Part 2

Aapeli on hakenut esiin reen teelmänsä. Kustaa torkkuu penkillä toimetonna niin kauan kuin ei ole käskijää. Jo tulee pirttiin emäntä Maija, ottaa kesken häärinäänsä Jussin syliinsä ja antaa rintaa. Jussi imee vielä kolmannella ollessaan. Ei ole tullut vieroitetuksi.

Maija osaa kyllä olla emäntää. Hän käskee Kustaan ja Marken lukemaan. Kustaa hakeekin katkismuksensa, mutta Marke epäröi. "Älä huoli kun isäs tulee", uhkaa Maija.

Kustaa on päässyt juuri parhaaseen paasaamiseen: "Vastaus, että se vanha Adami, joka meissä vielä on joka päivä -- öö -- katumuksen ja parannuksen -- ja kaikkein pahain himoin kanssa -- öö -- pitää upotettaman ja -- ja jälleen joka päivä nouseman ylös -- öö -", kun Aapeli tarvitsee tarkkaa valoa saumaa liittäessään ja ärähtää Kustaalle: "Poika, tu' näyttään valkeeta."

Höylän sihinää, rukin hyrinää, katkismuksen papatusta. Penjami itse on tullut pirttiin kimppu pärepuita kainalossa ja kiskoo vaiteliaana päreitä. Hän on tänään ollut selvä koko päivän, ja silloin hänen läsnäolonsa aina vaikuttaa toisiin arvokkaammin.

Parin tunnin päästä ovat nuo eri-ikäiset ihmisolennot jo unen helmoissa. Heidän ympärillään huokuu ääretön synkkä sydänmaan yö, niinkuin ainoa tietoinen olento, joka katselee tiedottomia, ajan meressä avuttomina ponnistelevia ihmisiä. Kohtalokas kuusikymmenluku on alussaan, mutta noilla yhteen osuneilla olennoilla ei ole korvaa kuulla sen lähestyviä vaiheita sirkan sirinästä. Seitsemän hengitystä koettaa vain kukin jatkuvasti saada ja antaa osansa pirtin yhteiseen ilmaan.

Nuorin hengitys on tuskin kuuluva. Pikku Jussi on lopulta nukkunut äitinsä rinnoille ja sitten laskettu lemahtavaan kehtoon. Siinä on pieni ruumis kaikkine osineen, sekin tiedottomasti pyrkimässä ajan merta myöten etäiseen miehuuteensa ja vielä etäisempään vanhuuteen ja kenenkään tietämättömään kuolemaan, jonka jälkeen kaikki taas on ennallaan: ajan meren ranta yhtä näkymättömissä. Siinä on lihaa, verta ja sisinnä luut. Mutta tuon pienen yhdistelmän matka on alusta alkain vaivalloinen kuolemaa kohden. Pienien luitten näkymättömissä kudoksissa tapahtuu jo jotakin, josta ei kukaan aavista muuta kuin tulokset, säärten hiljaisen länkeytymisen ja pääluun pakurat. Ja pimeän vakiintuessa lähtee lude kehdon kulmauksesta uskomattoman ketterästi vilistämään pitkin raitia, kunnes löytää mitä etsii.

Näistä seikoista saapuu yhtämittaisia sanomia aivojen hentoihin kammioihin. Kun sanomat kiihtyvät, alkaa jossain kaukana ääni soida, saattaen aaltonsa keskelle kaikkien toisten aivojen salaisia toimia. Mutta vain yksissä aivoissa niihin kiinnitetään huomiota.

Maija nousee, tulehtuneita silmiään hieroen ja kylkeään raapien, kuorsaavan Penjamin vierestä tuutimaan pientä Jussia. Mutta Jussi ei tyydy tuuditukseen, se huutaa lujemmin ja heittelehtii. Silloin Maija kärsimättömin liikkein kumartuu kehdon ääreen rintaa antamaan. Milloinkahan se päivä koittaa, jona hän sen vieroittaa? Kyllästymisen tunne täyttää Maijan mielen kun hän siinä ilta-yön syvyydessä tuntee pojan kiskovan rinnan niukkaa mehua. Raskaaksi tämä tulee sittenkin. Ja hän tietää, että talossa on velkaakin.

