaista osaamattomuuden painostusta, joka kotona talossa yhä teki elämän tukalaksi. Eikä täällä ollut takana ketään käskijää; täällä sai mielensä mukaan vallita karjaa.

Päivän ajatukset kävivät sen mukaan, mimmoisia olivat olleet aamu ja edellinen ilta. Saattoi käydä niin, että mieli koko päivän oli kiintyneenä nykyiseen oloon, näihin maisemiin ja tuohon karjaan, luoden tulevaisuuden kuvia, joiden tavallisena keskuksena oli Tuorila isäntineen, emäntineen ja muine oloineen. Täällä on hyvä olla, ei hän täältä koskaan mene minnekään. Isä ja äiti ja koko entinen Nikkilän maailma olivat tälle täkäläiselle kaukaisia ja vieraita, ne olivat onnellisesti pyyhkiytyneet jonnekin pois. Tällainen päivänpaiste ei ollut niitä varten. Täältä aurinkoiselta rinteeltä käsin tuntui niin luonnolliselta, etteivät isäntä ja emäntä koskaan riidelleet... Ehtoo tulee, on mieluisaa palata kotiin karjoineen.

Mutta joskus ovat ilta ja aamu taas tavallista raskaampia ja seuraavana päivänä on taivaalla jylhät pilvet. Päivällisen jälkeen räjähtää salama aivan lähellä, ja nuori Jussi juoksee peloissaan ladon turviin. Hänen päällensä on yhtäkkiä saapunut Jumala, se tulee suoraan Harjakankaalta vuosien takaa. Tuorila on jossain hyvin kaukana ja mitättömänä, isä Penjami on löytänyt karanneen Jussin ja on nyt vanhassa vallassaan. Salama välähtää niinkuin koko kuolleen entisyyden kiukkuinen katse, räjähtää kovimmin, ja ääneensä huutaen on Jussi heittäytyvinään Maijan syliin. Verestä on poistunut täkäläinen tahma, sateinen tuttu maisema on nyt uhkaavan vieras. Penjamin, isän, jylhä tylyys ja äidin hento hempeys ovat vapisevan sydämen kalleimmat aarteet täällä etäisellä vieraalla aholla vaaran hetkellä.

Eikä tule tänään vapautusta vielä rajuilman tauottuakaan. Kaksi lehmää on poissa. Jussin hengitys vavahtelee vielä äskeisen itkun jäljiltä, ja sitä helpommin purkautuu nyt uusi itkun puuska: kuinka hänen käy, jos lehmät ovat hukkuneet? Kellokas ilmestyy ahon laitaan, mutta se on villin näköinen ja pakenee kun sitä lähestyy. Susia! Itkien ja palavasti Jumalaa rukoillen lähtee Jussi, iso poika, henkensä takaa juoksemaan kastuneita polkuja kotiin päin, luullen joka hetki kuulevansa kuinka susi raatelee kanaa. Illan kajanteessa kuulee Jussin menon muuan salomökin äijä ja lähtee tavoittamaan Tuorilan laidunmaita kohden. Hän löytää yhden lehmän suohon uupuneena ja kellokkaan, joka möristen laukkaa sen ympärillä. Hän ymmärtää asian ja nähdessään, ettei ole vaaraa, palaa kotiin köyttä hakemaan...

Noilla samoilla laidunmailla Jussi vietti monta sataa aamua, päivää ja iltaa eivätkä ne koskaan olleet ihan samanlaisia. Seitsemänkymmenluvun paimenpoika ei kyennyt tietoisesti havaitsemaan niiden tekemää vaikutusta, joka oli siinä, että häneen syöpyi vaistomainen irrallisuuden tunne: entisyys oli kuollut pois, niinkuin joku viikkojentakainen unennäkö, ja mitään kiinnittävää nykyisyyttä ei ollut. Hän ei ollut renki eikä poika, hänen ei sallittu olla pirtissä eikä kamareissa, vaan yhä pakarissa.

