Part 3

Sikomäessä kumminkin outoiltiin Nikkilän pojan saapumista ja Kustaava arveli itsekseen, että Penjami on ollut pahalla päällä. Hienosti tiedustellen hän kumminkin sai kuulla, ettei siellä riitaa ollut. Penjami oli vielä mennyt kylälle ja Jussi hiipinyt tänne ... olihan se jollakin lailla ymmärrettävää. Lanttulaatikko antoi tupaan joulun lemua, mutta Jussi vaistoi, ettei hän pääse siitä osalliseksi. Sumein mielin hän pyörähti oven raosta ulos, selittämättömänä niinkuin jokin jouluyön enne. Tämän vaistomaisen pikku retken jälkeen ei ollut muuta neuvoa kuin mennä lopultakin pirttiin, pois syttyvien tähtien alta. Sisällä paloi päre tänäkin iltana. Odotettiin isäntää, että olisi päästy saunaan. Kun odottaessa sauna uhkasi jäähtyä, niin mentiin sinne ilman isäntää.

Nikkilän väessä oli tänä iltana paljon merkillistä. Ollilan pappa oli jo omaksunut joulurauhansa, käynyt saunassa ja harjasi partaansa, kun Penjami ilmestyi hänen lähettyvilleen. Oliko tämä nyt aika tulla veloistaan puhumaan? Ja ensimmäisten jouluryyppyjen aika ei vielä ollut, vasta ehtoollispöydässä koko väen kesken, kun virsi oli veisattu. Pappa melkein ärtyi.

-- Kyl mar sää sen tiät yht hyvin ko määkin. Stää on kuussattaa ruplaa ja inträssei sää et oo maksan parrii vuatee lainkan. Se tullee pantavaks pääommaan. -- --

-- Kyl mar sen tiät, etten mää viinaa myy en rahall enk vellaaks. Mut sen inträssin mää kyl annan lisät pääommaan. Se on siin kahden sada marka vaiheil... -- --

-- Ja kyl mar mää sul viinaaki senpualest annan ilmatteks sen verran ettäs joulun makkuun pääset. Onk sul mittää astiaa? -- --

-- Älä sit vihottel jos mää laelisest haen ulos saatavan. Se on sit kakstuhatta kuussattaa markkaa. -- Herran raohaa vaa. -- --

Saunasta palattua vallitsee Nikkilän pirtissä hiukan ahdistava tunne, pelätään mitä äijä sanoo, kun on käyty saunassa ennen hänen tuloaan. Maija on vielä saunassa, hän on mennyt yksinään toisten jälkeen toimitettuaan toisilta salaa pahnat pirttiin. Ne ovat ikäviä pahnoja, sillä niitä on aamupäivällä käyty riistämässä parin vuoden vanhasta ladon katosta eläimille joulurehuksi. Jussi käsittää asiakseen istahtaa niille, mutta niistä lähtee ummehtunut lemu. Ja hän on yksin aikuisten ympäröimänä. Tukala henki täyttää pirtin.

Vanhan Penjamin askel tunnetaan jo porstuaan. Hänen tuttu silmänsä kiiluu oven aukeamassa tavallista kirkkaampana, hengitys kähisee tavallista kuuluvammin ja pirtissä olijat oivaltavat heti isohkon puuleilin, jota hän kantaa avoimesti käsikynkässään. Se ei ole Nikkilän astioita, se on kylästä otettu.

Kaikkien ihmeeksi ei Penjami kumminkaan heti ryhdy riitelemään. Kaikki ovat vaiti, Jussi on hiipinyt pois pahnoilta. Penjami vie leilin omaan kaappiinsa, vääntelee oven hitaasti auki ja kiinni ja lähtee sitten sanaa sanomatta jälleen ulos. Askel horjahtelee, näin merkki-iltana huomaa selvemmin, kuinka Penjami näinä turman vuosina on kovasti vanhentunut. Ei sitä oikeastaan enää kannata pelätä. Naiset naurahtelevat, kun hän on päässyt pois pirtistä. Mutta on se vaan sittenkin semmoinen vanha huuhkain, että kykenee tämänkin surkean jouluillan vielä masentamaan.