Poika tyyntyy taas -- vähäksi aikaa, ja tuhannet ulkonaiset ja sisäiset seikat jäävät jatkamaan työtänsä, hitaasti, hitaasti muovailemaan pienestä olennosta inhimillistä yksilöä. Maija oikaisee huoaten Penjamin rinnalle. Kustaa puhuu unissaan. Sitten on jälleen hiljaisuus hengityksineen. Muurin otsikolla jäytää sirkka siihen lasketun katkismuksen kantta.

* * * * *

Niiltä ajoilta jäi pikku Jussin sieluun vain aistivaikutelmia: auringon tai kuun läikkiä lattialla, tiuskaisuja, palavan päreen natinaa. Kerran sitten jäi myös mieleen joulun kuva himmeleineen, pahnoineen, kynttilöineen, veisuineen. Mutta ensimmäinen varsinainen sarjamuisto, joka pysyväisesti jäi hänen mieleensä käsittämättömän kiinteästi, oli tapauksiltaan seuraavanlainen:

Hän oleilee yksin laakeassa pirtissä. On semmoinen hetki, ettei tee mieli minnekään. Hän oli äsken juuri pakarissa ja sai äidiltä vajaan kupillisen kahvia. Hänen sanotaan olevan kuudennella. Hän on poika. Lattialla istuen hän katselee ikkunoita ja ikkunan pieliä. On niinkuin jotakin olisi seisahtunut. Tai niinkuin olisi nyt vasta huomannut jotakin, joka aina on ollut. Lauantai, sunnuntai, tiistai...

Porstuassa kolahtelee, hetken päästä on pirtin puolella Penjami -- isä. Vanha Penjami ja pieni Jussi ovat vastatusten, heidän välilleen muodostuu pakosta hetkellinen tiedoton suhde. Salattu, kenenkään näkemätön ihminen hyörähtelee Penjamin olemuksessa, niinkuin hän jostain piilopaikasta näkisi harvinaisen metsän-elävän hiipivän. Hänen on tehtävä jotain pojalle. Hän katselee sitä hymyillen, tarttuu siihen ja nostaa muurin otsikolle istumaan. Hänellä on taskussaan paistettuja nauriita. Hän ottaa yhden käteensä ja käskee pojan haukata siitä. Poika tottelee, oikein tietämättä onko tämä hänelle mieluista vai vastenmielistä. Hän tuntee viinan ja tupakin tutun lemun ja näkee Penjamin partaiset kasvot ja pienet silmät näin oudolta taholta, tasakorkeudelta. Hiukan kammottava olento, isä... Se hymyilee yhä ja hommailee. Se ottaa tupakkia poskestaan ja laiskasti veikeillen työntää sitä pojan suuhun. Poika ei uskalla vastustaa, ei lyödä, suu menee häijyyn itkuun. Vanhalla, viinaisella Penjamilla on pientä tympeätä huvia. Tämä on Maijan poika... Hänessä herää omituinen raaka halu tehdä jotain ilkeätä Maijallekin. Hän ei ihan varmaan muista, onko hän tälle Maijalle koskaan antanut oikein selkään. Hänellä kun on ollut kaksi ämmää jo aikaisemmin, niin ei muista mitä niille on kullekin tullut tehdyksi...

Maija tulee pirttiin juuri kun Penjami väkisin syhyttää tupakkisormeaan pojan huulten väliin. Hän lähestyy aikoen nostaa pojan lattialle ja sanoo:

-- Mitä sinä siinä taas -- juovuksissa.

Penjami tiuskaa jymähtävällä äijän-äänellään, jossa tuntuu haettua raivoa:

-- Koreesti, ämmät! -- ja työntää Maijan pois.

-- Sen trankki, mistäs luulet tulevana vuonna särpiväs. -- Päästätkös sen pojan pois!