Tuli sitten se ilta, jonka jälkeisenä aamuna oli lähdettävä rippikouluun. Peloittavaan jännitykseen liittyi myös surunvoittoisen onnellista viehätystä, sillä tämähän merkitsi askelta uuteen vaiheeseen. Iltahämyssä Jussi omin lupinsa hiipi renkipirttiin, jossa ei vielä ollut ketään. Siellä hän istui hyräillen jotain isojen miesten laulua, jonka raa'at säkeet omituisesti hivelivät mieltä. Hän istui siellä vielä sittenkin kun miehet saapuivat työstä. Isäntä itse tuli häntä hakemaan ja hänen äänessään oli outo töykeys, kun hän sanoi Jussille: "Mitä sinä täällä teet?" Siinä tuntui jo sen uuden vaiheen aavistelua, joka huomenna oli alkava.

Tasatukkaiset pojat istuvat kirkon penkeissä ja näyttävät kuuntelevan rovastin selitystä pyhästä kolminaisuudesta. Rovasti puhuu harvaan ja selkeällä äänellä, lauseet ovat korkeata kirkollista tyyliä, jolla ei ole mitään yhteyttä poikien rasvasaappaitten ja sarsitakkien kanssa. Hänen sanojensa täsmällinen, vuosikymmenien vakiinnuttama muoto liikkuu kaukana poikien luontaisen pirtti-älyn ulkopuolella, mutta äänen väri ja poljento herättävät sen sijaan vahvan tunnelman, jolle mieli näin polvesta polveen on perinnäisesti altis. Eivät järky myöskään alkuperäiset käsitykset isästä, pojasta ja linnun näköisestä pyhästä hengestä. Ne kaikki ovat kuvattuina katkismuksen monikiemuraisten alkukirjainten yläpuolella.

Monella noista pojista on joskus ollut hädän hetki, jona he palavasti ovat huutaneet Jumalan nimeä. Se Jumala kulkee myös polvesta polveen, mutta se ei kulje opettajien suun kautta, vaan se kulkee suurten koettelemusten kautta kansan elämän pimennoissa. Se sylkyttää isän suonissa, kun hän sanan saatuaan kiiruhtaa ruohoista salotietä mökillensä ehtiäkseen vielä saada kuolevan lapsen syliinsä. Ja kun vanha vaari viikon juotuansa vihdoin myrähtää viimeisen kerran, saapuu se siihenkin sovittavana. Ja pienet lapset seisovat lattialla totisesti katsellen ja näkevät sen Jumalan lähestyvän aikuisia ja tallettavat sen tuleville polville. Hyvin usein on Jumalalla mielikuvituksessa samoja piirteitä kuin isällä: vanha, tyly, kunnioitettava.

Mutta tämä Jumala ei saavu rippikoulupoikien joukkohenkeen. Kouluaikana on täällä niin paljon muuta; on opittava läksyt katkismuksesta, jos ei mieli jäädä tai päästä "parannusten päälle"; on huolehdittava eväistään; on katsottava, ettei muuten joudu joukossa häpeään. Kun kortteeritalon isäntä sattuu olemaan poissa, lähdetään ehtoolla kylän raitille pahaa tekemään. Jos ei muuta keksitä, niin survitaan toisiaan, siitä päästään joskus suuttumisen alkuun ja lopulta ilmi tappeluun. Muodostuu jonakin iltana semmoinen tilanne, että Tuorilan Jussi murjottaa erillään toisten ilakoivasta joukosta, kun rovasti itse sattumalta menee ohi. Näkyy selvästi, että rovastin epäluulot kohdistuvat siihen, joka on yksinään, vaikkei hän mitään sano. Ja kun rovasti on päässyt näkymättömiin, niin silloin vasta on Jussi ahtaalla.

-- Oliko isäs Penjami? Oliko isäs Penjami? rähisevät toiset. Ja kun rovasti seuraavana päivänä saa Jussin kiinni kasteen sakramentin käsittämättömyydestä, niin hän sanoo: "Sinä Johan Benjaminin poika, kuinkas käytät ehtoohetkes. Sinä käyskentelet kujilla etkäs etsiskele Herran pyhiä asioita. Minä sanon sinulle: ota vaari tästä nuhteesta."