Jos Penjami vielä kolme vuotta takaperin olisi näissä oloissa noin salaperäisesti lähtenyt, olisi Aapelilla ollut syytä lähteä perässä katsomaan kuinka emännän käy saunassa. Mutta nyt oli Aapeli poissa ja pirtissä olijat tiesivät, ettei emännällä enää ole vakavampaa vaaraa. Kaikki elämän puolet ovat heikentyneet.

Pieni yritys entisen uusimiseen tapahtui kumminkin vielä ennen juhla-aterian syöntiä. Penjami oli yrittänyt saunassa kylpeä, oli jo riisuutunutkin puolitiehen, mutta ei sitten enää jaksanutkaan. Emäntä oli jättänyt hänet sinne, tullut pirttiin, kattanut pöydän ja hakenut kätköstään yhden laihan talikynttilän, kun Penjami paitahihasillaan avojaloin kompuroi pirttiin ja suuntasi vaivalloisen kulkunsa suoraan kaapilleen. Otettuaan leilistä kolme pitkää siemausta, vaipui hän sängylleen istumaan, mielessä samea ilo siitä, että viinaa sentään vielä oli, olkoonkin tämä viimeinen joulu tässä happamassa maailmassa ja olkoonkin velkaa enemmän kuin osaa selvästi sanoa. Penjamin kuihtuneet voimat virkistyvät puolivireeseen. Hän huomaa pojan, joka aina ja kaikissa käänteissä herättää hänessä kiusaamisen halua. Poika on kumminkin tällä kertaa liian vähäpätöinen, kun on koko väki läsnä. Hän huomaa pahnat.

-- Kuka elikoitten ruoan on pirttiin kantanu, häh?

-- Saman kai se tekee, missä semmoinen elikoitten ruoka on, sanoo Maija.

-- Kyllä minä opetan, mitä se tekee -- ämmät, lehmät! huutaa Penjami ja lähtee hoippuen ensin pöytää kohden aikoen kaataa kynttilän. Maija vie kynttilän kauemmaksi, jolloin Penjami lyyhistyy pahnoihin, saa niitä hiukan kasalle ja yrittää kantaa ulos.

-- Ole nyt honkkeloimatta, vanha parka.

Maija ryhtyy estämään, Penjami kähisee:

-- Kyllä minä opetan Ollilan nälkäisille, kuinka meillä elikon ruokaa viljellään. Mutta heikko temmellys päättyy siihen, että Penjami kaatuu ja satuttaa lonkkansa. Ei kykene itse nousemaankaan, vaan antaa möristen Maijan auttaa. Kun on päässyt sängylleen niin läähättää:

-- Anna viinaa! ja kun ei Maija ensi käskyyn kiinnitä mitään huomiota, niin Penjami avuttomanakin vielä ärjäisee lujemmin: -- Anna viinaa!

Maija katsoo kysyvästi Markeen. -- Siellä sitä on kaapissa, sanoo Marke yhtäkaikkisesti.

Nikkilän vanha Penjami nukkuu ja väki syö juhlaehtoollista, karkeasyistä peluleipää, vetistä piimää, lampaan lihaa, lanttulaatikkoa. Heikko kynttilä luo kellertävää valoaan äänettömän pöytäkunnan laihoihin kasvoihin. Pakkanen paukahtaa, tuoden tervehdyksen monen monista majoista, joissa tällä samalla hetkellä samantapaisen tunnelman vallassa aterioidaan. Miesten ja naisten silmät katselevat totisina eteensä, ja laihakaulaisten lasten leuat käyvät raskaasti, ikäänkuin painuisi joka palan mukana näkymättömiä kyyneliä.