-- Ek-sinä helvetin lehmä lakkaa, huutaa Penjami ja kääntyy kiihkeästi Maijaan päin. Silloin Jussi hyppää muurin otsalta alas, niin että kantapäät ilkeästi särähtävät ja suutaan hieroen livahtaa pihamaalle. Ehtoo-hämy alkaa. Portista tulee kupparin Taavetti tuohinen pönttö kainalossa ja suu likinäköisen miehen kipristyksessä.

-- Onko isäs kotona? kähisee Taavetti.

Jussi ei vastaa. Taavetin tajuntaan painuu pikku Jussin kuva häijynä kakarana. Taavetti vie Nikkilän äijälle tupakkia, kun sen omat vei halla.

Vähän päästä pikku Jussikin nuhjautuu arkaillen pirttiin.

-- Kyllä sullakin on hyvä ämmä, toimittaa Penjami, avattu tupakkipönttö polvien välissä. -- Minä tie'n sun ämmäs paremmin kun sinä itte tietkään, häh.

-- Kyllä kai teitillä niitä tietämisiä on, kihittää Taavetti. -- Mutta tietääkös isäntä, millä tuleva talvi eletään?

-- En minä huoli siitä, mutta sun ämmästäs. Olek-sinä koskaan antanu' sitä oikein selkään, häh?

Maijakin käy taas pirtissä. Penjami vilkaisee Maijaan ja huomaa samassa myös Jussin.

-- Äh, onko se klooti täällä vielä, minä annan tupakkia. -- Äänessä on nyt kumminkin hyväntahtoinen sävy, minkä vuoksi Jussi vain vähän siirtyy ovea kohti. Maija menee taas ulos pirtistä ja paiskaa oven.

-- Mitä? Kyllä minä -- tuoksahtaa Penjami ja nousee. Hän ei kumminkaan lähde perässä, vaan painuu hiljakseen äkeän näköisenä takaisin penkille.

Taavetti yrittää taas:

-- Hohoi, sano, kyllä siinä on ensi talvena köyhän tietämistä -- kai Nikkilä sentään vähän saa rukiita.

-- Älä siinä ähise -- tu' ryypylle, tokaisee Penjami. Taavetti lähtee; kyllä ryyppykin on mukava, vaikka hiukan kiusaakin, kun ei saa äijää yhtymään siihen huonon vuoden valitteluun. He menevät ylistupaan.

Tuo tapaussarja ja sen vaikutelma jäi Jussin mieleen, niin että sen iltapäivän tuntu ihka elävänä vielä vuosikymmenien päästä saattoi palautua.

Samana iltana tuli vielä kupparin lapsiakin Nikkilään. Jussi oli niille häijy; hän sylki poikaa, ja kun se meni kantelemaan, niin hankki Jussikin saada selkäänsä. Koko ilta oli jatkuvasti sellaista sekavaa, ikäänkuin juhlallista. Myöhemmin ilmestyi itse Loviisa hakemaan Taavettia. Taavetti oli niin pehminnyt, että sitä oli talutettava. Loviisalta oli Taavetin holhoominen hyvin asiallista, eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan, että se huomattiin ja siitä puhuttiin. Ei Lovelassa ollut puutetta niin kauan kuin Loviisan pää pystyssä pysyi.

Näihin aikoihin alkoi luonnon järjestys jo horjahdella. Ensimmäinen vakavampi katovuosi oli kohdannut Suomenmaata laajoilla aloilla. Mutta salokylän erilaiset ihmisolennot keinuivat ajan meressä, jonka näköalat kuusikymmenluvulla vielä olivat hyvin hämäriä.

* * * * *

Niinä vuosina, jotka kävivät ennen suuria nälkävuosia, nähtiin Harjakankaan raiteilla kakaraparvessa myös Nikkilän Maijan poika Jussi. Hän oli hoikkakaulainen ja isopäinen, koltin alta näkyivät längelle painuneet sääret. Suu pyrki aina pysymään raollaan, ja pienet, hiukan tylyn näköiset silmät katselivat usein rävähtämättä ympärilleen.