Toisten poikien vahingoniloiset katseet seurasivat rovastia ja Jussia.

Rippikouluaika sisälsi Jussille alusta loppuun pientä ja suurta pettymystä, eikä mitään siitä, mitä oli sisältynyt siihen kaihomieliseen pirttihyräilyyn silloin lähdön edellisenä iltana. Samanlaista hyräilyhetkeä hän kyllä tavoitteli täälläkin, kun jonain iltana sattui yksinään kortteeripaikkansa pirttiin. Nuori hintelä mieli oli sillä asteella, että se pyrki luomaan nähdystä maailmasta haaveellista yleiskuvaa. Mutta siinä olivat valta-asemassa Tuorila ja tämä kirkonkylä ja ikäänkuin niiden kannatuksilla tämä sekava koulutunnelma. Elämäntunne laajeni, ja pojan oli ikäänkuin vastahakoisesti seurattava sen laajenemisen mukana; oli kuin aukeamassa suuri tila, joka pojan oli täytettävä. Entiset Nikkilän aikaiset muistot rippikoulukuvitelmineen eivät ollenkaan tänne sopineet, ne ikäänkuin kutistuivat sen sijaan että olisi tarvinnut laajentua. Oli hiukan epämukavaa ja avutonta täällä suuressa siistissä pirtissä, jonka ikkunoista näkyi kirkonkylän katot, päädyt ja puistot hämärtyvässä illassa. Koko tämä olo sisälsi aina vain jotain semmoista, jota oli tehtävä, mikään laiminlyönti ei täällä tuntunut suloiselta. Ja sitten pelko siitä, ettei osaa oikein tehdä sitä mitä on tehtävä.

Tämä avuttomuuden tunne nousi korkeimmilleen siinä kun hän juuri oli saamassa sakramenttia. Siinä olisi tarvinnut ajatella Jumalaa, mutta Jumala pysyi poissa; oli vain se lievä hurma, jonka öylätin ja viinin outous aiheuttivat. Rovasti, pastori ja kaikki toiset pojat olivat sen näköisiä, kuin ei Jumala juuri tähän hetkeen olisi kuulunutkaan. Vallitsevana oli vain se tosiasia, että oli juhlallinen tämänvuotisten rippilasten "edespääsyn" hetki.

* * * * *

Syyspuolen sunnuntai-iltana asuu varakkaan kylän ilmapiirissä kylläisen lepäilyn henki. Huomenna alkaa Tuorilassa rukiin leikkuu.

Palvelusväki on kaikki poissa kotoa, muut paitsi Jussi, jolla ei ole palvelijan vapauksia. Hän on kyllä jo ripillä käypä mies -- kuinka paljon tuohon käsitteeseen sisältyikään silloin, kun se vielä oli kokematta, ja kuinka vähän se toteutuessaan on tuonut mukanaan! Eihän häntä ole kielletty mistään, ei hänelle juuri puhuta muuta kuin käskyjä tai moitteita, mutta hän on tämän talon vallitsevan hengen kahlehtima. Sen paino on entisistä painonpäivistä paljon lisääntynyt, etenkin ripillepääsyn jälkeen se on tullut yhä tuntuvammaksi. Kaksi viikkoa on kulunut siitä, kun isäntä häntä viimeksi löi heinäniitulla. Kun hän sen jälkeen puoleksi itkien kiroili toisille miehille ja uhkaili, ettei hän enää jää tähän taloon tämän vuoden perästä, sanoi muuan torppari: "Vai ei se Jussi enää meinaa ottaa pestiä tulevaksi vuodeksi."

-- En perkeles otakaan, nyyhkytti Jussi.