Avara taivas tähtineen katselee matalan suvun tämänhetkistä vaihetta, kuinka se yrittää säilyttää heikon henkensä tulevia aavistamattomia kohtaloitaan varten, tätä onnellisempia ja tätä onnettomampia ajankohtia varten, kahden, viiden vuosikymmenen taakse, vuosisatain taakse. Taivas näkee mahtavia metsiä, joissa tulevaiset miljoonat uinuvat kuolevan kerjäläisen ja kiilusilmäisen ilveksen läheisyydessä. Metsien aukeamissa se näkee harmaita kyliä, joissa joku kokee kylläisiä unelmia pian haltuunsa joutuvista taloista, joku tietää nukkuvansa viimeistä joulu-untaan perityllä konnullaan ja joissa suurissa kerjäläispirteissä hiljallensa sammuvat ne suvun osat, joiden ei ole sallittu olla mukana tulevissa tapauksissa. Näin monenlaista taivas näkee yhteen harmaaseen sopusointuun kyyristyneenä; suurten epäsointujen aika ei ole vielä tullut. Mutta maan ja ilman vahvuudessa käyvät jo käyntiään luonnon voimat, näkyväiset ja salaiset. On joulu-yö vuonna 1867. Näin kaukaa kuvitellen se näyttää hyvinkin mielenkiintoiselta, mutta silloisten ihmisten tunnelma oli matala. Aterialta päästyä yritti Maija veisata virttä, mutta ääni kulki alhaalla eivätkä toiset osanneet yhtyä. Parin värssyn päästä hän lakkasi.

Kymmenvuotiaan Jussin tunnelma sukeutui noista laimeista elämyksistä, joita hän illan kuluessa oli kokenut läheltä ja kaukaa. Lapsekas Sikomäessä käynti paisuu joulu-illan seikkailuksi, lantun lemu kuvaa jouluateriaa, isän kommellukset verestävät nekin vanhoja muistoja, ja lahonneille pahnoille hän yrittää istahtaa uudelleen aterian jälkeen. Lopulta tulee uni ja vieläkin täydentää pienten sattumusten heikkoa väriä.

Penjami oli aina karkoitellut kerjäläisiä talostaan. Mutta tänä jouluyönä saivat ensimmäiset kulkijat hiukan jalansijaa Nikkilässä. Oli tuskin makuulle päästy, kun pirttiin vääntäytyi vanha akka kahden lapsen kanssa, joiden äidin kertoi matkalla kuolleen. Kun ei vanha Penjami herännyt, saivat he viettää yönsä tympeillä joulupahnoilla. Heidän tulostaan heräsi Jussikin puolivalveille ja sai kalseaan uniseen sieluunsa noiden kulkijain kuvat. Oli kuin oikea joulu olisi edistynyt sillaikaa, kun hän nukkui.

Aamulla oli Penjami ärtyisä, mutta muuten niin heikko, ettei kyennyt mitään suurempaa menoa aikaan saamaan. Laimeasti hän riiteli kerjäläisakan kanssa. Akka piti puoliaan, vaali pienokaisiaan ja kiskoi puoliväkisin niille tilkan maitoakin talon niukoista varoista. Hän jättäytyi vielä toiseksikin yöksi, söi hartaasti Nikkilän peluleipää, lausuen samalla siitä suopeita arvosteluja, puhui suurella tuntemuksella vallitsevista oloista, alkavista rautatietöistä jossakin Riihimäellä, mainitsi klinikkapaikkojen nimiä niinkuin joitakin yleisesti tunnettuja asioita, antoi neuvoja leivän valmistamisessa ja esiintyi kaikin puolin viisaampana. Hänestä levisi omituinen kostea kerjäläisen lemu, joka räikeästi sekaantui Nikkilän pirtin ikivanhaan tupakin ja maaperän lemuun. Tapanina hän taas lapsineen ja ryysyineen lähti eteenpäin Tamperetta kohti.