Monipoimuinen kallioinen mäki tunkeutuu kylän sydämeen. Se on talojen yhteinen sikalaidun, Sikomäeksi kutsuttu, ja myös on se kylän pienten lasten mieluisa olinpaikka. Yksi ränstynyt mökki omenapuineen on mäen lappeella ja sitten suuria pihlajia siellä täällä. Mökissä teiskaa monta lasta, joista sittemmin kasvoi Sikomäen kuuluisia sisaruksia, pojat maailmankulkijoita ja tappelijoita, tyttäret monenmoisia nekin. Lapsia oli tähän aikaan myös Husarin ja Pelttarin taloissa, Lovelan kupparilla kaksi ja Nikkilässä Jussi.

Vaateparreltansa olivat sekä pojat että tytöt yhdennäköisiä. Väljä vyötön koltti oli poikainkin pukimena kymmenkunnan vanhaan. Lämpöisenä aikana juoksi vielä viiden vanhoja paitasillaan pitkä tukka hulmuten. Poikien tukka tasattiin ympäriinsä, niin että kaukaa katsoen näytti siltä kuin olisi päässä ollut kupera kuppi. Kun kiivettiin pihlajaan ja riiputtiin oksalta alaspäin, niin kuppi särkyi sekavaksi harjaksi. Kuulakkana syyskuun iltana näkyi pihlajan alta semmoisen ryhmän varjokuva hiljaiselle kujalle, jota kuppari mennä sipasi Nikkilästä kotiinsa päin tai asteli jäykkäselkäinen Ollilan pappa.

Lasten elämä oli villiä ja sisältörikasta; jokaiseen iltaan päättyi kokonainen runsas elämänvaihe, joka runsaus sitten myöhemmin aiheutti sen tunteen, että tuo elämänjakso oli ikäänkuin pitempi kuin myöhemmät, ajallisesti samanmittaiset jaksot. Noiden päiviensä sisällön saivat lapset itse rajattomasti valita kaikesta siitä, mitä heidän aistinsa ja heräävä älynsä maan ja taivaan välistä kykenivät tavoittamaan.