-- Taitaa olla vielä tämänvuotinenkin pestis saamatta, jatkoi torppari, ja Jussi vaistosi, että hänen uhkauksistaan tehtiin penseätä pilaa, että hänen asemassaan oli jotakin erikoista, josta hän ei ollut selvillä. Tänä sunnuntaina, hiljaisena jälkipuolisen hetkenä, hän sitten sattui olemaan karjapiian kanssa kahden pirtissä. Piika, joka muuten oli ainainen avosuu, puheli siinä päätään kammatessaan vallan sävyisästi Jussin kanssa, vaikkei hän ulkona työjoukossa Jussille, pahanpäiväiselle kyörtille, viitsinyt vastailla muuta kuin ylimielisiä rivouksia. Nyt tämän kahdenkeskisen leppeyden liikuttamana Jussi uskalsi kysyä häneltä yhä arempia asioita; muun muassa hän kysyi, mitä ne miehet silloin siellä niityllä olivat tarkoittaneet. Eikö hänkin saisi muuttaa talosta, niinkuin Manta itsekin aikoo muuttaa?

-- Kyllä-mar sen tiedät, ettet sinä mihinkään mene, sanoi Manta ja katseli päivää vasten, oliko kampa tuonut mitään mukanaan. -- Isäntä on sun köyhänä vuonna ottanut, eikä sulla ole mitään sanomista, ennenkun lailliseksi tulet.

-- Koska minä sitte lailliseksi tulen?

-- Höh, silloin kun muutkin ihmiset, yhdenkolmatta vanhana. Ei ripillepääsy siis ollutkaan mitään, piti vielä tulla lailliseksi.

Jussin mieli sumeni. Hän sanoi Mantalle:

-- Älkää muuttako tekään, Manta.

-- Kyl-lä. Tää plikka ei maistele enää Tuorilan Kallen jouluräättejä, sanoi Manta jälleen tavallisekseen muuttuen ja lähti pystypäin pirtistä ulos kylälle sunnuntain vapauteen. Jussi jäi yksin pirttiin ja tunsi olonsa täysin samanlaiseksi kuin ensi viikkoina tähän taloon tultuaan. Ripillepääsyn ilo oli lopullisesti pilalla, ahdistava lapsuuden tunne täytti mielen, kaipasi taas Nikkilän oloja. Yhdenkolmatta ... vasta kuudentoista. Kuinka pian olivatkaan kuluneet tähänastiset ihanat ajat.

Jussi hätkähti, kun isäntä avasi pirtin oven.

-- Mihinkä Manta meni?

-- En minä tiedä.

-- No saat sinä sitten lähteä Töllinperään viemään leikkuusanoja. -- Isäntä luetteli täsmällisesti kaikki ne etäisen torppakulman asumukset, joihin hänen oli poikettava. -- Mutta kulje kauniisti.

Tuorilan talon henki ei ulotu kauaksi. Siitä ei ole enää jälkeäkään sillä hiekkaisella tiellä, jota myöten Jussi vaeltaa tyvenen sunnuntai-illan lähestyessä. Jalka nousee kevyesti, huuli tavoittelee vihellystä ja mielessä viihtyy vapaan renkiyden harhakuva. Tekisi mieli hiukan hoilata, mutta männynlatvojen kauas katsova valaistus estää siitä. Vasta sitten kun sumu alkaa nousta soista ja yölintu narskuttaa...

Näin onnellista matkaa ei Jussi ole tehnyt sitten kun hän Tuorilaan tuli. Siistin mäntymetsän monet iltavaikutelmat yhä pehmentävät vapautunutta mieltä. Onhan hän täysi renki, ripillä käypä mies. Mitä siitä vaikkei voisikaan muualle muuttaa, paikkakunnan paraita talojahan Tuorila onkin. -- Minä makaan jo pirtissä; kun saisin jostain itselleni kaapin... Mutta isäntähän on minun enoni, äiti-vainaan veli; minähän olen sukulaistalossa, minä olen parempi kuin renki, minun ei _tarvitse_ muuttaa pois. Jos renkiä ei pidetä, niin sen on muutettava... Kumminkin on hyvä, että saan maata pirtissä, ja kaapinkin minä vielä saan, minä saan sen niin ja niin...