Lopullinen vaihe Nikkilän talossa ja perheessä oli alkanut. Kerjäläisiä poikkesi sen jälkeen usein, eikä niitä enää karkoitettu. Heti kun ne huomasivat, ettei talossa juuri ollut ruoasta tietoa, esiintyivät ne samaan tapaan kuin se joulullinen akka: jättivät turhat rukoukset ja olivat kuin kotonaan päivän tai yön ja lähtivät taas. Jollakin kerjäläisellä oli pivollinen papuja ja ne keitettiin ja juotiin Nikkilässä. Penjami yritti rähistä, mutta joi hänkin kuppinsa.

Perheen vakiintuneet riippuvaisuussuhteet höltyivät, ne ikäänkuin liukenivat kerjäläisten lemuun, joka jo täytti pysyväisesti kaikki huoneet. Jussi näki yllin kyllin ikätovereita; himmeä aavistus laajemmasta maailmasta ja sen hengestä heräili hänen tajunnassaan, tuo ihmeellinen lemu ikäänkuin kutsui mukaansa. Hän sai mielin määrin juoksennella pihalla ja pirtissä, ei kukaan pitänyt hänestä lukua. Hän näki kuoleman aivan läheltä. Ja ennen pitkää alkoi Jussin tehdä mieli kulkurien joukkoon. Hän ikäänkuin tiesi, että tästä vielä lähdetään, mutta minä päivänä?

Vanha Penjami vietti moninaisen sisäisen piinan päiviä. Jouluviina oli mennyt, eikä millään lailla ilennyt enää lähteä Ollilan papan puheille. Miksei ilennyt? Ei tiedä. Sitten joulun tunsi Penjami ruumiinsa voimien tavattomasti vähentyneen, ja sen johdosta alkoivat kaikenlaiset kiusalliset ajatukset vaivata mieltä, etenkin yksin jäädessä. Hiljaisena hetkenä tuntui siltä kuin olisi jossain joku näkymätön pappi ankarasti saarnannut. Se saarnasi etäisemmistä nuoruuden päivistä, veti esiin tapauksia hänen pitkän isännyytensä ajoilta ja päätyi vihdoin kuvailemaan näiden köyhien vuosien tuloa ja oloa. Se alensi äänensä lempeämmäksi ja puhui jotain, jota Penjami ei ymmärtänyt. Siitä yhdestä se ei mitään maininnut, mutta sitten humahti kaiken ylle semmoinen vahva yleistunne, että sen yhden vuoksi tuo näkymätön pappi juuri hänelle saarnaa: hän kuolee, hän ei enää näe ajan muutosta, sillä hän ei itse enää voi muuttua. Joutuuko hän kadotukseen, helvettiin? Hän ei ole sitä ajatellut, mutta taivaan kuvaukset ovat hänestä aina tuntuneet äiteliltä. Jos hän joskus on päästänyt ajatuksensa sinne päin, on hänestä heti ruvennut tuntumaan siltä, kuin hän makaisi sängyssä huonona sairaana ja vaisulla ämmän äänellä tunnustaisi syntejään. Ällöttävin tila, mihin voi joutua täysi tupakkisuinen, viinaa henkivä mies.

Vanhan Penjamin elämässä oli tämä puoli muovautunut niin, että hän ajeli kirkossa niinkuin muutkin ja laski kirkon asioista samanlaista pilaa kuin muistakin asioista hyvällä tuulella ollessaan. Jos pappi saarnasi niinkuin mies, niin sopi sitä kuunnella. Mutta itse autuuden asiat olivat yhtäläistä kuin mukulat, joita täytyi maailmassa sietää, niin äärettömän tympeitä kuin ne olivatkin.