Yksi suuri maailma oli kaikkialla heidän yläpuolellaan ja vastassaan -- se oli aikuisten maailma. Siihen maailmaan liittyivät pellot ja maat, asumukset ja eläimetkin. Kaikkialla niissä piili aikuisten tarkoituksia ja niitä tarkoituksia palvelemaan pakotettiin lapsetkin, heti kun he kykenivät. Aikuiset kulkivat kujilla, menivät pelloille mukanaan työkaluja, palasivat sieltä taas, olivat tavallisesti totisia, joskus juovuksissa ja aina käsittämättömän haluttomia kaikkeen mikä lasten mielestä oli tärkeätä. Kukaan aikuinen ei koskaan noussut Sikomäen laelle. Aikuiset olivat yksi luonnon salaperäisimpiä ongelmia, aina hiukan pelättäviä sen vuoksi, että he silloin tällöin "tyyräsivät" lapsia. Tyyräys saattoi tapahtua monella muotoa: tukistamalla, käsivarresta tempaisten, kepillä, vyöhihnalla, tallukalla hakkaamalla. Tyyräys oli ainoa tapaus, jolloin aikuinen vähäksi aikaa omisti lapselle kaiken huomionsa, se oli ainoa seikka, jota myöten lapsi saattoi tuottaa aikuisille pientä viehätystäkin. Esimerkiksi pyhä-iltapäivällä pihanurmikolla, kun kylän miehiä istui puhumassa asioita ja mukulat telmivät hurjimmillaan, saattoi jossakussa isässä herätä tyyräämisen tarve. Silloin näki selvästi, kuinka selkäänanto viehätti toisiakin miehiä, siinä oli ilmeisesti jotakin semmoista aikuisten keskistä leppeätä yhteisymmärrystä. Toiset miehet saattoivat silloin suorastaan sanoa jotain ystävällistä selkäänsä saaneelle. Sitten aikuiset panivat tupakkia suuhunsa, syljeskelivät ja olivat taas jämeitä. Oikeita aikuisia olivat vain miehet ja muutamat naiset. Toiset naiset -- ämmät, vaimoiset ihmiset -- olivat kyllä lasten yläpuolella, mutta miehistä sivulla. Heidän kahvinjuonnissaan oli hiukan samanlaista kielletyn teon häivää kuin lasten telmimisessä. He ahersivat ja uhersivat salaa miehiltä ja pitivät silti arvossa sitä seikkaa, että miehet joskus olivat vihaisia. Elämään kuului harmaa pohjaväri ja tuohon harmauteen taas se, että miehet joskus huomasivat heidän ahertelujaan. Oikealle miehelle kuului, että hän silloin tällöin niitä huomasi ja hiukan koulutti ämmää, vaikkei sopinutkaan aina urkkia. Oikea miehuus ikäänkuin huokui siitä housunvyötäröitten tienoilta, josta näkyi paita ja vyöhihna. Vyötäröhousut edestä ja takaa hiukan alas valahtaneina olivat täyden miehuuden keskeisin merkki. Ne saavutettuaan sai mies pitää tupakkia, ryypätä viinaa, käydä vaimoväen tykönä, puhua ruokottomuuksia, ja lapsia tarkoittaessaan puhua mukuloista tai kakaroista. Koltin ja vyötäröhousujen välillä oli liivihousujen aika, jolloin poikaa sanottiin kyörtiksi tai lempeämmin klopiksi. Kloppi-ajan juhlallisin tapaus oli rippikoulu. Itse ripilläkäynti oli myös yksi omituinen seikka aikuisten maailmassa, hiukan samantapainen kuin lapsen saanti. Kun joku poika pääsi ripille, aukeni heti kuilu hänen ja lapsimaailman välille. Hän liukui pian aikuisten salaperäiseen, pelättävään ja ihailtavaan maailmaan. Vain hymyillen ja puoleksi pilaillen hän antoi hämäriä selityksiä, kun kuilun toiselle puolelle jääneet häneltä urkkivat aikuisten kaikkein salaisimpia asioita.

Mutta noita "salaisimpiakin" pääsi sentään Sikomäenkin piiriin. Ämmän ja äijän väliset eroavaisuudet keksittiin, mielikuvitus tuli aavistuksen avuksi ja monta leikkiä leikittiin, ensin tirskuen ja lopulta hengästyen. Hirvittävin oli se ajatus, että nämä tämmöiset leikit olisivat tulleet aikuisten korviin. Kun joukossa oli sellaisiakin, jotka vasta opettelivat puhumaan, täytyi ne ensin eksyttää. Sattui monesti, että sellainen kolmivuotias poraten juoksi kotiin ja sen äiti tuli kiukkuisena ottamaan selkoa, mitä hänen mukulallensa oli tehty. Silloin leikki keskeytyi eikä voinut jatkua ennenkuin ehkä vasta saman päivän iltapuolella... Mutta jollei mitään häiriöitä tullut, jatkui tuo kiihdyttävä leikki vielä laajoina retkeilyinä ja päättyi vihdoin myöhästyneellä kotimatkalla pelkoon mahdollisesta selkäsaunasta. Joskus se tuli, mutta joskus taas odotti kotona mitä suloisin tunnelma: isä oli poissa ja äiti joi naapurin ämmän kanssa kahvia. Silloin säilyi rikkumattomana päivän runsaitten elämysten jälkikajo.

Nämä kaikki vaiheet koki Jussikin yhdeksänteen ikävuoteensa asti. Vielä parin-, kolmenkymmenen ikäisenä vilahtelivat joskus mieleen etäiset Sikomäen ajat. Vasta naimisiin mentyä ne tyystin unohtuivat. Ja kun hänellä itsellään sitten oli lapsia, ei koskaan, ei vahingossakaan sattunut, että hänen mielikuvituksensa olisi sijoittanut niitä Sikomäen leikkejä leikkimään.