Kallioiselle mäelle näkyy yhtäkkiä laaja töllikulma peltoineen, aitoineen, asumuksineen. Oikealla kädellä, etäisimmän metsänrannan kohdalla on yksinänsä punainen aurinko luoden raukeata valoa yli paikkakunnan, jonka ilma tänne mäenpäälle asti on täynnä onnea ja vapautta. On mahdotonta kuvitella, että kukaan tuolla tiuskaisi toistaan, jokainen saa pyhäiltana lähteä minne tahtoo, lapsetkin. Täällä on semmoisia torppia, jotka pitävät renkiä; kun pääsisi tänne. Nyt hän ainakin viipyy täällä niin myöhäiseen kuin suinkin.

Roukossa näytään leikattavan, on väkeä kolmessa sarassa. Vähän päästä aina joku kohoo kumaroistaan ja heittää päänsä yli karttuneen kourauksen. Äijä tarjoo sahtia, muutamat ovat selvästi päissään. -- Jos tulee tappelu, jos minua lyödään...

Useimmat käskettävänsä Jussi tapasi Roukon talkoopellolla. Hän kävi hiukan arastellen jokaisen tykönä ja sanoi sanottavansa niinkuin jonkin läksyn. Jonkun äijän silmät harittivat pahasti, parta oli märkänä ja suu omituisessa kureessa, kun kuunteli Jussin puhetta.

-- Joko Kallen ruis varisee? kysyi äijä tiuskaavalla äänellä.

-- Ei se vielä varise, mutta -- vastasi Jussi ujoillen ja hiukan peläten. Kukaan ei kumminkaan ruvennut häntä kiusaamaan. Hän palasi takaisin tielle ja jatkoi matkaansa niiden luo, joita ei ollut täällä tavannut.

On viileä ilta-yö, Roukossa on leikkuutanssit ja Tuorilan Jussikin on siellä vielä. Perimmäisestä asumuksesta, jonne hän vei leikkuusanaa, lähti hänen mukaansa rippikoulutoveri ja se poikkeutti hänet Roukkoon. Pirtti on täynnä hämärää humua ja sahdin samentamaa puhetta, siellä on jossain nurkassa ihana olla sen, joka odottamattaan on ensi kerran eläissään tanssiin joutunut. Roukolla on suuri pirtti, siellä sujuu tanssi hyvin ja kuuluu komealta viulun ääni. Paljon on maailmassa sentään semmoista, joka on korkeammalla ja suurempaa kuin Tuorilan talon henki. Mikä olisi Tuorilan isäntä tai emäntä täällä tässä tanssijoukossa? Täysin soveltumaton, melkein hullunkurinen ilmiö. Mutta Jussilta sujuu täällä ihmeellisen hyvin. Hän on monta kertaa käynyt pihamaalla eikä kukaan ole kiusannut, onpa häneltä kyseltykin, keitä kaikkia Tuorilaan tulee leikkaamaan. Hän on saanut sahtia kuten muutkin, hän on yhden pojan kanssa ollut lattiallakin polkkaa koettamassa ja aikoo mennä vieläkin. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, että hän viipyy näin kauan sananvientimatkalla. On ihana yö, ihanampi kuin mikään entinen.

Kumminkin täytyy Jussin tavan takaa pistäytyä ulkosalle ja siellä itselleen vakuuttaa, että hän tarkalleen on toimittanut perille kaikki isännän käskyt. Siinä seisoessaan hän näkee hämyisen yön läpi sen mäen, jolta hän kauan sitten iltapäivällä katseli tänne alas. Tuorilassa nukutaan jo, ei isäntä tiedä, milloin hän palaa, eikä voi häntä torua. Mantahan on myös täällä, hän menee vasta Mantan kanssa. Nyt hän palaa pirttiin ja pyrkii vielä sahtihaarikalle. Hän on ripillä käypä mies, jumaliste, mitä Tuorilan äijän häneen tulee?

Sentään hän nyt jo lähtisikin, mutta eihän hän yksin voi lähteä pitkälle metsämatkalle ja Manta tanssii vielä kuumimmillaan. Näyttää siltä kuin ei Manta hänen kanssansa oikein aikoisikaan. Kun hän on hiipinyt sen lähelle ja jotain yrittänyt puhua, niin ei ole kuulevinaan. Se istuu poikien sylissäkin. Tuleekohan siitä jonkun ämmä?