Mutta nyt saarnasi Penjamille näkymätön pappi ja vaati häntä muuttumaan mukulaksi. Hän kuolee, hänellä on velkoja, hän on kaikin puolin pehminnyt, kerjäläinen huohottaa nytkin tuossa muuripenkillä. Nimismies tulee taloon pian, hän aavistaa sen. Jos nyt oikeat miehet näkisivät hänen sisäisen tilansa, niin he ottaisivat veikeillen häntä niskasta ja ravistelisivat, niinkuin tehdään mukuloille. On mahdotonta kuvitella, että Ollilan pappa, se ranssiparta, koskaan joutuisi tähän tilaan; se vain puhuu kokemäkeläistä, "mää sää".

Yhtäkkiä puistattaa Penjamin ruumista voimakas vilunväre, pää on äskeisistä ajatuksista tahmautunut. Hän hätääntyy, huulet ja kädet alkavat vapista, hän tulee kipeäksi. Ajatus toimii aprikoimatta, hän hakee kaapista Ollilan tyhjän leilin ja vaistomaisesti pistää poveensa myös talon kiinnekirjan. Sitten hän rientää väristen ja vapisten.

Jussi näkee hänen menonsa ja tietää, että nyt pian tapahtuu jotain. Hän on ennakolta valmiina sen varalta. Hän katselee jännittyneenä penkillä huohottavaa pohjalaista ja silmää vähän päästä tielle, eikö sieltä näy uusia kulkijoita. Jo tulee...

Mutta jo tulee Penjamikin, leili toisessa kainalossa ja viisi kelpo leipää toisessa. Kun ei Ollilasta oltu koskaan annettu Nikkilään leivän lämpimäisiä, oli pappa antanut niitä nyt enemmän yhdellä kertaa. Taas on Penjamin punoittava hahmo oven aukeamassa ja äsken tulleet kerjäläiset katsoivat himoiten hänen leipiinsä luullen, että ne tuodaan jaettaviksi. Mutta Penjami vei sekä leivät että leilin kaappiinsa. Ne olivat kallista tavaraa, vaikka olivatkin tällä kertaa lähteneet ihmeen helposti; leipää ei hän ollut pyytänytkään. Mutta talonkirjat olivat jääneet Ollilaan. Penjami oli kuin suuren taakan alta päässyt, vilustus oli muuttunut lämmöksi. Nyt sopi panna maata sänkyynsä.

-- Eikös isäntä yhtään toiselle köyhälle anna, kun on itsekin saanut? kysyy eilisestä asti ollut pohjalainen. Nyt vasta Penjami kiinnitti huomiota kerjäläisiin.

-- Kyllä minä näytän teille toisen köyhän.

Penjami nousi horjuvin askelin ja haparoi jotain käteensä. Kuume, viina ja äärimmäisen teon tuoma vapautus olivat herättäneet hänessä vanhan luonnon. Mieltä hiveli: kaapissa on viinaa ja hän voi vielä tyhjentää pirtin ja sitten mennä sängylleen. Talo ja pellot, jumaliste! menetetty elämän perustus! Hän huomaa Jussinkin kerjäläisten parissa ja hänen tajunnassaan vilahtaa koko se osa hänen elämästään, johon Maija sisältyy, vilahtaa pitkällisenä, ärsyttävänä ja ellottavana kiusana.

Mutta juuri ratkaisevalla hetkellä helähtää portaitten edessä monien krassukellojen ääni, näkyy reenperä, karhun talja ja turpea mustakasvoinen mies. Vallesmanni tulee. Kerjäläiset säpsähtävät ja Penjami unohtaa perus-mielitekonsa. Tempaamansa napakairankin hän unohtaa käteensä.

Vallesmanni älyää tilanteen kysymättä ja tuossa tuokiossa on hän itse ärjäissyt kerjäläiset mäelle. Jännittävä hiljaisuus ja tuttu lemu vain jäävät lähtijöitten jälkeen. Penjamin korvat suhisevat. Vapautus edistyy nopein askelin: vallesmanni on jo talossa. Penjamia uuvuttaa, tämä on melkein kuin juhlapäivää. Lisääntyvä kuume ja mustapintainen vallesmanni ovat kuin yhteen asiaan kuuluvia, tähän tämmöiseen ratkaisevaan menoon. Talven selkä on jo taittunut, ilta-aurinko paistaa sinertäviin lumikinoksiin, joissa jo on aikaisen kevään vivahdus. Eikä ainoatakaan kerjäläistä näy.