Ne leikit loppuivat Jussin ollessa yhdeksännellä ikävuodellaan. Sinä suvena loppuivat monet muut leikit tuhanten järvien vaiheilla. Ihmiset lukivat almanakkansa kannesta perätysten numerot 1, 8, 6, 6. Oli niitäkin, jotka osasivat sanoa: yks-tuhatta kahdeksan-sataa kuus-kymmentä kuus.

Sinä suvena satoi, satoi lakkaamatta. Jälkeen Jaakon päivän ei tainnut olla ainoata päivää, ettei olisi vettä pudonnut liejuisille teille ja pehmeille pelloille. Vanhat valittivat, nuoremmat olivat ääneti, ja lapset katselivat alakuloisina himmeitten ruutujen takaa tiedottomasti aavistellen, että entisille leikkimäille ei enää koskaan palata. Jos pyörähti ulos, puhalsi kylmä tuuli, vihmoen pisarat läpi ohuen koltin; varpaat rupesivat punoittamaan, oli pian kiirehdittävä takaisin pirtin lämpöön.

Aikuisten mielistä ja kasvoilta heijastuivat huolet epämääräisinä vaikutelmina lastenkin mieliin; he kaipasivat leikkuu- ja kylvöaikojen kuulakoita päiviä. Isommat lapset olivat vaistomaisesti hiljaisempia, seuraillen, kuinka miehet sateitten välissä korjasivat riiheen itänyttä eloa ja ravan sisästä kaivetuita perunoita, tai jalkineet polviin asti savisina yrittivät tehdä toivotonta ruistoukoa. Nikkilän Jussilla -- ja Maijallakin -- oli sinä syksynä vain kaksi onnellista päivää, kun Penjami kävi Tampereella. Kun Nikkilän ruis oli kelvotonta siemeneksi, koottiin karjasta mitä irti saatiin ja niillä piti hankittaman käypää siementä. Penjami toikin tullessaan siementä, mutta vähemmän kuin tarvittiin. Sen sijaan toi hän ensimmäiset kaupunkiviinansa ja oli myös tehnyt ensimmäiset velkansa kauppiaalle. Noista vähennetyistä siemenjyvistä sai Maija vielä varkain kahmaisseeksi yhden erän, jonka toimitti lumppurille kahvien vastineeksi. Penjami kumminkin keksi sen, ja siitä seurasi kokonaista kaksi päivää kestävä tora, joka välistä leimahti ilmi-tappeluksi.

Syksy ja talvi tuli aikaisin surkeitten pälveisten ruiskylvöjen päälle. Nikkilän maista oli suuri osa jäänyt kylvämättä ja ennen joulua sekoitettiin leipään jo runsas puoli ruumenia. Pyhäin päivästä ei taloon jäänyt miehen puolta muuta kuin Penjami ja Jussi. Talon työt jäivät kahden torpparin varaan.

Vahvojen metsiensä keskellä ponnistelivat nämä ihmiset -- "Suomen kansasta" he eivät puhuneet -- yhä yltyvien koettelemusten ahdistamina viikosta viikkoon, kuukaudesta toiseen. Tuli semmoinen kesäkuu, että kun joku Harjakankaan äijä kolmen aikaan aamulla pistäytyi ulos, niin hän pehmeässä pilvivalossa näki lunta Sikomäen rinteellä, järven lakeudella hohtavan valkoisen jään ja ruispellolla kellastunutta takkuista orasta. Tuli juhannus ja sen jälkeiset viikot, jotka huumaavassa äkki-ihanuudessaan olivat kuin sairaan liika pikaista ylöspyrkimistä, joka ei ennusta hyvää. Niin tulivat sitten syyskuun alkupäivät, kirkkaasti hymyilevät aamut, jotka ihmisten hätääntyneisiin katseisiin näyttivät vastaavan:

-- Miksi ihmettelette? Ettekö näe, että nämä ovat juhla-aamuja? Kuljetaan uuteen aikaan.