* * * * *

Puolenyön aikaan kulkee Jussi sitä samaa hiekkaista männikkötietä taas takaisin Tuorilaa kohden. Mutta nyt hän ei ole yksin. Joukossa on Manta ja eräs toinen kylän tyttö ja viisi miestä. Hän, Jussi, on kuudentena, mutta hän tuntee selvästi, ettei hän vielä ole mies. Kun miehet kiusoittelevat tyttöjä ja Jussikin yhtyy kiusaamaan Mantaa, niin tämä sanoo äreästi: "Älä siinä häristele; sin-olet iso imemään ja pieni muuten vieressä makaamaan." Jussi tuntee olevansa hienoksi vaivaksi koko joukolle ja vain siksi, ettei hän mitään käsitä, sallitaan hänen siinä kieppua.

Mutta ei Jussi ihan niin käsittämätön ole. Tänä tanssiyönä hän on päässyt paljon lähemmäksi monia asioita, joita hän usein unta odotellessaan on ajatellut. Hän käsittää, että entiset Sikomäen leikit olivat ellottavaa lapsellisuutta.

Jo tullaan aukeaan kylään. Jussin sydän sykähtää pahasti, hän huomaa, että tämä joukko on jotenkin Tuorilan isäntäväkeä vastaan. Talon henki alkaa taas tuntua, se kohoo ja käy pelottavaksi, samalla kun äskeisen tanssin kuva käy mitättömäksi ja vetäytyy etäälle, niinkuin pakenisi. Nyt vasta Jussi huomaa, että hän on juonut siellä sahtiakin, sen vaikutus on jo haihtumassa. Jos hän nyt saisi valita, niin tahtoisi hän mieluimmin olla nukuksissa pirtin sängyssä, ehtoolla aikoinaan kotiin palanneena. Yön viileys, uni ja nälkäkin tuntuvat, ja tämä seura on hänelle, klopille, melkein vihamielinen. Ei hän enää mene tanssiin.

Mutta kun koko joukko suuntaa kulkunsa Tuorilan luhtien eteen, niin ei Jussikaan osaa siitä erota; ei sittenkään, vaikka Manta jokseenkin karkeasti käskee hänen mennä tiehensä. Miehet telmivät tyttöjen kanssa, ja kun yksi yrittää nostaa paikoiltaan luhdin solaan johtavat portaat, niin ne putoavatkin alas niin, että koko kartano kajahtaa. Miehet livistävät mikä minnekin, sillä pakarin ovelta näkyy Tuorilan isännän hahmo. Hän syöksyy luhdin eteen pamppu kädessä. Manta yksin on jäänyt paikoilleen, miehet ovat tiessään ja Jussi on päässyt rehuaitan alle. Isäntä huusi kiukkuisesti hänen nimeään, mutta ei lähtenyt perässä. Jussi kuulee isännän ja Mantan ottelun.

-- Talon on arkiomet ja työt, mutta minun on pyhät ja yöt, sanoo Manta komeasti.

Kun Jussi piilopaikkaansa kuuli, että isäntä jo oli poistunut ja Manta kiivennyt luhtiinsa, lähti hänkin hiipimään pirttiä kohden. Mutta yhtäkkiä seisoi isäntä hänen edessään sama pamppu vielä kourassa.

-- Vai sillä lailla -- ne olivat isännän ainoat sanat, kun hän otti Jussia niskasta ja löi pari kertaa pakaroihin. Äskeiset miehet kuulivat vielä Jussin parahduksen ja tunsivat sisuksissaan vastenmielisen väänteen. Eivät he Jussia säälineet, mutta heitä tympäisi se, ettei heissä ollut miestä sitä estämään. He aikoivat kumminkin vähän päästä yrittää toisen kerran Mantan luhtiin.

Jussi puri pirtin sängyssä hammastaan, ettei enää nyyhkyttäisi. Häpeän vihlaus kävi läpi luonnon aina kun pampun jäljet tuntuivat. Mielessä survoi sekaisin entistä Nikkilän aikaa, tätä Tuorilassa oloa, ripilläkäynnin mietteitä ja äskeistä tanssia. -- Mihin minä lopulta oikein joudun?