Penjami ei nimismiehelle osannut sanoa juuri muuta kuin: juu kyllä-mar se niin on -- että viimeistänsä kahden viikon päästä -- kyllä minä koetan. On tässä vähän kivun puhtia... Jollakinlailla päästiin siihen, että nimismies sai ryypyn. "Ehkä ämmillä olis kaffeetakin..." -- "En minä huoli, minulla on kiire." Reki rusahti, krassut helähtelivät.

Penjami jäi yksin vanhan perintöpirtin leppeään hiljaisuuteen. Nyt hän todella oli yksin. Äkilliset voimakkaat elämykset olivat valmistaneet hänelle nyt mielentilan, joka oli ensimmäinen ja viimeinen laatuaan koko hänen pitkän elämänsä aikana. Hänellä ei ollut näräistä tunnetta ketään eikä mitään kohtaan. Hänen tupakin ruskeuttama takkuinen leukansa järähti, hän itki, pitkän vuosisataisen isäntäjakson viimeinen edustaja. Äskeinen Ollilassa käynti oli ollut hänen viimeinen saapastelunsa Harjakankaan raitilla.

Yöllä hän jo loppui. Hänen viimeiset selvät sanansa olivat: "en minä koolekkan niin kun talonpoikka-koira koole". Silloin hän jo selvästi houraili, sillä hän lausui nuo usein ennenkin viinapäissä toistamansa Priikoolin herra-vainaan viimeiset sanat lempeästi, melkein autuaallisesti.

Pikku Jussin unelma toteutui sitten piakkoin Penjamin kuoleman jälkeen. Talo myytiin maksamattomista veroista Turun kansliassa. Ollilan pappa huusi sen, hän kun itse oli suurin velkoja, ja asetti siihen isännäksi nuoremman poikansa Anttoon. Maijan oli poikineen lähdettävä alastomasta talosta. Hän ei jäänyt kotipaikalleen, jossa hänen pikkuinen elämänsä tyttöpäivistä alkaen oli ollut niin monien masennusten alainen, vaan päätti kyyneleet kuivattuaan lähteä yrittämään veljensä luokse, joka kuulopuheitten mukaan eli jotenkin hyvissä oloissa. Eräänä kirkkaana aamuna Jussi heräsi siihen, että äiti kanniskeli kaikenlaista pientä tavaraa vesikelkkaan rappusten eteen. Jostakin oli Maija vielä ponnistellut itselleen muutaman pavun kahvia ja niistä leivistä, jotka Penjamivainaa oli silloin tuonut Ollilasta, oli vielä ihmeeksi joitakin palasia jäljellä. He söivät niistä eineen ja panivat loput evääksi. Sitten he lähtivät ja siihen jäi talo. Maija veti kelkkaa ja tolpista lykkäsi Jussi, yllään liivihousut ja Penjami-vainaan yksi takki; Penjamin toinen takki oli Maijan yllä. Keväinen aurinko paistoi kirkkaasti häikäiseville hangille. Kun Jussi jäällä salavihkaa silmäsi taakseen, näki hän kauniin Sikomäen laen, jossa ennen monta kylläistä leikkiä oli leikitty. Tyhjä nielaus painui alas kurkusta, kulkuelämän viehätys muuttui hiljallensa surunvoittoiseksi.