Ikäänkuin juhlallisuuden vuoksi järjesti luonto kolme semmoista kaunista kuura-aamua perätysten, vaikka yksi hyvin olisi riittänyt. Ihmiset kulkivat kapeita kujiaan omituisesti pienentyneen näköisinä. Siellä jossain näkyi tallustavan Nikkilän Penjamikin ihka selvänä ja hullunkurisen totisena. Hän näki Husarin pellolla miehet semmoisessa työssä, jota hän tavallisissa oloissa ei olisi jättänyt virnistämättä; he nimittäin niittivät viikatteilla harvaa ruista ja haravoivat sitten jälkensä pieniksi pahnapalloiksi. Mutta nyt meni Penjami siivosti ohi ja sanoi ihan vakavasti huomenta äänellä, josta itku ei tuntunut olevan kaukana.

Pitkällisten valmistelujen jälkeen, jotka olivat olleet kuin etäämmältä uhkailuja ja aina pitäneet huolen siitä, että hiukan toivoa säilyi, oli nyt suuri vieras vihdoinkin itse käynyt ja vapauttanut ihmiset kiduttavista toiveista. Harjakankaan kylässä oli Ollilan pappa ainoa, jonka peltoon oli hiukan jäänyt. Hän ei kumminkaan kiinnittänyt siihen erikoista huomiota, vaan puheli sen sijaan äänekkäästi partansa takaa:

-- Se täsä nyt kaikisten kamalempaa on konnei kuar lähde puusta ennenkon kevväällä.

* * * * *

On hämärtymässä illaksi viimeinen jouluaatto, minkä Nikkilän perhe vietti yhdessä. Pientä työn tointa on vaan ihmisillä näinäkin aikoina; on jouluaattonakin ihan hämärään asti, niin ettei kukaan tule tiiviimmin ajatelleeksi itse joulua, ennenkuin pimeä pakottaa käymään pirtille. Tällä kertaa nuo häärivät ihmiset muuten erikoisesti, vaistomaisesti, karttavat ovella olevan joulun ajattelemista. Ei ole kiirettä kokoontumaan yhteisen juhlarauhan henkeen. Nuo ulkonaisesti karkeat ja tietämättömät olennot ovat kuitenkin syvemmässään ja monien polvien takaa alakuloisen ja salaperäisen luonnon herkistämiä; monet ovat sakenevassa illassa nytkin huomaavinaan lapsuutensa aikaisen jouluenkelin siiven havinaa. Jonkun yksinäisen häärijän askel voi siinä hiukan hidastua ja hänen mielensä antautuu sille mikä tuleva on: nälkävuoden joululle. Hän koettaa vain vieläkin hiukan viivähtää ulkosalla... Sillä toisetkin ovat tietysti havainneet jouluenkelin, ja enkelin ohimenossa oli kuin jotain kaameata aavistusta, jota ei näkijän ole mieluisaa toiselle katseellaan ilmaista.

On kuin onkin tänäkin syksynä vaan aika ehtinyt tähän iltaan, jouluun. Ajan kulumista ei halla ole jäätänyt.

Päivän hämyssä istuu Nikkilän vanha Penjami pirtin penkillä ikkunan pielessä. Hän on jo väsynyt ja katselee laimeasti pihalle; ei olisi hänessä tällä hetkellä miestä riitelemäänkään. Kaameat aavistukset eivät häntä sanottavammin vaivaa, eikä hän ole havainnut mitään jouluenkeliä. Toimeton istuminen tyhjässä pirtissä on hänelle helppoa; hänen mielenvireensä päätekijänä on ilkeä kyllästyminen.

Joulu -- vanha Penjami on elänyt monta komeatakin joulua. Joulutunnelma on voimakkaana sykkinyt suonissa, joita viinan, sahdin ja sianlihan kylläisyys on paisuttanut. Niinä entisinä jouluina tunsi mies olevansa isäntä talossaan. Ämmät ja mukulat pelkäsivät, kun hän keskellä jouluyötä huikaten meni naapuriin Husarille, silloin kun hän käräjöi Husarin äijän kanssa. He tappelivat ensin, tekivät hevoskauppaa sitten ja nukkuivat lopulta Husarin pakarikamariin. Mutta vain hetken he nukkuivat, sillä aamulla aikaisin he jo yhdessä ajoivat kirkkoon kilisevin kelloin... Silloin oli jouluyössä sekä levua että mittaa ja korkeuttakin. Ja jouluyön jälkeen tuli vielä Tapanin yö ja monta muuta yötä loppiaiseen asti. Hurjia jouluja -- ämmätkin olivat nuorempia.

Nälkävuoden jouluhämyssä muistelee vanha Penjami laimeasti entisiä hyviä aikoja. Hän tuntee olevansa yksin maailmassa. Noita olentoja kohtaan, jotka täällä nyt kiehäävät, tuntee hän vain tympeätä vastenmielisyyttä. Ne ovat olemassa sitä varten, että saisivat todeta hänen alennuksensa, kun hänenkin nyt on oltava melkein yhtäläinen kuin nuokin ovat. Kuppari elää vielä, mutta se on jo vanha, ja kun ämmäväki tulee vanhaksi, niin se on samaa kuin ei mitään.

Penjami tietää yhden miehen, jolla nytkin on viinaa. Penjami ajattelee Ollilan pappaa. Se on vanhempi mies kuin Penjami, mutta ei se sittenkään kuulu Penjamin maailmaan, jos kohta se ei kuulu noitten toistenkaan maailmaan. Se on kiusallisen erillinen mies, kaikin puolin niin sanomattomasti ylempänä Penjamia ja noita muita. Penjami tietää, että se on juonut viinaa yhtä paljon kuin hän, mutta se on terveempi, on rikkaampi. Se syö useimmiten selvää leipää; halla ei vienyt siltä kaikkea, ja Kokemäeltä tuotiin kolme kovaa kuormaa. Ja kaiken huipuksi on Penjami sille velkaa, kuusisataa ruplaa... Eikä sen kanssa voi mennä jouluyönä hulluttelemaan.

Penjami nousee penkiltä ja tassuttelee pihalle, noin niinkuin tietämättä minne menee. Hän näkee Jussinkin vielä hytistelevän viluissaan mäellä ja on juuri aikeissa ärjäistä sille, kun saunan pään takaa lähestyy sekava joukkue suurta kelkkaa vetäen. Se on ylen tuttu näky, ja Penjamin mieltä hiukan virkistää, kun hän varmasti noitten suhteen tietää olevansa entinen isäntä.

-- Rauhallista joulujuhlaa, toivottavat kerjäläiset pohjalaisella äänellä.

-- Ei täällä kaivata pohjalaisten rauhaa. Menkää Oravaisiin, siell' on klinikka. -- No ei tänne tulla, kun minä sen sanon.

Penjami menee Ollilaan päin ja pikku Jussi saa rauhassa katsella poistuvia kerjäläisiä -- eli pohjalaisia. Oman pitäjän pyytäjiä ei sanota kerjäläisiksi. Mutta vielä viidenkymmenen vuoden päästä, sodan aikana, kun puhuttiin pohjalaisista, käsitti silloinen Toivolan Juha heidät kaameiksi muukalaisiksi. Tämän jouluaaton tunnelma jäi erikoisesti hänen mieleensä.

Kun Penjami oli edennyt kyllin kauaksi, lähti Jussi juosta pompottamaan Sikomäkeen, pieneen mökkiin. Jokin vaisto veti poikaa vielä näin myöhään pois kotoa, Sikomäessä oli olevinaan niinkuin oikea joulu, semmoinen, joka ei Nikkilään ollenkaan saavukaan. Jos saisi olla Sikomäen poikien kanssa tämän illan! Kotona ei ole Jussilla kumppania.