Alkumatkan he joutuivat vaeltamaan kahden, ja Jussin mieleen tuli yhtä mittaa niitä ihmisiä, joita hän tuolta elämänsä ensimmäiseltä kymmeneltä lähemmin muisti ja jotka viime aikojen kuluessa olivat hajaantuneet mikä minnekin. Hän muisti Aapelin ja Kustaan, Eevan ja Marken ja isän, Penjamin. Täältä kaukaa oudosta ympäristöstä muistaen tuntuivat ne kaikki kummallisen samanlaisilta.

Mutta pian he saivat matkaseuraa. Kun he tulivat suuremmille valtateille, näkivät he aukeilla aloilla usein pitkiä yhtämittaisia kulkijajonoja. Suurin osa kulki jalkaisin täyteen ahdetuita kelkkoja vetäen, mutta näkyi siellä täällä joku luiksi laihtunut hevoskaakkikin. Kelkka tai hevonen oli aina jonkin pienemmän ryhmän keskuksena, ja ryhmät pysyivät yleensä yhdessä niin, että ryhmien väliin taajemmissakin kohdissa aina jäi joku syli.

Matkan outo tunnelma huumasi yhä enemmän ja sai näännyttävän väsymyksenkin unohtumaan. Iltaa kohden huume yhä lisääntyi. Mutkainen aidattu tie kulki taas lakeuden yli, etäällä näkyi punainen virstantolppa ja sen juurella jotain mustaa, jota kaikki ohikulkijat vuoron perään pysähtyivät katsomaan. Siinä oli kuollut mies ja sen vieressä puolikasvuinen tylsän näköinen tyttö aikaihmisen vaatteissa. Siitä ryhmästä, joka kulki Maijan ja Jussin edellä, sanottiin tytölle:

-- Tule pois kylään, ettet siihen jää yöksi susien käsiin. -- Mutta tyttö vain seisoi kuolleen vieressä ja töllisteli ympärilleen.

Iltahämyssä tultiin suurehkoon kylään, jossa koko tämä joukko hajaantui eri taloihin. Maija ja Jussikin tulivat yhteen pimeään porstuaan ja yrittivät avata ovea. Mutta se oli sisäpuolelta haassa; siellä leivottiin, kuului selvästi taikinan tassutus. Kun he olivat aikansa ovea loskuttaneet, tuli joku vaimoihminen ovenrakoon neuvomaan, missä päin klinikka oli. Pimeitä kylän kujia rämpien he lopulta sen löysivätkin, suuren vetoisen pirtin, sohisevan kurjuuden pesän. He olivat melkein tiedottomia väsymyksestä, eikä Jussi ymmärtänyt yhtään sanaa siitä mistä akat riitelivät. Maija pääsi lopulta asian perille. Yksi akka paahtoi kahvia pesän suussa. Hän oli vastikään käynyt vaihtamassa sen lumppurilta muutamiin ryysyihin, jotka oli kiskonut äsken kuolleen vanhan mummon päältä, sillaikaa kun tuo toinen akka, joka myös oli mummon hengen lähtöä samoissa aikeissa odottanut, oli käväissyt jossakin ulkona. Nyt väitti tuo pettynyt akka, että toinen oli ennen aikojaan ryysyt riistänyt; hän oli muka vajassa nähnyt mummon vielä hyörittelevän leukojaan. Siitä vihat. Muuten näytti pettynyt akka kyllä pian saavan mahdollisuuden korvaukseen, sillä pirtin perällä oli muuan kovasti ajettunut mies viimeisillään.

Siinä olivat Maija ja Jussi ensimmäisen yönsä. Aamulla he saman huumeen vallassa taas jatkoivat matkaansa ja pääsivät illalla myöhään perille. Siellä he vettä juotuaan heti nukkuivat. Seuraavana päivänä sai kun saikin Maija järjestetyksi niin, että Jussi sai jäädä Tuorilaan ja hän itse lähti edelleen jotain ansiota hankkimaan. -- -- --

Oli jo toukokuu ja kaunis lupaava kevät, kun Maija sitten jälleen saapui Tuorilaan. Hän tuli illalla ja oli kovin heikko, niin ettei jaksanut mitään kertoa retkistään. Yöllä hänen tilansa tuli vielä huonommaksi, hän valitti niin että sai talon väenkin hereille. Hänen poikansakin herätettiin näkemään hänen loppuaan.

Niin päättyi Jussin lapsuus.

II

Sukulaisten hoivissa

Niinkuin kirkas aurinko nousee yksityisen hallayön jälkeen niin nousi kevät 1868 aikaisena ja ihanana, nousi raivonneen ja yhä raivoavan surman yli. Tai eihän se silloin raivonnut, ei sen ääni kuulunut. Pienistä ryhmistä se silloin tällöin jätti jonkun loppuun kuihtuneen miehen kinoksen poimuun aidan viereen tai vähensi miehestään jääneen vaimon vaikeuksia jossain salotöllissä sammuttamalla hennon viimeisen lapsen elämän. Ei sielläkään, missä tätä kamppailevaa laumaa oli kaksikintoistatuhatta sielua samassa aherruksessa, kurjuus tiettävästi aiheuttanut mitään meteliä. Pitkin Salpausselän hiekkaista rinnettä rakensi semmoinen lauma silloin valtasuonta joka oli johtava idän suureen ihmispesään Pietariin. Toiset kaivoivat ja toiset odottivat heidän takanaan, koska kuolema luovuttaisi kuokan odottajalle. Ja kuolema koetti olla tasapuolinen, se päästi monta tuhatta odottajaa kuokan varteen ja jälleen siitä pois, ja teräväsilmäisille arviomiehille valmistui hauska kepponen: tuo rautainen valtimo tuli ajan ahdingosta huolimatta maksamaan puolta miljoonaa vähemmän kuin he olivat laskeneet.

Hiljaisesti siellä kuoltiin, ja ne tuhannet vainajat, jotka siellä makaavat hietaisissa haudoissaan, varmaan ihmettelivät, kun he täsmälleen viisikymmentä vuotta myöhemmin kuulivat tuon rakentamansa rautasuonen sykinnästä sanat "kärsimysten malja jo kukkuroillaan on" -- ja virkkoivat: "Vastako se nyt on kukkuroillaan? Oli se melkoisen täynnä jo silloinkin."

* * * * *

Uusi hyvä-enteinen kevät paisteli entisen pienen Nikkilän Jussinkin yli hänen nykyisessä olinpaikassaan. Kun hänet kerran oli taloon otettu, niin ei hänen enää tarvinnut nälkää kärsiä. Tuorilan talossa ei koko tuona vaikeana aikana tarvinnut leipään sekoittaa sivuaineita enempää kolmannesta ja sekin vain pahimpana talvena pariin leipomukseen. Tuorilan isäntä toimi näet paikkakunnalla yleisten avustusten jakajana, ja kun hänestä alkoi liikkua syyttäviä huhuja, täytyi tuohon sekoitustemppuun ryhtyä. Mutta ihka selvääkin leipää löytyi aina Tuorilassa ja sitä paitsi saatiin runsaasti lehmänantia. Tuorila oli kaikin puolin toisenlainen talo kuin Nikkilä, ja vaikeata oli uskoa, että isäntä Kalle oli Maija-vainaan veli. Kalle oli kookas, kyömynenäinen, isäntämäinen mies ja hän vieroi vaistomaisesti kuluneen näköistä sisartaan. Sen huomasi Jussikin niillä molemmilla kerroilla, kun hän oli läsnä äidin ja enon kohdatessa. Äiti oli suorastaan nöyrä enolle; hän lähti empimättä talosta heti toisena päivänä, iloiten vain siitä, että poika sai jäädä; ja kun hän parin kuukauden päästä palasi, teki hän sen ikäänkuin siihen vedoten, että poikkesi vain tuttuun paikkaan kuolemaan. Ja varmaa on, että veljen sydämessä tuntui kevyemmältä, kun Maija niin pian loppui.